Ahdistus

Miksi tapahtuu asioita, jotka sattuu? Miksi pitää tapahtua asioita, jotka estää mun toipumista, tai ainakin hidastaa sitä? Harmittaa. Harmittaa kun elämä järkkyy ja pieni mieli ei sitä kestä.
Oli tilanne, jossa luulin tai olin varma, ettei mulla ole enää kotia. Kolme päivää olin siinä tietoisuudessa, ettei mulla ole enää mitään, olen menettänyt ihan kaiken. Se oli kamalaa. En ole siitä selvinnyt vieläkään. Ja jo tätä ennen jouduin kokee inhottavan järkytyksen, jonka jälkeen on tuntunut, että alkaa viiraamaan päässä. Halusin jo oikeastaan kuolla, koska en kestänyt enää. Meni mielen tasapaino pois tolaltaan.
Sit tulikin vielä pahempi järkytys ja sen jälkeen on päässä vaan pyörinyt, ja tuntuu, et maa tai lattia katoaa alta, tuntuu et pohja voi koska tahansa romahtaa. Ja sit mä vainoilen, ettei kukaan voi musta tykätä. Koen itseni inhottavaksi ja huonoksi, ja se heijastuu siihen, mitä mä kuvittelen et muut musta ajattelee. Tuntuu siltä, ettei kukaan halua edes olla mun seurassa, koska musta ei voi ajatella mitään hyvää. Vainoilen, et kaikki vihaa mua. Se on ahdistavaa. On vaikea luottaa.
Ja pelko.
Pelko on myös yksi hallitseva elementti tässä ollut.. Pelko vihasta, pelko hylkäämisestä, pelko satuttamisesta, pelko pois joutumisesta, pelko kaiken menettämisestä, pelko sekoamisesta, pelko väkivallasta, pelko valheista, pelko yksin jäämisestä, pelko siitä, et mua vihataan, pelko elämisestä, pelkoa koen vähän kaikesta. Pelkään myös retkahtamista, vaikka voimakas vastenmielisyys onkin olemassa. Ajatuskin retkahtamista tuntuu niin ahdistavalta, joten miks mä pelkään sitäkin? Ihanko vaan pelon vuoksi pelkäät, sinä hölmö nainen?
Tahtoisin puhua, kertoa tarkemmin, mutta en voi. Se ahdistaa, kun tahtoisin kertoa, mutta en voi. Jos kerron, tulee hankaluuksia kuitenkin. Ihan kuin niitä jo ei olisi. Mä en vaan jaksa. Anteeksi, lukijat! Itkettää.. Kunpa vaan asiat menisi parempaan päin. Järjestyisi, selkeytyisi, tasaantuisi ja stabiloituisi.  Te, jotka uskotte, voitteko rukoilla mun puolesta? Minä en luovuta. EN LUOVUTA, EN ANNA PERIKSI.

Rauhaisaa ja mukavaa

Olen töissä. Odotan, että tabletin akku lataa itsensä käyttövalmiuteen, että pääsisin opiskelee. Nyt on menossa englanti. Edellisestä englannin kurssista sain arvosanan 8. Ihan jees siihen nähden et mulla oli toi englannin kieli ihan ruosteessa.

Mulla alkaa ensi kuussa taidepiiri ja sit alkaa myös uusi työjuttu: pääsen valokuvauskurssille! Siistiä! Ei meinaa malttaa odottaa. Mut kyllä se siitä.

Viime viikolla oltiin Kuusamossa. Käytiin Kuusamon suurpetokeskuksessa ja Rukalla. Siellä suurpetokeskuksessa oli paljon karhuja. Yksi melkein 500-kiloinen karhu flirttaili mulle! Se teki sellaisia liikkeitä, joita se tekee naaraskarhuille kiima aikaan ja katseli mua hyvin kutsuvasti.😆 Enkä ollut ainut, joka sen näki. Tilanne oli aika koominen. Erikoinen tapaus.. Jäipähän ainakin hassu muisto!
Rukalla kun käytiin, mulla iski korkean paikan kammo Juhannuskalliolla. Mentiin sen kallion reunalle, josta alkoi suora pudotus ja kun mä näin siellä alhaalla liikenneympyrän ja autoja, mä pelästyin sitä, kuinka korkealla oltiin. Pelko tuntui polvissa asti ja mä en hetkeen pystynyt liikkuu. Se oli aika siistiä, vaikka pelotti.
Sit mentiin Rukan huipulle. Hississä pelkäsin ihan sikana. Oli pelottavaa olla siinä tyhjän päällä vaijerin varassa. Hui. Onneksi vaijeri ei katkennut ja selvisin ylös asti. Siellä oli upeat maisemat. Alas tultiin kesäkelkalla. Se oli tosi hauskaa!
Kaiken kaikkiaan koko matka oli tosi hyvä. Tykkäsin olla siellä. Tykkäsin mennä matkailuautolla. Tykkäsin käydä Lapissa. Tykkäsin koko lomasta.

Viime aikoina on siis ollut ihan mukavaa. Vaikka olenkin tottunut vaikeuksiin ja ahdistaviin oloihin, ei tämäkään haittaa, että on mukavaa ja rauhaisaa. Se, et on mukavaa ja rauhaisaa, on paljon parempaa, kuin jatkuvat vaikeudet ja ahdistavat olot. Kyllähän niitäkin on, mut onneksi välillä saa levätä.
Mut jos mä alkaisin miettii vaikeuksia ja ahdistavia oloja, niitä tulisi ihan varmasti. Siksi en niitä ajattele, vaan keskityn nyt rauhaisaa elämään ja opiskeluun.

Se jatkuu. Edelleen. Mengelen opit ovat edelleen käytössä.

Taas on ollut juttua Loikalan kartanosta lehdessä. Siellä edelleen on toiminnassa samat saastaiset käytännöt kuin oli silloinkin kun mä olin siellä (vuosina 2004-2006). Edelleen siellä harjoitetaan systemaattista nuorten tuhoamista, vieläpä lastensuojelun nimissä!

Lasten turmelua se on, pelkkä irvikuva lastensuojelusta!

Ei oo meininki muuttunut Loikalassa näiden vuosien aikana.. Mua surettaa kaikki ne nuoret, jotka joutuu tuhoamisleirille tollaisiin paikkoihin. Loikala on maanpäällinen helvetti. Sellaiseen ei pitäisi kenenkään kasvavan nuoren joutua, ei edes niiden "suomen pahimpien nuorten", minkä leiman kaikki Loikalaan joutuvat saa. Ketään ei pitäisi kohdella noin ihmisarvoa loukkaavasti, noin sadistisesti ja julmasti kuin Loikalassa. Edes vankilassa ei toimita niin! Vankila on kuulemma paljon parempi ja helpompi paikka, kuin Loikala. Näin sanoo tyypit, jotka ovat itse lusineet, ja joille olen kertonut Loikalasta. Vankila on lastenleikkiä Loikalaan verrattuna.

Ne, jotka tota nuorten tuhoamista harjoittaa, ovat itse demonisoituneita, niiden saatanalliset toimintatavat kertoo, ketä ne palvelee.

Olen itsekin ollut Loikalassa ja valitettavasti tiedän, mistä puhun. Jouduin kokee sitä kaikkea julmaa ja nöyryyttävää, alistavaa ja mitätöivää kohtelua 2 helvetillistä vuotta. Voi niitä, jotka joutuvat olemaan siellä vielä pidempään!! Sen kahden vuoden aikana Loikalan työntekijät tuhosi mua niin perusteellisesti, etten ole vieläkään toipunut siitä. Edelleen siellä viettämäni aika näkyy ja tuntuu.. Kysyn vieläkin esim. lupaa lähes kaikkeen tekemiseeni, koen sosiaalisia paineita niin etten osaa toimia luontevasti, vältän ja koen pelkoa auktoriteetteja kohtaan, mun on vaikea suhtautua hierarkisiin ihmissuhteisiin, on vaikea luottaa, äärimmäisen vaikea luottaa ihmisiin, pelkään vieläkin, että mut halutaan alistaa ja tuhota, pelkään et mut halutaan "muokata mieleisekseen" ja säikähdän kun joku vähänkin korottaa ääntä tai sanoo käskevästi jotain. Olen siis tavallaan vieläkin Loikalan kahleissa..

En tahtoisi kenenkään joutuvan Loikalaan tai muihin vastaaviin tuhoamislaitoksiin. Sieltä ei todellakaan palata terveenä takaisin.

Mulla alkoi Loikalassa syömishäiriö ja ajauduin katkerana ja täynnä vihaa saatananpalvontaan. Myös mun huumeongelma räjähti ja paheni entisestään Loikalan jälkeen. Enkä ole todellakaan ainut, joka on näin oireillut Loikalasta päästyään. Jo Loikalaan mennessä olin rikki, siellä viettämäni ajan jälkeen olin totaalisen rikki, tuhottu. Enkä ole ainut!! Olen niin vihainen. Koen voimakasta vihaa sen takia, kun siellä kaiken aikaa tuhotaan nuoria! Tälläkin hetkellä! Ja mitkä rahat tossa hommassa pyörii. Ne tienaa kunnon omaisuuden tuhoamalla nuoria!!

Sairasta on tehdä bisnestä rikkinäisillä nuorilla, vieläpä lastensuojelun nimissä! Valtio maksaa miljoonia lasten ja nuorten tuhoamisesta Loikalan kaltaisille helveteille!
Eikö olekin sairasta?

Jo ennestään rikkinäiset nuoret huostaanotetaan ja suljetaan laitoksiin, joista moni on kuin Loikala. Ne saa isot summat rahaa jokaisesta nuoresta, joita ne tuhoaa sadistisilla käytännöillään. Mitä järkeä on tuhota jo ennestään särkyneitä nuoria, jotka ovat muutenkin herkässä iässä? Niin ei saisi toimia ketään kohtaan! Miten ihmiset voi olla niin sairaita, että lähtevät toteuttamaan tällaista? Onko kyse vaan rahasta vai onko tällä nuorten tuhoamisella jokin muukin tarkoitus? Oli syy mikä tahansa, silti kukaan ei saa tuhota ihmiselämää! Ei yhden ainuttakaan!

Loikalan harjoittama toiminta ei paranna ketään, päinvastoin se turmelee nuoren ihmisen elämän! Se ei tee ketään paremmaksi, vaan pahemmaksi.

h//www.iltalehti.fi/kotimaa/a/9b3550ec-4bca-4b63-87c1-94a3b27f8f84
Linkki juttuun Loikalasta.