Hulttis valokuvaamassa Konnekoskella. Kuvat on ottanut ystäväni Rauno Pakarinen. Reissu oli mukava. Onneksi on hyviä asioita elämässä. Jokaisesta hyvästä hetkestä olen kiitollinen. Nyt on ollut taas vaikea vaihe meneillään, traumojen käsittelyä ja kauhukokemuksia. Vaikeita muistoja kokemuksineen on palannut mieleen hyvin kaukaa lapsuudesta. Se sattu ja ahdistaa, vetää mielen maahan ja saa psyyken rakoilemaan.
Siinä Hulttis on aivan ⭐into⭐ ⭐into⭐. Huvittavaa tuo, miten aina innostun, vieläpä hyvin voimallisesti. Välillä tuntuu, etten edes saisi iloita tai olla innoissani mistään, onhan minut häpäisty ja rikottu, kielletty elämästä. Toisen ihmisen traumatisoiminen on sama kuin kieltäisit toiselta elämän, riistäisit luvan elää. Siksi ihmisen traumatisoiminen on suuri vääryys.
Mutta vaikka minut on rikottu, hyvin monta kertaa, trauma on toistunut toistumistaan, ja lupa elämään riistetty, silti minulla on oikeus elää. Jos ei olisi, en olisi olemassa. Mutta silti. Rankaisen itse itseäni esim syömishäiriökäyttätymisellä, ihan kuin saisin olla olemassa vain silloin kun minua rankaistaan. Nyt kun kukaan ei ole rankaisemassa minua yksin asuessani, näköjään teen sen sitten itse. Kyllä on typerää ja sairasta. Enkä tiedä miten saisin sen loppumaan. Olen kesän aikana laihtunut yli 6 kiloa, ja olen vain helpottunut asiasta. Kaikenlainen väkivalta ja hyväksikäyttö vääristää sitä kokeneen minäkuvaa ja kehonkuvaa. Itseinho ja häpeä ovat nousseet jälleen pintaan. Vaikka häpeä ei edes kuulu minulle, silti sitä koen. Se on hyvin turhauttavaa.
En silti luovuta. Ketään ei ole luotu luovuttamaan. Ei minuakaan. Vaikka mikä olisi, vaikka miten paljon sataisi paskaa niskaan, Hulttis ei luovuta. Vaikka traumamuistot vyöryy niskaan, en anna periksi vaan käsittelen vammani ja yritän päästä eteenpäin. Lapsi siälläni on kuollut, ja kuolinsyytutkimukset ovat vielä kesken. Olen todella vihainen ja hämmentynyt tästä kaikesta. Vihan käsittely ei ole helppoa, mutta sekin on tehtävä. Uskon, että kyllä minä vielä tästäkin selviän. Kaikki aikanaan.
Nyt vain haluaisin kadota, mennä piiloon, valua pois ihmisten näkyviltä, hävitä olemattomiin, leijailla pois ja olla kokematta tätä tuskaa.
Olen kuin kävelevä ilonpilaaja, jonka läheisyydessä ei pysty kukaan olemaan masentumatta. En uskalla puhua tuskastani ihmisille, koska tiedän, ettei monikaan pysty sitä käsittämään, eikä ymmärtämään.
Mutta silti tuskani näkyy. On kuin minussa olisi joku leima, jossa sanotaan: TUHOTTU IHMISRAUNIO, VAROKAA!!!
Siksi haluaisin vain valua maan sisään, hävitä pois häiritsemästä, painua unohduksiin, ettei tuskani tarttuisi toisiin ja saisi siten enempää ahdistusta ja masennusta aikaan.
Aivan kuin minun olisi kiellettävä itseni, jotta muut eivät voisi pahoin. Heti kun en jaksa hymyillä, olenkin riskitekijä toisten hyvinvoinnille. Ehkä olisi parempi, jos en olisi olemassa, jos kerran minun on kiellettävä tuskani, ettei se häiritse ketään.
Pahoittelen häiriötä.
Anteeksi että olen olemassa.
Yritän olla olematta.
Saanhan anteeksi?
Olen vaihtelevasti lueskellut blogiasi niin kauan kuin se on ollut olemassa. Palasin tänne jälleen kun itsellä vahvistui ad(h)d diagnoosi.
VastaaPoistaOma elämä ei ole ollut yhtä traumaattista kuin sinun. Silti taustalla oleva adhd on aiheuttanut monenlaista ongelmaa. Nyt diagnoosin myötä olen vain äärimmäisen helpottunut ja väsynyt. Elän toiveessa että sopiva lääke löytyisi, joka lievittäisi oireita.
Ihailen sinun taiteellisuutta ja sitä, kuinka olet jaksanut taistella itsesi huumeiden maailmasta takaisin elämään ❤
Tosi hyvä juttu että sait diagnoosin! Uskon, että sopiva lääkityskin löytyy, varsinkin jos lääkäri on fiksu ja ymmärtää asian tärkeyden. Voin sanoa, että kun saa sopivan lääkityksen, se helpottaa elämää todella paljon. En mäkään olisi saanut elämääni kuntoon ilman lääkitystä. ADHD on sellainen helvetti oman pään sisällä, et se todellakin sotkee ja vaikeuttaa elämää, tekee siitä sietämättömän vaikeaa. Kun se helvetti saadaan kuriin, niin elämäkin lähtee sujumaan paremmin. Jos et heti saa lääkitystä, älä luovuta asian suhteen! Se on todella tärkeä apu ja sen edestä kannattaa jopa taistella, jos tarvitsee. En olisi itsekään uskonut, miten paljon lääkityksestä on apua ja miten se auttaa elämänhallinassa ja kaiken kaikkiaan olemisessa ylipäätään. Masennuskaan ei ole enää niin tappavaa kuin joskus aikoinaan. Onneksi nykyään jo ymmärretään paremmin ADHD:n hoitoa. Toivottavasti sulla on sellainen lääkäri, joka ymmärtää asian. Jos ei ole, niin sellaisia lääkäreitä löytyy kyllä. Todella toivon, että saisit lääkityksen, siitä on iso apu! Tsemppiä paljon ja voimia elämään! :) - Hulttis
Poista