Hyvät ja iloiset asiat

Syksy on täällä.
Ja niin on masennuskin. Taas.
Masennus vie mielen alakulon maailmaan.
Synkkä ja myrskyinen syksy
Tuli ja iski jälleen.
Jenna yrittää löytää ilon aiheita elämästä.
Ehkä se vielä jotain löytää..
Saa nähdä.
Saattaa löytää
Tai olla löytämättä.
Löytääkö vai ei, sen näyttää
Uusi uljas tulevaisuus,
Jota Jenna elää NYT.

No joo.
Kyllähän niitä ilon aiheita on löytynyt.
Ylipäätään jo se, että Jenna on saanut kokea,
Millaista on tää "normielämäksi" kutsuttu elämä,
On hyvä ja iloinen asia.
Ehkä.
No on se.
Vaikka se välillä onkin niin vaikeaa ja jopa pelottavaa,
Se on silti hyvä ja iloinen asia.
Tavallinen arki ja terveet rutiinit,
Nekin on hyvä ja iloinen asia.
Uusi elämä on ihmeellinen.
Ei tarvitse enää vetää piikkiä suoneen
Ja paeta itseään ja todellisuutta.
Se todella on hyvä ja iloinen asia.

Jenna siis elää ja voi hyvin (kohtalaisesti).
Vaikka Jennan pitäisi olla kuollut.
Se on aika outo asia,
Ettei henki lähtenyt,
Vaikka olisi pitänyt.
Joitakin se saattaa harmittaakin,
Kun ei se narkki paska kuollut.
Joidenkin mielestä se voi olla hyvä asia.
Niin vaan asiat jakaa mielipiteet,
Ja mielipiteet jakaa ihmiset.
Ja ihmiset jakaa ihmisiä "parempiin" ja "huonompiin".
Vaikka eihän täällä kukaan ole toista parempi
Lopulta kaikki ollaan yhtä huonoja.

"Elämä on ainutlaatuinen, älä heitä sitä hukkaan!"
Sanoi se ääni silloin joskus, kauan sitten,
Kun Jenna yritti kuolla, vaan ei onnistunut.
Silloin Jenna tajusi,
Kuinka maailma on kaunis ja
Että jokaisen elämä on arvokas,
Oli se sitten kuinka kamalaa tahansa.
Ei olosuhteet, ei ihminen, eikä mikään voi
Koskaan riistää elämän arvoa.
Jokaisen elämä on arvokas.
Älä siis pieni ihminen
Ikinä luovuta.
Pahimmassakin tilanteessa
On paljon hyvää.
Sitä ei ehkä silloin näe,
Mutta myöhemmin sen voi nähdä.

Koettelemukset vahvistaa,
Älä menetä toivoasi.
Kukaan ei ole täällä turhaan,
Kaikella on tarkoitus.
Ehkä sillä pahallakin,
Voi olla jokin hyvä tarkoitus,
Vaikka se niin pahalta tuntuu.
Sen Jenna on oppinut.
Myös sen, ettei koskaan
Pidä antaa periksi.
Ei koskaan.

Toivoa toivottomuuteen

Moro. Täällä on mennyt vaihtelevasti. Niin vaihtelevasti, ettei meinaa pysyä mukana. Silti yritän. Yritän vaan jotenkin jaksaa. Masennus häiritsee ja on irrallinen olo. Tuntuu, etten kuulu mihinkään, tuntuu ettei mulla ole paikkaa tässä maailmassa. Se on vain tunne, en tiedä, mikä todellisuus on. Saa nähdä.

Mutta sellaisesta asiasta iloitsen, kun viime aikoina on tullut useita kommentteja lukijoilta, jotka sanoo, että ovat päättäneet lopettaa käyttämisen. Mun blogi on ollut heille avuksi ja olen jutellut muutaman lukijan kanssa ja ollut heidän tukena. Eilen lähti yksi lukija katkolle ja sanoi, että mun blogi on häntä inspiroinut. Kovasti toivon, että hän onnistuu! On todella mukavaa, kun on saanut olla tukena.
 Muistan sen yksinäisyyden, joka oli niin raskasta ja raastavaa silloin käyttöaikoina. Se oli kamalaa. En toivo sitä kenellekään. Muistan yhden aamun, kun olin taas aamupiikillä, ja TV oli päällä. Sieltä tuli Aamusydämellä niminen ohjelma, ja siellä kaksi entistä käyttäjää kertoi, kuinka olivat päässeet irti. Mä kuuntelin sitä samalla kun epätoivoissani etsin suonta. Itkin ja piikitin, ajattelin, et kunpa mä olisin tuolla puhumassa, enkä tässä vetämässä kamaa. Olin niin yksinäinen ja epätoivoinen silloinkin, mut mulla heräsi toivo. Ajattelin, et koska noi on päässeet kuiville, niin ehkä mäkin voin päästä. Se toivo antoi voimia jaksaa edes vähän paremmin.
 Siksi mä tahdon olla toisten tukena. Että heilläkin heräisi toivo ja eivät olisi niin yksin. Joten, mulle saa tulla juttelee. Koskaan ei kannata luovuttaa, aina on toivoa. Jos mun kaltainen toivoton tapaus voi saada elämänsä kuntoon, niin kyllä voi kaikki muutkin. Älkää koskaan luovuttako!! Jokaisen elämä on arvokas, ja niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa!

Kutsumattomat vieraat

Syksyn saapuminen tuo usein mukanaan kutsumattoman vieraan. Se koputtelee jo ovelle ja kovasti haluaisi päästä kylään, tuo ikävä, ahdistava tyyppi: Masennus. En todellakaan tahdo päästää sitä sisään.
Joka syksy sama juttu.
Vaikka en avaisikaan ovea, Masennus ei luovuta. Se koputtaa, hakkaa ovea ja usein se lopulta murtautuu oven läpi, ja silloin Jenna on kauhuissaan.
Menisi pois, tuo kutsumaton vieras.
Kyllähän se tietää, etten mä tykkää siitä yhtään.
Menisi vaan pois ja antaisi mun olla.

Usein Masennus ei tule yksin. Kun se saa oven auki, se kutsuu mukaansa myös herra herra Ahdistuksen ja Kamahimon. Ne eivät ole mitään mukavia tyyppejä. En tahdo nähdä niitä, en tahdo näitä kolmea mielipuolta luokseni. Ja vaikka en tahdo niitä luokseni, ne tulee silti. Väkisin tunkeutuvat tänne kiusaamaan mua.
Pelottava porukka, häipykää täältä!
Jättäkää mut rauhaan!
Mut vaikka miten yritän estää, ne yleensä tulee.
Ei ne kysy, et onko ok, jos ne tulisi käymään, ne vaan tulee välittämättä mun estelyistä.
Jättäisivät mut vaan rauhaan.
Menisivät vaan pois ja antaisivat mun olla.

Masennus sanoo: "Turhaa on yrittää vastustaa, tiedät itsekin et kaikki on turhaa, eikä ole järkevää tehdä mitään, ei millään ole mitään väliä.."
Ahdistus sanoo: "Ei tässä maailmassa voi elää rauhassa, kun kaikki on niin pelottavaa ja sua kytätään missä ikinä liikutkin. Elämä on pelkkää tuskaa, pelkkää tuskaa on elämä.."
Kamahimo sanoo: " Hanki kamaa, kamaa, KAMAA, niin kaikki helpottaa!"
Sanon kaikille yhteisesti: "Valehtelijat!!! Jättäkää mut rauhaan ja antakaa mun vaan olla!! En jaksa kuunnella teidän valheita! Turhia tyyppejä olette kaikki!"