Ei hemmetti.

Luin just täältä noita vanhoja tekstejäni. Ei hitto. En tiedä mitä ajatella. Olen edelleen sama Jenna, mut kuitenkin ihan erilainen. Se on outoa. Ihan kuin olisi henki vaihtunut. Sekopää olen edelleenkin, mut onneksi, onneksi en ole enää ihan niin sekopää kuin ennen.

Hävettää.
Ihmettelen: miten oon voinut olla tuollainen? Siitä seuraa toinen ihmetyksen aihe: miten oon voinut muuttua näin paljon?
Talvella kun tapasin tuttua kyttää, joka tunsi mut vuosien takaa, sekin sanoi: "oot kyllä ihan toinen ihminen nykyään." Moni on sanonut samaa, ja itsekin koen näin.

Mutta Vanha Jenna elää edelleen, eikä tahdo jättää mua rauhaan. Myös Mörkö käy aika ajoin vierailemassa mun pään sisällä. Se sanoo:
"Vedä kamaa, tulee parempi mieli. Ota edes vähän, niin pääset taas makuun ja voit ottaakin kohta jo lisää. Etkö sitä halua? Etkö todella muista, kuinka se auttoi kaikkeen, kun mäntä painui pohjaan ja olo helpotti? Helppo ratkaisu arjen ongelmiin: vedä kamaa kaksin käsin, unohda kaikki hankala ja pakene todellisuutta ihaniin huumehuuruihin. Et voi epäonnistua tässä, toisin kuin epäonnistut elämässäsi vähän väliä. Vedä kamaa, se helpottaa. Se vie pois huolet, murheet, kaikki ongelmat, miksi et siis tahdo? Etkö muista kuinka löysit ilosi aineissa, sekaisin sekoilit ja teit monia hassuja juttuja? Miksi et siis tahdo? Miksi sanot ei?"

PAINU HELVETTIIN, TYPERÄ MÖRKÖ!!!
En tahdo vetää kamaa, pilata elämääni enää sillä paskalla. Sekin hetken "helpotus", joka tulee, on vain typerä illuusio, joka katoaa pian, ja koska se katoaa, sun on saatava se takaisin vetämällä lisää sitä paskaa. En tahdo enää metsästää jotain illuusiota, valhetta, joka ei hyödytä mitään. SE EI AUTA PASKAAKAAN, SE TUHOAA JA VIE SULTA KAIKEN. Miksi siis palaisin tuollaiseen helvettiin? Vaikka mä epäonnistuin usein, se ei ole syy alkaa kiskomaan kamaa. Epäonnistuminen on osa elämää ja epäonnistumisten kautta oppii onnistumaan. Aineet ei ratkaise ongelmia, vaan aiheuttaa niitä. Miksi pilaisin elämäni palaamalla siihen piikkihelvettiin? En näe yhtäkään syytä, joten HÄIVY, MENE POIS, HEMMETIN MÖRKÖ!!!

Kädet hiessä ja vapisten kirjoitan tätä tekstiä. Vanhojen juttujen lukeminen aiheutti kroppaan kamahimot. Kroppa huutaa aineita, mieli kokee vastenmielisyyttä. Ristiriitaista.
Vaikka kroppa vaatii aineita, kun mieli on toista mieltä. Ja niin mieli voittaa kropan. Mun mieli inhoaa aineita, narkkaamista ja sitä entistä elämää, ja se vastenmielisyys suojelee mua.
En tahdo enää vetää päätä sekaisin.
Mun ei tarvitse.

Mut kyl oli hiton rankkaa lukea noita vanhempia tekstejä.. Vähänkö mä häpeän sitä, millainen olen ollut. Paljon pahempi, kuin nykyään, järkyttävä, typerä Vanha Jenna,  joka ei ymmärtänyt eikä välittänyt mistään muusta, kuin narkkaamisesta.
(Mielummin överit, kuin vajarit!)
(Sitä on myöhäistä rykäistä, kun on jo mäntä pohjassa.)
(Ihan mitä vaan mikä pärähtää!)

Onneksi se ei ole enää niin.

Traumojen hyvät puolet

Viime aikoina olen ajatellut paljon kaikenlaista jännää. Traumat on olleet taas enemmän muistoissa esillä ja se ei ole ollut mukavaa. Haavat on vieläkin pahasti auki. Traumojen käsittely on rankkaa. Mut se on ollut hyödyllistä.
Tajusin, et mun haavat on tärkeä osa mua ja mun elämää. Niistä on jopa hyötyä. Tuskin mä edes kirjoittaisin tätä blogia, jos mulla ei olis noita haavoja. Mut ne on, onneksi.
Tajusin myös sen, et mun haavat on olleet apuna myös siinä, miten pystyn kohtaamaan ihmisiä. Vaikka oon aika hankala tyyppi, niin mun on helpompi ymmärtää ja auttaa toisia, koska olen itsekin ihan rikki. Rikkinäisenä ymmärtää paremmin toisia, ei asetu toisten yläpuolelle, vaan kohtaa toisen samalla tasolla.
Mun haavat vaikuttaa myös mun luovuuteen. Paljon. Mitä mä tekisinkään ilman mun vammoja? En edes halua olla täysin terve, koska näin on parempi. Mä en olis mä ilman niitä traumaattisia kokemuksia. Mun haavat on hyödylliset ja ne on osa mua itseäni.
Tätä ei ollut helppo hyväksyä.

Vaikka mun traumojen takia koen, et tää maailma on hiton vaarallinen paikka, missään ei ole turvallista, vaara vaanii kaikkialla jne, niin silti aion opetella elämään haavojeni kanssa. Yhtenä iltana rukoilin: "Herra, auta mua elämään haavoista huolimatta. Älä ota mun haavoja pois, koska niistä on paljon mulle apua, vaikkakin myös harmia. Käytä mun haavoja hyvään, auttamaan toisia. Opeta mua elämään niin, että mun elämän kautta moni tulisi tuntemaan sut. Anna mun olla rikkinäinen, koska se on ihan normaalia. Amen."

Traumaattista menneisyyttä ei ole helppo muistella, eikä helppoa hyväksyä. Usein sitä kyselee, et miks just mulle piti käydä niin ja noin. Enää en kuitenkaan kanna kaunaa, vaikka ne asiat sattuu. Anteeksiannon kautta niihin pystyy suhtautuu paremmin, niitä pystyy katselee toisella tavalla ja niistä voi toipua. Jos olisin jäänyt katkeruuteen, en olisi päässyt toipumaan.
Katkeruus estää kaiken kasvun, se vangitsee ihmisen ja vääristää kaiken. Katkeruus on turhaa. Siitä kärsii vain itse, ei se vaikuta katkeruuden kohteisiin lainkaan. Katkeruus tuhoaa ihmisen. Siksi mä valitsin anteeksiannon. Totesin katkeruuden hyödyttömäksi ja päätin antaa anteeksi. Siitä on jo ainakin 2-3 vuotta, kun valitsin anteeksiannon, ja jos en olisi antanut anteeksi, en olisi voinut kasvaa senkään vertaa, mitä olen kasvanut.
Anteeksianto oli siis hiton hyvä päätös.
Eihän se helppoa ollut.

Haavoista on siis hyötyä.
Ei täällä mikään tapahdu turhaan. Vaikka mun entinen elämä oli yhtä helvettiä huumeineen päivineen, kaikki se väkivalta ja vääryys ei tapahtunut turhaan. Niinkin hirvittävistä kokemuksista on seurannut jopa hyvää. Pahaa ei tapahdu pelkkää pahuuttaan, pahan on tuotava mukanaan aina myös jotain hyvää. Sen olen saanut nähdä.
Mitä vaikeemmista asioista ihminen selviää, sitä vahvemmaksi se tekee. Vaikeuksien kautta oppii näkemään asiat selkeämmin, mikä on oikeasti tärkeää ja arvokasta.
Lähellä kuolemaa ei ollut kiva olla. Mut siitäkin oppi jotain. Jotenkin sitä katui kaikkea, ja tuli sellainen tyhjyys, et tässäkö tää oli? Tähänkö mä kuolen? Hemmetti, kaikki oli turhaa jos nyt kuolen! Kuitenkaan henki ei lähtenyt, vaikka olis pitänyt. Sekin, joka yritti mut tappaa, hämmästyi, kun mä heräsin. Samoin kävi lääkärillekin yhdellä toisella kerralla, kun 100% tappavat överit vetänyt Jenna nousee sängystä.
Halu kuolla oli ihmeellinen. Pidin elämää turhana, joten halusin pois Lopulta kuitenkin aloin oppia arvostamaan elämää. Jos en olis käynyt kuoleman rajamailla, tuskin olisin oivaltanut, et kuinka arvokas lahja elämä on.
Ei täällä mikään tapahdu turhaan.
Tällainenkin hulttio on saanut sen ymmärtää.

Elämä on ihmeellistä aikaa

Kesä on saapunut Pieksämäelle ja Hulttis iloitsee, kun luonto on herännyt eloon taas. Tämä maailma on todella ihmeellinen paikka, toteaa Hulttis nähdessään hienoja kukkia ja kasveja. Hulttis on myös kiinnostunut vedestä. Hulttis on havainnut, että vesi on erikoinen elementti, niin outo ja moninaisiin asioihin pystyvä. Se voi jäätyä, mikä on aika hurja juttu ja se voi haihtua höyrynä ilmaan, mikä hämmentää vielä enemmän. Muunmuassa.
 Hulttis on mökillä. Hulttis tutkii luontoa ja tuijottaa vettä laiturilla. Vesi on hypnoottinen, kun sen liikettä tuijottaa pitkään. Tuntuu hassulta, vaikuttaa kuin liikkuisi, vaikkei liiku, kun veden liikettä katselee pitkään.
Kyllä tää maailma on ihmeellinen paikka.

On ihan kuin olisin jossain rinnakkaistodellisuudessa. Tää on sama maailma, jossa narkkasin armottomasti,  mutta kuitenkin ihan erilainen, kuin silloin käyttöaikoina. Samat tutut paikat  on ihan toisenlaisia,  ne näkee ihan eri tavalla. En  mä silloin aikoinaan nähnyt, kuinka hieno paikka tää maailma on. Jopa ankea Pieksämäki on ihmeellinen!
Usein mietin: voiko tää todella olla se sama maailma? Kaikki on niin erilaista.
Näitä mietin varsinkin kesällä, kun luonto on herännyt ja kaikenlaista kasvia kasvaa kaikkialla.
Ei voi kuin hämmästellä tätä ihmeellistä maailmaa.

Olen kiitollinen siitä, että sain tulla näkee, millaista tää normielämä on. En osannut kuvitellakaan, kuinka siistiä tää rauhaisa normielämä on. Käyttöaikoina kuvittelin, et normielämä olisi jotenkin todella tylsää ja merkityksetöntä.
Vähänkö olin väärässä!
Kai mä kuvittelin, et elämä ilman jatkuvaa pään sekoittamista olisi tylsää. Mut sit mä huomasin: PÄINVASTOIN.
Kuvittelin, että elämä ilman piikkiä olisi jotenkin mahdotonta ja pelkkä haave. Mut sit mä huomasin: OLIN VÄÄRÄSSÄ.
Miten voikaan asiat mennä ihan toisin, kuin on kuvitellut. Elämä ilman pään sekoittamista on mahtavaa ja sanoinkuvaamattoman ihmeellistä. Se on aidompaa ja todellisempaa, kuin se typerä sekava sumu, johon pakenin tätä todellisuutta. Ihan-mitä-vaan-mikä-pärähtää- pakkomielle olikin pelkkä illuusio jostain suuresta ja mahtavasta, valehteleva typerä mörkö, josta onneksi pääsin eroon ADHD-lääkityksen saatuani. Mikä muutos se olikaan!
Narkkaaminen ja piikittäminen vain JÄI pois, melkein huomaamatta. Sain tulla näkee, et elämä ilman piikittämistä ja sekaisin olemista on aivan ihmeellistä. Ei sitä riitä sanat kuvaamaan.

Jo yli 5 vuotta olen saanut ihmetellä tätä uutta elämää, jota mun ei olisi kuulunut nähdä.
Mun pitäisi olla kuollut, mutta tässä olen, enkä muuta voi. Olen kiitollinen tästä yliajasta/jatkoajasta, jonka sain. Ennen halusin kuolla, nyt olen oppinut arvostamaan elämää, ja olen tajunnut sen, kuinka suuri lahja elämä on.
Elämää ei pidä heittää hukkaan, oli se sitten kuinka vaikeaa tahansa. Vaikeuksista selviää, ja niistä oppiikin jotain, jos haluaa. Vaikka elin puolet elämästäni huumehelvetissä, sekään ei ollut turhaa. Mun kuului kulkea se tie, jotta voisin auttaa toisia, kertoa, että sieltä voi selvitä.