Menneisyyden traumat kummittelee

Mun menneisyys kummittelee mielessä. Päässä pyörii kaikki ne huumediilit, vedot, rötökset, väkivalta, suru, ahditus, pelko, kuolema.. Mä vaan kuljin kohti seuraavaa piikkiä. Ihan sama mitä tapahtui, ajattelin vaan seuraavaa annosta. Sen eteen tein kaikkeni.

Tänään kun menin sulatukseen niin kävelin yhen kaupan ohi johon aikoinaan jouduin pakenee mun hakkaaja-exää joka vainos mua eron jälkeen. Se hakkas mut helvetin monta kertaa henkihieveriin. Kytätkin sano sitä toimintaa kidutukseksi. Se väkivalta olikin tosi julmaa. Kaikki keinot käytössä. Se löi, potki, heitteli, väänteli multa luita poikki kaiken maailman judo-otteillaan, repi hiuksista, kuristi, yritti tukehduttaa, töni alas rappusista jne... Se melkein tappo mut. Sitä piinaa kesti 3 vuotta. Sit tajusin vihdoinkin erota. Ja sit se alko vainoaa mua., Missä mä olinkin niin se jahtas mua. Monta kertaa kytät vei sen mukanaan kun se oli mun perässä. Onneks se on ohi.

Sit mielessä on pyöriny kaikki ne hyväksikäytöt ja raiskaukset mitä mulle on tehty. Oon päässy niistä jotenkin yli, osaan elää niiden kanssa vaikka tunnenkin itteni niin likaseks ja huonoks. En halua miettiä tätä enepää.

Huumemaailmassa ei tunneta armoa. Jouduin tekee paljon rötöksiä aineideni eteen eikä siinä keinoja kaihdeltu. Rikosrekisteri on pitkä. Varkauskia, näpistyksiä, pahoinpitelyitä (lievistä törkeisiin), huumeiden käyttö-, myynti-, ja hallussapitorikoksia, luvattomia ajoneuvon käyttöönottoja, rattijuopumuksia, autovarkauksia, murtoja, petoksia... Lista on pitkä. 14 vuoden aikana sitä ehtii touhuta. Niin kauan oon jo eläny alamaailmassa.  Itse en oo vielä linnaan joutunu, mut moni mun ystävä on istumassa. Jopa elinkautista. Se on surullista. Kirjottelen niillekin ystäville usein. Ja tää yks elinkautis-vanki on mun erittäin rakas ystävä. Hyvätkin tyypit tekee virheitä.

Muistan ne jokaiset aamut kun en saanu vaatteitakaan päälle ennen aamupiikkiä ja monesti painoin itkien mäntää pohjaan. ja kaikki ne armottomat reflat.. Sillon sitä vasta onkin hajalla. Sitä on valmis tekee MITÄ VAAN että saa aineita. Ja mulle kun ei yksi aine riittänyt. Piti vetää kaikkea mitä eteen tuli. Ihan kaikki kelpas. Huumeet, lääkkeet, liuottimet, imppaus, alkoholi (nyt ollu vuosia ilman)... KAIKKI. Olin ihan riekaleina.

Kavereita kuoli ympärillä koko ajan. Monta rakasta tyyppiä kuoli huumeisiin, itsemurhaan tai murhaan. Kuolleiden näkeminen on aivan kamalaa. Varsinkin jos kyseessä on joku tärkeä. Siinä mietti monesti että millon on oma vuoro. Sitä samalla odotti ja pelkäsi. Monta kertaa mä itsaria yritinkin, mut aina joku ehti mut pelastaa. Mä olin niin epätoivonen. Niin rikki. Niin koukussa. Toinen jalka haudassa.Ja ympärillä porukka tappaa toisiaan. Näissä piireissä ei voi tietää et kuka on oikee kaveri ja kuka ei. Jopa ystävykset silpoivat ystävänsä hengiltä ilman syytä. Ja sit tapetaan ihan pikkusyistä, ja kyllä isommistakin kuten velat. Sitäkin tapahtuu, en vaan tajua miks tappaa velkaa oleva, eihän sillon ainakaan rahojaan saa. Tietty siihen odotteluun kyllästyy mut ei tarvis tappaa siks. Alamaailmasa väkivalta kukoistaa. Useat velalliset (ja kuka tahansa muu) joutuu torpedojen kidutettavaks ja se ei oo nättiä katottavaa. Tää elämä on ihan SAIRASTA. HIRVEETÄ. Kukaan ei tahallaan tällaista elämää haluaisi. Siihen vaan ajutuu erinäisitä syistä.

Nyt olen koittanut totutella tähän "normaaliin" maailmaan. Helppoo ei oo ollu. Alamaailman elämäntyyli ja narkkarin identiteetti ovat niin iskostuneet muhun. Yritän opetella niitä asioita mitä multa on jäänyt oppimatta (ja niitä on paljon) ja yritän elää kunnollista elämää. Mutta tänäänkin sorruin varastamaan. Hitto et on vaikee päästä vanhoista tavoista eroon.

Monet kerrat taistelen huumehimojen ja rötöshimojen kanssa. Yritän päästää irti menneisyydestäni mut en saa päästettyä irti. Kaikki paska kummittelee mielessä ja niitä asioita on vaikee oppia hyväksymään. Pitää vaan käydä niitä juttuja läpi uudestaan ja uudestaan. Niin kauan että voi jatkaa elämää menneisyyden kanssa jonka pystyy hyväksymään. Siinä voi kestää kyllä pitkään. Mut ei se mahdotonta ole. Kaikki nää traumat vaan vaivaa vielä tänäkin päivänä mun olemista. Mä oon todella traumatisoitunut kaikesta siitä helvetistä mitä olen joutunut kokemaan, näkemään ja elämään. Mut aina on mahdollista jatkaa eteenpäin ja kohti parempaa. Ehkä mäkin vielä onnistun.

Ja tää teksti ei todellakaan ollut mitään huumemaailman ihannoimista. Kerroin vaan omista kokemuksistani ja näkemyksistäni. Se ei ole ihannointia. Se on karua faktaa josta on vaikea kertoa.