Kuvasarja osa 11: Maton alta nousi kummajainen

 

Tässäpä tulee ajatuspallo pohdittavaksi - tai potkittavaksi (vapaavalintainen tehtävä):

Jos pahan todellisuutta ei saisi tunnistaa, kuinka voisimme välttää eksymästä sen valtaan?

Jos pimeyden petosten mekanismeja ei saisi tuoda valoon, kuinka voisimme niistä vapautua?

Jos kipeiden tosiasioiden kohtaaminen leimataan häiriintyneeksi haavaoireiluksi, miten voisimme eheytyä, kasvaa ja oppia kokemuksistamme? 

Jos vaikeiden asioiden käsittely leimataan katkeraksi vatvomiseksi, kiellämme toisilta paranemisen ja anteeksiannon prosessin. Ironisesti sidomme sielut pysymään katkeruuden kahleissa. Silloin vaaditaan toisia kohtaamattomuuteen. Ja kohtaamattomuus on pimeydessä vaeltamista - olipa se miten pyhäksi puettu, se on sula petos.

Jos kaikki epämiellyttävät tosiasiat pitäisi vain lakaista ja painaa väkisin unholaan, eikö se ole sama kuin vaatisi tosia itsepetokseen?🤔

Jos vääryydestä ei saisi enää varoittaa, ketä me silloin palvellaan? 

Jos rehellisyys tuomitaan väkivallaksi, kuinka voisimme silloin rakastaa totuutta?🤫

Terve usko ei koskaan tarkoita pimeyden kieltämistä, vaan sen kohtaamista Jumalan armon ja totuuden valossa. Mutta jostain on levinnyt uskomus, jonka mukaan ei saisi enää nähdä mitään pahaa - pahan näkeminen on muka itsessään pahaa. 

Se on sokeuden teologiaa, joka perustuu väärään käsitykseen siitä, mitä hengellisyys on. 

Siinä pyritään säilyttämään oma sisäinen mukavuus, ei totuus. Jotta mukavuus ei järkkyisi, suljetaan kaikki ikävät aistihavainnot pois ja kutsutaan sitä Kristuksen rauhaksi.🤯 Valitettavasti samalla suljetaan mahdollisuus muutokseen ja vapauteen. Tällainen ei ole rauhaa, vaan tyhjyyttä, joka alkaa muistuttaa kliinistä kuolemaa: ei kipua, ei elämää, ei kasvua, ei yhteyttä todellisuuteen ja sen Luojaan.🫩

Raamattu ei tunne oppia, jossa Jumala käskee sulkea silmät pahan todellisuudelta, vaieta vääryydestä, vaientaa elävä todistus ja katsoa Kristukseen. Siis lakata erottamasta valhetta totuudesta - ja teeskennellä, että kaikki on kunnossa. Näin elävä usko vaihtuu teatteriin. Hurskas teatteri esittää elävää uskoa samalla kun lakaisee elävät maton alle pyhien kulissien takana. 

Jos usko ei siedä enää näkyvää elämää toisissa, se on katsonut johonkin toiseen kristukseen, kuin Raamatun Kristukseen. Jeesus ei tullut maailmaan syntisiä pelastamaan johtaakseen omansa pyhään pakokapseliin todellisuudesta. 

Katse Kristukseen ei sokaise, vaan avaa silmät näkemään, korvat kuulemaan ja sydämen ymmärtämään. 

 Raamatussa kaikki profeetat varoittivat vääryydestä - heidät lakaistiin maton alle. Jeesus tuli - Hänet ristiinnaulittiin ja yrittivätpä fariseukset lakaista maton alle Jeesuksen ylösnousemuksenkin. Samoin he halusivat lakaista myös kuolleista herätetyn Lasaruksen takaisin kuolleeksi. 

Lakaisumieli ei ole uusi ilmiö - siihen liittyy myös kyykkykyynistä dystopiaa. Sama mieli on vastustanut kaiken aikaa Jumalaa, Jumalan luomisjärjestystä, Jumalan asettamia rajoja, Jumalan kuvaksi luotuja ihmisiä, Jumalan valittua kansaa, evankeliumin totuutta, Jeesuksen ristiä, Pyhää Henkeä, Jumalan palvelijoita, jotka pitävät Jumalan Sanan ja Jeesuksen todistuksen. Lakaisumieli lakaisee menemään läpi Raamatun kannesta kanteen.🧹 Se aloittaa Aabelista, etenee lakaisemaan profeetat maton alle yksitellen, sitten se lakaisee Jeesuksen. Eikä sekään riitä - vielä on apostolit, evankelistat, lähetystyöntekijät - you name it. Sitten se keksii vallata salaa seurakunnat. Kun johto saadaan lakaisumielen valtaan, uusi elämä voidaan pyyhkäistä maton alle kätevästi jo sen alkumetreillä - hurskaasti ja huomaamatta.😳 Lakaisumieli on lakaissut Jumalan palvelijoita ahkerasti Jeesuksen armon aikanakin (vieläpä Jeesuksen nimessä). Se pääsee lopun aikana hetkeksi valtaan, lakaisee lain nimissä valkeuden palvelijoita maton alle, kumartaen yhtä lakaisuvaitiasta herranaan. Kunnes Jeesus lakaisee suunsa henkäyksellä lakaisuvaltiaan pois lakaisemasta maailmaa nurinkurisen maton alaisen ylösalaisin maailman mielivaltaan.

Siis: Jos emme saisi nähdä pahan todellisuutta - meidän pitäisi pysyä maton alla. Se johtaa pyhitettyyn pysähtyneisyyteen, jossa eläminen tekee meistä hengellisesti sokeita, uppiniskaisia, katumattomia, itsevanhurskaita ja kyvyttömiä enää kuulemaan Hyvän paimenen ääntä. 

Jumalan Sana muuttuu meille niin vieraaksi, ettei sen varoitukset enää koske meitä. Toisia kyllä voimme hurskaasti opettaa ilman tarvetta kohdata omaa sydäntämme. Näin alamme tuomita syyttömiä syypääksi siihen, mistä Sana todistaa meidät syylliseksi - mutta mepä olemme niin pyhiä, ettei Sana enää meitä koske! 

Silloin varoitukset saavat aikaan pyhää mielipahaa. Nuhteista loukkaannutaan. Parannuskutsu torjutaan - ja silti ollaan oikeassa uskossa, eletään oikein armossa.

Hengen työ muuttuu häiriöksi, jota salaa voimme vastustaa. Eikä väärä todistus ole enää mikään ongelma - mehän voimme vääntää vääräksi sen, jonka todistus uhkaa paljastaa maton alla elävän pimeyden. 

Pyhä oppi antaa luvan: "tee mitä tahdot - Jeesuksen nimessä."🤭

Mistäs tämä oman Tahdon oikeus olikaan peräisin? Aleister Crowleylta. 🫢

Jos tämä Tahto on saanut vallan, ei ole ihme, jos totuuden kuuliaisuus tuomitaan ylimieliseksi kapinaksi.

Kipeää?🤨 Jep. 

Mutta ei hätää, lakaisumielellä on tähän Helppo ratkaisu:

Jos totuus on epämukava - sen voi lakaista. 

(Viisaampaa olisi kohdata se, ettei homma menisi vielä kipeämmäksi.)

 Jeesuksen omat sanat olivat valon tuomista sinne, missä oli pimeys. Vangitut vapautuivat, jotkut eivät halunneet vapautua pyhistä kahleistaan. Mutta koska on niitäz jotta kaipaavat vapautusta, Jeesus käski omiaan jatkamaan työtään itse kukin oman kutsumuksensa arvon mukaisesti. Totuuden ja toimen todistamista jatkoivat myös Hänen seuraajansa... kunnes matto pietti kaiken. Mutta matto ei voi tehdä tyhjäksi Jumalan työtä. 

Jos jopa seurakunnissa aletaan väittää, että pahaa ei saa nimetä, pimeyden töistä ei saa puhua, eikä valheen vaaroista saa varoittaa, silloin käytännössä sanotaan: "Me emme tahdo, että valo paljastaa meidät."  Tämän opin mukaan totuus "ei rakenna", vaan "rikkoo ja hajottaa". Totuus ei enää olekaan tie vapauteen, vaan loukkaantumiseen, joka "oikeuttaa" kieltää totuuden ja leimata pahantekijäksi sen, joka uskalsi olla rehellinen. Eikä silloin enää voida sietää Jeesuksen Hengen työtä, joka tuo päivänvaloon pimeyden työt vapauttaakseen vangitut elämään. 

Tällöin Jeesuksen nimeä käytetään pimennysverhona: pitäisi vain katsoa Jeesukseen, vaieta vääryydestä ja lakata näkemästä pahan todellisuutta. Tämä katse ei vapauta, vaan kovettaa sydämen ympärillä olevien hädältä. Jos ei saisi nähdä pahuutta, pitäisi samalla sulkea sydämensä niiden tuskalta, joita paha tuhoaa. 

On totta, että uskon tie on katsoa Jeesukseen. Vain silloin voimme alkaa nähdä todellisuuden ilman peitettä kasvoillamme. Kun sydän suostuu katsomaan Kristukseen, silloin matto reväistään pois hänen silmiltään. Näkeminen alkaa aina omasta sydämestä. Kohtaamaton sydän kiskoo peitettä vain tiukemmalle Sanan äärellä - kunnes se nöyrtyy ylpeydestään ja alkaa haluta katsoa Kristusta ihan tosissaan.  Mutta mihin Hän katsoi?🧐

Hän katsoi sydäntä, ristiä, pimeyttä, syntiä, tuskaa, kuolemaa vaalien läheistä suhdetta Isään - ja toi toivoa toivottomuuden keskelle. Jos emme uskalla katsoa sinne, mihin Hän katsoi, emme seuraa Häntä, vaan pakenemme. Todellinen Kristukseen katsominen ei ole pumpuliin katsomista, vaan totuuden katsomista yhdessä Hänen kanssaan - alkaen omasta sydämestä. 

Jos emme uskalla nähdä todellisuutta kokonaisena - hyvää ja pahaa, valoa ja varjoa, valhetta ja totuutta, oikeaa ja väärää - pysymme ikuisessa hengellisessä esikoulussa. Kohtaamattomuus johtaa kypsymättömyyteen, jossa reagoimme kaikkeen epämukavaan kuin lapsi: peitetään silmät ja toivotaan, että mörkö katoaa. Jos ei katoa, niin lakaistaan se maton alle ja uskotaan, että ongelma on ratkaistu. Jos tällainen leviää yhteisöön, se ei voi enää toimia eettisesti, moraalisesti, hengellisesti tai psykologisesti terveesti, koska vastuu edellyttää todellisuuden näkemistä sellaisena kuin se on, ei sellaisena, kuin haluamme sen olevan. 

Kun pimeys kielletään, vastuu lakkaa ja väärintekijät kukoistavat vilpittömien kustannuksella. Silloin pahasta tulee "tabu", ja se saa vallan juuri silloin, kun siitä vaietaan. 

Silloin laittomuuden salainen vaikutus saa vallan alkaa polkea meitä kynnysmattonaan.😣

Jatkuva kipeiden ja pahojen tosiasioiden kieltäminen luo yhteisölle kollektiivisen dissosiaation: 

Rehelliset alkavat epäillä omaa havaintokykyään.

Väärintekijät tuntevat olevansa turvassa.

Evankeliumin totuus kääntyy päälaelleen: totuus on uhka, armo on matto ja anteeksianto on amnesia.😵

Jos varoitukset torjutaan, pimeyden työt peitellään, seuraukset lakaistaan maton alle kasvamaan ja palvelutehtävät muutetaan, silloin joku muu on noussut hallitsemaan herrana niitä, joita yksin Kristuksen kuuluisi hallita.

Lopulta Pyhä Henki vetäytyy, koska Hän ei toimi siellä, missä Hänen ääntään ei enää kuulla, totuus kielletään ja Hänen työtään vastustetaan.

Tuloksena on uskonnollinen uneliaisuus: ihmiset näyttävät ulkoisesti hurskailta, mutta ovat sisäisesti turtuneita. 

He eivät enää kuule varoituksia, eivätkä näe sielujen hukkuvan vieressä - tai jos näkevät, eivät enää välitä. Jos ei välitä edes oman sielun tilasta, silloin muutkin saavat osakseen hurskasta välinpitämättömyyttä.

Jos joku yrittää varoittaa, hän saa osakseen pyhää paheksuntaa, hiljaista halveksuntaa ja hänet tuomitaan syylliseksi kaikkeen siihen, mitä muut ilmentävät asenteillaan, sanoillaan ja teoillaan.

Kun pahuus kielletään, se pyhitetään.

Ja silloin voidaan oikeuttaa hienovaraisia hirmutekoja ilman tunnontuskia. 

Se on tämän ajattelun hirvittävin seuraus. Kun pahasta ei saa puhua, se saa rauhassa pukeutua hyvyyteen. Kukaan ei enää tunnista sitä - ja siksi sitä aletaan pitää Jumalan työnä. Silloin eksytys on täydellinen: pimeys toimii valona ja valhe julistetaan armon ääneksi. Ja siinä hetkessä alkaa totuuden vihaaminen Jeesuksen nimessä.

Tämä johtaa nurinkuriseen todellisuusvääristymään: Varoituksia ei osata nähdä enää rakkautena, joka suojelee, vaan ne leimataan automaattisesti tuomioksi. Ja mikä ironisinta: samalla tuomitaan varoittaja ilman kykyä kohdata ja kuunnella varoituksen sisältöä. Näin pyhitetään ulkokultainen väärä tuomio ja kielletään tekemästä oikeaa tuomiota (hengellinen erottelu). Jos totuus sattuu, se tuomitaan pahaksi. Vähäinenkin kolhu egolle on automaattisesti väärin - siis: hyvästi murtuminen, hyvästi nöyrtyminen, hyvästi katumus, hyvästi synnintunto, hyvästi mielenmuutos!😢 Kaikki, mikä uhkaa paljastaa pimeyden työt, leimataan pahuudeksi. Armon nimissä peitellään pimeyttä ja anteeksiannon nimissä vaaditaan vaikenemaan ja unohtamaan - totuus lakaistaan ja uskotaan, että torjunta vapauttaa.

Miten eää ei muisteta, etteivät totuus ja armo ole toistensa vastakohtia? Ne ovat erottamattomia Kristuksessa. Niiden erottaminen johtaa evankeliumin vääristymään. 

Armo antaa meille voiman katsoa totuutta silmiin ilman tuhoa. 

Pahan todellisuuden tunteminen ei ole pahan lietsomista, vaan realismia, joka ei sulje silmiään näkemästä myöskään sitä, mikä on hyvää, hyödyllistä ja oikeaa. Synkimmänkin pimeyden keskellä voi nähdä valoa, toivoa, saattaapa jopa iloita tuskan keskellä. Pahan tunnistaminen avaa mahdollisuuksia muutokseen. Pahan peittäminen sulkee muutoksen oven niiltäkin, jotka haluaisivat muutosta. Sokeutemme ei koske vain meitä, se sattuu myös ympärillämme oleviin. Eikä itsepintainen sokeus poista vastuuta. 

Jos usko vaatii sokeutta todellisuudelle, se ei ole uskoa, vaan itsesuojeluvalhe. 

Valheellinen armoharha on hengellinen puudutuspiikki, joka estää kivun kohtaamisen ja siten myös siitä paranemisen.

Koska "kaikki on jo anteeksiannettu", mielenmuutosta ei tarvita tämän opin mukaan. Voi matto vieköön, kuoliko Kristus turhaan?😵‍💫

Pyhään muuttumattomuuteenko meidät kutsuttiin?

Omaa pimeyttään ei tarvitse kohdata, kun Jeesuksen nimessä lakaistaan kaikki ongelmat, vääryys ja kipeät totuudet maton alle - eikä olla mistään vastuussa.🙄

Jumala siis lähetti Ainokaisen Poikansa sovittamaan meidän syntimme ristillä, ettei yhdenkään tarvitsisi tulla valoon ja kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi?🤥 Tämä oppi uskottelee: Meidän ei tarvitsekaan kohdata mitään epämukavia totuuksia, varsinkaan omaa vääryyttämme - riittää, että joku muu kantaa sen harteillaan. 

Ja näin pakotetaan lähimmäinen olemaan sijaiskärsijä Kristuksen sijaan.😰

Näin halpa armo muuttuu hengelliseksi anarkiaksi. Tämä on armon irstaudeksi tekemistä. Kun vastuusta luovutaan armon varjolla, kristillinen ajatus vapaudesta vääristyy: siitä tulee vapaus seurauksista, ei vapaus elää totuudessa. Tällainen oppi on syvässä ristiriidassa sekä Raamatun että terveen moraalisen todellisuuden kanssa:

- Armo ilman vastuuta on hengellinen lapsuus ilman aikuisuutta: Jos ihminen ajattelee, että "kaikki on anteeksia annettu" tarkoittaa "minun ei tarvitse kasvaa ja muuttua", silloin risti ei enää ole tie kypsyyteen, vaan vapautus aikuistumisesta ja parannuksesta. Armo ei koskaan tarkoita, että vastuu poistuu. Armo tekee vastuun kantamisen mahdolliseksi ilman tuomion pelkoa. Jeesus ei kärsinyt, jotta voisimme jäädä moraalisiksi vauvoiksi, vaan että me kasvaisimme totuuden rakkauden kuuliaisuudessa yhä lähemmäs todellista identiteettiämme Kristuksessa, joka on meidät pelastanut tästä pahasta maailmanajasta. 

- Lakaistun vastuun teologia: "Jumala hoiti, joten minun ei tarvitse.": Tämä on sielun petollisin laiskuus. "Ei minun tarvitse kohdata, Jeesus teki sen jo puolestani." Jos tätä soveltaa johdonmukaisesti, se tarkoittaa:

* Minun ei tarvitse pyytää anteeksi keneltäkään.

*Minun ei tarvitse kohdata omaa sydäntäni.

*Minun ei tarvitse tunnustaa virheitäni.

*Minun ei tarvitse katua tekojani.

* Minun ei tarvitse hyvittää vääryyksiäni.

* Minun ei tarvitse edes nähdä, mitä olen tehnyt ja yhä teen.

Silloin Kristuksen sovitustyö vääristetään vastuun ulkoistamiseksi. Kaikki vaikea ulkoistetaan Jumalalle tai lähimpänä olevalle ihmiselle, mutta pidetään itse kunnia "armahdetun" roolista.

- Vastuun kieltäminen tuhoaa yksilön ja yhteisön moraalisen rakenteen: Ihminen tai yhteisö ilman vastuuta on kuin rakennus ilman kantavia seiniä. Kaikki näyttää hetken vakaalta, kunnes väistämätön kriisi tulee - ja silloin paljastuu, ketkä eivät kanna mitään ja ketkä ovat joutuneet kantamaan heidänkin taakkojaan.

Yhteisö, jossa yksilöt eivät kanna vastuuta teoistaan, on tuhoon tuomittu, koska armo ilman vastuullisuuden kulttuuria muuttuu valheeksi. Silloin väärintekijät jatkavat rauhassa pidemmälle vääryyteen, kaltoinkohdellut joutuvat murskaavan hiljaisuuden orjuuteen, ja johtajat oppivat, että totuutta voi hallita hienovaraisilla väistöliikkeillä ja tarvittaessa kääntää jopa päälaelleen, - oikeaoppisen pyhyyden nimissä. 

Näin syntyy armoterroristinen oppi, jonka hedelmä on ulkoisesti mukava, lämmin yhteisö, mutta sydän on kivettynyt ja moraalisesti kuollut. 

Jos perusta on rakennettu valheen hiekalle, koko rakennelma tulee aikanaan sortumaan. Ja sen sortuminen on suuri. Jos se ei sortuisi, siinä elävät hukkuisivat valheen hiekkaan turhuuden ja tuhon palveluksessa.

Ei ole mahdollista alkaa rakentamaan Kristuksen Sanan kalliolle, ellei väärää perustaa haluta kohdata ja kääntyä takaisin elävän kallion puoleen, joka ei järky eikä horju.

Kristus kantoi syntimme, jotta näkisimme, mitä synti maksaa. Risti ei ole syy välttää valoa, vaan se on se valo, joka paljastaa totuuden. Jos katsomme ristiä oikein, silloin meidän on kohdattava oma pimeytemme - ei siksi, että Jumala vihaisi, vaan koska Hän rakastaa meitä liikaa jättääkseen meidät valehtelemaan itsellemme.🥺 Risti ei poista vastuuta, vaan paljastaa sen totuudessa. Silloin vapaudumme väärien taakkojen painon alta ja saamme tilalle soveliaan ja keveän kuorman. Se on yksilöllisesti suunniteltu ja jokaiselle juuri sopivan kokoinen.❤️‍🔥 Siksi sen kantaminen on mielekästä silloinkin, kun kohtaamme vaikeuksia ja ongelmia. Niitä ei tarvitse enää lakaista, vaan niiden läpi voi kulkea avoimin mielin - silloin niistä voi jopa oppia. 

Kristuksen ristintyö ei ole alibi vastuuttomuudelle, vaan sen peili.

Hän katoi kaiken, jotta ymmärtäisimme, miten vakavaa se oli, ei siksi, että voisimme jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Armo on pohja, jolle vastuu rakennetaan. Armo ilman vastuuta tekee ihmisestä lapsen, joka ei aio koskaan kasvaa. Vastuu ilman armoa tekee ihmisestä fariseuksen, joka murskaa toiset ja itsensä. Armo ja vastuu yhdessä tekee ihmisestä vapaan, kypsän ja todellisen. Vastuu on todiste siitä, että armo on todella koskettanut sydäntä. Seillä missä armo otetaan todesta, ihmiset eivät pakene totuutta, vaan juoksevat sitä kohti - silloinkin, kun se sattuu. Totuuden kipu ei ole tuhoisaa, kun sen annetaan täyttää todellinen tarkoituksensa. Totuuden torjunta tekee parantavaksi tarkoitetun kivun tuhoisaksi, ja mitä pidempään torjunta jatkuu, sitä enemmän kipeä totuus alkaa näyttää pahimmalta viholliselta. Kipeämpää on torjua kipeä totuus kuin kohdata se ja vapautua. 

Jos Jeesuksen sovitustyö tarkoittaisi, ettei meidän enää tarvitse kohdata pahaa, risti olisi  maailmankaikkeuden suurin pedagoiginen epäonnistuminen. Se olisi viesti: "Katsokaa, näin paljon Jumala teki, jotta teidän ei koskaan tarvitsisi oppia mitään." Silloin Jeesus olisi turhaan kuollut ja risti olisi tyhjäksi tehty. Turha olisi myös meidän uskomme. Jumala ei vapauta meitä näkemästä elämän realiteetteja, vaan vapauttaa meidät kestämään sen, mitä näemme. 

Jos ihminen kieltäytyy kohtaamasta omaa pimeyttään, syntyy henkinen paatumus. Ei siksi, että Jumala hylkäisi, vaan koska ihminen itsepintaisesti kieltäytyy tulemasta valoon. Silloin Pyhän Hengen ääni lakkaa kuulumasta, eikä omatunto enää kolkuttele - koska ihminen on kieltäytynyt kuulemasta. Paatumus ei synny hetkessä, vaan toistuvasta torjunnasta: "Ei nyt puhuta tästä, eihän se edes pidä paikkaansa - minussa ei ole mitään vikaa. Olen jo armahdettu, siispä en voi enää olla väärässä." 

Valitettavasti erehtymättömyys on oetos itsessään. Jos emme enää kykene erehtymään, emme tarvitse Jumalan armoakaan. Usko omaan erehtymättömyyteen on kaukana armosta. Jumalan armo ei tee ihmisestä erehtymätöntä - armo vapauttaa ihmisen tunnustamaan: "Olen totisesti ollut väärässä" - silloin, kun se on totta. Kun vapautuu tunnustamaan olleensa väärässä, silloin ei jää pysyvästi väärässä olevaksi, väittäen pakonomaisesti olevansa oikeassa, aina. 

Pakonomaisesti aina oikeassa olevat ovat taipuvaisia tuomitsemaan aina väärässä olevaksi usein juuri ne, jotka puhuvat totta. Silloin ei ole oikein myöntyä olemaan väärässä, jotta joku voisi säilyttää illuusion erehtymättömyydestään toisten todellisuudentajun ja totuuden kustannuksella. 

Usko omaan oikeassa olemiseen voi johtaa ulkokultaiseen ylimielisyyteen, jossa pysyminen pitää ihmisen katumattomana. 

Silloin gaslighting alkaa olla tarpeen, jotta hurskas ylpeys ei joutuisi nöyrtymään. 

Totuuden rakkauden tuntemiseen ei kuulu gaslight-kontrolli eikä siihen kuulu myöskään pyhitetty projektiosaarna. 

Toisten todellisuudentajun murskaaminen ja persoonan vääristely on kaukana oikeassa olemisesta. Jos ihminen kieltää ilmeisiä tosiasioita, oikeuttaa tehdä tuhotekoja, tekee toisista taakankantajia, kieltää terveet rajat ja kuvittelee oikeudekseen kontrolloida toisia kuin orjia, siinä ei ole kyse mistään oikeassa olemisesta - se on henkistä tyranniaa.😬 Jos ihminen ei siedä lainkaan poikkeavia näkemyksiä, torjuu kaiken rehellisen palautteen, halveksii varoitukset, sanoo yhtä ja tekee toista, kaltionkohtelee toisia ilman tunnontuskia, kyseenalaistaa toisten todellisuudentajua, manipuloi muita uhrin roolilla, murskaa toisia ollakseen muita parempi ja vaatii muita olemaan syyllisiä puolestaan, silloin oikeassa olemisen illuusiosta on tullut epäjumalanpalvelus, joka vaatii ihmisuhreja voidakseen pysyä pystyssä. 

Kun totuus torjutaan, vastuu kuolee, ja niin syntyy hengellinen paatumus. Tämä on kaikenlaisen kipeän menon ydin. Se on myös juurisyy energiavampirismiin ja muihin äärimmäisen itsekkyyden ilmentymiin. Ja mitä pyhemmäksi se tekeytyy, sitä pahemmaksi petos tulee. Kohtaamaton sydän voi lopulta olla aikamoinen kauhistusten kabinetti. Totuuden valkeus voi vapauttaa vangitun sydämen turhuuden teatterista aitoon elämään.

Todellinen armo ei tee ihmisestä välinpitämätöntä ja hauraasti loukkaantuvaa totuuden äärellä. Armo tekee ihmisen nöyräksi, avoimeksi, valppaaksi, alttiiksi, rehelliseksi ja kuuliaiseksi - koska kun ihminen tietää, miksi, millä hinnalla ja mistä hänet on armahdettu, silloin ei enää tahdo toistaa tekoja, joista hänet vapautettiin. Vaikka armo on Jumalan lahja, se ei tarkoita, että voisimme ottaa lahjan vastaan välinpitämättömästi ja kuvitella, että tämä lahja vapauttaa meidät vastuusta ja mielenmuutoksesta.

Jos armo ei johda vastuuseen, se ei ole armoa, vaan itsensä huijaamista. 

Armo ei ole etuoikeus vastuun välttelyyn. Siinä ei ole mitään etuoikeutettua, jos joku on päättänyt elää ilman vastuuta - seurauksena on vain sarja elävältä syötyjä auttajia, sijaiskärsijöitä ja syntipukkien raunioita. 

Jatkuu seuraavassa osassa...

Kuvasarja osa 10: Ihmisrauniosta eläväksi todistajaksi

 

Elin vuosia henkisessä vankilassa, jossa havaintokykyni oli harhaa, tunteeni yliragointia, kokemukseni kuvitelmaa, tuskani turhanpäiväistä liioittelua, tunteeni merkityksetöntä yliragointia, tarpeeni vääriä, tahtoni ohitettava, muistoni kyseenalaistettavia, mielenterveys uhanalaisena, tarkkanäköisyyteni pahantahtoisuutta, älykkyyteni mielettömyyttä ja omatuntoni ääni hulluutta, jota ei missään nimessä kannattanut kuulla - olemassaoloni = kielletty. 

Vaikka sisimmässäni kyseenalaistin, pian epäilin omaa todellisuudentajuani - koska sanoin ääneen, mitä ajattelin. Rehellisyys oli rikos aina, kun yritin puhua teoista, jotka tuhosivat minua sekä niiden tekijää. Se olikin loukkaus, jos tein näkyväksi vääryyden, josta kutsuin parannukseen. Kun loukkaantumiset toistuivat toistumistaan, se antoi ymmärtää: "Sinä et saa puhua totta siitä pahasta, jota minä sinulle teen." Kun rehellisyydestä rangaistiin hiljaisella paheksunnalla, se oli kuin ehdollistamista lopettaa puhumasta totta. Jos en voisi puhua totta, enkä saisi tuoda päivänvaloon pimeyden tekoja, en voisi olla Kristuksen palvelija. 

On mahdotonta olla evankelista, jos ei voi puhua totta eikä uskaltaisi tuoda pimeyden töitä päivänvaloon hiljaisen rangaistuksen pelossa.🤐

Vaikka muutuin pahantekijäksi yhä uudestaan, en voinut luopua rehellisyydestäni. En halunnut enää palata takaisin valheeseen ihmisten mieliksi. 

Se olisi ollut paluu takaisin sinne pimeyteen, jonka syvyyksistä Jeesus minut pelasti. 

Matka vapauteen oli vaikeampi kuin olisin uskonut - ja silti olen vasta alussa. Kuitenkaan 11 vuoden prosessi ei ole mennyt hukkaan. Kaiken aikaa Jumalan Henki toi esiin sydämeni kahleita ja mursi niitä vuosien varrella - jopa hyvin väkivaltaisissa oloissa. Ilman Raamattua en olisi pysynyt järjissäni. En olisi muuttunut ilman elämää Äärettömän äärellä. Sanan äärellä saatanan sätkynuksestakin voi vapautua kasvamaan uusi luomus. ☆into☆ ☆into☆😙

Millaisista pimeyden kahleista Jeesus minut vapautti! 

En osannut aavistaa, että osa ympärilläni olevista sitoi minua uusiin kahleisiin. Minunhan piti olla tekemisissä uskovien kanssa?😬

Silti rehellisyyteni oli tuomittavaa, kun se teki näkyväksi ihmisten sitomat kahleet. Jos näytin todeksi piilossa toimivan pahuuden, olinkin pahantekijä. 

Mutta eikö Jeesuskin tehnyt niin?🤔

 Jos syntiä ei todeksi näytetä, siitä ei voi tehdä parannusta. 

Mutta ainiin- minähän vain kuvittelen sen pahan, mitä näen. Perkeleen petturi on päästään vialla, niinpä hänen todistustaan ei tarvitse kuulla - sen voi salaa polkea.

Tulin tuntemaan, mitä on pyhä gaslight-sumu. Sitä ei aina edes oivaltanut, kun todellisuudentajuni murskattiin hurskauden, viattomuuden, ystävällisyyden, rakkauden tai hyvän tahdon nimissä. Silti se sattui. Jos yritin varoittaa valheen toimintamekanismeista - "nyt sinä taidat kuvitella, eihän täällä mitään pahaa tapahdu (kyseenalaista mielenterveytesi ja vaikene)."

Olemassaoloni oli kuin minusta olisi tehty epäkuntoinen, kyseenalainen maanantaikappale. 

Eihän se voinut olla totta, mitä näin ja koin. Minä vain kuvittelin kaiken sen henkisen, hengellisen ja emotionaalisen väkivallan pahantahtoisessa mielessäni. 

Tekikö Jumala todella näin surkeaa työtä luodessaan minut?🤨

 Oli yhtä tuskaa elää jatkuvassa gaslight-sumussa. Kyse ei ollut vain satunnaisesta väännöstä, vaan systemaattisesta todellisuudentajun murtamisesta. Se vain tapahtui äärimmäisen salakavalasti. 

Todellisuudentajun murtaminen alkaa huomaamatta. Se ei ala huudosta tai lyönnistä, vaan kysymyksestä: "Oletko varma, että muistat oikein? Ei se minusta noin mennyt" Ja sitten annetaan uusi versio tapahtumille. Siitä tulee hitaasti toistuva rituaali, jossa jokainen ei-toivottu havainto kyseenalaistetaan. Ajan myötä kohde oppii epäilemään itseään ennen kuin ehtii edes puhua - ja niin vankila on valmis. 

Tätä on gaslighting: todellisuuden asteittainen vääntö, jossa toisen kokemuksesta tehdään epäilyttävä ja väärä.

Näin riistetään toisen vapaus, tuhotaan syvin olemus, murskataan havaintokyky ja estetään toista palvelemasta Jumalaa. 

Tämä johtaa elämään kahdessa todellisuudessa: 

- Sisäinen kokemus: tuska, kipu, hätä, pelko, uupumus, intuitio, omatunto, Jumalan äänen hiljainen varoitus.

- Ulkoinen versio: se, mikä hyväksytään "oikeaksi", on usein tekijän määrittelemä todellisuus.

Nämä kaksi maailmaa alkavat riidellä keskenään. Ihminen tietää jotakin, mutta ei enää uskalla luottaa siihen. Se on sisäisen kaaoksen alku. Henkinen väkivalta on kuin näkymätön arkkitehtuuri, jonka tarkoitus on ottaa hallintaan toinen ihminen. Kun kohde ei enää luota omiin aisteihinsa, hän alkaa etsiä todellisuuden vahvistusta väkivallan tekijältä. Tämä luo symbioottisen siteen, jossa tekijä toimii "todellisuuden portinvartijana". Mikään, mikä ei sovi hänen näkemykseensä, ei ole totta. Eikä hän tietenkään voi olla koskaan väärässä. Jos tekijän käytös tuntuu tuhoisalta, kohde vain "kokee väärin", "käsittää väärin", "näkee väärin", "tulkitsee väärin", "tuntee väärin", "ajattelee väärin" tai "muistaa väärin". 

Hengellisessä mielessä tämä on Jumalan paikan varastamista. Väkivalta ei ole vain väärää käytöstä, vaan se on ihmisen asettumista Jumalan tilalle määrittelemään, mikä on totuus. Eikä tämä "totuus" voi sietää mitään vastaväitteitä. Se sulkee kokonaan pois toisen ihmisen todellisuuden, kun se uhkaa paljastaa jotain, mikä "ei ole totta" tässä illuusiossa. Jos kyseessä olisi totuus, silloin epätotuudet eivät olisi uhka, joista ei saisi puhua. Jos kyseessä olisi totuus, se ei kieltäisi systemaattisesti toisten todellisuudentajua. Jos kyseessä olisi totuus, se sietäisi poikkeavia näkemyksiä eikä manipuloisi muita mukautumaan kieltämällä toisten havainnot, kokemukset, tunteet ja järjen. Jos kyseessä olisi totuus, se ei olisi niin hauras, että romahtaa ja loukkaantuu vähäisestäkin koettelusta. 

Kun väkivalta naamioidaan hauraan uhrin rooliin, viattomuuteen, hurskauteen, hengelliseen ohjaukseen, oikeaoppisuuteen, rukoukseen tai armollisuuden kaapuun, se tekee siitä vielä julmempaa. Tällöin todellisuuden murtaminen saa pyhän muodon. Vääristelijä ei tarvitse enää voimaa - hurskas sävy riittää.

"Anna anteeksi, en minä tahallaan."

"Sinä olet katkera, kun vieläkin haluat puhua."

"Eikö voitaisi vain mennä eteenpäin ja olla rauhassa?"

"Älä näe pahaa siellä, missä sitä ei ole!"

"Ei Jeesuksen palvelijan tulisi puhua noin."

"Tuo ei ole Jeesuksen Henki."

Näin syntyy hengellinen gaslighting: vääryyden tunnustaminen ja pahan tunnistaminen muuttuu tabuksi. 

Kipu ja tuska vääntyy "katkeraksi vatvomiseksi" ja "uskon puutteeksi". Rehellisyys tuomitaan "väkivallaksi" ja terveet rajat "itsekkyyden synniksi". 

Näin riistetään toiselta oikeus omiin havaintoihin, tukahdutetaan ääni, kielletään kokemasta "liian voimakkaita tunteita", estetään käsittelemästä kokemuksiaan ja kielletään kuulemasta omantunnon ääntä. 

Se on kuin sanoisi: "Et saa kuulla Jumalan Hengen ääntä. Ei Hän puhu omilleen, sinä vain kuvittelet." 

Gaslighting ei ole vain "väärinymmärrystä", vaan järjestelmällinen todellisuudentunnon murtaminen. Se on yritys sammuttaa totuuden valo ihmisessä. Siksi se tulisi ottaa vakavasti. Gaslighting ei ainoastaan murra mieltä, vaan riistää ihmiseltä uskon siihen, että Pyhä Henki voisi puhua hänelle. Jos en voi luottaa siihen, mitä näen, tunnen, koen, muistan ja kuulen - miten voisin kuulla Jumalan äänen? 

Se on äärimmäisen kiero tapa orjuuttaa ihminen: totuuden torjunta naamioituna armolliseen viattomuuteen. "En minä mitään pahaa ole tehnyt.", "Minä haluan pelkkää hyvää - siksi kaikki, mitä teen, on hyvää.", "Ei muistella menneitä, armo peittää kaiken.", "Ei siitä kannata enää puhua, älä kaivele, anna anteeksi ja unohda." Näin tekijän ei tarvitse koskaan muuttua. Todellinen anteeksianto ei lakaise totuutta maton alle, jotta vääryys saisi jatkua ilman parannusta. Jumalan armo ei koskaan vaadi vaikenemista valheen hyväksi.

Tässä kuviossa jokainen yritys sanoa totuus torjutaan "loukkaavana", leimataan "yliherkkyydeksi" tai väännetään "väkivallaksi". Näin ohjelmoidaan ihminen vaikenemaan totuudesta, ettei tulisi leimatuksi pahantekijäksi. Jos ei voi edes puhua avoimesti, silloin vapaus on vaihtunut orjuudeksi. Jos totuudesta vaaditaan vaikenemaan, silloin vääryys saa pitää vangitut otteessaan. Jos väkivallan kohde alistuu hurskaaseen hiljaisuuteen, väkivallan tekijä saa jatkaa rauhassa tuhotyötään, jota kutsuu "sovinnoksi". Jos hän ei vaikene, vääntö ja häpäisy jatkuu. Tekijä vaihtaa näkökulmaa lennosta, kääntää tilanteen päälaelleen, muuttaa sanojensa merkitystä, uudelleenkirjoittaa historiaa ja käyttää kohteen rektioita todisteena tämän "epävakaudesta". Se on logiikan sabotaasi, jonka tarkoitus ei ole ymmärtää, vaan hallita. Kun ihminen joutuu elämään tällaisen vaikutuksen alaisena, hän alkaa menettää luottamuksen omiin aisteihinsa, tunteisiinsa, mielenterveyteensä ja pahimmillaan kadottaa uskonsa Jumalaan ja ihmisiin.😥 

Kun ihminen on tarpeeksi kauan tässä ristipaineessa, tapahtuu murtuma: hän alkaa epäillä, onko totuus ylipäätään löydettävissä hänen harhaisilla aisteillaan. Tämä on psyykkinen ja hengellinen kuolema. Ei siksi, että mieli katoaisi, vaan siksi, että totuuden suunta katoaa itse-epäilyn sumuun.😶‍🌫️ Lopulta ihminen alkaa toistamaan samaa liturgiaa kuin hänen sortajansa:

"Ehkä minä vain ymmärsin väärin - taas."

"Ehkä minä ylireagoin."

"Ehkä minä muistan väärin, näen väärin, koen väärin, ajattelen väärin, olen väärin."

"Ehkä se oli minun vikani."

Tämä on henkinen helvetti, johon jääminen tappaa ihmisen sisäisesti.

Se tuhoaa Jumalan kuvaksi luodun ihmisen - kenenkään huomaamatta (mutta taivas näkee sen). 

Se tuhoaa ihmisestä sen, mikä tekee hänestä Jumalan kuvan: kyvyn havaita totuus ja vastata siihen. Kun tuo kyky murretaan, ihminen voidaan taivuttaa mihin tahansa, koska hän ei enää tiedä, mikä on totta. Siksi tällaista toimintaa voidaan perustellusti kutsua hengelliseksi väkivallaksi, vaikka se tapahtuisi kuinka hienovaraisesti.

Se varastaa toisen ihmisen elämän yrittäessään pakottaa todellisuuden oman mielensä mukaiseksi.🤬

Tästä vankilasta voi vapautua totuuden kohtaamisen kautta.

Toipuminen alkaa hetkestä, jolloin sielun väkivaltaa kokenut sanoo ensimmäisen kerran: "Tämä tapahtui." 

Siitä alkaa sielun eheytyminen: totuuden tunnustaminen ja todellisuuden palautus. Kun ihminen alkaa jälleen luottaa omiin havaintoihinsa ja omaantuntoonsa, hän astuu ulos valheellisen epäjumalan vallasta, joka yritti hallita hänen tajuntaansa. Siitä alkaa vapautuminen ja hengellinen parantuminen. 

Psyykkinen, hengellinen ja emotionaalinen väkivalta on yritys varastaa ihmiseltä hänen suhteensa totuuteen - siis Jeesukseen. 

Sen päämäärä ei ole kipu, vaan hallinta. Sen vastalääke ei ole viha, vaan kirkas, toistuva ja rehellinen toteamus: "Minä elän. Minä näen. Minä muistan. Minä tunnen. En ole hullu - hulluutta on vangita sielu valheeseen ja väittää hulluksi tämän nähdessä totuuden valon pimeydessä." 

"Emme voi mitään totuutta vastaan, vaan totuuden puolesta." (2.Kor. 13:8)

Mutta joillekin on tärkeämpää pelastaa kasvonsa, vaikka siinä menettäisi sielunsa.😰

Parempi on särkynyt mieli kuin kuollut sielu. 

Kun ihminen ei enää suostu ottamaan vastaan valhetta, se on toipumisen merkki. Terveet rajat eivät ole jäykkää itsekkyyttä, vaan merkki terveestä itsearvostuksesta ja kuuliaisuudesta rajojen Luojalle. Avoin mieli ei tarkoita, että sallii kaiken. Se tarkoittaa, että on valmis kuuntelemaan ilman, että luopuu arviointikyvystään. Todellinen kuunteleminen tarvitsee rajat, muuten se muuttuu nielaisemiseksi.

Valitettavasti yhteiskunnassa on päässyt vallalle hätkähdyttävä paradoksi: tunnistetaan heti lyönti, haava, mustelma tai muu näkyvä vamma - mutta kun ihmistä lyödään sanoilla, murskataan halveksunnalla, mitätöidään persoona, hämmennetään todellisuudentaju, Jumalan nimissä tai jatkuvalla psyykkisellä painostuksella, silloin todetaan: "ei tässä ole mitään vakavaa, sitähän tapahtuu kaikille, älä ylireagoi." Ilmeinen väkivalta kielletään, koska se ei sovi siihen tarinaan, jossa me olemme hyviä ihmisiä. Kun lyönnit isketään sieluun, todistetta ei voi valokuvata - ja siksi se voidaan teeskennellä olemattomaksi.🫣

Miksi tätä ei haluta nähdä?

- Näkymättömyyden mukavuus: Henkinen ja hengellinen väkivalta ei näytä väkivallalta. Se voi pukeutua hymynaamariin, kohteliaaseen sävyyn, viattomaan tietämättömyyteen, haavoittuvuuteen ja jopa hurskauteen. Todellisuudessa se on sielun vankila, johon vangittu paheksuu elävää elämää - koska se on näkyväksi tulemista. Kun väkivalta esiintyy "hyvänä", sen tunnustaminen merkitsisi, että joutuisimme myöntämään hyvyyskuvamme olleen valhetta. Sen myöntäminen on joillekin lähes mahdotonta, mikä on murheellista - koska silloin sana rististä jää hulluudeksi ja armo muuttuu halvaksi.

- Vastuun ja parannuksen pelko: Jos henkinen ja hengellinen väkivalta tunnustetaan todeksi, sen tekijöitä on siellä täällä - kodeissa, työpaikoilla, kirkoissa. Se pakottaisi meidät katsomaan itseämme peilistä totuudessa (mikä on kristinuskon ydintä). Helpompaa on sanoa väkivallan kohteelle: "Olet yliherkkä." Helpompaa on myös heittää vastuu toisen niskaan.  Näin parannus torjutaan. Jos parannus torjutaan yhä uudestaan, lopulta siitä voi tulla performanssia, joka paaduttaa sydämen. Helpot ja mukavat ratkaisut eivät ole aina hyviä ja oikeita. Ne voivat turruttaa mukavaan synnin uneen, joka vie laveaa tietä turmioon. Itsepintainen parannuksen torjuminen ja vastuun siirto ovat tuhon tien valintoja. Suunnan muuttaminen on mahdollista jokaiselle. Valinta on yksilön vastuulla.

- Kielijärjestelmän ongelma: Fyysiselle kivulle on sanat, psyykkistä kipua on vaikeampi sanoittaa. Kun sanoja ei ole, kokija kuulostaa liioittelevalta, vaikka kuvaa todellista tuskaa. Mutta koska sitä ei voi silmin havaita, on helppo sanoa: "En minä mitään nähnyt, ehkä sinä kuvittelit." Näin syntyy vaikenemisen kulttuuri, jossa ainoa "oikea" väkivalta on se, joka jättää näkyvät vammat ja vuodattaa verta näkyvästi. Jumalan näkökulma unohdetaan kokonaan.

- Hengellinen vääristymä: Valitettavasti joissakin yhteisöissä väkivallan kieltäminen saa pyhän muodon: "Älä tuomitse, älä aiheuta hajaannusta, älä puhu pahaa, älä nimeä vääryyttä, anna anteeksi, unohda, äläkä enää koskaan palaa asiaan." Tämä on maton alle lakaisun mentaliteetti, jossa pahaa ei saa manita - sitä suojellaan sielujen kustannuksella.💩🧹🤐🧹😇

Tämä johtaa varsin kipeään logiikkaan, jossa ihminen pystyy uskomaan samaan aikaan kaksi ristiriitaista asiaa:

- "Olen rakastava ja hengellinen ihminen."

- "Minulla on oikeus mitätöidä, halveksia, alistaa, hallita ja vääristää toista, kunhan teen sen nätisti ja rauhallisesti."

Tämä on moraalisen dissosiaation muoto: sydän on kylmä, mutta järki selittää, miksi se on "viisautta". 

"Voi niitä, jotka tahtovat olla salatut Herran edessä, ja peittää aivoituksensa, ja tekonsa pimeydessä pitää, ja sanovat: kukapa meidät näkee? Eli kuka tuntee meitä? 

Miksi te niin nurjat olette? Niin kuin savenvalaja pidettäisiin savena; käsiala puhuis tekijästänsä: ei hän ole minua tehnyt, ja teko sanois tekijästänsä: ei hän minua tunne." (Jes. 29:15-16 Biblia)

Miksi tämä on niin vaarallista?

Henkinen ja hengellinen väkivalta ei vain satuta - se muokkaa kohteen käsityksen todellisuudesta. Jos ihminen elää tarpeeksi kauan ympäristössä, jossa kipu kielletään, havainnot kyseenalaistetaan ja kokemus torjutaan, hän alkaa epäillä omaa havaintokykyään. 

Se on sielun todellisuuden sabotaasi, joka estää ihmistä palvelemasta Jumalaa Hengessä ja totuudessa.

Siksi vääristävään ympäristöön jääminen ei ole Jumalan tahdon mukaista.

Jatkuu seuraavassa osassa...

Kuvasarja osa 9: Oopperalaulaja ja paskahuumorin aikakausi

Koska edellinen osa oli aika karua asiaa, eiköhän pistetä paskahuumoria vastapainoksi.

Satiirin aikakausi alkakoon!

Satiirin aikakausi on koittanut. Koska olen kuullut olevani paskapää, mikäpä olisi hulvattomampi vastaveto, kuin laittaa nauravat kakkapökäleet kukkahattua koristamaan.💩 

Satiirinen kyykkykynismi on jotain, mitä ei voi hallita - se on myös jotain, mikä tekee helpommaksi kuulla kipeitä totuuksia. Musta huumori totuuden palveluksessa on valheen painajainen: se naurattaa ihmisiä kuvailemalla valheen absurdia logiikkaa. Se herättää ajattelemaan ilman automaattista torjuntaa, koska sitä ei kohdisteta keneenkään yksilöön, vaan yleisiin ilmiöihin ja ajankohtaisiin ajatusvinoumiin. Se ei julista yläpuolelta, vaan kohtaa samalta viivalta. Se toimii, kun sen käyttäjä ei säästele edes itseään. Kyykkykynismi riisuu valheen alastomaksi niin, että se naurattaa kuulijoita. Rehellinen kuulija ei koe sitä uhkana egolleen, vaan vapautuu rehellisyyteen tullessaan nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi ilman naamarileikkejä. Terävän totuudellinen katse, empaattinen läsnäolo ja hulvaton, eksentrinen olemus on kyynisen koomisen kummajaisen olemuksellinen kutsu aitouteen. Kuulijoita se arvostaa ja kunnioittaa, herättää ajattelemaan ja sytyttää oivalluksen lamput loistamaan. 

Ja hitto - sillähän on kukkahatussaan nauravat kakkapökäleet!💩😂💩 Nauravat kakkapökäleet ovat herättäneet hauskuutta missä olenkin kulkenut. "Paskapää" heittää satiirista läppää itsestään kertoessaan, mistä tulee ja millainen paskiainen olikaan okkulttisen hulluutensa aikoina. Ja miten suuri Jumalan armo on ihmisten lapsia kohtaan, kun jopa ääritapaukset voivat vapautua totuuden kuuliaisuuteen. Kun entinen hulluttelija uskaltaa puhua avoimesti elämästään kauhistusten kabinetin kantajana, silloin muidenkaan ei tarvitse yrittää teeskennellä pyhempää kuin on. Raatorehellinen itsereflektio satiirisen ironian kanssa antaa tilan oman luonnon raadollisuuden kohtaamiseen. Ja silloin totinen armo voi ylenpalttisesti kirkastua. 

Musta huumori tekee terävästä totuudesta siedettävämmän ottaa vastaan: vaikka totuus on kipeä, siinä on usein myös huvittavia puolia. Se toimii parhaiten silloin, kun totuudenpuhuja kohtaa toiset rehellisesti samalta viivalta, eikä säästele itseään - ilman totuudellista itsereflektiota Kyykkykynismi muuttuu kyykkypaskaksi. Kyykkykynismi on kaksiteräinen miekka, jonka käyttö edellyttää itsetuntemusta totuuden rakkaudessa. Kohtaamaton sydän yrittää peitellä sillä omaa pimeyttään, mutta paljastaa itsestään enemmän kuin arvaisikaan. Kohdattu sydän käyttää myös omia kämmäilyjään ja mielettömyytensä aikoja havainnollistamaan totuuden ja valheen eroja kyynisen koomisesti. Tämä saa ihmiset näkemään petoksen logiikan mielettömyyden ja kääntää vihollisen aseet itseään vastaan. Se on johtanut joitakin jopa parannukseen.

Koska olen ollut aikamoisen paskamyrskyjen sarjan keskellä koko viime vuoden, eipä ole ihme, että paskahuumori on tullut läheiseksi. Jos kerran olen paskapää, olen sitä sitten tyylillä. Ja vähänkö tämä satiirinen vastaveto on huvittanut monia! Kun ollaan keskusteltu paskoista asioista, olen kevennyksenä kertonut satiirisesta vastavedosta paskapää-vääristykseen, nostanut huppua ja kun sieltä on kurkistanut 💩💩, ollaan saatu hyvät naurut.  Kun kertonut nauravien kakkapökäkeiden satiiria, se on tuonut vapautusta toisillekin. Paskamyrksyt ovat paljon siedettävämpiä, kun löytää niistä kyynisen koomisia puolia. Ja voi, mikä mustan huumorin aarreaitta onkaan avautunut, kun olen sukeltanut maton alle, syvälle paskalogiikan ytimeen! 

Olen mennyt laulamaan ihmisten eteen tässä asukokonaisuudessa, eikä se ole estänyt ihmisiä liikuttumasta kyyneliin. Lauluni on rohkaissut muitakin laulamaan, jopa niitä, jotka eivät yleensä laula. Tällaista palautetta olen kuullut: "Sun äänen mukana on helppo laulaa." "Sitä on ihanaa kuulla, tunnen Pyhän Hengen hoitavaa läsnäoloa laulusi aikana." "Ei täällä muuten uskaltaisi laulaa." "Sun ääni kutsuu mukaan laulamaan meitäkin, jotka yleensä arkailemme laulaa yhdessä." "Olet kehittynyt paljon viime aikoina! Laulat yhä kirkkaammin ja ääneesi on tullut voimaa." "Laulusi on tarkkaa, selkeää ja vedät täysin nuotilleen jopa ilman säestystä." Pidän suuressa arvossa saamaani palautetta. Se rohkaisee minua jatkamaan ja osoittaa samalla, että olen saanut vastauksen rukouksiini: että Jumalan Henki hoitaisi ihmisiä ja lauluni innostaisi muitakin laulamaan vapaasti ja rohkeasti. Kiitosmielellä olen ylistänyt Jumalaa Hänen ihmeellisestä armostaan. Tunnen usein laulaessani syvää liikutusta ja jotain, mitä sanat eivät riitä kuvaamaan. On todella koskettavaa johtaa seurakunta laulamaan Jumalalle. Olen liikuttunut kyyneliin kuullessani monien äänien laulavan mukana. Tunnen yhteyden erillisyydessä ja ykseyden moneudessa. En osaa pukea sitä sanoiksi. Laulan Äärettömän äärellä palvelijana, en esiintyjänä. En vain laula, vaan elän laulun sanat todeksi, olen musiikkia ja aistin syvällisesti asioita. Lauluni rohkaisee muitakin laulamaan - silloinkin kun nauravat kakkapökäleet ovat mukana hauskuuttamassa. Ääneni on vapautunut palvelemaan Jumalan tarkoitusta tavalla, joka on yllättänyt minutkin. Olen laulanut yhdessä oopperalaulajan kanssa, jonka rohkaiseva palaute on rohkaissut minut kokeilemaan yhä haastavampia lauluja. Nyt vetelen menemään innolla lauluja, joita en olisi ikinä uskonut pystyväni laulamaan. Kiitos sydämestäni kumpuaa, kun varmana laulaa Herrasta saan. Olen kiitollinen myös kämmäilyn hetkistä, koska ne todistavat, että olen astia, joka ei itsessään ole mitään - tyhjä hän että voi täyttää, mut työtänsä näin tekemään, niin murrettu, että voi käyttää, mua syntistä etsimään. 

Tässä kuvassa näkyy uutta varmuutta, joka nousee Äärettömän äärellä elämisestä. Kun vapautuu tuntemaan itsensä totuudessa, alkaa myös nähdä arvonsa Kristuksessa, samoin toisten - ja se on kaukana narsismista tai ylpeydestä. Se on niiden vastakohta: nöyrtyminen mielenmuutokseen murtaa kovan sydämen ylpeyden - ja vaikka se tuntuu aluksi kuolemalta, se johtaa elämään. Vain se, mikä perustui valheeseen, saikin kuolla pois, jotta aito elämä voisi vapautua kasvamaan Jumalan Hengen vaikuttamaa kasvua. Uusi luomus Kristuksessa vapautuu vain sydämen murtumisen kautta. Ellei sydän suostu murtumaan, se ei voi syntyä uudesti ylhäältä. Ja ellei sydän elä aralla tunnolla Sanan äärellä, se kovettuu ja palaa vanhan luonnon valtaan.

Jumalan Henki ei voi tehdä työtä sydämessä, joka on täynnä itseään, haluaa hallita ja kuvittelee vieläpä olevansa aina oikeassa. Tällainen sydämen asenne torjuu Jumalan Hengen työn, mutta uskoo samalla olevansa Jumalan palvelija. Tällainen asenne ei palvele, vaan haluaa hallita toisia. Se ohjaa ihmisen oikeaoppiseen oikeuttamiseen, joka vaatii muita olemaan oman muottinsa mukaisia voidakseen tulla "hyväksytyksi" ja "rakastetuksi". Tämä asenne johtaa tekopyhään nöyryyteen, joka nöyryyttää toisia ollakseen muita parempi pyhä - ja siitä on pyhyys kaukana. 

Se vaatii itsensä kieltämistä tavalla, joka murskaa Jumalan kuvan toisissa. Toisten pitäisi alistua kontrolliin, mitätöidä itsensä, hävetä itseään, totella sokeasti ja pienentää itsensä olemattomiin, jotta joku muu voi kuvitella olevansa jotain suurta. Mutta eihän Jumalan palveleminen tee kenestäkään suurta, vaan kuuliaisen. Eikä kuuliaisella ole tarvetta hallita ja polkea toisia, vieläpä kanssapalvelijoitaan. Tällainen asenne viestii: "Älä vaan tule näkyväksi, älä vaan ole kuuliainen kutsumuksellesi. Älä kasva, älä eheydy, vaan mitätöi itsesi, halvenna itsesi, estä Jumalan työ itsessäsi, ettet häiritsisi minun rauhaani." Tämä on ihmisten orjuuteen alistamista, ei sellaista itsensä kieltämistä, josta Jeesus puhui. 

Jos ihminen ei ole kieltänyt itseään - mikä tarkoittaa sydämen valtaistuimen herruuden luovuttamista Jumalalle - hän alkaa vaatia alamaisuutta itselleen, ei Jumalalle.  Jos Jumalan Henki vaikuttaa jonkun toisen kautta, se koetaan uhkana, jota pahimmillaan aletaan vastustamaan ja vääristelemään. Tällainen mieli ajattelee: "Jos Jumalan Henki ei vaikuta minun kauttani, se on eksytystä. Jos Jumala toimii tavalla, jota en voi hallita, se on kapinaa. Jos joku on antautunut koko sydämestään Jeesuksen Hengen kuuliaisuuteen, sen täytyy olla ylpeyttä. Jos joku näkee jotain, mitä minä en näe, sen täytyy olla harhaa - enhän minä voi olla väärässä." Tätä on paatumus. 

Tämä mieli pelkää paljastumista enemmän kuin Jumalaa. Paljastumisen pelko on pohjimmiltaan vapautumisen pelkoa. Se ei halua muuttua, koska ei tunne oman tilansa vakavuutta. Kaikki, mikä uhkaa paljastaa sen, lakaistaan maton alle livakkaan. Se vihaa sitä valoa, joka voisi vapauttaa ihmisen tämän mielenlaadun orjuudesta. Vaikka se tekeytyisi kuinka pyhäksi ja oikeaoppiseksi, sen taustalla vaikuttaa pyhäksi pukeutunut petos. Ja nyt sukelletaan syvälle sen ytimeen, jotta näkisimme, mihin se äärimmillään voi tulla johtamaan. Näin voimme välttää sen johdonmukaisen kehityskulun, joka pimenee pimenemistään valkeuden nimissä.

Hyvin salakavalasti valheen isä on vanginnut sieluja mukavuuden, helppouden ja pyhyyden nimissä tahtoansa tekemään: Se ei tapahdu hetkessä, vaan pitkän prosessin myötä. Se ei tarvitse kuin yhden myönnytyksen ja silmien sulkemisen todellisuudelta. Silloin pyhä lakaisuhulluus voi alkaa. Tämä hulluus on hengellistä: kun totuus torjutaan Jeesuksen  nimessä, se johtaa hengelliseen hulluuteen - sen vallassa minäkin hulluttelin okkultismin orjuudessa.🫣 Siitä on olemassa myös pyhä versio, joka on saanut salakavalasti valtaa viimeisten aikojen seurakunnissa. Helppuden ja mukavuuden nimissä se ajaa ihmisiä välttelemään epämukavien totuuksien kohtaamista: "Miksi kohdata epämukavia totuuksia ja ongelmia, kun voit lakaista ne maton alle - ja olla kuin niitä ei olisikaan? Jos joku asia tuntuu kipeältä, pääset helpommalla, kun suljet silmäsi, tukit korvasi ja kovetat sydämesi - ja saat sen näyttämään eheän, kypsän, vakaan ja viisaan ihmisen ilmentymänä. Jos joku haluaa vielä pysyä totuuden kohtaamisen tiellä, leimaa hänet yleisen paheksunnan kohteeksi - näin sinä saat syntipukin, joka kantaa kaiken kohtaamattoman kuonasi. Niin sinä voit säilyttää erinomaisen pyhyytesi eheyden."

 Tämä tapahtuu äärimmäisen salakavalasti ja hitaasti, mutta paaduttaa tehokkaasti. Mitä enemmän maton alle on lakaistu epämukavia totuuksia ja pimeyden tekoja, sitä uhkaavammalta totuuden valo alkaa tuntua. Lopulta se johtaa tilaan, jossa ihminen vihaa valoa, ei kuule varoituksia, ei halua olla kuuliainen Jumalalle, vaan haluaa hallita toisia Jumalan nimissä - pahimmillaan se yrittää hallita jopa Jumalaa (ja raivostuu, kun ei voi). Tällainen ei ole enää ihmisen luonnollista ylpeyttä. Se on saavuttanut vaaralliset mittasuhteet uskoessaan voivansa hallita niitä, jotka Jeesus on vapauttanut ihmisten orjuudesta. Se ei tunne Herran pelkoa eikä totuuden rakkautta - se vastustaa Totuuden Hengen työtä Jeesuksen nimessä. 

Tämän tilan päätepiste on pyhä hulluus, joka on yksi pahimmista itsepetoksen muodoista. Se on juuri sitä hulluutta, mistä Raamattu varoittaa. Se on hylännyt Herran pelon, joka on viisauden alku. Se on hylännyt viisauden ja väittää mielettömyyttä viisaudeksi. Se on vaihtanut totuuden rakkauden mukavaan valheeseen, koska valo paljastaisi sen pimeyden. Se torjuu samalla Jumalan armon ja Jeesuksen ristintyön, mutta uskottelee elävänsä armosta ristin tiellä - ilman katumusta, totuuden kohtaamista, parannusta ja ristiä. Valitettavasti joku muu joutuu kantamaan ristejä, jotka eivät heille kuuluisi. Koska se ei halua tulla valkeuteen voidakseen vapautua, se vaatii muita lakaisemaan pimeyden työt maton alle muhimaan. Ja näin petos leviää. Lopulta homma voi mennä peljättävän nurinkuriseksi: teeskennellään elävää uskoa, samalla kun vastustetaan elävää Hengen työtä toisissa. 

Tekopyhyyden teatterissa totuuden kohtaamisesta on tullut kauhistus ja kohtaamattomuudesta uusi pyhyys. Se ei ollutkaan täytetty, vaan: se on lakaistu. 😵

"Armo kantaa" jopa ilman katumusta ja parannuksen tekoa. Kovan sydämen murtuminen on kauhistus, jota halveksitaan kuin syntiä. Ikään kuin Jeesuksen ristintyö olisi vapaalippu taivaaseen ilman mielenmuutosta.😵‍💫  Koska "armo peittää kaikki synnit", siitä tulee mukava peite, johon kätketään kaikki kohtaamaton pimeys. Parannusta ei enää tarvita, eihän Jumala voi vaatia mitään epämukavuutta aiheuttavaa totuuden kohtaamista. Koska Jumala rakastaa jokaista, silloin ei tarvitse muuttua. Pyhitetty pysähtyneisyys korvaa mielenmuutoksen. Ikään kuin voisimme elää hurskaasti paholaisen mielen mukaan ilman pelkoa tulevasta vihasta. Totuudenpuhujat vaiennetaan ja rehellisyys leimataan katkeruudeksi heti, kun se uhkaa näyttää todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion. Pahuutta ei saa enää nimetä eikä nähdä, se vain lakaistaan maton alle anteeksiannon ja armon nimissä. Anteeksianto ei vapauta, vaan vaientaa ja vaatii unohtamaan - ikään kuin Jumalallinen alzheimer olisi armollista. Se on hiljainen sielun eutanasia, joka sitoo katkeruuteen. Anteeksiannon prosessi kielletään vedoten, ettei anteeksiannettuun asiaan saa enää palata, eikä sitä saisi edes muistaa. Vaikka Raamattu kehoittaa yhä uudestaan muistamaan, mitä ennen on ollut, mistä meidät on pelastettu, mitä olemme kärsineet, mistä olemme selvinneet, mitä olemme oppineet, miksi meidät on vapautettu, mitä olimme ennen, mitä olemme nyt - totuudessa. Mutta maton alle lakaisun logiikka vaatii unohtamaan, torjumaan, vaikenemaan, tukahduttamaan ja kärsimään hiljaa vääryyttä, jota ei saisi nähdä, eikä siitä saisi puhua, koska "anteeksiannettuihin asioihin ei saa enää palata". Siis:

Mikä on maton alle lakaistu, se maton alla pysyköön. Jos joku nostaa mattoa, hän on katkera. 

Rehellisyys on tullut myrkyksi, ja hiljaisuus hyveeksi. Aikoinaan anekauppaan liittynyt lausahdus "kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa" on saanut uuden muodon:

Kun totuus omaantuntoon kilahtaa, se nopeasti maton alle livahtaa. 

Ja sitten "mennään eteenpäin" - silmät suljettuna, korvat tukittuna ja sydän kovana. Jos joku näkee ja varoittaa, häntä kielletään näkemästä ja puhumasta totuutta Jeesuksen nimessä. Jos hän ei vaikene, hän saa osakseen pyhää paheksuntaa ja joutuu mielensäpahoittajien projektiovyöryn kohteeksi. Se onkin nykyään eksyttäjä, joka tuo pimeyden työt päivänvaloon, jotta muut voisivat vapautua niiden otteesta. Perkeleen petosten mekanismien paljastaminen onkin katkeraa ihmisvihaa ja maalittamista - vaikka todistaja ei puhu henkilöistä, vaan vääryydestä, mikä tuhoaa ihmisiä. Se, joka näyttää todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion, väännetään pimeyden palvelijaksi. Tässä mennään jo syvään päähän ilman kellukkeita.😬

Se, joka tunnistaa pimeyden työt ja tuo ne päivänvaloon, onkin muka pimeydessä.😵‍💫 Eikä ollenkaan ajatella, että jos joku elää pimeydessä, hän ei tuo päivänvaloon pimeyden tekoja - vaan lakaisee kaikin voimin niitä maton alle estääkseen niiden paljastumisen. Se, joka tuo pimeyden työt näkyviin, leimataan saatanan ylistäjäksi - jos näin olisi, silloin Jeesus olisi ollut aikamoinen saatanan ylistäjä.🙄 Tämä on jo todella absurdia. 

Kun riittävän pitkään lakaisee maton alle epämiellyttäviä tosiasioita, lopulta homma menee todella nurinkuriseksi. Evankeliumin totuus kääntyy päälaelleen, eikä sitä edes huomata. Ja jos joku huomaa, hänen pitää kääntää katseensa Jeesukseen - siis lakata näkemästä pahan todellisuutta. Ei saisi tunnistaa pimeyden töitä, ei saisi varoittaa toisia, pitäisi vain hyssytellä pahuus piiloon, sokaista silmänsä ja kovettaa sydämensä toisten hädältä. Tämä on kuin pitäisi alkaa suojelemaan pimeyden tekoja sielujen kustannuksella. Milloin Jumala kutsui omiaan paholaisen turvatalon rakentamiseen?🤨 Milloin hiljaisuus pyhitettiin totuuden hinnalla? Milloin Jumalan Hengen työ muuttui väkivallaksi, katkeruudeksi, eksytykseksi ja myrkyksi? Milloin Jumalan asettamat palvelutehtävät sai vallata ja muuttaa oman mukavuuden palvelumenoiksi?🤔 Milloin palavan lampun sai lakaista maton alle ilman seurauksia? Tämä on järkyttävä ääriesimerkki pitkäaikaisen maton alle lakaisun johdonmukaisesta lopputuloksesta. 

Jotta se ei menisi sinne asti, on tärkeää varoittaa pyhän petoksen paaduttavasta voimasta.

Kun totuutta vastustetaan Jeesuksen nimessä, se on jotain niin ristiriitaista, että on vaikea käsittää, miten sellainen on mahdollista Jeesuksen Sanan tunteville. Se vaatii äärimmäistä ajatusakrobatiaa ja totuuden vääristelyä. Ja mitä pidempään sitä jatkaa, sitä enemmän sydän paatuu. Lopulta voi käydä niin, että ilman tunnontuskia voidaan alkaa väännellä kieroon niitä, jotka todistavat totuudesta. Tämä on nykyajan versio Stefanuksen kivittämisestä - kätevästi kätkettynä henkiseen muotoon. Kun totuus viiltää sydäntä, seuraa hampaiden kiristely: mielensäpahoittaminen. Vaikka totuus olisi ilmeinen ja tehtäisi selväksi johdonmukaisesti, sitä ei kuulla, vaan tukitaan korvat, tuomitaan totuus pahaksi ja hienovaraisesti projekteerataan totuudenpuhuja syylliseksi siihen, mitä ei haluta kohdata. Jotta sielu ei tajuaisi, mitä tekee, se pukeutuu hurskauteen, joka nostaa hänet totuudenpuhujan yläpuolelle. Pyhä loukkaantuminen toimii oikeutuksena: koska totuus sattui, se on pahaa. Tässä ilmiössä tunne on ohittanut totuuden. Sanojen sisältöä ei pohdita lainkaan, vaan käännetään aihe siihen, miltä se tuntuu ja "löydetään" pelkkiä ongelmia totuudenpuhujan ilmaisutavasta - eikä oteta vastaan rehellisiä korjauksia. Siis ammutaan viestintuoja. Näin suojellaan "yhteyttä", varjellaan "heikkoja" - ja ennen kaikkea omaa egoa. Tämä on nykyajan Stefanus-ilmiö, jossa totuudenpuhujat kivitetään hengellisiin sanoihin käärittynä. Tekopyhyyden turvaliivi turruttaa omatunnon tehokkaasti. 

Pyhä petos johtaa hengelliseen inversioon, jossa Jumalan Hengen työ leimataan eksytykseksi, ylpeydeksi, väkivallaksi, pahaksi, traumareaktioksi, katkeruudeksi jne, eikä enää haluta kuulla vastaväitteitä. Suljetaan korvat kuulemasta rehellistä puhetta ja väännetään kieroon Kristuksen palvelija. Vääristys menee yhä pakonomaisemmaksi, mitä ilmeisemmäksi totuus tulee. Se on nurinkurisuuden huippu, kun totuudenpuhuja tuomitaan syylliseksi toisten rötöksiin, jotta heidän ei tarvitsisi nöyrtyä parannukseen Jeesuksen ristin juurella - ja samalla "eletään armosta".  Mutta eihän se ole mahdollista, ellei totuutta kohdata eikä omia tekoja tunnusteta. On mahdotonta elää armosta, jos vierittää omat tekonsa toisen niskaan ja tekee syyttömästä syntipukin.😐 Tällainen petos saa ihmisen rakentamaan itse oman vankilansa - mutta kaiken aikaa ovi vapauteen on auki. Nöyrtyminen parannukseen vapauttaa tuosta vankilasta. Totuuden kohtaaminen ei ole tuho, vaan vapautuminen tuhon tieltä. Jokaisella on mahdollisuus vaihtaa kuoleman junasta elämän junaan. Jeesus maksoi kalliin hinnan jokaisen sielusta. Ainut este armon vastaaottamiseen on katumattomuus ja itsevanhurskas ypeytemme. 

Jeesuksen armon turvissa ihminen uskaltaa kohdata kipeät totuudet. Tässä prosessissa Jumalan Henki vaikuttaa halua tuoda kaiken paskan ja pimeyden itsestään valoon, jotta niiden tuhoisa vaikutus kukistuu. Ei ole tarvetta yrittää väkisin kaivella sydäntään, kun Jumalan Henki ohjaa kasvua oman aikataulunsa mukaan. Se vain tapahtuu, kun siihen suostuu. Ei tarvitse yrittää parannella itseään, ikään kuin ihminen voisi tehdä Jumalan työn itsessään. Kun suostuu antamaan vallan Hänelle, jolle kaikki valta kuuluu, vapautuu kasvamaan levosta ja rauhasta käsin.😙 Koska on päivänselvää, ettei ihminen voi itseään parantaa, uudistaa eikä kasvattaa hengelliseen aikuisuuteen, on viisainta antaa Jumalan tehdä työnsä. Herran Henki nostaa esiin asiat ajallaan, ja kun jokin kipeä totuus kolahtaa, sitä ei tarvitse enää lakaista, torjua eikä projisoida toisiin. Sen voi kohdata ja tunnustaa Jeesuksen täytettyyn työhön turvaten. 

Kun tuntee oman luontonsa turmeltuneisuuden, silloin huutaa omalle egolleen: "Ristiinnaulittakoon! Ristiinnaulittakoon!😤 Ego kuolkoon, Jeesus tulkoon ja hallitkoon!" Murtuminen on tie elämään, joka ei perustu omaan valtaan, vaan totuuden kuuliaisuuteen Herran pelossa. Se on viisauden alku, ei orjamainen kauhu, vaan Pyhän tuntemista. Se johtaa mielenmuutokseen, jossa pimeyden rakastaminen käy mahdottomaksi. Herran pelko on pahan vihaamista ja totuuden rakkauden perusta. Rakkaus totuuteen voitti jopa entisen totuuden vihollisen vapaaksi hulluuden vallasta. 

Jatkuu seuraavassa osassa...

Kuvasarja osa 8: Anteeksiannon uusi ulottuvuus ja Kyykkykynismin kirkastuminen Gaslight-sumun jälkeen

 Kuvasarja jatkukoon. Tässä osassa sukelletaan syvään päähän ilman kellukkeita. Onko otsalamppu päällä? 

Sitten mennään!

Tässä kuvassa katseeni on varsin palava - ja terävä.  Tuntuu kuin se katsoisi sielun ytimeen. Se tutkii, koettelee ja kutsuu olemaan totta. Se ei katso tuomitakseen, vaan halusta nähdä ja ymmärtää. Se on avoin ja kysyvä, kirkas ja terävä, mutta siinä näkyy myös se totuuden Hengen kiivaus, joka ei hyväksy vääryyttä, joka tuhoaa sieluja. Siinä on läsnä armo ja totuus - jotka eivät ole minusta lähtöisin, vaan sydämeni Herrasta: Jeesuksesta. 

Jumalan huumori on hulvatonta: entinen saatanan vääristämä paskiainen on vapautettu palvelemaan Jumalan kummajaisen kutsumusta laulavana evankelistana ja totuudentunnistajana, joka haistaa perkeleen metkut jo kaukaa ja varoittaa pimeyden petosten vaaroista. 😄

Tässä ironian huippu: Kun katseeni terävöityi ja ääneni vapautui, olen saanut kuulla olevani harhainen, eksynyt, ylpeä, katkera, kapinallinen, väärässä hengessä oleva, laittomuuden ihminen, pahan palvelija, demoninen paskapää, itsekäs sadisti ja ihmisvihaaja. Tällaiseksi "muutuin" joidenkin silmissä, kun vedin terveet rajat vääryydelle ja vapauduin elämään todeksi kutsumustani - jonka tarkoitus on tuoda valoa pimeyteen, ei peitellä pimeyttä lakaisemalla kipeä totuus maton alle muhimaan. 

Käsittääkseni harhaisuus, katkeruus, eksyminen, ylpeys jne ilmenevät aivan eri tavoin kuin mitä tämä rajojen vetämisestä seurannut muutos ilmentää. Harhainen on harvoin johdonmukainen ja selkeä, katkera ei ole kiitollinen, eksynyt ei kykene hengelliseen erotteluun, ylpeä ei iloitsisi murtumisestaan, väärässä hengessä oleva ei kiivailisi totuuden rakkauden puolesta, pahan palvelija ei toisi päivänvaloon pimeyden tekoja, laittomuuden ihminen ei olisi valoisa, kapinallinen ei olisi kuuliainen Jumalalle, demoninen paskapää ei rohkaisisi ketään, itsekäs ei kykenisi arvostamaan toisia, sadisti ei voisi olla empaattinen eikä ihmisvihaaja varoittaisi toisia vääryydestä, joka tuhoaa - varsinkaan, kun tietää saavansa paskaa niskaan siitä hyvästä.

 Tällaista vääristelyä ei ole tullut vain yhdeltä suunnalta, vaan yllättävän monelta suunnalta.😯 Sitä on tullut vähän sieltä täältä, välillä jostain, mistä en olisi uskonut sellaista tulevankaan. Mutta samalla on myös paljon niitä, jotka näkevät minut realistisesti - uskovia ja uskosta osattomia. Jopa jumalattomat näkevät minut rehellisemmin kuin hurskaasti halveksivat pyhät. 

Rehellisyys on uhka vain siellä, missä totuutta ei voida sietää. Mutta onko se oikein, että vaaditaan toisia vaikenemaan ja luopumaan kutsumuksestaan?🤨

Hiljaisuus ei vapauta ketään, se mahdollistaa valheen vallan kasvun. Kun joku uskaltaa olla rehellinen, se rohkaisee muitakin rehellisyyteen. Ei ole armollista vaatia toisia vaikenemaan kipeistä asioista. Se on sama kuin kieltäisi heiltä paranemisen, riistäisi äänen ja vaatisi pakonomaista todellisuuden torjuntaa - siis itsepetosta. Vieläpä anteeksiannon nimissä.😖

Tällainen anteeksiannon väännös ei vapauta ketään - sehän kieltää anteeksiannon prosessin. Ikään kuin anteeksianto olisi hetkessä tapahtuva lakaisu, jonka jälkeen asiaan ei saa enää koskaan palata, muuten se muka on katkeruutta.🤐 Tämä se vasta sitookin sieluja katkeruuteen! Varsinkin, jos vääryyttä ei oikaista, eikä tekijällä ole aikomustakaan tehdä parannusta. Anteeksiantoa käytetään silloin vaientamaan kaltoinkohtelun kohde - ja tekijä saa jatkaa ilman todellista katumusta. Katumusta vain näytellään, jotta "saataisiin anteeksi" ja voitaisi jatkaa kipeää menoa ilman vastuuta, muutosta ja lopulta ilman tunnontuskia. 

Jos vääryyden jatkumisen yrittää ottaa puheeksi, tekijä voi vaientaa uhrinsa sanomalla syyttävästi: "Minähän pyysin jo anteeksi! Pitääkö tähän vielä palata? Etkö voisi jo antaa anteeksi?" Ikään kuin anteeksianto tarkoittaisi alistumista ottamaan vastaan paskaa ja haavoja loputtomiin, ilman oikeutta sanoa totuutta, vastustaa vääryyttä ja ilman oikeutta noudattaa tervettä itsesuojeluvaistoa. Tällöin anteeksiannosta on tullut orjuutuksen väline.🤯 Se palvelee katumattomuutta, ei totuuden rakkautta. 

Tällainen anteeksianto antaa pahan jatkua ja pahimmillaan vangitsee kärsimään tuota pahaa kuolemaan asti. Se myös paaduttaa tekijän sielua. 

Tällainen anteeksiannon logiikka antaa hyvin ikävän ja väärän kuvan Jumalasta: ikään kuin Jumala olisi pahaa suojeleva sadisti, joka vaatii alistumista vääryyteen anteeksiannon nimissä.😵‍💫 

Ikään kuin Jumala vaatisi meitä toimimaan luontoamme vastaan vaatimalla mahdottomia: lakaise kokemasi vääryys maton alle, vaikene iäksi, tukahduta tunteesi ja unohda, mitä olet kokenut. Näin tullaan tunnevammaiseksi. 

Ei ole ihme, että moni kokee anteeksiannon vastenmielisenä, ja valitettavasti myös Jumalan.😩 Tämä ei ole Raamatun Jumala, vaan vääristynyt kuva Jumalasta. Anteeksianto ei ole vaientamisen väline, jolla sidotaan sieluja orjuuteen.🤬 Se on juuri se ase, joka tekee tyhjäksi pimeyden vallan meidän elämään. Siksi se onkin väännetty kieroon hitaasti, mutta huolellisesti läpi sukupolvien. Jos ei saa kohdata ja käsitellä kokemuksiaan, kuinka niistä voi vapautua ja oppia uutta?🤔 Miten voisi kasvaa, jos ei voi kohdata, käsitellä, prosessoida, tunnustaa ja puhua siitä, mitä on kokenut? Anteeksianto ei ole hiljaisuuden vankila, joka vaatii armon nimissä pyyhkimään muistin tyhjäksi. Silloin jäisi kasvu väliin, vapaus muuttuisi teatteriksi ja elämä pysyisi valheen  vankina. Samoin todistus hukkuisi "armolliseen unohduksen mereen".

Aito anteeksianto ei vaadi vaikenemaan ja unohtamaan väkisin kipeitä kokemuksia. Päinvastoin se vapauttaa kohtaamaan ne totuudessa, puhumaan niistä ilman vihaa ja kaunaa. Se vapauttaa koetusta vääryydestä, eikä vaadi väkisin torjumaan tuskaa. On mahdotonta vapautua katkeruudesta kasvuun, jos ei saisi edes käsitellä kokemuksiaan rehellisesti eikä enää koskaan puhua siitä, mitä on kokenut. 

Anteeksianto ei lakaise kipua, eikä vaadi unohtamaan menneisyyttään - sehän on ihmisluonnon vastainen vaatimus, joka ei ole Jumalan tahdon mukainen. Anteeksianto lunastaa ne vapaaksi vihollisen vallasta. Kun helvetilliset kokemukset tuo valoon, ne saavat uuden merkityksen. Niiden tuhovoima katkeaa, kun torjunta vaihtuu kohtaamiseen. 

Pahimmatkin kokemukset voivat kääntyä voimavaraksi, ei vain itselle, vaan myös toisille, kun ne tuo valoon. Se, mitä on kokenut, voi auttaa muita samaa kokevia. Se, mitä on kärsinyt, auttaa ymmärtämään muita kärsiviä - kova sydän saa murtua empatiaa oppimaan. Se, mitä on nähnyt, voi auttaa muitakin näkemään. Se, mistä on selviytynyt, voi auttaa toisia selviytymään. Se, mitä on oivaltanut, voi auttaa muitakin oivaltamaan asioita syvemmin - erilaiset näkökulmat ovat rikkaus, ei uhka. Se, mistä on saanut vapautua, voi auttaa muitakin löytämään vapauden. Mutta jos anteeksiannettuihin asioihin ei saisi enää palata, silloin pyyhittäisiin pois toisten todistus ja vapaus Herrassa.😬 

Totuus vapauttaa. Valhe vangitsee. Totuus ei pakota ketään mihinkään, se antaa mahdollisuuden valita itse, kuinka siihen suhtautuu. Valhe ei kunnioita ihmisen tahdon vapautta, vaan vaatii mukautumaan hiljaista uhkaa ja syyllisyyttä luomalla. Totuus kutsuu rehellisyyteen ja aitoihin kohtaamisiin. Valhe pakottaa vaikenemaan totuudesta ja murskaamaan oman minuutensa. Koska valhe vihaa aitoutta, se manipuloi toisia olemaan epäaitoja. 

Vaikenemisen vaatimus pakottaa luopumaan rehellisyydestä. Samalla se kieltää tulemasta näkyväksi omana itsenään - se on muka itsekkyyttä. Näin kielletään rehelliset kohtaamiset syntinä - tilalle tulee pakotettu kohtaamattomuus ja teeskentelyn täyteiset naamarileikit.🥸 Seurauksena on hauraita egoja, tyhjiä kuoria, salattuja syntejä, pyhitettyä pahuutta, hurskasta halveksuntaa, pyhitettyä pysähtyneisyyttä, ulkokultaista projekteeraamista, väärien taakkojen viskelyä, syyttömien syyttäjäisiä, totuuden vääristelyä, katumatonta "armossa elämistä", kohtaamattomia sydämiä, kauhistusten kabinetteja, vangittuja sieluja, kuolleita sydämiä, jotka yrittävät näytellä elävää, mutta silmistä paistaa tyhjyys. Koska valhe vaatii tukahduttamaan totuuden, se tappaa ihmisen siinä samalla.😥

Totuus on elämän perusta, jos se hylätään, hylätään myös elämä. Ja kun joku kutsuu elämään totuudessa, sitä ei enää nähdä rakkautena, vaan kutsuja leimataan väkivaltaiseksi ihmisvihaajaksi. 

Tämä on paholaisen teologiaa: totuus väännetään rakkaudettomuudeksi ja totuuden torjunnasta tehdään rakkautta.💩😵 Näin syntyy hurskas rakkaudettomuus, joka on kaukana siitä rakkaudesta, johon Jeesus meitä kutsuu.

Kun rakkaus totuuteen väännetään kieroon, kuka voi pelastua? 

Tähän päivään mennessä valhe ei ole pelastanut ketään - se hukuttaa, vaikka sen tekisi kuinka pyhän näköiseksi. Mitä pyhemmäksi petoksen tekee, sitä kovemmaksi sydän paatuu. Ja sitä vaarallisemmaksi valhe muuttuu. Hurskaisiin kääreisiin käyketty petos ei ole pyhää. Se on juuri sitä pimeyttä, jota Jeesus vastusti enemmän kuin mitään syntiä: ulkokultaisuus. Tämä mieli paljastuu, kun se vihastuu siihen, joka vapautuu. Se, joka elää ja kutsuu elämään, leimataan uhkaavaksi häiriötekijäksi. Elämä, joka vapautui kuluttavasta orjuuden ikeeseen elämään, muuttuukin yleisen hiljaisen paheksunnan aiheeksi. Missä vaiheessa pyhyys on kääntynyt ylösalaisin? Milloin elävä uskoo alkoi vastustamaan elävää elämää? Milloin Jeesuksen Hengen työstä tuli aihe pyhään paheksuntaan? Milloin totuus muuttui niin loukkaavaksi, ettei sitä enää kärsitä kuulla? Milloin valheesta tuli suojelukohde, jota ei saa nähdä eikä tunnistaa, vaikka se riehuisi nenän edessä alastomaksi riisuttuna?

Tässä toteutuu Raamatun sana: "He vihaavat sitä, joka portissa oikeutta puoltaa, ja totuuden puhuja on heille kauhistus." (Aam. 5:10)

Paskamyrskyjenkin keskellä voi iloita. Paskan keskellä voi jopa nauraa - siitä voi tehdä vaikka satiiria. Syvä suru ei sulje pois kiitollisuutta. Kipeät tunteet tuovat lisää syvyyttä myös positiivisiin tunteisiin (jos niitä ei lakaise). Tuskan keskellä olen kokenut parhaita kiitollisuuden hetkiä. Kyllä, se on paradoksaalista, mutta koko elämä on täynnä paradokseja, ja niiden äärellä sieluni innostuu. Ilo Herrassa on väkevyytemme vaikeuksien keskellä. Tunne-elämäni on avautunut yhä syvempään ja moniulotteisempaan elämään anteeksiannon prosessin myötä. Ilo ja suru voivat olla yhtä aikaa läsnä, eikä tuska sulje pois kiitollisuutta. Ei ole vain joko tai, vaan kokonainen tunteiden kirjo voi olla läsnä samaan aikaan. Ei ole ääripäästä toiseen sinkoilevaa tunnevuoristorataa, vaan kohtalaisen tasapainoinen tunneskaala, jonka voimakkuus sopii tilanteeseen. Innostuksen intensiteetti on vahvistunut ja sydän on saanut palavuutensa takaisin. Jos mielen selkeytyminen on eksytystä, mistä hemmetistä tällainen uskomus tulee?🤔 Milloin meidät on kutsuttu elämään kaoottisen illuusion keskellä? En ole ainut, joka on kokenut vastavaa vapauduttuaan kuluttavasta valheesta. 

Yhteyteni luontoon on vahvistunut entisestään - eläimet hakeutuvat luokseni tavoilla, joka hämmästyttää niiden omistajia. Aivan kuin ne näkisivät minussa jotain, mitä ihmisen silmä ei näe. Ainakin ne tunnistaa eläinten ystävän. Kummajaisuuteni koskettaa myös ihmisiä. Kohtaamiset ovat olleet antoisia molemmin puolin. Niihin on tullut lisää syvyyttä ja vapautta. Enää ei tarvitse pelätä hiljaista rangaistusta ja oikuttelua siitä, että huomioin toisia. Olen vapaa kohtaamaan toisia koko olemuksellani - ja se on vapauttanut muitakin rehellisiin kohtaamisiin. Enää en elä säästöliekillä, eikä kukaan enää tukahduta olemustani kalvamalla sitä salaa. 

Koska aitous on Jumalan ase vapauttamaan toisia aitouteen, sen tukahduttaminen on valheen voimien työtä. Mikäpä olisi kierompi strategia empaatikon olemuksen tuhoamiseksi, kuin vangitseminen kuluttavaan empatiaorjuuteen? 

Mutta se, mikä oli lähellä tuhota minut, kääntyikin voitoksi ja Jumalan kunniaksi. 

Koska vain vapaa voi johtaa muitakin vapauteen, on tärkeää pysyä lujana eikä alistua enää uudestaan orjuuden ikeeseen. Ei, vaikka se pukeutuisi uhrin viittaan, näyttäytyisi kuinka avuttomalta ja itkisi itsesäälin kyyneliä. Ei, vaikka se tekeytyisi oikeoppiseksi, syyttäisi vapautta vääryydeksi ja hakkaisi Raamatulla päähän, kun en tottele. Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä. Hän palkitsee kuuliaisuuden. Itseään täynnä olevat ihmiset käyttävät sitä vain hyväkseen. Vilpittömät pitävät sitä arvossa.

Välillä kadulla kulkiessa tapahtuu kummia: käväisen moikkaamassa tuntemattomia rohkaisevilla lauseilla tai yllättävillä kysymyksillä. Yksi oli kysymys totuudesta. Nuori kaveri näytti aika yllättyneeltä, kun joku kummajainen kulkee ensin ohi, sitten kääntyy takaisin ja tulee määrätietoisin askelin kysymään: "Mitä sä ajattelet totuudesta?" Hän ei heti osannut vastata, ja sanoin, ettei tarvitsekaan vastata, tarkoitus on herättää ajattelemaan asiaa omalla ajallaan. Totesin lähtiessäni vielä: "Totuus on elämän perusta, moikka!" Ja sitten hyppelin pois kyynisen koomisesti. Välillä olen käynyt muistuttamassa ihmisiä elämän arvosta. On ollut ilo nähdä, kuinka lannistunut olemus saa uutta ryhtiä, kun saa kuulla olevansa arvokas Jumalan kuva. Ja miten surullinen katse alkaa säihkyä ilosta, kun kummajainen käy sanomassa, miten arvokas ihminen on, ja kaunis. Vielä lyhyt rohkaisu pitää huolta terveistä rajoista, jotta sielua kuljettava alus voisi pysyä kunnossa. Ja sitten matka jatkui tavalliseen tapaan, johon harvemmin on kuulunut tällaiset yllättävät liikehdinnät tervehtimään tuntemattomia. Kerran oli huvittava tilanne vesisateessa liikennevaloissa. Eräs vanhempi rouva oli siinä ja minä huikkasin siinä odotellessa rohkaisun sanat: "Siunattua päivää! Vaikka tänään sataakin vettä, tänäänkin sun elämä on arvokas lahja. Pitkä ikä on siunaus haasteista huolimatta - niiden läpi kulkeminen tuo mukanaan viisautta, jota meidän nuorempien tulisi pitää arvossa. Sulla on tyyli kohdallaan ja kaunis olet! Heippa!" Rouva ilahtui tästä merkittävästi. En tiedä, mitä hän ajatteli, jos sattui näkemään takkini selässä olevan tekstin, jossa luki "Anticosialist" (tahallaan c ja s väärin kirjoitettu). 

Antisosialismi ei tarkoita minulle ihmisten välttelyä, vaan sellaisen sosiaalisuuden välttelyä, joka kuluttaa, uuvuttaa, tuhoaa, vääristää, riistää, käyttää hyväksi, manipuloi ja rikkoo. Sellaista sietääkin karttaa, koska se ei ole hyväksi kenellekään. Kun en suostu välineeksi sellaiseen kanssakäymiseen, en anna toisille mahdollisuutta turmella itseään kyseisellä toiminnalla. Olen sosiaalinen siellä, missä ei turmella ihmisiä, vaan kunnioitetaan. Annan jokaiselle mahdollisuuden rehelliseen kohtaamiseen, mutta jos joku kuvittelee sitä oikeudeksi manipulointiin ja riistoon, ei ole minun häpeäni, että joudun pakenemaan sellaista toimintaa. Enää en anna loputtomiin uusia mahdollisuuksia paskamaiseen kohteluun. Olen oppinut virheestäni haluta uskoa hyvää silloinkin, kun toiminnan todellisuus todistaa katumatonta halua tuhota minut ja hukuttaa paskaan - ja sitten kieltää: "En ole koskaan tehnyt sulle mitään pahaa!'🤯 Sellainen ei ole sosiaalista kanssakäymistä, vaan henkistä orjuuttamista. Tuhoisan paskan päivänvaloon tuominen on mahdollisuus vapautua paskan kahleista. Jos tunnistan tuhoisan toimintalogiikan ja varoitan toisia valheen vaaroista, se ei tee minusta väkivaltaista misantrooppia. Jos vielä olisin misantrooppi, en välittäisi varoittaa, koska en välittäisi kenestäkään. Koska olen saanut vapautua tuosta(kin) vankilasta, en voi olla varoittamatta valheen vaaroista toisia. En voi myöskään vaieta siitä, mitä Jeesus on tehnyt elämässäni ja yhä tekee. Koska Jumala on katsonut hyväksi tehdä minusta tunnepetosten tutkan, käytän tätäkin lahjaa sielujen varjelukseksi - pimeyden petosten vaarat on helpompi välttää, kun ne tunnistaa ajoissa.

Suurin osa ei ole kokenut tarkkanäköisyyttäni uhkana, vaan lahjana, joka kohtaa muut samalta viivalta, tunnustaa heidän arvonsa, pitää heidän puoliaan, antaa heille uusia oivalluksia, rohkeutta vetää rajoja ja selkeyttä nähdä manipuloinnin läpi, tunnistaa, mikä rakentaa ja mikä tuhoaa -  erottaa valheen totuudesta. On ollut koskettavaa nähdä, millainen helpotus se on ollut, kun vihdoinkin joku näkee pintaa syvemmälle ja tunnustaa: "et ole kuvitellut omiasi, minä näen sen myös." Tämä on avannut oven muillekin vapauteen itse-epäilyn vankilasta. On ollut koskettavaa nähdä, kuinka kiivauteni on sytyttänyt muitakin kiivailemaan totuuden puolesta. 

Viime aikoina olen törmännyt yhä uudestaan ihmisiin, joilla on kokemuksia vastaavanlaisista ilmiöistä, joita olen todistanut omassa elämässäni. Jopa pelkkä toimintamekanismien nimeäminen on ollut heille merkittävä apu tilanteen hahmottamiseen. Kun olemme jakaneet havaintojamme ilmiöstä, oivalluksen lamput ovat syttyneet molemmin puolin - sen myötä on syttynyt myös kiivaus rajojen vetämiseen. Se, mitä olin aavistellut, on vahvistunut paikkansapitäväksi: Passiivinen pahuus, energiavampirismi, vastuuton loisiminen, gaslight-kieroilu ja uhrityrannia ovat yllättävän yleisiä nykyään. Nykyään väkivalta ja sielun orjuuttaminen toteutetaan piilossa, henkisellä tasolla, joka tuhoaa ihmisiä syvemmin kuin näkyvä fyysinen väkivalta. Mutta silti tällaista väkivaltaa vähätellään, vaikka se aiheuttaa pahempaa tuhoa kuin fyysinen väkivalta. Se tuhoaa ihmisen syvintä olemusta, mikä on paljon vakavampaa kuin fyysiset vammat. 

Henkisen väkivallan vähättely ei ole harmitonta väärinymmärrystä, vaan moraalinen sokeus, joka antaa pahalle luvan jatkaa työtään näkymättömissä. Henkinen, hengellinen ja emotionaalinen väkivalta on hiljainen tappaja: se rikkoo todellisuudentajun, murskaa itsetunnon, polkee ihmisarvon, lamauttaa tahdon, tukahduttaa rukouksen, riistää vapauden, estää kutsumuksen ja tekee väkivallan kohteesta oman olemuksensa epäilijän. 

Henkisen väkivallan ydin on todellisuuden sabotoiminen - siis totuuden tuntemisen estäminen. Fyysinen väkivalta satuttaa kehoa, mutta henkinen väkivalta vääristää mielen peilit. 

Fyysinen isku osuu kehoon, mutta henkinen isku menee Jumalan kuvaan asti: siihen osaan ihmisessä, joka tietää, kuka hän on. Kun ihminen alkaa epäillä omaa todellisuudentajuaan, väkivalta on onnistunut täydellisesti. Se tekee sen, mitä kidutus tekee sielulle: 

- se kohdistuu ihmisen ytimeen, identiteettiin ja arvoon,

- saa kohteen epäilemään omaa muistiaan, havaintojaan, tunteitaan ja todellisuudentajuaan,

- kääntää vastuun ja syyllisyyden väärään suuntaan,

- luo jatkuvan pelon, syyllisyyden, riittämättömyyden ja häpeän ilmapiirin.

Väkivalta ei ole pelkkä teko, vaan se on valheellinen todellisuus, joka pakotetaan toisen ylle. Se on salakavala sielun vankila, jonka torjuminen ei ole "väärinkäsitysten oikaisua", vaan sielun vapauttamista orjuudesta.

Näkymättömissä tehty pahuus ei ole vähemmän tappavaa kuin näkyvä pahuus. Se on sitäkin salakavalampaa, koska sen tunnistaminen on vaikeampaa tuskasta huolimatta. Sitä on vaikea tunnistaa, koska se naamioituu rakkaudeksi, huolenpidoksi tai hengelliseksi ohjaukseksi. Siksi se on petollisempaa kuin fyysinen väkivalta: kohde ei aina edes tiedä, että häntä tuhotaan. Kun vääristys puetaan huolen, armon ja Jumalan Sanan kaapuun, siitä tulee pyhitetty valhe. 

Pyhitetty piilopahuus osuu laittomuuden salaiseen vaikutukseen kuin matto lattiaan.

Sitä ei näe, mutta sen tuhon tuntee - silti sitä ei haluaisi uskoa todeksi, koska se näyttelee niin taitavasti pyhää ja viatonta. Se murskaa  todellisuudentajun, mutta tekee sen rakkauden nimissä. Se tekee totuudenpuhujasta pahantekijän hetkessä ja julistaa syyllisen syyttömäksi tuosta vain. Todellisuuden päälaelleen kääntö sujuu hurskaasti hymyillen, pyhästi paheksuen, oikeaoppisesti tuomiten, projektiosaarnaten tai uhrin äänellä valheita itkien. Tällainen väkivalta tuottaa pitkäkestoisempia vauroita. Keho paranee, mutta sielu voi jäädä vuosiksi hajalle. Moni on kokenut fyysisen väkivallan jälkeisen kivun helpommaksi kantaa kuin sen, että omaa todellisuutta mitätöitiin vuosi toisensa jälkeen. 

Kun henkinen väkivalta on onnistunut, se tekee ihmisestä itsensä vanginvartijan: väkivallan kohde alkaa itse sensuroida itseään, puolustaa tekijää, selitellä tämän käytöstä ja kantaa tekijän syyllisyyttä uskoen sen omakseen. Se on hirvittävä rikos. Mutta silti vähättelyn logiikka on levinnyt yllättävän laajalle: "Jos sitä ei näy, sitä ei ole" - tämä on yhteiskunnan rakenteellinen harha, josta voimme astua ulos. 

Henkinen väkivalta on järjestelmällisesti rakennettu hiljaisuus. Sen voima on juuri siinä, ettei kukaan näe eikä puhu asiasta. Sen tuhoavuus on siinä, että se saa kohteen epäilemään näkyvyyden ja olemassaolon arvoa: "Ehkä tämä on vain minun heikkouttani, ehkä olen kuvitellut, ehkä minä ansaitsin sen." Jos väkivallan kohde yrittää tulla näkyväksi, hänet paheksutaan, tuomitaan, leimataan ja vaiennetaan syyllistävällä rakkaudella: "Ei saa puhua pahaa toisista, anna anteeksi ja unohda." Ikään kuin se ei olisi väärin, mitä hänelle on tehty, vaan siitä puhuminen onkin väärin. Pahan puhuminen ja pahan todellisuuden nimeäminen ovat kaksi eri asiaa. Jos niitä ei osata erottaa, aletaan suojella pahaa itseään. Tämä on hengellisesti vaarallista sokeutta, koska se antaa tekijälle teologisen suojan: "Ei se ollut väkivaltaa, sinä koet sen väärin - minä vain puhuin." Näin sanat muuttuvat aseiksi, ja Jumalan Sana valjastetaan puolustamaan vääryyttä. Tämä on hengellisen petoksen muoto, jossa totuuden torjuminen puetaan valheellisen nöyryyden viittaan. Ja se on moraalisesti pahempaa kuin suora pahuus, koska se esiintyy valona ja käyttää Jumalan Sanaa kontrollin välineenä. Jumalan Sanan väärinkäyttö on aina väkivaltaa Jumalan omaa luonnetta vastaan. Jos ihminen on saanut tulla tuntemaan Jumalan rakkauden, hän ei voi samalla tehdä Jumalasta väkivallan oikeuttajaa.

Kun väkivalta verhoutuu hengellisyyteen, se saa pyhän auran. Tämä on pimeyden oppi, jossa valhe esittää nöyryyttä ja kontrolli puetaan uskonnolliseksi rakkaudeksi. Se ei toimi avoimesti, vaan kätkeytyy rivien väleihin, vääristää merkitykset ja todellisuuden. Ja mikä on seuraus?🤨 Hengellinen uusiokieli Orwellin tapaan. 

Tällainen puhe on hengellistä noituutta: sillä vääristellään kieroon todellisuutta, sanotaan yhtä ja tarkoitetaan toista, ohjataan salaa toisen tahtoa, iskostetaan valhe alutajuntaan, hallitaan pelolla ja häpeällä, sidotaan syyllisyydellä ja säälianasoilla, tukahdutetaan kasvu, estetään totuuden kohtaaminen, vallataan sydämen valtaistuin salaa ja vaiennetaan anteeksiannon nimissä suojelemaan pahaa. Se tappaa rukouksen, koska ihminen ei enää tiedä, puhuuko hän Jumalalle vai manipuloijalle - ja se on yhtä helvettiä. 

Jokin on vialla, jos joutuu kamppailemaan mielessään, että saisi tilaa ajatuksilleen, että varmasti rukoilee Raamatun elävää Jumalaa, Häntä yhtä ainoaa Pelastajaa, Jeesusta, niin kuin Raamattu sanoo. Se on tahdonvastainen vangitseminen epäjumalanpalvelukseen, jossa vangittu joutuu taistelemaan voidakseen ajatella ja rukoilla vapaasti Jeesusta, ei epäjumalaa, jota ei ole tahtonut palvella alun perinkään. On kammottavaa, jos hyvän nimissä ryöstetään salaa toinen ihminen oman egon epäjumalanpalveluksen salakavalaan orjuuteen.

Emotionaalinen väkivalta vääristää tunteet aseeksi hienovaraisella ilmapiirin säätelyllä ihmissuhteissa: sanoja ei aina edes tarvita, kun tunneilmasto puhuu puolestaan. Samoin kehonkieli puhuu enemmän kuin moni avoin saarna. Syyllistäminen, vaikeneminen, hiljainen halveksunta, paheksunta, ohittaminen, mitätöinti, kylmyys, liioiteltu uhriutuminen, jatkuva vihjailu, valheelliset kommentit, projektiovyöryt, manipulatiivinen empatia ja painostava pelon ilmapiiri puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa. Sillä ei murskata vain yhtä hetkeä, vaan luodaan valheellinen todellisuus, jossa ihminen ei enää uskalla luottaa siihen, mitä näkee ja tuntee. Kun ihminen alkaa hävetä omia rajojaan ja tunteitaan, hänet on saatu hallintaan ilman, että häneen kosketaan. Tämä on emotionaalisen vankilan päämäärä: lamauttaa ilman jälkiä.

Ja mikä helpotus se on monelle ollut, kun joku näkee, mitä he ovat nähneet, ymmärtää heidän tuskansa ja nimeää sen aiheuttajan. Sen näkee, miten katse kirkastuu, sielu vapautuu ja olemus vahvistuu, kun joku toinen on nähnyt ja kokenut samaa: "En ole kuvitellut omiani, en ole hullu - tämä on yleinen ilmiö." Olen nähnyt, millainen taakka toiselta putoaa, kun hänen kokemuksensa tunnustetaan ja hänen havaintonsa vahvistetaan todeksi. Tätä olen saanut itsekin kokea. Samat toimintamekanismit eri yhteyksissä, samat tuhovaikutukset ja todellisuuden vääntö, eri tilanteissa, eri aikoina, useiden ihmisten kokemana ei ole mitään harhaisen mielen kuvitelmaa. Nämä ilmiöt ovat liiankin yleisiä - koska niitä vähätellään ja ollaan kuin mitään ei olisi vialla. 

Piiloväkivallan vähättely on hengellisesti vaarallista, koska se tekee yhteisöstä rikoskumppanin - ja juuri siihen manipuloija pyrkii. Kun yhteisö sanoo "älkää liioitelko", se asettuu tekijän puolelle ja pahentaa haavaa. Se muuttaa armon halvaksi - koska armo ilman totuutta ei ole armoa, vaan anteeksiannon parodia, joka orjuuttaa sieluja. Se myös tukkii parannuksen tien. Niin kauan kun väkivalta selitetään pois ja syyllisyys vieritetään väärään kohteeseen, tekijä ei koskaan kohtaa omaa rikostaan, eikä rikoksen kohde saa oikeutta - oikeus käännetään nurinkuriseksi syntipukkirituaaliksi, jossa väkivallan kohde tuomitaan syylliseksi tekijän tekoihin - ja sitten lakaistaan maton alle anteeksiannon nimissä. Tämä antaa väärän todistuksen Jumalasta: ikään kuin Jumala olisi epäoikeudenmukainen. Kun väkivalta pyhitetään ja syytön tuomitaan syylliseksi, samalla Jumalasta annetaan vääristetty kuva: väkivallan siunaaja, ei vapauttaja. Tämä vääristää käsityksen armosta: se tekee synnistä pyhän suojelukohteen ja katumattomuudesta hyveen. Näin totuuden puhumisesta tulee rikos, joka johtaa sosiaaliseen teloitukseen.

Henkinen, hengellinen ja emotionaalinen väkivalta on todellisuuden murha. Kun ihminen ei saa olla enää totta itselleen, hänen oma sielunsa murtuu. Ja jos yhteisö vähättelee sitä, se liittyy tekijän rikokseen. Henkinen väkivalta on sielun vääristämistä pyhän nimissä, ja siksi se on kaueampaa kuin fyysinen väkivalta. Sen vähättely on kuin sanoisi: "Jos verta ei näy, Jumala ei välitä." Mutta Jumala on totuus, ja siellä missä totuutta vääristetään, Hänen Poikaansa vääristetään. Jumala vihaa sellaista väkivaltaa eniten, joka pukeutuu pyhyyteen ja viattomuuteen. Siksi väkivalta on syytä tehdä näkyväksi - muuten se saa rauhassa tuhota tekijänsä ja tekojen kohteet.

Kun piilopahuuden toimintamekanismit nimeää, niiden valta menettää tehoaan. Siksi niistä ei saisi puhua. Siksi niitä ei saisi nähdä. Siksi niistä ei saisi varoittaa. Pitäisi vain "katsoa Kristukseen", lakata näkemästä, vaieta puhumasta, kärsiä hiljaa ja jättää muutkin kärsimään. Ettei vain loukattaisi ketään - lakkaa välittämästä. Jostain syystä tällaisen toiminnan harjoittajat saavat kyllä loukata, riistää ja haavoittaa toisia, mutta voi kamala, jos joku kehtaakin tuoda ne päivänvaloon! Ikään kuin vääryyden tekeminen ei olisi itsessään pahaa, vaan pahaa olisikin vääryyden nimeäminen. Voiko nurinkurisempaa kaksinaismoralismia ollakaan! Tämä logiikka sotii totuutta vastaan narsistisen loukkaantumisen voimalla. Jos ego ei siedä valoa, sen täytyy olla pahaa.

Tähän osuu tämä Raamatun sana kuin matto lattiaan: "Mutta tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, mutta ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta, sillä heidän tekonsa olivat pahat. Sillä jokainen, joka pahaa tekee, vihaa valkeutta, eikä tule valkeuteen, ettei hänen tekojansa nuhdeltaisi." (Joh. 3:19-20) 

"Viisas poika kuulee isän kuritusta, mutta pilkkaaja ei ota nuhdetta kuullaksensa. Tietoa rakastaa, joka kuritusta rakastaa, mutta härjetön se, joka nuhdetta vihaa." (Sananl. 13:1,12:1) Eikä tämä kuritus tarkoita mitään selkäsaunaa, vaan sydämen ojentautumista Herran pelkoon totuuden rakkaudessa. 

Jatkuu seuraavassa osassa...