Satiirinen tutkielma maton alle lakaisun teologiasta

  Tässä tulee syvää pohdintaa - maton alta se nousee, syvästä hädästä kumpuaapi, herätelläkseen omilla aivoilla ajattelemaan jokaista, jolla on korvat kuulla.

 

On hämmästyttävää, miten nykyään niin helposti uskotaan, että me voimme päästä perille tuosta vaan, ihan omin voimin ja ilman tarvetta uudistua mielemme hengeltä.  Ikään kuin voisimme olla kristittyjä ilman Kristuksen mielenlaatua. 

Kun mukava matto tuli, tapahtui ihme: ongelmat katosivat, kun ne lakaistiin maton alle. 😲

Helppoa, kätevää ja mukavaa (vaikkakin järjenvastaista). Ja siitä lähtien kaikki on ollut hyvin - aina.  Kun vain lakaistaan epämukavat totuudet  maton alle, pois silmistä, niitä ei ole. Teeskennellään vaan, että meillä menee tosi hyvin aina, vaikka kulissien takana todellisuus näyttäisi aivan toiselta. Suljetaan vain silmät ja teeksennellään sitäkin vakaampaa hengellisyyttä - eikä missään nimessä nöyrrytä tunnustamaan totuuutta. Eksegeettinen akrobatia pitää meidät oikeaoppisina pyhinä. Oikeastaan olemme niin hurskaita, ettemme enää voi erehtyä, emme voi eksyä emmekä enää tarvitse epämiellyttävää itseensä menemistä - kaikki on jo anteeksi annettu (vaikka todellisuudessa kyseessä on vain uusi valheen vankiselli sydämessä).

Armo peittää kaiken - maton alle, maton alle vaan. Niinpä meidän ei tarvitse enää muistaa, mistä Jumala meidät tuli pelastamaan. Koska olemme jo pyhiä, meidän ei tarvitse muistaa, miksi tarvitsemme Vapahtajaa. Annetaan vain anteeksi ja unohdetaan, mennään eteenpäin vaan - eikä katsota, mihin suuntaan. Jos vielä muistat ja tuskaa tunnet, et ole antanut anteeksi. Vasta kun et tunne etkä muista kokemaasi pahaa, olet antanut anteeksi. Jos vielä palaat asiaan, olet langennut pois armosta! Ja niin anteeksiannosta tulikin uusi antestesia, miellyttävän helppo hengellinen lobotomia, joka antaa vääryydelle sijan jatkua ja hiljentää sen, jolle vääryyttä tehdään.😐 Tämä antikristillinen innovaatio ei vielä ole kaikkialla käytössä. Siksi siitä ei saisi puhua, sehän saattaisi herättää ihmiset ajoissa torjumaan kyseiset vinoutumat. 

Jotta kaikilla olisi mukavaa, vaiennetaan ne, jotka tuovat esiin epämukavia tosiasioita ja ilmeisiä väärinkäytöksiä. Ei saa pilata hyvää tunnelmaa, ei saa varoittaa laittomuuden mutaatioista enää edes rakkaimpiaan saati kanssapalvelijoita. Hyssytellään vaan ja teeskennellään, että meillä on mahtava meininki.

Näin syntyi hurskas superkristillisyys, jossa puuhaillaan mukavia oman mielen mukaan ja lakaistaan ahkerasti kipeitä totuuksia maton alle. Kaikessa hiljaisuudessa anteeksiannosta tuli ikuisen unohduksen meri. Asioita ei enää saanut käsitellä, niistä saanut enää puhua, eikä "anteeksiannettuja" asioita olisi enää saanut edes muistaa. Kaikki tapahtui niin hitaasti ja vaivihkaa, ettei kukaan huomannut muutosta. Ja ne, jotka sen huomasivat, tuomittiin harhaoppisiksi.  

Armosta, jonka piti vapauttaa synnin, kuoleman ja valheen isän vallasta, tulikin pyhä amnesia - ja kätevä keino vaientaa sielut, jotka kaipasivat tulla kohdatuksi, kuulluksi, nähdyksi, ymmärretyksi ja arvostetuksi rikkinäisinä, kämmäilyyn taipuvaisina, rehellisinä yhä armoa tarvitsevina syntisinä ihmisinä. Tällaista raadollista rehellisyyttä tämä superhurskaus ei sietänyt - kyllähän uskoon tulon olisi pitänyt ratkaista kaikki ongelmat! 😤

Jokin on uskossa vialla, jos kaikki ei olekaan aina hyvin uskoon tulon jälkeen! 🙀 Valitettavasti pyhä teeskentely sai aikaan sen, ettei syntiä enää uskallettu tunnustaa siellä, missä olisi pitänyt olla armo kaikille katuville. Ja niin tapahtui peljättävä käänne: hyvästi terve syyllisyys ja synnintunto! 

Kun uskoon tulon jälkeen elämä potki yhä päähän ja vanha aatu temppuili, siitäpä ei enää uskallettu avoimesti puhua. Olihan se jo nähty, millaista pyhää paheksuntaa se herätti, jos joku rohkeni kertoa avoimesti olevansa yhä monien sidosten raskauttama ja kaipasi vapautusta. Jos uskoon tulo ei johtanut kokonaisvaltaiseen vapautumiseen ja äkkimuutokseen, väitettiin, että uskossa on jotain vialla. Eikä enää uskallettu ajatella, että vika saattaisi olla vinoutuneessa uskomuksesssa. Uskottiin, että uskoon tulon yhteydessä tapahtuu myös se elämänmittainen mielenmuutos yhdessä hetkessä, tuosta vain - naps!🤯 

Ei tarvitse enää kasvaa hengellisestä vauvasta aikusuuteen - ikuinen vaippaikä oli tullut jäädäkseen. Kyllä Jeesus hoitaa homman, vaikka me ei haluttaisi kasvaa Hänen kaltaisuuteensa. Armo kantaa - katumattomiakin. "Koska meillä on armo, emme tarvii muutosta! Koska meillä on armo, menneitä ei tarvii muistella!" Jos jostain nousi epämukavia asioita esiin, ne lakaistiin ja kärsivien ääni vaiennettiin anteeksiannon nimissä. "Sinun olisi jo pitänyt unohtaa ja antaa anteeksi. Anteeksiannettuihin asioihin ei enää saa palata - jos vielä muistat, olet katkera!" 

Ja niin moni sielu katkeroitui yrittäessään väkisin unohtaa kokemuksensa, turruttaa tunteensa, torjua kipunsa ja kieltää haavansa. Silti kokemukset eivät kadonneet muistista, tunteet eivät kuolleet täysin, kipu ei hävinnyt, eivätkä haavat parantuneet - ne mätänivät kohtaamattomuudessa. Väitettiinpä jopa, että sitten, kun et enää tunne mitään, olet antanut anteeksi - ikään kuin anteeksianto olisi sielun eutanasia, joka tekee kristitystä tunnevammaisen. 😵

Anteeksiannon nimissä sielut jäivät vaille vapautusta vääryyden vallasta - koska valkeuteen tuleminen nähtiin ongelmana. Koska vääryys ei hävinnyt mihinkään, eivätkä ongelmat lakanneet olemasta totta, vaikka niitä kuinka lakaistiin, tarvittiin lisävarustus pitämään epämukavat totuudet piilossa. Kohtaamattomuuden kulissit rakentuivat kuin itsestään - koska "mitähän ihmiset ajattelisivat, jos saisivat tietää, ettei meillä sittenkään ole kaikki hyvin, vaikka uskoon tulimmekin? Sehän olisi hirveä häpeä, jos palhastuisi, että olemme vieläkin syntisiä ja erehtyväisiä ihmisiä!"  

Mikä neuvoksi? 🤔 Paetaan vielä päälle tekopyhyyden turvaliivit, niin kukaan ei näe epämukavaa totuutta meistä! Mahtavaa, sanoi saatana hiljaa nauraessaan hurskaan yhteisön nurkassa.

Ja niin armosta eläminen vaihtui armotetatteriin ja muuttumaton mielenlaatu puettiin tekopyhyyden turvaliiveihin. Valheen isä oli riemuissaan. Uskovat tekivät mitä tahtoivat ja totuus oli lakaistu maton alle. Eikä oivallettu asian ydintä: se, mistä Kristus tuli meidät vapauttamaan, julistettiin taivaskelpoiseksi pyhäksi ilman tarvetta parannukseen. Ja näin paholaisen mielenlaatu sai jäädä valloilleen - nyt sillä oli suojavarustuksena pyhät tamineet. 

"Se on täytetty!" vaihtui muotoon: "Se on lakaistu!" Mitään ei tarvitse enää kohdata! - tadaa - mielenmuutosta ei enää tarvita!🤭 Ja siitä oli seurauksena tämä nykyajan itse valittu hurskauden muoto: "kristillisyys" ilman Kristusta meissä kirkkauden toivona. Tämä on aihe, josta on syytäkin kiivailla, jotta Kristus saisi jälleen muodon meissä. Emme voi johtaa ketään Hänen luokseen, ellei Hän elä meissä. 

Kristinuskoa ei ole ilman Kristusta! 

Jos Kristus ei voi saada sijaa meissä, eipä meistä ole Häntä palvelemaan. Ellei Hän saa vaikuttaa meissä hyvän tahtonsa toteutumista, alamme helposti vaikuttamaan turmeltuneen luontomme oikkuja Hänen nimissään. Silloin saatamme eksyä palvelemaan omaa mukavuuttamme evankeliumin nimissä. Jos mukavuudesta tulee epäjumala, silloin on suuri vaara, että meistä tulee itsetyytyväisiä, sokeita, omien yllykkeidemme orjia, jotka eivät ajattele, vaan tottelevat - ja tekevät mitä tahansa mukavuuden säilyttäminen vaatii. 

Jos totuus ei tunnu mukavalta, silloin ei ole temppu eikä mikään vääristellä totuus kieroon. 

Jos totuus omaantuntoon kilahtaa, se nopeasti maton alle livahtaa. Tämä on nykyajan versio Lutherin aikaiseen sananlaskuun. 

Jos jonkun elämä uhkaa herättää minut mukavasta kuoleman unesta, ei ole temppu eikä mikään vääntää lähimmäisen elämä irvikuvaksi. 

Jos jonkun todistus tekee näkyväksi valheen, joka meitä eksyttää, ei ole temppu eikä mikään loukkaantua ja tuomita todistusta myrkyksi. 😳

Jos jonkun vapautuminen paljastaa minun väärän vallankäyttöni, ei ole temppu eikä mikään "teloittaa" hengellisesti vapautunut syntipukkina ja tuomita vapautuminen luopumukseksi. 

Jos vääristely vielä kolkuttaa omaatuntoa, ei ole temppu eikä mikään kovettaa sydäntä ja julistaa valhe totuudeksi. 

Mukavuus voi olla vietävän petollista. Valheen isälle ei ole temppu eikä mikään orjuuttaa meitä palvelemaan itseään mukavuuden nimissä.  Se teki minustakin saatanan sätkynuken, joka totteli isäntänsä oikkuja kuvitellen tekevänsä mitä tahtoo. Pääasia, että oli mukavaa ja pääsi helpolla - siis vältti vastuun, nöyrtymisen ja parannuksen. Se oli todellakin helvetin tiellä kulkemista sokeana ja vailla toivoa. Sieltä syvyyksistä Jeesus pelasti minut, joka en mitään ole.

Langenneen luonnon mukavuudenhalu vastustaa luonnostaan mielenmuutosta. Kun mukavuudenhalu valjastetaan palvelemaan valhetta, voin kokemuksesta sanoa, että silloin siitä vasta öykkäri tuleekin!😱 Ja mitä se voikaan saada aikaan hurskauden viitta hulmuten!😆 Se menestyy sielujen turmioksi parhaiten silloin, kun totuus on lakaistu maton alle ja hurskas hyssyttely on julistettu pyhyydeksi.

 

Nurinkurinen lakaisulogiikka ja pyhän kohtaamattomuuden lieveilmiöt

 

Nykyään on liikkeellä varsin hämmentävää hurskautta, jossa puuhaillaan mukavia samalla kun pidetään epämukava totuus loitolla. Kun totuus on maton alla, kipeä meno saa vallan - hienovaraisesti, huomaamatta, vieläpä pyhyyden nimissä. Seurauksena voi syntyä ontto armoteatteri, jonka toimintamekanismit vaikuttavat piilossa varsin nurinkurista hurskautta: rakkaudesta on tullut kylmää halveksuntaa elämän valkeutta kohtaan. Armosta on tullut hienovaraista armoterroria. Jos jostain alkaa näkyä elämän merkkejä, se pitää äkkiä tukahduttaa, jotta vanha aatu saa pysyä mukavasti muuttumattomana - autuaaksi julistettuna. Jos Hengen tuli syttyy, siitä pahoitetaan mieli - ja äkkiä viskataan sammutuspeite, ettei vain herätys tulisi. Palavat lamput lakaistaan maton alle ja savustetaan salaa ulos häiritsemästä mukavaa rauhaa. Elävät todistajat tuomitaan uhkaksi armolle. Entiset saatanan sätkynuket leimataan eksyttäjiksi - eihän Jeesuksen Henki enää varoita pimeyden petosten vaaroista, vaan mukautuu hyssyttelemään valheen hyväksi. Halveksitaan salaa sydämessä Hengen työtä ja estetään perkeleen petturia tuomasta elävää toivoa toivottomille ja kielletään varoittamasta toisia saatanan metkuista - sehän on myrkkyä, vaaraksi vastakääntynelle. Eihän armosta elävä enää näe mitään pahan todellisuutta (silloin myös risti pysyy pimennossa). 

Katse Kristukseen ja silmät umpeen! Todellista sydänten myrkyttäjää ei saa tunnistaa ja nimetä! Hengellinen tarkkanäköisyys voidaan tuosta vain tuomita myrkyksi, varoitus katkeraksi pahan kaiveluksi ja puhua väärää todistusta pyhän puheen rivien välistä.  Palvelutehtävätkin voidaan vaivihkaa muuttaa mukavampaan muotoon. Voidaan uskoa, ettei Jumalan asettamien tehtävien valtaaminen, uudelleen järjestely ja salaa muuttaminen mukavuusmuotomenoksi ole mikään vääryys - koska uskotaan: "minä teen mitä tahdon, enkä tee mitään väärää, koska olen uskossa (eikä kukaan näe)". Tässä teatterissa voidaan tehdä mitä halutaan ja hallita salaa herrana Jumalan lapsia. Kun totuus on lakaistu maton alle systemaattisesti, ei ole ihme, jos homma vääntyy ylösalaisin. Lopulta voidaan jopa kieltää Kristus lähimmäisessä. Eikä sitä edes huomata, kun uhrataan syntipukkina kanssapalvelija, joka ei enää alistu kynnysmattoiluun paatumuksen polkumattona - vaan vapautuu elämään todeksi uskoaan Kristukseen ainoana Herrana. Tätä vapautta voidaan pyhästi paheksua, terveet rajatkin voidaan vääristellä itsekkyyden synniksi. Ja näin (epäsuorasti) julistetaan tottelemattomuus terveeksi uskoksi, rajattomuus rakkaudeksi ja ihmisten orjuuteen alistuminen pyhyydeksi. 

Kohtaamattomuuden kulissiteatterissa on pyhää ja oikeitettua halveksia elämää, jota ei enää voi hallita ja käyttää kulutustuotteena. Koska kyseessä on itse valittu kohtaamattomuus, silloin ei ajatella, silloin vain teeskennellään. Jos sama meno jatkuu, lopulta totuuden pylvään tilalla pyörii pyhä gaslight-kulissiteatteri, jossa vääristellään todellisuutta pakonomaisesti mukavan valheen muotoon (vastaavaa puuhailin minäkin okkultismin orjuudessa). 🫣

Kohtaamattomuus on vaarallista, koska siinä suljetaan silmät ilmeisiltä tosiasioilta ja vääristellään kieroon todellisuutta, jopa ihmisiä, joiden olemassaolo ei mahdu muottiin. Kun ylpeys on pyhittänyt oman oikeassa olemisensa, sydän sulkee itsensä vankilaan, jota toisten täytyy kannatella harteillaan kuin epäjumalaa. Kun sydän kivettyy erehtymättömyyteen, se paatuu katumattomuuteen. Pahinta on, kun näin tapahtuu pyhyyden nimissä. Kun sydän kieltäytyy kohtaamasta itseään, lopulta se alkaa uskoa olevansa niin suuri, että todellisuuden ja toisten täytyy totella sitä herrana. Ja niin pyhä ylpeys alkaa vaatia toisilta palvontaa, joka kuuluisi yksin Kaikkivaltiaalle Jumalalle. Mutta koska se tekee sen niin hienovaraisesti, hurskauteen kätkettyä ja viattomasti hymyillen, vieläpä Jeesuksen nimessä (!) - sitä on vaikeampi tunnistaa. Ja kun kukaan ei näe eikä kukaan varoita, tämä mielenlaatu saa rauhassa turmella sydämet. Mukavuuden nimissä se vie kohtaamattomia yhä pidemmälle piilopahuuteen. Eikä tästä muka saisi varoittaa!🤐🤐 

Kohtaamattomuus voi olla niin mukavantuntuista, ettei siitä haluaisi enää herätä. Miksi herätä, kun on kaikki tuntuu mukavalta ja hyvältä? Miksi herätä, kun voi tehdä mitä tahtoo jumalisuuden nimissä? Kunhan vaan mukavuus säilyy, niin kaikki on kunnossa! Mukavuuden orjuudessa totuus alkaa näyttäytyä ongelmana. Valhetta pitää suojella, koska se pitää langenneen luontomme tyytyväisenä. Vieläpä kristillisiin hyveisiin kätkeytyen! Näennäinen uskon kulissi antaa sielulle valheellisen rauhan, vaikka sydän eläisi aktiivisessa totuuden torjunnan tilassa. Valherauha uskottelee, että taivaspaikka on taattu, koska tulithan sinä silloin joskus uskoon. Ikään kuin voisimme päästä perille ilman parannusta, Kristuksen uskon kuuliaisuutta ja totuuden rakkautta. Valhe vaatii  ajattelemattomuutta, itsepintaista maton alle lakaisua ja ulkokultaista teeskentelyä "kaikki on hyvin" -tyyliin. Se vaatii tahallista tyhmyyttä, koska silloin sielu antautuu himojensa ohjailtavaksi, sokeasti tottelevaiseksi, ja helposti hallittavaksi. Tässä tilassa ihminen kuvittelee tekevänsä mitä itse tahtoo, vaikka elää helppoa elämää autopilotilla. Tämä on elämää mustan raamatun ensimmäisen käskyn mukaan: "Tee, mitä tahdot." Nyt myös Jeesuksen nimessä! Autopilottihurskaus saa ihmisen puuhailemaan mukavia hirveällä tohinalla, ajattelematta lainkaan, kenen tahtoa toteuttaa. Tällainen touhuilu sattaa helposti lähteä leviämään sinne tänne. Tässä touhuilun sumussa ihminen voi sotkeutua tekemään sellaista, mikä ei hänelle kuulu. Hyvien ideoiden nimissä puuhailija voi vyöryä valtaamaan toisten paikkoja - ja estää Jumalan Hengen työn. Ja vaikka seuraukset hyppisivät silmille, sokea puuhailu jatkuu ja seurauksia pyritään peittelemään manipulatiivisin keinoin. Ettei vain tarvitsisi kohdata itseään ja korjata kurssia. Autopilottihurskaus tekee ihmisistä kyvyttömiä kuulemaan varoituksia, ojennusta ja nuhteita. Kun totuuden ääntä ei kärsitä enää kuulla, tilanne on vakava. Silti herääminen on mahdollista. 

Totuus vapauttaa ajattelemaan ja oivaltamaan. Valhe vaatii totuuden torjuntaa, joka on jatkuvaa sisäistä itsemurhaa ja hengellistä lobitomiaa. 

Ei saa missään nimessä ajatella, mitä hurskauden teeskentely kertoo jumalasuhteen tilasta. Julistetaan sen sijaan tekopyhyyden turvaliivit totiseksi kristillisyydeksi - matot siitä, mitä sieluille tapahtuu iankaikkisuudessa!😵 Jumalan on pakko pelastaa, vaikka rakennettaisi pyhyys toiselle perustalle valheen varaan. Ei saa ajatella, mitä toisten elämän halveksuminen ja pyhyyden varjolla polkeminen kertoo sydämen tilasta: Missä toisten elämää ei voida sietää, varsinkaan vapaudessa, siellä ei ole elämää eikä vapautta - vaan tyrannia. 

 Orjuudesta elämään vapautuneen olemassaolo voidaan vääristää ja mitätöidä tuosta vain. Lähimmäisen elämää voidaan hurskaasti halveksia kuin roskaa. Voidaanpa tuomita lähimmäisen elämä "itsekkääksi turhuuksien turhuudeksi", "harhaiseksi eksytykseksi" jopa "luopumukseksi" - koska sitä ei voi enää kontrolloida kynnysmattona. Eikä missään vaiheessa kauhistuta näin kylmää ja tunnotonta "rakkautta". Kun toista ei voi enää hallita, hänestä tehdään ongelma - ikään kuin olisi rikos olla olemassa vapaana väärien herrojen vallasta. Ja kun "ongelma" on lakaistu pois, sitten jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Eikä oivalleta, ettei siinä lakaista vain ihmistä. Kun orjuudesta vapautuminen johtaa inversioteatteriin, se paljastaa, ettei nähdä lähimmäistä arvokkaana yksilönä, vaan kontrolloitavana välineenä. Ja pahinta tässä paskaligiikassa on taustalla vaikuttava hiljainen uskomus, jonka mukaan: "Kristus ei olisi saanut vapauttaa palvelijaansa kuolemasta elämään.' Jos joku vapautuu väärän vallan ikeestä, valheellinen valta paljastuu. Se myös paljastaa oman mielettömyytensä vääntelemällä kieroon ilmeisiä tosiasioita, jopa Jumalan nimissä. Kun vapautuminen nähdään ongelmana, jopa eksymyksenä, silloin joudutaan harrastelemaan eksegeettistä akrobatiaa ja teologista nurinkääntöä - ankarasti, salakavalasti, pakonomaisesti, katumatta. Tämähän on sitä tuttua goeteiaa, jota okkultismissa harrastellaan ahkerasti - ja rukoillaan leviämään seurakuntiin hartaasti.

Ei ole mikään pikku juttu pystyttää vääristyssirkusta orjuudesta vapautuneen hävittämiseksi hienovaraisesti. Samalla lakaistaan terveen uskon perusta: Kristus ei tullutkaan maailmaan syntisiä pelastamaan, Hän ei kutsunutkaan omiaan vapauteen, johon Hän lunasti ihmiset kallillla hinnalla. Vaivihkaa Kristus meissä kielletään ja edellytetään alistumista orjuuteen evankeliumin nimissä. 

Orjuuden ilosanomassa parannusta ei tarvita, riittää, että voidaan mielin määrin puuhailla mukavia vailla huolen häivää siitä, mihin ollaan menossa. Ja mikä pahinta, siihen saatetaan vetää muitakin mukaan evankeliumin nimissä. Mutta siitä puuttuu Jumalan voima ja rakkaus totuuteen. 

Tekopirteä turvaliiviteatteri puuhailee pakonomaisesti, pinnallisesti, suurieleisesti, mahtavaa meininkiä hokemalla, ylihyvää ulkokuorta korostamalla, kaavamaisella tehokkuudella, uuvuttavalla kiireellä, vailla rehellistä kohtaamista. Toisia saatetaan "evankelioida" liukuhihnatyyliin. Ihmisistä tulee kuin projekteja, joista etsitään tiettyä ennalta päätettyä ratkaisua - ja jos he eivät osallistu näytelmään, he saavat tuntea nahoissaan olevansa kelvottomia ja liian syntisiä Jumalalle. Ilman avointa kohtaamista ei voi tuoda toivoa vapautuksesta. On tuhoisaa "evankeloida" toisia, jos sydän ei ole oikeassa suhteessa Kristukseen. Kohtaamattomuuden kulissihurskaus ei tunne vapautta Kristuksessa - se tappaa salaa vapautuneet valheen voimalla. Ja sitten menee muina miehinä "evankeliumia" julistamaan! Tämä on peljättävää.

 On mahdotonta kohdata toisia avoimesti, jos sydän vaeltaa kohtaamattomuudessa. Silloin sanaton viestintä ja olemus voivat antaa varsin vastakkaista kuvaa Kristuksen mielenlaadun kanssa (pahimmillaan se voi ilmetä tähän tapaan): katsotaan toisia yläpuolelta, nenän vartta pitkin tuomiten, hurskas hymynaamari leveässä tekohymyssä. "Kohdataan" toisia ylenpalttisen iloisesti, näennäisen innokkaasti (ilman kykyä kohdata toisten todellista tuskaa, epätoivoa, henkistä helvettiä ja pimeyden kahleita), lakaistaan kipeät asiat hätäisesti maton alle muutamilla raamatunlauseella jahienovaraisesti painostaen toisia tekemään nyt se ratkaisu ja äkkiä. Pahimmillaan luvataan nopeaa ratkaisua jos nyt vain teet ratkaisun. Jeesus ei toiminut näin - Hän kohtasi ihmiset aidosti, rakastaen totuudessa. Hänen rakkautensa muutti sydämiä. Jos Hänen rakkautensa ei ole saanut muuttaa sydäntä vielä vuosikymmentenkään jäljeen, jokin on vialla. Usein ongelman taustalla on leveä matto, jonka alle on opittu lakaisemaan paskaa sen sijaan että tuotaisi paska päivänvaloon, tunnustettaisi synnit ja oikaistaisi vääryys. Parannuksen sijaan lakaistaan ja ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Näin ei selvitetään ongelmia, vaan mahdollistetaan niiden jatkuminen. Samalla mahdollistetaan  haavojen syveneminen ja saatetaanpa julistaa haavojen mätäneminen eteenpäin menemiseksi. Eteenpäin kyllä mennään, mutta suunta on vaihtunut valkeudesta pimeyteen.

 Kaikki, mitä tehdään Jeesuksen nimessä, ei ole Jeesuksen tahdon mukaista. Jeesuksen nimen hyväksikäyttö oman hyödyn ja vallan pönkittämiseen näkyy teatraalisena hurskaushumuna, jonka pitää kehittää aina vain lisää puuhailun muotoja ja tehoavia kikkoja ihmisten naruttamiseen. Ilman rakkautta totuuteen ei pysähdytä rehelliseen kohtaamiseen - koska kohtaamaton sydän tulisi ensin kohdata armon ja totuuden valossa. Niinpä kohtaamisesta tehdään pelkkää itsekeskeistä peliä, jossa armon ja rakkauden nimissä mennään kiireellä ohi ihmisen, kohti seuraavaa ohitettavaa - ja mahdollisesti muottiin ahdettavaa.  Umpimeilinen hurskaus puhuu kauniita sanoja, mutta pettää vilpittömien sydämet. Kontrollihurskaus jyrää toisten yli tuosta vaan, vyöryy vaivihkaa valtaan, toimii strategisesti toisista hyötyä kiskoen, pakenee parannusta vastuuta viskoen, toimii piilossa manipulatiivisesti ohjaillen ja vaikuttaen. Kivettynyt kohtaamattomuus voi ilmetä myös itsekeskeisenä egomonologina, joka tukahduttaa avoimen dialogin - ja estää Pyhän Hengen työn. Kuulevia korvia ei ole, mutta silti toisten pitäisi kuunnella ja uupua kuuntelunuken roolissa. Monologimöykkä murehduttaa Jumalan Henkeä, vaikka vuodattaisi kuinka hurskasta ja tärkeää sanatulvaa antamatta tilaa toisille. Kun tätä tapahtuu kristillisyyden piireissä, se on erittäin tehokas tapa ankeuttaa ilmapiiri ja estää Jumalan Hengen työ. Tilan valtaa ulkokultainen puhetulva, jossa kohdattavasta tulee väline, johon suhtaudutaan alentuvasti ja teeskennellen, omaa paremmuutta korostaen ja projekteeraten torjutun sydämen pimeyden vastapuolen niskaan. Ja kun hetkellinen helpotus on saatu, pian on vuorossa seuraava. Kohtaamattomuus voi tehdä meistä käveleviä aikapommeja, jotka etsivät, kenen niskaan dumpata oma sisäinen kaaos. Jos tässä tilassa "evankelioidaan" ihmisiä, heitä ei evankelioida seuraamaan Kristusta, vaan palvelemaan ihmisten taakankantajana, kulutusresurssina tai polkumattona, jota syytetään toisten teoista. 

 Totuuden rakkauden menettäminen hämärtää evankemiumin ytimen. Jeesuksen luokse ei voi kukaan pakottaa tai painostaa edes epäsuorasti rivien välistä. Eihän Jeesus toiminut itsekään niin! Hän ei vaadi eikä painosta, vaan kunnioittaa luotujaan silloinkin, kun he tekevät turmiollisia valintoja. Rakkaus ei pakota, se elää vapaudessa. Jos tätä vapautta ei ole, ei ole rakkautta.😬 Silloin nousee vinoutunut vaatimuskirstillisyys, joka polkee totuuden, rakkauden ja ihmisarvon jalkoihinsa. Teeskennellään pyhää ja ollaan olevinaan suurellakin asialla, vaikka viedään eteenpäin omahyväisyyden ilosanomaa. 

Tällainen "evankeliointi" ei sytytä elävää toivoa, ei kirkasta Kristuksen armoa ja rakkautta totuuteen ja lähimmäisiin. Vaikka siinä puhutaan armosta ja Jumalan rakkaudesta, ne eivät tavoita sydämiä - koska sanoma ei tule sydämestä, joka osoittaa Sanan todeksi elämällään Kristuksessa. Uskosta osaton huomaa kyllä, onko Kristuksen rakkaus saanut tulla eläväksi meissä - vai teeskenteleekö sitä ilman todellista Kristuksen Herruuden alamaisuutta. Mitä enemmän Jeesusta oppii tuntemaan, niin kuin Raamattu sanoo, sitä enemmän sydän tahtoo kasvaa Hänen kaltaisuuteensa. Kun Kristus saa olla sydämen Herra, silloin toiset voi kohdata samalta viivalta ilman teeskentelyä, ilman tarvetta painostaa tai korottaa itseään. Siinä on vapaus olla totta molemmille. Siinä on tilaa kohdata kipeitäkin totuuksia ja tunnustaa elämän raadollisuus -  armon todeksi eläminen vapauttaa muitakin puhumaan totta ja olemaan totta, ehkä ensi kertaa vuosikausiin. Tällaiset kohtaamiset ovat kallisarvoisia! 

Armo ja totuus Kristuksessa voi kirkastua vain siinä vapaudessa, johon Hän meidät vapautti. Se ei ole rajatonta valhevapautta, joka pysyy synnin orjuudessa. Se on vapautta valheen, synnin ja pimeyden vallasta. Siinä kirkastuu elävä toivo, ihmisarvo ja uusi näkökulma, joka katsoo maailmaa Jeesuksen silmin. Armon näkökulma voi avartaa löytämään  siunauksia syvyydestä. Syvällinen paskahuumori voi sytyttää oivalluksen lamppuja paskamyrskyjen keskellä. Se riisuu valheen alastomaksi ja erottaa ihmisen pimeyden teoista.  Silloin  toivon näkökulma alkaa kirkastua. Totinen paskahuumori voi murtaa valheen kahleita niin, että naurattaa. Kun sielu vapautuu orjuudesta elämään, vangitut voivat nähdä elävän toivon vapaudesta. Kristuksen vapaudessa vangitut voivat myös vapautua - ei ihmisten tahdon mukaan, vaan Jumalan tahdon mukaan. Hänen ajallaan, joka ei tunne kiirettä eikä painetta. Hän ei vaadi mihinkään ratkaisuihin, vaan kutsuu olemaan totta.  

Kun tämä vapaus avautuu, siitä tahtoo pitää kiinni, vaikka menettäisi ympäriltään ihmissuhteita, jopa olemassaolonsa joidenkin silmissä. Tilalle alkaa tulla terveempiä ihmissuhteita, vastavuoroisia kohtaamisia, hoitavia keskusteluja, Hengen läsnäoloa, joka tuo selkeyttä, toivoa, rohkaisua ja turvaa särjetyille, poljetuille, halveksituille ja kaltoinkohdelluille sydämille. Totinen evankeliumi kasvattaa rehellisyyttä, sytyttää toivon, tuo Jumalan rauhaa, rikastuttaa, rohkaisee, tuo avoimia kohtaamisia arkeen, kirkastaa erottelukykyä, tuo pimeyden valkeuteen, sytyttää kiivailemaan totuudesta sielujen pelastukseksi, nostaa alaspainettuja, tukee sorrettuja, selkeyttää terveitä rajoja, joita ilman ei olisi vapautta, aitoutta, eikä rakkautta totuuteen ja lähimmäisiin. 

 Kohtaamattomuuden kulissihurskaus tekee evankeliumista painostuskristillisyyttä, joka osoittaa sormella kuulijoita samalla kun julistaa Sanaa "ei tämä minua koske"-asenteella. Silloin armon ja rakkauden sanoja käytetään helposti lyömäaseena. Sanoma on ristiriitainen, koska sanojen sisältö on vaihtunut huomaamatta. Silloin vain puuhaillaan ja touhutaan kiireellä, ettei tarvitse pysähtyä katsomaan peiliin. Silti ollaan innokkaasti "evankelioimassa" toisia - mutta ketä palvelemaan? 🤔

Valheen tapa vaatia muilta alamaisuutta on levittää hämmennystä, kiirettä, epäsuoraa syyllisyyttä ja samalla osoittaa hienovaraista ylemmyyttä, joka sanoittakin tekee selväksi kuulijoille: "Te olette kelvottomia, aivan liian syntisiä palvelemaan Jeesusta. Teidän pitää tulla sellaiseksi kuin me käsketään, katsotaan sitten, josko olisitte Jumalan rakkauden arvoisia." Jos joku yrittää varoittaa, siitä loukkaannutaan ja tuomitaan varoittaja vääräksi. Ja sitten jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Olen nimennyt ilmiön "ei tämä meitä koske" -kristillisyydeksi. Se ei seuraa enää Kristusta, vaan sulkee korvansa kuulemasta Jumalan Sanan varoituksia ja halveksii Hengen työtä toisissa. Tällainen sydän ei kuule enää Hyvän Paimenen ääntä, vaan torjuu Jumalan Hengen puhuttelun uskoen, ettei tämä minua koske. Umpikuuro pyhyys ei kohtaa totuutta, vaan lakaisee sen maton alle. Ja kieltää "emmepä me tee mitään pahaa" - samalla kun valhetta pidetään voimassa ulkoisesti hurskaan teatterin voimin. 

Kun sydämen tila jätetään kohtaamatta, torjuttu omantunnon syyllisyys käännetään helposti toisiin. Siitä voi tulla automaattinen toimintamekanismi, jossa ei nähdä toisia realistisesti. Projektiolinssit heijastavat toisista kohtaamattoman sydämen oman kuvajaisen. Ja mikä pahinta: kohtaamaton uskoo olevansa oikeassa! 

Jos toiset eivät mukaudu epärehelliseen narratiivin, vääntö vain pahenee. On murheellista, kuinka paljon tuhoa tällaisesta "hurskaudesta" voi seurata. Silloin joku toinen saa kuulla olevansa syyllinen siihen, mitä syyttäjä ei kestä kohdata itsessään. Näin sydän sulkee itseltään tien armoon ja anteeksiantoon Kristuksessa. Ja tekee lähimmäisestään oman kohtaamattomuutensa kaatopaikan. Pyhitetty projektio on vaarallista. Se, mitä ei kohdata, alkaa hallita. Torjuttu syyllisyys ei katoa projektiolla - se vain kasvaa. Kohtaamattomuus saa aikaan hienovaraista todellisuuden vääntöä, jossa veljien syyttäjän virkaa harjoitetaan armon viran nimissä. Ja tämä tapahtuu usein niin vaivihkaa, ettei sitä huomata - koska silmät on ummistettu ja sydän kovetettu. Juuri siksi kohtaamattomuus on vietävän vaarallista. 

Kun syyttömästä tehdään syntipukki, ollaan eksytty kauas Kristuksen armosta. Jos eksymystä ei tunnisteta, silloin siitä ei voi myöskään vapautua. Valheessa eläminen vaatii aina uusia syntipukkeja. Kristus tuli tekemään lopun syntipukkirituaaleista. Silti niitä jatketaan salassa. Varsinkin hurskauden piireissä syntipukkipuuhailu on vallalla - koska Kristuksen risti on pimennossa. Siksi tarvitaan valoa pimeyteen, jotta emme paatuisi valheeseen.

Niin kauan kun kieltäydymme tuomitsemasta itseämme, jäämme tuomitsemaan toisia. Jos tuomitsisimme itsemme, saisimme armon osaksemme. Armahdetulla ei ole tarvetta tuomita toisia syylliseksi omiin synteihinsä, koska on tuonut ne valkeuteen. Kristuksen veri riittää. Lähimmäisen veri ei voi ketään vapauttaa. Totuus vapauttaa, valhe vaatii taakankantajaa. Niin kauan kun taakantantaja kantaa vääriä taakkoja, kohtaamattomuus voi jatkua. Ja niin valhe eksyttää sydäntä syvemmälle petokseen, jossa ylpeyttä suojellaan totuuden valkeudelta lähimmäisen veren ja vapauden hinnalla. Väärät syytökset voivat olla tappavia, koska ne eksyttävät uskomaan valheita, jotka käytännössä vaativat kieltämään toisen olemassaolon sydämen tasolla. Jos toista ei enää nähdä kuin nurinkurisen narratiivin vääristämänä, silloin on mahdotonta enää kohdata ja tulla kuulluksi, ymmärretyksi ja nähdyksi omana itsenään. Vaikka yrittäisi kuinka vedota järkeen, vääntö vain pahenee. Ainoa "hyväksyttävä" näkökulma on se, että toinen lakkaa olemasta se, joka on, ja suostuu olemaan nurinkurisen narratiivin mukainen irvikuva itsestään. 🤯

Kun hengellinen ylpeys eksyttää sydämen, se voi johtaa sellaiseen uppiniskaisuuteen, jossa pysyminen voi johtaa hengelliseen hulluuteen. Tämä on varsin tuttua myös kirjoittajalle itselleen. Tässä tilassa usko omaan erinomaisuuteen on niin vankkumaton, ettei enää kyetä erehtymään. Erehtymättömyys on vaarallista, koska silloin ei voi enää korjata kurssia. Mennään vain pidemmälle eikä kuulla enää varoituksia. Nöyrtyminen olisi pelastus tästä tilasta. Mutta kuinka vaikeaa nöyrtyminen voikaan olla nykyajan ihmisille. Onneksi on niitäkin, jotka kykenevät vielä nöyrtymään. Muutos on mahdollista vain, jos siihen itse suostuu. 

Vaikka sydän tunnistaa totuuden omasta tilastaan, se ei kärsi tunnustaa omia virheitään - niinpä tarvitaan sijaiskärsijä. Tietenkään tähän rooliin ei ketään avoimesti vangita - se tehdään salaa ja kaiken hyvän nimissä, syyttäen ja vaatien toista luopumaan elämästään ja vapaudestaan. 🫤 Jos toinen ei suostu, siitä uhriudutaan ja hänet saatetaan demonisoida pahaksi ihmiseksi, joka on itsekäs ja julma, koska ei alistu mahdollistamaan paatumuksen syväliirtoa. 

Kun itseensä meneminen ei ole enää vaihtoehto, silloin ei auta kuin väännellä kieroon toisia. Jos todellisuuspako vain jatkuu, lopulta on tuhottava kaikki, mikä muistuttaa siitä, mikä on ilmeistä. Tällainen itse valittu sokeus ei ole hyödyksi yhdellekään ihmiselle. Valheen voimassa pitäminen vaatii lisää valheita. Siitä voi tulla kuluttava orjuus, joka vaatii muita kulumaan valheen orjuudessa - hurskaasti ja viattomasti kristillisten hyveiden nimissä. Tästä syntyy väärien taakkojen viskelyn syndrooma, joka kuluttaa vaivihkaa loppuun elämän toisista. Näin häiritsevä totuuden valkeus ei pääse herättämään sieluja mukavasta petoksen unesta. Kun Jumalan palvelijat vangitaan kulumaan loppuun ihmisten mukavuuden alttarilla, eipä ole yllätys, jos ajan saatossa evankeliumin totuus pimenee ja sen autuaaksi tekevä voima kuolee. 

Uskonnolliset itsepalvelumuotomenot ovat vyöryneet valtaan niinkin tehokkaasti, ettei enää nähdä niitä evankeliumin vastaisina, vaan pidetään teeskenneltyä kulissihurskautta terveenä oppina. 😵

Tällaiset ihmiskäskyjen muovailemat muotomenot eivät tunne rakkautta totuuteen - niihin vangitut sielut loukkaantuvat, jos vääristymät tuodaan päivänvaloon. Pahimmillaan vääristymiä aletaan suojella armon ja rakkauden nimissä. Jos ei kyetä erottamaan pimeyden tekoja ja persoonaa toisistaan, silloin loukkaannutaan, kun pimeyden toimintamekanismit tulevat valkeuteen. 

Niin kauan kun ihmiset identifioituu kahleisiinsa, he kokevat sen henkilökohtaisena hyökkäyksenä, kun joku tuo valon pimeyteen. Vaikka ketään henkilöä ei nimettäisi, siitä voidaan ottaa niin itseensä, että väännetään se henkilökohtaiseksi vaikka väkisin. Eikä kuulla enää, kun selkeästi sanotaan, ettei pimeyden teoit ole yhtä kuin ihmisen persoona. Leimataan mieluummin pahantekijäksi se, joka kehtasikin riisua valheen alastomaksi - vieläpä kyynisen koomisesti. 

Ja näin teemme juuri sen, mitä valheen isä haluaa: hämärrämme todellisuutta ja estämme toisiakin näkemästä ongelman ydintä. Sekasotkun seurauksena valheen valta vahvistuu ja pimeys voi pitää vangitut otteessaan. Parannus hylätään, kun uskomme olevamme yhtä kuin tekomme ja vinoutuneet ajatuksemme. Kun ihmisen persoona erotetaan pimeyden töistä, parannus alkaa näyttää lahjalta, jonka saamme ottaa vastaan sulasta armosta. 

On tärkeää oppia tunnistamaan valhe, joka tuhoaa meitä ja eksyttää meidät tuhoamaan toisiamme.  Enää tätä ei nähdä parannuksen mahdollisuutena, vaan rauhan rikkomisena, josta rangaistuksena tulee "harhaisen, katkeran, ihmisvihamielisen ja myrkyllisen eksyttäjän" leima otsaan.  

 

Tähän sopii osuva ajatuspallo dialogista, jota olen kirjoittamassa. Jo yli 2000 sivuisesta teoksesta on tullut varsin mielenkiintoinen, opettavainen ja moniulotteinen tutkimusmatka paskalogiikan ytimeen.  

"Kun projektiosyytöksiä vihjaillen viskellään sinne tänne hurskaan oikeaoppisuuden aukrotiteetilla, se on kiero keino saada vilpittömät kuulijat pelkäämään sitä, mitä puhujan olisi syytä pelätä itsessään. Siellä, missä olisi pitänyt kuulua sanoma armosta ja vapautuksesta, kaikuu rivien välistä toinen sanoma, joka juistaa epäsuorasti valheellisia tuomioita, pelkoa ja väärää syyllisyyttä. Kun terveeseen opetukseen kätketään epäsuoraa piiloviestintää ja manipulatiivista piilokontrollia, silloin evankeliumi on vaihtunut orjuuden sanomaksi. Se ei ole Kristuksen evankeliumi, jossa aralla tunnolla olevia raskautetaan väärillä taakoilla pyhän puheen rivien välistä.

Jos tämä saa jatkua, silloin piilopahuudesta voi tulla seurakuntien uusi normaali.

Ulkoisesti hurskaiden kulissien sisäpuolella hartaasti varjellut ilmiöt voivat yleistyä niin, että pyhien yhteisöstä voi tulla henkinen helvetti, jossa:

Valitettavan moni mukautuu väärän syyllisyyden paineessa.

Valitettavan moni kuihtuu olemattomiin yrittäessään olla jotain, mitä ei ole - voidakseen olla ehdollisen rakkauden ja hyväksynnän arvoinen (siinä onnistumatta).

Valitettavan moni murskataan raskaiden taakkojen ja ristiriitaisen viestinnän paineeseen.

Valitettavan moni katkeroituu yrittäessään tuhkahduttaa tunteensa, unohtaa kokemuksensa ja ottaa vastaan uusia haavoja - anteeksiannon nimissä.

Valitettavan moni jää vangiksi ihmisten orjuuteen, koska on kuullut Jumalan nimissä opetusta, jonka mukaan kristillinen rakkaus on rajatonta ja rajat itsekkyyden syntiä.

Valitettavan moni uupuu kantaessaan vierasta iestä ihmisten mieliksi - ja kokee itsensä kelvottomaksi, koska ei kykene kantamaan mielivaltaista taakkaa.

Valitettavan moni elää sodassa omaa kehoaan vastaan, koska terveen opin nimissä kehon viestit täytyy ohittaa, omantunnon ääntä ei saa ottaa todesta ja todellisuudentaju täytyy kyseenalaistaa - paremmin tietävät määrittelevät todellisuuden (siis: orjuuttavat ihmisiä omaksi hyödyksi).

Valitettavan moni menettää alttiutensa jouduttuaan häikäilemättömän hyväksikäytön kohteeksi seurakunnan keskellä.

Valitettavan moni ajatuu uskossaan haaksirikkoon joutuessaan palvelemaan susia lampaiden vaatteissa - joita ei saa tunnistaa heidän hedelmistään. 

Valitettavan moni hukkaa lahjojensa täyden potentiaalin palvellessaan ihmisten mukavuutta rajattomana kulutustuotteena - koska lähteminen leimataan luopumukseksi, vaikka se noudattaisi raamatullista kuuliaisuutta Jumalalle.

Valitettavan moni menettää ihmisarvonsa (jopa henkensä) kärsiessään hiljaa pahaa paatuneiden polkumattona.

Valitettavan moni pettyy Jumalaan nähdessään, miten perkeleellistä menoa Hänen nimissään voidaan harjoittaa hurskaiden kulissien takana (vaikka todellisuudessa Jumala ei ole siellä, missä vääryyden salakavalaa valtaa suvaitaan).

Valitettavan moni ei halua enää olla missään tekemissä "Jeesuksen" kanssa saatuaan osakseen hurskasta ylenkatsetta, halveksuntaa, vaientamista, vähättelyä, mitätöintiä, mainpulointia, valhesyytöksiä, väkivaltaa ja kivikovaa rakkaudettomuutta, joka ei tunne armoa eikä totuutta. (He näkevät väärän jeesuksen, jota syystäkin karttavat - mutta missä on Jeesus, joka rakastaa luotujaan, varsinkin niitä suurimpia syntisiä?)

Valitettavan moni alkaa uskoa, että Jeesus on kuin itse saatana - koska Hänestä on annettu valheellista kuvaa yhä uudelleen.  

 

On syytä kysyä: Missä on Jeesus, joka tuli tekemään tyhjäksi perkeleen työt? Missä on Jeesus, joka rakastaa niitä, joita tämä maailma halveksii jopa Hänen nimissään? Missä on Jeesus, joka ei tullut tuomitsemaan, vaan pelastamaan ihmiset synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta? Hänen tulisi olla kirkkauden toivo palvelijoissaan. Ilman Häntä meillä ei ole toivoa vapautuksesta."

Analyticus heitti tällaisen ajatuspallon liikenteeseen. (Ote kirjasta Älyllinen Syväsukellus Itsepetoksen Syövereihin.)

Ydinilmiö on konfliktin välttely, joka johtaa todellisuuden vääristymiseen. Se ei useinkaan ole alussa pahuutta. Vaan halua säilyttää mukavuus ja välttää muutos. 

Siitä syntyy lakaisulogiikka, joka noudattaa usein tämän tapaista ketjua:

1. Jokin on mennyt pieleen.

2. Sitä ei kohdata suoraan.

3. Tilanne "ratkaistaan" järjestelemällä: lakaistaan ongelmat maton alle ja kutsutaan sitä armoksi.

4. Syntyy uusi rakenne. 

5. Vanha kipu jää käsittelemättä, vääryys jää korjaamatta - parannus jää tekemättä.

6. Jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

7. Jos totuus tulee ilmeiseksi, siitä loukkaannutaan ja totuus kielletään.

8. Ja sitten totuudenpuhujasta tehdään ongelma (=syntipukki).

 

Tämä on lakaisudynamiikan ydin. Helppo, nopea ja mukava, mutta pidemmän päälle turmiollinen, petollinen ja paaduttava.

Jos vinoutumia ei tehdä näkyväksi, niitä on mahdotonta oikaista. Silloin perusta pysyy petoksen hiekalla - ja siinä ei ole mitään hyvää, pyhää, oikeaa, armollista ja rakkaudellista. Kun hengellinen kieli alkaa suojella käsittelemätöntä todellisuutta, tapahtuu vaarallinen käänne: hengellinen puhe valjastetaan palvelemaan totuuden torjuntaa. Silloin homma alkaa mennä pahemmin vinoon.  Sanotaan yhtä, tarkoitetaan toista ja tehdään vielä kolmatta salaa - siis valehdellaan hengellisyyden viitta hurskaasti hulmuten ja kielletään: en minä niin sanonut, sinä kuvittelit/käsitit väärin/muistat väärit/olet väärässä/olet pahantekijä (koska näit läpi petoksen). Kun rehellisyydestä tulee tuomittavaa, silloin on jokin pahasti vialla. Ikään kuin totuuden tuntemisesta tulisi luopua, jotta kaikilla olisi mukavaa. Eihän se mukavaa, eikä varsinkaan uskottavaa, kun ei enää puhuta suoraan, vaan epäsuorasti pyhän puheen rivien välistä. Sellainen kommunkointityyli ei herätä luottamusta, vaan paljastaa epärehellisyyden. Vieläpä Jeesuksen nimessä. 

Jos me Hänessä elämme, meillä ei ole tarvetta enää pettää itseämme ja toisia, varsinkaan Hänen nimessään. Onneksi on vielä monia, joilla on kyky rehelliseen dialogiin! Kun puhutaan vääristymistä, on tärkeä muistaa, ettei ne ole kaiken kattavia eivätkä ilmene kaikkialla. Ilmiön voi tunnistaa, kun se tehdään näkyväksi - ilman tarvetta osoitella sormella ihmisiä. Se päinvastoin on sielujen varjelusta valheen eksyttäviltä metkuilta. Totinen varoitus ei keskity vain vääristymään, vaan näyttää samalla suuntaa vapauteen. On elintärkeää tehdä näkyväksi eron totuuden ja valheen, terveen ja vinoutuneen, elävän ja kuolleen, hyvän ja pahan välillä. 

Jumalan armo vapauttaa valheesta kuin aamusumu hälvenee auriongon paistaessa kirkkaana taivaalla. Lakaisuhurskaus levittää ympärilleen pyhää gaslight-sumua, jotta touuden valkeus ei paljastaisi sydänten pimentoja - vieläpä armon nimissä.  

Kun armo muutetaan pimeyden peitteeksi, kohtaamaton vääryys saa tilan kasvaa ja hallita. Silloin hengellinen kieli vangitaan valheen palvelukseen. Sanotaan ilman, että tarvitsee ottaa vastuuta siitä, mitä sanotaan - ja se on kaukana totuuden rakkaudesta. Se voi pahimmillaan saada varsin orwellilaisia vivahteita - koska juuri siitä on kyse, kun kristilliset käsitteet  kaapataan vääryyden palvelukseen. Ei ole ihme, että vinoutunut hurskaus on saanut monet pitämään Jeesusta epärehellisenä, kylmänä, kontrolloivana, ihmisiä halveksivana, rakkaudettomana, tuomitsevana teeskentelijänä, joka painostaa sieluja ahtautumaan ihmisten määrittelemiin hurskauden muotteihin, "tai muuten et ole kunnon kristitty!" 😵‍💫

Jeesus ei tee näin yhdellekään! 

On surullista, jos me kristityt annamme Hänestä näin kammottavan kuvan toisille. Ikään kuin Jeesus halveksisi luotujaan ja kohtelisi heitä epärehellisesti oman valtansa pönkittämiseksi. Missään kohtaa Raamatussa Jeesus ei käskenyt omiaan ilmentämään mielenlaatua, joka sanoittakin tekee selväksi: "Miten voit olla noin vastenmielinen? Eihän noin ala-arvoinen kelpaa palvelemaan Jumalaa. Olet vääränlainen. Olemassaolosi on häpeäksi seurakunnalle. Ei tuollainen voi olla Jeesuksen seuraaja. Lakkaa olemasta se, joka olet ja muutu sellaiseksi kuin haluamme, muuten et kelpaa Jumalalle." Siis: "Tuhoa itsesi ja teeskentele sitä elämäksi. Muista hymyillä, ettei kukaan näkisi tuskaasi." 

Tietenkään tätä ei ilmaista suoraan - sehän olisi liian paljastavaa - niinpä se ilmaistaan epäsuorasti.  Pahinta on, jos aitouden tappava sanoma kätkeytyy pyhän puheen rivien väliin. Sitä tuskin huomaavat nekään, jotka sanomaa levittävät. Kun valheen vaaroista vaietaan, valhe saa levitä hiljaisuuden suojissa. Lopulta sitä aletaan suojella kuin haavoittuvaa pienokaista. Ja silloin ollaan jo pitkällä, kun totuudenpuhujasta tehdään kauhistus. 

Tämä ei ole Raamatun Jeesus! Hän ei vaatisi pelastuksen nimissä luotujaan tuhoamaan itseään ihmisten mieliksi. Eikä Jeesus tuomitsisi vääräksi niitä, jotka nimeävät vääristymät, jotta niistä voisi vapautua. Olisi rakkaudetonta jättää varoittamatta vaaran nähdessään.  Vääristymien nimeäminen on evankeliumin säilymisen edellytys. Jos niitä ei tuoda valkeuteen, evankeliumi pimenee. Ja sellaista  "evankeliumia" sielut syystäkin pakenee.

Kukapa tervejärkinen, jo valmiiksi monien vaikeuksien raskauttama haluaisi joutua uuteen orjuuden ikeeseen, vieläpä pelastuksen nimissä? Valheellinen ulkokultaisuus ei palvele sielujen autuutta, vaan vaatii alistumista ihmisten muotojumalisuuteen, joka tuhoaa elämän toisista, jotta muutamat "viisaat pyhät" voisivat olla oikeassa.  

Onneksi tätä ei ole kaikkialla! Olisi typerää niputtaa kaikki seurakunnat samaan lokeroon. 

Vaikka jossain seurakunnassa olisi joitakin kohtaamattomia, se ei tee koko seurakunnasta saman mielen omaavaa. Elävää uskoa on monin paikoin, jopa kulissihurskauden keskellä. Juuri nämä vilpittömät palvelijat ajetaan ahtaalle. Heitä poljetaan ja kulutetaan, ja jos he lähtevät, siitäkin saatetaan rangaista sosiaalisella häpäisyllä ("ylpeä eksynyt luopio" -leimat ovat pelote jo itsessään, vaikka ne kertovat enemmän sanojansa mielenlaadusta). Häpeäseremonia tähtää kohteen olemassaolon poispyyhkimiseen niin, ettei lähtenyttä nähdä, vaikka tämä kulkisi vastaan keskellä kirkasta päivää. 

Jokin on vietävän pahasti vialla, jos vapautuminen orjuudesta elämään johtaa "elävä todistaja -> delete" -moodiin. Jos tällaiseen on kerran päädytty, mutta jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, se toimii pelotteena toisille. Eikä siihen tarvita edes sanoja. Palavan lampun pois lakaiseminen puhuu puolestaan: "Näin käy niille, jotka eivät tottele meitä" Samaan viittaa kylmäverinen "meillä on kaikki hyvin"-teeskentely. Kohtaamattomuus takaa toistuvuuden. Toistuvuus paaduttaa sydämen, ellei päädytä totiseen parannukseen. 

Jos parannus koetaan turhana, jopa vastenmielisenä, silloin tämän maailman ilveilijä on pettänyt sydämet halveksimaan sielujemme pelastusta. On murheellista, jos jopa me uskovat olemme mielistyneet paholaisen mielenlaatuun niin, ettemme enää tahdo uudistua mielemme hengeltä. 

Silloin uskomme pysyy valheen ja synnin panttivankina. 

Ajan myötä elämämme voi ilmentää jotain aivan toista mielenlaatua kuin Kristuksen  mieli. Jumalaton maailma näkee ristiriidan paremmin kuin arvaisimmekaan. Kohtaamattomuuden kulissiteatteri ei voi auttaa vangittuja vapautumaan, vaikka kuinka puuhailtaisi mukavia evankeliumin nimissä - samalla kun totuus lakaistaan maton alle itsepintaisesti. 

Jos vanhurskautemme pohjautuu itse valittuun jumalanpalvelukseen, jossa tehdään mitä halutaan, mutta mistään ei oteta oikeasti vastuuta, koska peiliin ei kerta kaikkiaan kärsi enää katsoa, mihin me olemme menossa? Ketä olemme antautuneet tottelemaan? Jeesus ei ainakaan hallitse kohtaamattomuudessa. Jeesus ei vaikuta umpimielistä itsevanhurskautta, joka ei näe, vaikka totuus hyppisi alastomana silmien edessä. Jeesus ei vaikuta uskoa, joka uskoo itseensä niin, ettei kärsi enää kuulla Totuuden Hengen vaikuttamaa puhetta, vaan loukkaantuneena kieltää: "Ei Jeesuksen Henki puhu noin! Ei Jeesuksen seuraaja ole tuollainen! Ei täällä ole mitään ongelmaa - sinä olet ongelma!" Jos usko ei  ota vastaan varoituksia, nuhteita, ojennusta, ei kuule parannuskutsua, eikä enää erota Hengen mieltä perkeleen mielestä, silloin on jokin hullusti. Kovakorvaisuus ei ole terveen uskon merkki, vaan paatumuksen. 

Elävä usko ei halveksi Hengen elämää toisissa, eikä tuomitse orjuudesta vapautumista eksytykseksi. Jeesuksen usko ei ole sitä, että vääristellään kieroon ilmeisiä tosiasioita, jopa kanssapalvelijoita, ja sitten jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Armosta eläminen ei ole sitä, että lakaistaan pimeyden töitä maton alle ja väitetään sitä armoksi - ja tuomitaan katkeraksi ihmisvihaajaksi se, joka tunnistaa petoksen ja tuo sen päivänvaloon. Kristuksen vapaus ei ole sitä, että kätkemme kohtaamattoman vääryytemme vanhurskauden viittaan - ja tuomitsemme syyttömiä syylliseksi siihen, mitä itse puuhailemme salaa. Totuuden rakkaus ei ole sitä, että lakaisemme torjutun totuuden maton alle ja pystytämme ulkokultaisen "kaikki on hyvin" -teatterin pitämään valhetta voimassa. 

Ei Jumala ilkeyttään meitä kutsu parannukseen. Hän ei tahtoisi yhdenkään meistä hukkuvan synnin, kuoleman, valheen isän ja ihmisten orjuuteen. Hän jopa valmisti meille Tien Elämään Totuudessa, joka on Kristus.  

Jos me Hänen nimissään uskomme, ettemme tarvitse mielenmuutosta, se on sama kuin uskoisimme, että Kristus kuoli turhaan puolestamme. Jos uskomme, että olemme armahdettuja ilman tarvetta kohdata itseämme totuudessa, uskomme, ettei meidän tarvitse tulla tuntemaan totuutta voidaksemme vapautua valheen isän vallasta. Mutta silti uskomme olevamme autuaita! Silloin olemme käsittäneet pelastuksen pahasti väärin. Armo ei vapauta meitä pysymään muuttumattomina vanhan luontomme vallassa - sehän olisi sama kuin vääntäisi armon irstaudeksi. Totinen Jumalan armo vapauttaa meidät synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta, jos vain tahdomme tulla valkeuteen vikoinemme päivinemme. Valkeudessa pimeys menettää valtansa. 

Koska perkele tietää, että se menettää valtansa meihin, jos tunnustamme totuuden itsestämme, se yllyttää meitä uppiniskaiseen omavanhurskauteen, jotta jäisimme ikuiseen vankeuteen. Ja mikä pahinta: kuvittelisimme vankilamme niin pyhäksi, ettemme voi enää erehtyä! Uskoisimme olevamme niin oikein armahdettuja pyhiä, ettei meidän tarvitse mennä itseemme - voimme tehdä mitä tahdomme, koska olemme Jeesuksen palvelijoita. Eikä kukaan saisi tunnistaa tekopyhyyden turvaliiveissä teutaroivaa uppiniskaista mielenlaatua, joka yllyttää meidät niskuroimaan omaa pelastustamme vastaan. Sitä pitäisi suvaita ja suojella hurskaalla hyssyttelyllä. Lopulta sitä pitäisi totella, kumartaa ja palvoa - sokeasti Jeesuksen nimessä. Ja tietenkin kaikkien tulisi osallistua tappamaan salaa valheen voimalla ne, jotka eivät antaudu kiltisti tottelemattomuuden mielenlaadun polkumatoksi pyhyyden nimissä. Tällainen mielenlaatu valmistaa sydämiä ottamaan vastaan laittomuuden lakaisuvaltiaan, kun hän ajallansa ilmestyy. Vielä on mahdollista korjata kurssia! Jotta sydämet voisivat herätä, matto vieköön, tästä ei voi vaieta!

Löytöjä pöytälaatikosta osa 1

 Tämä teksti on yli vuoden ajan ollut "vaiheessa". Tai voisiko sanoa, lähtövalmiudessa. Siinä syvennytään passiivisen pahuuden toimintamekanismien vaaroihin. Se on tarkoitettu sielujen varjelukseksi, ei lyömäaseeksi. Jos käytämme tuhoisan toiminnan mekanismien nimiä lyömäaseena toisiamme vastaan, teemme juuri sen, mitä valhe tahtoo: 

"Pitäkää pimeyden työt piilossa, älkää kuulko epämukavia totuuksia, pysykää mukavassa valheessa. Loukkaantukaa, jos joku puhuu avoimesti toiminnasta, josta voit tunnistaa itsesi. Pääsette helpoimmalla, jos alatte itkien vuodattaa kärsimyskertomusta siitä, kuinka väkivaltaista on tuoda päivänvaloon pimeyden työt (älä välitä siitä, ettei ketään henkilöä nimetä, loukkaannu, äläkä ajattele). Älköön vain kukaan menkö itseensä! Jotta voisitte välttää peiliin katsomisen, estäkää muitakin ymmärtämästä selkeitä sanoja.  Vääntäkää vaikka väkisin varoitus vääräksi, kääntäkää tuhoisan toiminnan kuvaus henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi vaikka sitten valhetelemalla - tehkää tämä hurskaasti, totuuden nimissä, ettei kukaan ottaisi todesta häväistyä todistusta. Ja niin sinä saat itsellesi kannattelijoita. Voit olla aina oikeassa, kun saat muutkin näkemään pahantekijänä sen, joka varoittaa toisia vaarasta. " 

Tällaiseen valhe meitä yllyttää saadakseen meidät syvempään mielettömyyteen. Miksi toimisimme valheen turvamiehinä kaiken hyvän nimissä? Älkäämme menkö ansaan!  Jos alamme vääristellä kieroon toisia, kiristämme vain kahleitamme. Ja mikä pahinta: eksytämme muitakin uskomaan valheita. 

Tämän tekstin tarkoitus on varoittaa valheen vaaroista, ei tuomita ihmisiä. 

Ensinnäkin, pidä mielessä tämä: Kun kuvailen tuhoisaa toimintaa, en puhu ihmisistä - vaan toimintastrategioista, jotka tuhoavat ihmisiä. Mitä pidempään ne saavat jatkua, sitä syvemmin ne tuhoavat niin tekijänsä ja tekojen kohteeksi joutuneet. Tuho vain kasvaa hiljaisuudessa. Olisi välinpitämättömyyttä vain katsella hiljaa vierestä, kun näkee, kuinka kipeä meno kuluttaa sieluja, käyttää ihmisiä tukipalveluna ja petoksen kannattelijoina - vieläpä kristillisiä hyveitä hyväksikäyttäen ja manipuloiden. 

Toiseksi, kun nimeän näitä passiivisen pahuuden toimintamekanismeja, puhun edelleen toiminnasta, en henkilöiden persoonasta. Ihminen ei ole yhtä kuin toiminta, jolla hän turmelee itseään ja toisia. Tämä erottelu kirkastaa muutoksen mahdollisuuden. Jos olisimme yhtä kuin tuhoisa toimintamme, eipä meillä olisi toivoakaan parannuksesta. Juuri siksi valhe hämärtää tämän eron - ja loukkaantuu, jos pimeyden työt erotetaan ihmisen persoonasta. Se yllyttää meitä tukkimaan korvamme ja hämärtämään itse mahdollisuutemme muutokseen. Jos hämärrämme sen itseltämme, samalla vedämme muita mukanamme tähän sumuun.

Koska nämä pimeyden työt tehdään passiivisesti, piilossa, salakavalasti viattomuuteen verhottuna, niiden nimeäminen on sitäkin tärkeämpää. Laittomuuden salainen vaikutus elää ja kasvaa hiljaisuuden suojissa, mukavan armomaton alla. Se sitoo raskaita taakkoja vilpittömien niskaan hurskaan gaslight-sumun suojissa. Tuo sumu vangitsee kohteensa epäilemään omaa todellisuudentajuaan, ja jos totuus alkaa kirkastua, saa osakseen pyhää oudoksuntaa, ikään kuin olisi väärin nähdä ja ymmärtää näkemänsä todeksi. Sen tarkoitus on estää totuuden tunteminen toisiltakin. Tuossa sumussa selitetään paha pyhäksi hyvillä aikeilla, vieritellään vastuu vääriin niskoihin, tuomitaan terveet rajat itsekkyyden synniksi, vähätellään sielujen tuskaa, mitätöidään koettu henkinen helvetti, kielletään ilmeiset vääryydet, ja leimataan pahantahtoiseksi hulluksi, jos uskaltaa sanoa suoraan: tämä on väärin. Hullua ei tarvitsisi leimata ankarilla häpeäleimoilla - jos kyseessä olisi vain harhaisen mielen kuvitelma, se ei olisi uhka, joka vaatii tukahduttamista ja vääristelyä.

Piilossa tehty henkinen tuho ei ole vähemmän todellista kuin fyysinen - henkinen tuska ja tuho aiheuttavat syvemmät haavat ja kokonaisvaltaisempaa tuhoa ihmisen syvimpään olemukseen. Se on sielun väkivaltaa, jonka kuvaileminen on karua ja terävää - aivan kuten kyseinen toimintakin on. Kuvailen sitä sanoilla, jotka parhaiten sopivat kuvaamaan kyseistä toimintaa ja sen vaikutuksia. Ja mikä pahinta valheen näkökulmasta: teen sen vieläpä satiirisesti.😱

En siis puhu ihmisistä, vaan pimeyden teoista, jotka tuhoavat ihmisiä. Ne orjuuttavat sieluja valheeseen ja vääryyteen rauhan, mukavuuden, myötätunnon, rakkauden, jopa armon nimissä. Kun pahuus verhoutuu kristillisiin hyveisiin, se vääristää evankeliumin totuuden ja saattaa totuuden tien häväistyksi. Se käyttää Jeesuksen nimeä peitteenä vääryydelle, käskee vain "katsomaan Kristukseen" - kieltää näkemästä pahan todellisuutta. Silloin risti jää turhaksi, parannus käy tarpeettomaksi ja niin voidaan oikeuttaa lopulta ihan mitä tahansa. Tällainen piilovalta antaa vangituille luvan kuluttaa loppuun ihmisiä vastuuttomuudellaan. Lopulta se voi tappaa toisia uupumukseen. Olin lähellä kuolla elettyäni vuosia väärien taakkojen painon alla, kroonisessa The Grande Finale kierteessä, joka vain paheni kierros kierrokselta. Ja kun tällaista tehdään Jumalan nimissä, se on sitäkin peljättävämpi rikos. 

Vääryyden nimeäminen ei ole itsessään vääryyttä. Vääryyden tekeminen on. Jos tekoa ei voi nimetä, se saa jatkua. Eikä vääryys pysy vakiona - se tie pimenee pimenemistään. 

Totuuden miekan terä ei leikkaa ihmistä, vaan pimeyden siteitä ihmisten ympäriltä. Jos ihminen identifioituu niihin siteisiin, rakentaa minuutensa petokseen ja valheeseen, oikeuttaa toisten taakkana loisivan toiminnan, manipuloi ja vääristelee todellisuutta "aina hyvästä syystä" - hän tulkitsee vapauttavan totuuden hyökkäykseksi itseään vastaan. Siitä syntyy absurdi tilanne: Kun joku elää todeksi kutsumustaan, paljastaa pimeyden teot, valheen mekanismit ja hengellisen sumutuksen, hänet leimataan väkivaltaiseksi hyökkääjäksi - koska joku toinen on rakastunut kahleisiinsa. Näin torjutaan herätys ja pyritään estämään ties kuinka monen sielun vapautuminen. Herätys voi alkaa, kun valheet tulevat päivänvaloon. 

On varsin kummallista, kuinka syvää loukkaantumista ja raivoa herättää se, kun tuon päivänvaloon pimeyden työt ja niiden lähteen: Valheen isän, joka on tullut varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Toisille se on tuonut toivoa, selkeyttä, oivalluksia, kirkastanut erottelukykyä ja avannut silmät näkemään asiat uudesta näkökulmasta. Kun joku loukkaantuu siitä, että paljastan tuon sielujen tuhoajan, se kertoo enemmän hänen sieluntilastaan kuin minun motiiveistani. Maailmassa on nykyään paljon paholaisen turvamieheksi ryhtyneitä ihmisiä - jopa siellä, missä ei pitäisi olla. Ja kun entinen nisti ja okkultisti tuo päivänvaloon pimeyden työt, voi mikä vääryys ja pahan mielen aihe se onkaan!😱 Ikään kuin entistä saatanan sätkynukkea ei tarvitsisi ottaa vakavasti, kun se varoittaa: "Entinen mestarini riehuu täällä, varokaa.  Vaikka se näyttää pyhältä ja viattomalta, älkää menkö lankaan; se on maailman pahin paskiainen - ja sellaiseksi se haluaa vääristää meidätkin!"

Vastaus: "Eihän kristitty voi puhua noin! Sinä maalitat ihmisiä. Tuo on ihmisvihaa, myrkkyä, katkeraa pahan kaivelua, joka uhkaa yhteyttä. Ei keskitytä pahaan, katsotaan vain Jeesukseen." 

Mutta eihän Jeesukseen katsominen johda sulkemaan silmiä pahan todellisuudelta? Eihän Jeesukseen katsominen vaadi vaikenemaan todistuksestaan ihmisten mieliksi? 

Mistä johtuu, että ihmiset loukkaantuvat, kun puhun pimeyden teoista - silloinkin, kun teen selväksi eron perkeleen petosten ja persoonan välillä? 

Jos joku on liittoutunut niiden kanssa tietoisesti tai (useimmiten) tiedostamattaan, hän kokee totuuden valon uhkana mukavuudelleen. Olin itsekin aikoinaan tuon valheen vanki. Silloin ihminen rakastaa enemmän pimeyttä kuin valoa. Eikä hän halua tulla valkeuteen, vaan loukkaantuu - koska vihaa valoa, joka paljastaa hänen mukavuutensa vankilaksi.  

Kohtaamattomuus on sydämen vankikuoppa. Siinä sydän mätänee pyhitettyyn pysähtyneisyyteen, jonka julistaa oikeaoppiseksi, hurskaaksi kypsyydeksi. Milloin sydämen kivettyminen paatumukseen muuttui pyhyydeksi? Onko nykyään todellisuuden torjunta muka elävää uskoa? Sehän on sen vastakohta! Sydän, joka ei halua muuttua, jämähtää paikoilleen, ja sulkee oven itseltään vapauteen. Silloin totuuden kutsu kaikuu kuuroille korville. Ja jos emme enää kärsi kuulla rehellistä puhetta, alamme vaientamaan niitä, jotka on kutsuttu varoittamaan toisia pimeyden petosten vaaroista. Se voi johtaa varsin hämmentävään oppiin:

Kun totuus omaantuntoon kilahtaa, se nopeasti maton alle livahtaa. 🧹

Eikä enää ajatella, keneltä ovi suljetaan, kenen kolkutukseen niin kovasti loukkaannutaan, kenen ääntä ei enää kärsitä kuulla. Ei nähdä kuin se halpa-arvoinen astia, jota pyhästi paheksutaan ja ylenkatsotaan. "Eihän Jeeus voi käyttää tuollaista palvelijaa", kohtaamaton uskoo. Jumalan työn voi vääräksi vääntää heti, jos se ei miellytä. Eikä lähimmäinenkään ole kuin uhka, jos se ei tottele, lakaise ja vaikene. Varsinkaan se perkeleen petturi, joka kieltäytyi roolistaan kohtaamattomuuden kaatopaikkana. 

Olisiko entisen saatanan sätkynuken pitänyt olla laittomuuden kynnysmatto ollakseen ihmisten ehdollisen rakkauden arvoinen?🤔 Olisinko kelvannut vain, jos halveksin itseäni, kyseenalaistan todellisuudentajuni ja vaikenen todistukseni ihmisten mieliksi? Pitäisikö minun siis luopua kutsumuksestani ollakseni "kelvollinen"? Pitäisikö minun alistua uskomaan olevani ylpeä eksyttäjä, katkera luopio ja laittomuuden ihminen, koska en voi vaieta siitä, mitä olen nähnyt ja kokenut? Pimeyden näkökulmasta katsottuna olen luopio, vaarallinen todistaja, joka ansaitsee tuhoutua vääristussirkusten syntipukkina. 

Jos pyrkisin miellyttämään ihmisiä, en olisi Kristuksen palvelija. Ei kai rakkaus totuuteen kiellä rehellisyyttä? Ei kai kukaan lakaisisi palavaa lamppua maton alle?🤨 Sehän pimentäisi koko huoneen - oman sydämen lisäksi! 

En puhu ihmisiä vastaan, vaan heidän puolestaan. Tuon päivänvaloon valheen vaarat, mikä on Raamatun mukaan sielujen autuuden kannalta oleellisen tärkeää. Eikö Jeesuskin tehnyt niin? Jos pahaa ei saa nimetä, eipä siitä voisi vapautua. Se ei auttaisi yhden yhtäkään sielua, vaan vahvistaisi laittomuuden salaisen vaikutuksen valtaa - sielujen kustannuksella. 

Suhtautuminen valoon paljastaa kuulijansa sisäisen tilan. Elävä todistus on mahdollisuus muutokseen, ei uhka, joka täytyy torjua, lakaista ja vääristää kieroon. Jopa uskosta osattomat sen tajuavat. Niin myös elävät uskovat. Totuus on kuin valo huoneessa: se ei sytytä huonetta, vaan paljastaa siellä olevan sotkun. Alkaen todistajan omasta sydämestä - mikä ei tapahdu hetkessä, vaan vuosien syvenevänä prosessina, joka jatkuu läpi elämän. Vain tunnistettu sotku on mahdollista siivota. Mutta jos joku on kutsunut sotkua kodiksi, hän tuntee sotkun paljastamisen hyökkäyksenä. Tämä on sielunvihollisen kieroimpia valheita: totuus, joka vapauttaa, onkin pahin vihollinen. Ja kun ihminen uskoo tämän valheen, hän uskoo sen omaksi turmiokseen. Kun sielu pitää totuutta vihollisenaan, sielu hukuttaa itsensä valheiden vankilaan - ja vetää muitakin mukanaan. Se on murheellisin tila, johon valheessa eläminen voi johtaa. Siksi siitä on syytä varoittaa. 

Kun tunteet ja totuus sekoitetaan, saadaan aikaan hullunmylly, jossa väännellään kieroon niin totuutta kuin sen puhujaa. Jos joku tuntee itsensä loukatuksi, hän päättelee, että olen tehnyt väärin ollessani rehellinen. Kun totuus tekee kipeää, se kutsuu kohtaamaan tuon kipeän asian, jotta siitä voisi vapautua. Mutta jos ihminen ei halua kohdata itseään, käy helposti niin, että hän projisoi kohtaamattoman kuonan ihmiseen, joka sytytti lampun huoneeseen. Silloin ihminen tukkii korvansa kuulemasta, sulkee silmänsä näkemästä ja kivittää henkisesti totuudenpuhujan projektiosyytöksillään. Näin vääristetään toinen ihminen syntipukiksi kaikkeen siihen, mitä ei itsessä haluta kohdata - usein syytösvyöry on massiivinen ja kokonaisvaltaisesti toisen ihmisen persoonan vääristävä. Ja kun tämä tehdään viattoman uhrin äänellä valheita itkien, tai tekopyhyyden turvaliivissä yläpuolelta tuomiten, se on sitäkin tuhoisampi inversioteatteri. Varsinkin, jos se jatkuu taukoamatta kuukausia. Silloin se onkin jo aikamoinen vääristyssirkus, jonka tirehtööri vaihtuu heti, kun edellinen lopettaa. Vieläpä ilman, että ovat edes tietoisia toisistaan!

Tämä on julma tapa tappaa ihminen henkisesti - ja hengellisesti. Se ei ole vain valhesyytösten paskavyöry - vaan rituaali, jossa uhrataan totuudenpuhuja syntipukkina valheen alttarille, jotta todellinen syllinen (tai syylliset) voisi säilyttää valheellisen egonsa eheyden. Siis pysyä katumattomana itsepetoksessaan.  

Ne, jotka ovat liitossa totuuden kanssa, iloitsevat, kun valheen verkko revitään auki ja pimeyden työt tuodaan päivänvaloon. Mutta ne, jotka elävät valheen suojissa, huutavat kivusta, kun valo paljastaa. 

Edelleen: En puhu ihmisistä, vaan paljastan sen hengen, joka tekee ihmisistä pimeyden aseita - ja orjia. Kuten Luther jo aikoinaan sanoi: "Ei ole olemassa hengellisesti neutraalia tilaa. Ihminen on kuin eläin, jolla ratsastaa joko Jumala tai Saatana." Jos tuota ratsastajaa ei nimetä, ei enää voida erottaa Jumalaa Saatanasta. Kun ihminen käyttäytyy kuin loinen, joka pakottaa muut kantamaan taakkojaan ja samalla syö toisia elävältä - viatonta uhria näytellen, on ilmeistä, ettei tällainen toiminta ole kenenkään ihmisen todellinen luonto. Sehän on luonnonvastainen logiikka, jossa valhe käyttää ihmistä toisten tuhoamiseen. Kun hauraan uhrin roolia käytetään aseena toisten hallitsemiseen, siitä on viattomuus kaukana. 

Kun ihmisiä sidotaan orjuuteen empatian ja säälin avulla, heistä tehdään valheen kannattelijoita ja hauraan egon polttianetta. Se ei ole avuttomuutta, vaan avuttoman uhriuden tyranniaa. Kun ihminen ei halua kohdata itseään, ei halua kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi eikä halua tunnustaa omia väärintekojaan, hän pakottaa muut kantamaan kaiken ja antamaan kaikkensa - hukkakäyttöön. Kun joku ei ole aikeissakaan kasvaa ja muuttua, kaikki toisten vaivannäkö valuu pohjattomaan kuiluun, joka vaatii aina lisää. Tällainen pohjaton tarvetyhjiö ei ole luonnollinen. Se on systemaattisen totuuden torjunnan kammottava seuraus. Se imee salakavalasti energian, potentiaalin, empatian, ilon, luovuuden, armolahjat ja elämänvoiman toisista - ja vyöryttää kaiken torjutun paskan toisten niskaan. Toisista tehdään vaivihkaa emotionaalisia kaatopaikkoja, taakankantajia ja kaikukammioita, joiden on toistettava valheita, jotta itsepetos pysyisi kasassa. Tällainen toimintastrategia ei ole inhimillistä - mutta se on kummallisen yleistä. Ja koska se on yleistä, tuon näkyväksi sen näkymättömän voiman, joka on valheellinen, petollinen ja tappava. Tämän mekanismin tunnistaminen on olennaisen tärkeää, jotta siitä voisi vapautua. On myös hyvä muistaa, ettei kaikki ole yhtä syvällä tässä toimintaligiikassa. Yhtä kaikki, se on vaarallinen niin tekijälle kuin tekojen kohteeksi joutuville. Se on vaarallinen myös niille sivusta seuraajille, jotka usein vangitaan empatian kautta suojelemaan tekijää vastuulta, totuudelta ja parannukselta. Siksi sen tunnistaminen voi vapauttaa vangitut ja varjella sieluja joutumasta ansaan. 

Empatian orjuutuksen koneisto 

* Tunnesumu - Energiavaras luo ympärilleen tunnesumun, joka hämärtää todellisuuden. Se on kuin henkinen savuverho: nauru, vitsailu, näennäinen mukavuus, säälipelit, loukatun uhrin itku, tunnevyörytys, itsesäälidraama ja marttyyrin ääni vuorottelevat. Sumussa eläminen on uuvuttavaa. Se on hienovarainen gaslighting, joka vääristää todellisuutta. Se saa epäilemään omia havaintojaan: "Ehkä minä kuvittelin, ehkä minä ylireagoin, ehkä minä näin väärin, ehkä minä koin väärin, ehkä minä olen väärässä (koko ajan), ehkä olen kylmä, ehkä olen syyllinen, ehkä olen julma ja pahantahtoinen" Tämä on osa ansaa. Jatkuva itse-epäily tekee ihmisestä helposti hallittavan, ohjailtavan ja manipuloitavan. 

* Empatian kahle - Sääliansat ja syyllisyys ovat energiavarkaan tärkeimmät aseet. Hänen olemuksensa huutaa: "Jos et auta minua, olet paha ihminen." Ja kun kohde on saatu nalkkiin: "Jos et ole aina saatavilla, minulle sattuu jotain ikävää - ja se on sinun syysi." Tällöin ei enää auteta vapaasta tahdosta, vaan pelosta ja väärän syyllisyyden sitomana. Auttajaksi erehtynyt pakotetaan uupumaan hitaasti hengiltä toisen emotionaalisen kaaoksen kantajana. Empatia ei enää kulje vapaasti, vaan sitä kiristetään kuin panttivankia. Empatia vääristyy palvelemaan toisen itsekkäitä tarpeita ja sitä käytetään kuin narua, josta vedetään väärään suuntaan. Oikea kärsimys alkaa näyttäytyä merkityksettömänä ja manipulatiivinen uhrinäytelmä itsesäälikyyneleineen ohittaa kepeästi toisten hädän. Tämä on vääristymä, ei rakkautta.

* Oikeutuksen varastaminen - Kun empatia on sidottu, ihminen on orjuutettu säälityranniaan. Silloin ei enää jää tilaa elää omaa elämää - siihen ei enää edes koe oikeutta. Jokainen lepohetki, oma aika, jokainen oma valinta ja omat tarpeet tuntuvat väärältä. Kaipaus levosta herättää syyllisyyden - vaikka olisi jo palanut loppuun. "Avuton uhri" on onnistunut siirtämään oman vastuuttomuutensa toisen niskaan. Hän on niin avuton, ettei pärjää ilman toisen ihmisen tukea. "En tiedä, miten minulle kävisi, jos sinä et olisi kanssani". Jostain syystä toisen hyvinvoinnilla ei ole minkäänlaista painoarvoa: hänet on pakotettu kantamaan mielivaltaista taakkaa samalla kun hänen elinvoimansa riistetään ainaisen ottajan polttoaineeksi. Kun jokainen tarve ohitetaan, rajoista loukkaannutaan ja rehellinen palaute torjutaan, seurauksena on sisäisen äänen heikentyminen: "Minulla ei ole oikeutta vetää rajoja - olen pahantekijä, jos teen niin. Minulla ei ole oikeutta kieltäytyä - hän tarvitsee tukea elääkseen. Minulla ei ole oikeutta levätä ja olla vapaa - hänelle voi sattua jotain ja minä olen syyllinen." Tämä on äärimmäisen kieroutunut henkisen väkivallan muoto, joka voi lopulta tappaa ihmisen. Jos se saa jatkua, sen johdonmukainen seuraus on elävältä syödyksi tuleminen. Se on hidas ja tuskallinen uupumuskuolema - yhden tahallisen vastuuttoman ihmisen itsepetoksen seurauksena.

* Totuus on irtautumisen pohjana - Vapaus alkaa siitä, että näkee tämän mekanismin nimeltä. Kun tunnistaa: "Tämä ei ole minun vastuuni. Tämä on valheen asettama ansa.", silloin sisäinen selkeys alkaa palata. Totuus puhkaisee tunnesumun ja katkaisee valheen lonkerot. 

* Tie ulos uhrityranniasta 

- Jos toinen ei halua kantaa vastuutaan, se ei kuulu sinun harteillesi. Jos toinen romahtaa, se ei ole sinun syysi - hän on itse päättänyt olla tahallaan vastuuton. Älä anna hukuttaa itseäsi toisen henkiseen paskaan. Jokainen on vastuussa omasta elämästään. Ja jos joku yrittää vastuuttaa sinut itsestään, hän käytännössä vaatii sinua kumartamaan itseään epäjumalana. Pakene sellaista! 

- Empatia ei ole kahle, eikä sitä tule antaa niille, jotka käyttävät empatiaasi aseena sinua vastaan. Empatia on lahja, jota voi antaa vain vapaudessa - ja myös pidättää, kun sitä käytetään hyväksi itsekkäästi. Älä hukkaa empatiaasi niihin, joilla ei ole aikomustakaan parantaa tapojaan - sellaiset sitovat empatiasi ansaan voidakseen syödä sinut elävältä.  

- Hauraan uhripetoksen kannattelu on tuhoisaa turhuutta. Valhe syö jokaisen siinä elävän - vaikka se kerjäisi sääliä ja korostaisi viattomuuttaan. Jos joku uskoo olevansa niin erityinen, ettei hänen tarvitse kantaa omaa vastuutaan, älä suostu tukemaan sellaista epäjumalaa. Jos joku aina kantaa kaiken hänen puolestaan, hän voi paaduttaa sielunsa peruuttamattomasti - ja menee pidemmälle valheen pimeyteen. Älä uhraa itseäsi uhripetoksen alttarille. Älä heitä empatiaasi susille äläkä heitä helmiäsi sioille. Jos joku haluaa elää valheessa, kantakoon myös sen seuraukset. Sinun ei kuulu kantaa toisen sisäistä hajoamista - se on valheessa elämisen luonnollinen seuraus.

- Rajat eivät ole julmuutta vaan aitoa rakkautta sekä itseä että toista kohtaan. Terveet rajat ovat Jumalan luomistyö suojaksi tuhoavaa pahuutta vastaan. Rajat eivät tapa toista, vaan paljastavat sen, että hän on elänyt väärin. Kun vedät terveet rajat, estät toista jatkamasta rikosta. Se avaa oven parannukseen. Tuhoisaan kierteeseen jääminen mahdollistaa paatumusta. On rikollista orjuuttaa ihminen vastuuttoman eläjän sisäisen kaaoksen kantajaksi, sijaiskärsijäksi, energiaorjaksi, henkiseksi kaatopaikaksi, ainaiseksi antajaksi, itsepetoksen kannattelijaksi ja avuttoman uhrityrannin taakankantajaksi, joka uuvutetaan hengiltä toisen itsekkyyden alttarilla. Tällainen toiminta on äärimmäisen itsekästä, vastuutonta loisimista toisten kustannuksella, eikä kenenkään tehtävä ole hukata elämäänsä sellaiseen egopetokseen. 

Vastuunsiirto on henkistä väkivaltaa, jossa yksi ihminen sysää oman vastuuttomuutensa toisen kannettavaksi. Ja vaikka hän sysää mielivaltaisen taakan toisen niskaan, hän elää toisen energialla syöden toisen henkistä elinvoimaa pala palalta. Se on helvetin tehokas tapa tuhota toinen ihminen - ja itsensä siinä samalla. Vaikka se ei jätä näkyviä mustelmia eikä vuodata näkyvästi verta, se on yhtä tappava kuin mikä tahansa murha. Tässä se vain tapahtuu hitaasti, näkymättömissä, mutta hyvin tuskallisesti. Sitä tuskaa ei riitä sanat kuvaamaan. Valitettavan usein tätä tuskaa vähätellään ja väitetään liioitteluksi, ikään kuin näkymättömissä tapahtuva sielun elävältä kalvaminen ei tuntuisi missään! 

Kun ihminen kieltäytyy katsomasta peiliin ja kohtaamasta omaa sotkuaan, hänellä on kaksi vaihtoehtoa: joko hän romahtaa itse tai hän löytää jonkun, jonka niskaan viskata kuormansa - ja hukuttaa hänet oman sisäisen kaaoksen passiivipaskaan. Jälkimmäinen on energiavarkaan strategia. Hän ei kanna omaa kaaostaan, vaan tekee toisesta kaatopaikan. Tämä on kuin kaataisi omat roskasäkit toisen naapurin olohuoneeseen ja vaatisi häntä vielä kiittämään siitä.  

Kun toinen ottaa (usein tiedostamattaan) tämän taakan kantaakseen, hänen sisäinen maailmansa alkaa pettää. Epävarmuus kalvaa sisintä: "Ehkä minä olen se ongelma." Väärä syyllisyys on jatkuva seuralainen: "Jos en auta, hän hajoaa, jos en kanna, hän tuhoutuu." Seurauksena on itsetunnon rapautuminen. Omat tunteet ja tarpeet alkavat tuntua luvattomilta. Se on orjuuden tila. 

Kun ihminen joutuu kantamaan kahta elämää - omaansa ja toisen - keho alkaa reagoida. Sydämen muljahdukset, rytmihäiriöt, hengitysvaikeudet, psyykkinen, emotionaalinen ja fyysinen uupumus, unettomuus, lihasjännitykset, hermokivut, masennus, ahdistus, elämänilon ja elämänhalun katoaminen.. Jatkuva stressitila säästöliekillä johtaa krooniseen loppuun palamiseen, joka voi lopulta tappaa ihmisen. On rikos vierittää omat taakat toisen niskaan ja odottaa, että toinen ratkaisee ongelmia, jotka eivät koskaan ole olleet hänen ratkaistavissaan.  Tällainen toiminta on emotionaalista loisimista toisten ihmisten kustannuksella. Se on kieroimpia henkisen hyväksikäytön ja orjuutuksen muotoja, koska se verhoutuu säälittävän uhrin viittaan ja käyttää ihmisten vilpittömyyttä hyväkseen. Se on jotain niin kipeää, ettei sitä haluaisi uskoa todeksi - mutta teot puhuvat puolestaan. 

Tällainen ei ole "vain raskasta käytöstä", vaan helvetin törkeä rikos. Se, joka syö toisen elävältä, tuhoaa toisen itsekkyyttään. Samalla hän tuhoaa itsensä. Mitä pidempään tätä jatkaa, sitä syvemmin sydän paatuu ja lopulta siinä menettää kykynsä koskaan muuttua. Enää ei ole motivaatiota muutokseen, vaikka olisi kuluttanut toisen lähes hengiltä - eihän siinä mitään pahaa muka tapahdu, viaton uhri vain tarvitsee tavallista enemmän "tukea" (ilman aikomustakaan oikeasti ottaa apua vastaan). Oman viattomuusharhan ylläpito voi käydä todella kalliiksi. 

Kun ihminen kykenee oikeuttamaan sen, että hän syö toisen elävältä ja sysää oman vastuun toisen niskaan, hän ei ole enää vain "vähän sekaisin" - vaan hänen sielun tilansa on syvästi vääristynyt. 

Psyykkinen tila: Itsekkyyden tyrannia. Tällainen ihminen elää sisäisessä kaaoksessa, mutta sen sijaan, että kohtaisi sen, hän rakentaa puolustusjärjestelmän: 

- Projektiot: kaikki paha siirretään ulkopuolelle.

- Uhrirooli: oma vastuu kielletään ja käännetään toisen syyksi.

- Oikeutus: hän kehittää mielessään logiikan: "Minulla on oikeus käyttää sinua, koska olen niin huonossa jamassa."

Tämä on psykologisesti lapsen tasolla elämistä aikuisen kehossa. Ihminen ei kanna vastuuta, ei tunne vastavuoroisuutta, mutta vaatii muilta kaiken kuin olisi oikeuitettu käyttämään toisia hyväkseen. 

Moraalinen tila: Paatumuksen tie. Kun tällaista jatkaa riittävän kauan, seurauksena on moraalinen luisu:

- Hyvän ja pahan kääntyminen: syytön leimataan syylliseksi, ja todellinen syyllinen pitää itseään aina oikeutettuna ja syyttömänä.

- Empatian vääristyminen ja omantunnon kuolio: empatiaa ei enää tunneta, vaan sitä käytetään välineenä hallita toisia. Kun omatunto on paatunut rappioon, empatia vääristyy aseeksi.

- Totuuden torjuminen: kun kaikki varoitukset torjutaan, peilit rikotaan ja rajat ohitetaan systemaattisesti, sydän paatuu petokseen. Tuota petosta muiden tulisi tukea, kantaa, palvoa ja totella. 

Moraalisesti tämä on paatumuksen tila - sydän on niin turrutettu, että väärä tuntuu oikealta ja oikea väärältä. 

Hengellinen tila: Valheen liittolainen. Raamattu sanoo, että "se, joka tekee syntiä, on synnin orja." Tämä pätee tässä täydellisesti. 

- Ihminen ei enää elä omilla voimillaan, vaan riippuu toisten elinvoimasta - se on hengellinen vampirismi.

- Kun ihminen ei halua kohdata itseään totuudessa, hän on kääntänyt selkänsä Jeesuksen ristille. Sen sijaan hän etsii sijaiskärsijän - jonkun, jonka päälle voidaan siirtää kaikki torjuttu pimeys ja valhe. 

- Tämä on okkulttinen inversio, joka pilkkaa ristiä. Toinen ihminen pakotetaan väkisin kantamaan oma sisäinen kaaos ja vääryys - mutta se tehdään niin hienovaraisesti ja viattomuuteen verhottuna, ettei toinen edes oivalla, mitä tapahtuu, ennen kuin on palanut loppuun tuon taakan alla.

Hengellinen tila on liittoutuminen valheen hengen kanssa: se käyttää totuuden sijaan tunnesumua, manipuloi tunteilla, kiristää empatialla ja kahlitsee syyllisyydellä.

Looginen rakenne: Kieroutunut oikeutus:

Tällaista toimintaa ohjaa nurinkurinen logiikka:

"Minun pahuuteni ei ole minun vastuuni - minä en ole paha, kun sinä kannat kaiken.

"Sinun rajasi on rikos minua vastaan - sinulla ei ole oikeutta omaan elämään ja hyvinvointiin."

"Koska minä kärsin, minulla on oikeus imeä sinulta elämää."

"Koska minulla on ollut vaikeaa, maailma on minulle velkaa."

"Jos sinä et anna etkä kanna, se todistaa, että olet julma." 

Tämä logiikka on helvetillisen johdonmukainen - se rakentaa kokonaisen arvomaailman, jossa henkisen vampirismin oikeutus muuttuu hyveeksi. Ja se on paha ja julma ihminen, joka ei alistu syötäväksi. Koska tämä kaikki verhotaan sääliroolipeleihin ja hauraan uhrin viittaan, sen tunnistaminen on vaikeaa. Usein kieroutunut logiikka kirkastuu vasta, kun joutunut kokemaan sen syvällisesti nahoissaan. Eikä silloin tahtoisi kenenkään muun joutuvan kokemaan vastaavaa. Kun on ollut lähellä menettää henkensä, sitä suuremmalla syyllä varoittaa toisia vaarasta. 

Valitettavasti tällaiseen ansaan jäänyt ihminen kyseenalaistaa havaintojaan jatkuvan piilomanipuloinnin seurauksena. Vaikka toiminnan seuraukset ovat ilmeisen tuhoisia ja tuskaa tuottavia, ansaan jäänyt kyseenalaistaa omaa todellisuudentajuaan - ja kokee olevansa syyllinen toisen ongelmiin, pahoinvointiin, vaikeuksiin, vääristymiin, tekoihin ja niiden seurauksiin. "Jos et kanna, olet julma. Jos et auta, olet paha." Tämä valhe sulkee kohteen pois muusta yhteydestä, koska hän ei uskalla kertoa toisille, mitä kokee. Hän pelkää, ettei kukaan uskoisi - eihän hän itsekään haluaisi uskoa sitä todeksi. Näin hän jää kantamaan kipeän ihmisen valhetta. Tästä vankilasta voi vapauttaa vain totuuden kohtaaminen ja tunnustaminen. Se on kipeää - mutta vielä kipeämpää on jäädä hukkaamaan elämäänsä toisen valheen kannattelijana. Se vain vahvistaa toista pysymään lujana petoksessaan. Kun joku muu kantaa ja antaa kaikkensa, silloin ei ole mitään tarvetta muuttua - ja muuttumattomuus johtaa entropiaan. 

Kipeä meno menee vain kipeämmäksi ja valhe syvenee. Sellaista touhua on tuhoisaa sääliä, koska sääli on juurikin se ase, jolla sidotaan empatia ansaan. Vaatii rohkeutta uskaltaa nähdä valheellisen uhrinaamarin taakse. Teot puhuvat enemmän kuin sanat - katso siis tekoja, älä luota sanoihin. Varsinkaan, jos ne ovat räikeässä ristiriidassa tekojen kanssa. 

Se, joka kuluttaa toisia loppuun ilman tunnontuskia, käyttää toisia henkisenä kaatopaikkanaan ja omien varjojensa jäteastiana, ei ole mikään viaton uhri. Sellainen on riistäjän toimintaa - hän ei vain mahda mitään itselleen ja yrittää parhaansa mukaan muuttua. Mutta jostain syystä samat tuhoisat kaavat toistuvat kroonisesti ja homma saa yhä sairaampia piirteitä. Mitä pidempään kipeä kuvio kiertää samaa kehäänsä, sitä ilmeisemmäksi totuus tulee: lupaukset muutoksesta ovat tyhjiä lupauksia. Aidosti muutokseen pyrkivä ei jää toistamaan samaa kroonista paskalimboa - eikä syytä toisia omista teoistaan uhrin äänellä. Valheelliset muutoslupaukset ovat vain keino sitoa toinen pysymään taakankantajana. Toinen ihminen on tässä kuviossa pelkä resurssi, jonka osa on hukkua henkiseen paskaan. Kun tämän oivaltaa, voi vetää terveet rajat. Hyväksikäyttö ei lopu, ellei sille vedetä rajoja. Mutta jos ihminen ei halua myöntää joutuneensa hyväksikäytetyksi, se mahdollistaa hyväksikäytön jatkumisen. Kun tunnistaa ja tunnustaa tosiasiat, silloin valhe menettää otteensa. 

Suurin rikos on hengellinen. Jumalan tarkoitus on, että jokainen kantaa oman vastuunsa ja ristinsä - ei sysää niitä toisen selkään. Kun ihminen elää toisen voimilla, hän tekee kaksinkertaisen rikoksen: hän kieltäytyy itse muuttumasta ja estää samalla toista elämästä elämäänsä vapaudessa, johon Kristus vapautti. Sääliä kerjäämällä sidotaan toisen sielu väärään syyllisyyteen ja hänestä tulee valheellisen uhriroolin orja. Hänet on vaivihkaa pakotettu kannattelemaan haurasta uhripetosta, joka loukkaantuu verisesti vähäisestäkin totuudellisesta palautteesta. Tämä on valheen vankila, joka vääristää Kristuksen ristin - ja pitää sitä pilkkanaan tekemällä toisesta sijaiskärisjän, jonka päälle viskataan kaikki, mikä kuuluisi viedä Jeesuksen ristin juurelle. Näin "avuton uhri" pysyy entistä paatuneempana, koska hän ei kohtaa itseään totuudessa. Tuloksena on kaksoistuho: taakankantajaksi vangitun elämä hiipuu ja uuvuttaja paatuu. Tämä on hengellinen ja psykologinen kaksoismurha. Yksi itsekäs vastuuton ihminen voi tuhota kahden ihmisen elämän: sen, jonka hän syö, ja omansa, koska hän kieltäytyy muuttumasta. Ja kun ihminen ei halua muuttua, ei halua kohdata itseään rehellisesti, eikä halua ottaa vastuuta teoistaan, hän tarvitsee aina toisia taakankantajaksi. Hän tarvitsee myös aina uuden syntipukin, jonka vääntää syylliseksi omiin tekoihinsa - aina kun totuus tulee liian lähelle. Kun omat viat on viskattu toiseen ja toinen on uhrattu valheen alttarille, silloin petos vahvistuu. Silloin katumaton voi häpeämättömästi sanoa: "Minä en ole koskaan tehnyt mitään pahaa!" - vaikka uhriviitta on tahrattu totuudenpuhjan vereen. Tällainen dynamiikka voi levitä kokonaisen yhteisön kuluttavaksi piiotyranniaksi, jos rajoja ei vedetä ajoissa. 

Passiivinen pahuus ei ole vähemmän pahaa - se voi olla jopa tuhoisampaa kuin näkyvä pahuus, koska sitä on vaikeampi tunnistaa ja nimetä. Ja kun se kätkeytyy avuttoman uhrin rooliin, käyttää ihmisten hyveitä aseenaan ja teeskentelee viatonta samalla kun tuhoaa toisia, sitä on vieläkin vaikeampi tunnistaa. Ja sille on vaikeampi vetää terveitä rajoja - kukapa uskaltaisi sanoa "ei" sääliä kerjäävälle uhrille? Rajojen vetäminen alkaa näyttäytyä siltä, kuin olisi paha ihminen - ikään kuin olisi hyveellistä alistua orjuuteen. Siihen se nimittäin johtaa, kun hauras uhri hajoaa jokaisesta vastalauseesta ja loukkaantuu verisesti rehellisestä palautteesta. Näin hän tukahduttaa totuuden ja pakottaa muut mukautumaan omaan mielikuvamaailmaansa - ikään kuin ihminen olisi niin hauras, ettei kestä todellisuutta. Jos näin todella on, silloin hälytyskellojen tulisi soida.  

Jos vain yrittää selitellä, miten "hänellä on ollut niin vaikeaa, että on vain ymmärrettävää, kun hän syö muita elävältä  ja pakottaa meidät elämään valheessa", se on sama kuin hyväksyisi kyseisen toiminnan jatkumisen. Ja mukautuisi elämään valheessa, ettei vain loukkaisi haurasta uhria. Se, mikä häntä loukkaa, on automaattisesti pahaa, koska "hän kokee niin" - ja häntä pitää suojella tuolta loukkaavalta asialta, vaikka se olisi totuus. Tämä on tunnetyranniaa. Jos hän kokee totuuden väkivaltana, se on väkivaltaa. Ja jos totuus  on väkivaltaa, silloin voidaan sanoa: "Hyvästi rehellisyys! Hyvästi aitous! Hyvästi vapaus! Hyvästi muutos ja sielun eheys!" 

Näin yhden ihmisen tunnereaktiot voivat alkaa määritellä yhteisön todellisuutta - ja toiset joutuvat toimimaan ihmiskilpenä epämiellyttäviä totuuksia vastaan. Valitettavasti tällainen hauraudella hallinta vetää muita mukanaan omantunnon korruptioon. Kun hauras itkee valheita oikein vetoavasti, hän saa muut tottelemaan itseään sokeasti. Koska kyseenalaistaminen ja "ein" sanominen johtaisi romahdukseen ja viholliseksi leimaamiseen, toisten ei auta kuin totella. Vaikka se sotisi omaatuntoa vastaan. Vaikka jokin sisimmässä huutaisi "Tämä ei ole oikein! Tämä ei ole totta!", on parempi leikkiä mukana, jotta ei joutuisi seuraavana syntipukin rooliin. Tämä on valheen säälityrannia.  Mikään viattoman uhrin viitta voi pyhittää vääryyttä, joka syö toisia sisäisesti elävältä - ja uhraa totuudenpuhujat syntipukkina itsepetoksen alttarille. 

Se on murheellinen tila, johon ei auta hyssyttely ja sääli. Selkeät rajat ja seuraamukset voivat auttaa vangittua oivaltamaan, ettei toisten salaa herrana hallitseminen ole yhdenkään ihmisen oikeus. Se on kapinaa Kristuksen Herruutta vastaan. Kenelläkään ei ole velvollisuutta elää toisten itsepetoksen ehdoilla. Kenenkään ei tulisi luopua vapaudestaan ja sananvapaudestaan vain, koska jotkut eivät kärsi kohdata elämän realiteetteja. Meitä ei luotu vastuuttomuuden tyranniaan, vaan vastuulliseen aikuisuuteen. Jos joku ei halua kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi, ei toiset ole velvollisia tukemaan sieluja vastaan sotivat henkistä rappiota. Sellainen johtaa sielun entropiaan. Jumalan kuvaksi luodut ihmiset  ovat liian arvokkaita hukkaamaan elämänsä egopetokseen, joka kalvaa elämän ympäriltään. On tervettä vihastua vääryyteen, joka tuhoaa tekijänsä ja teon kohteen. Kummatkin ovat samalla viivalla, yhtälailla armoa tarvitsevia. Usein olemme molempia eri elämäntilanteissa. Jos kiellämme omat vääryytemme, Jeesuksen armo ei ole meille miksikään hyödyksi. Saatamme alkaa uhrata ihmisiä oman viattomuusharhamme alttarille. Pahinta on, jos kiellämme koskaan tehneemme mitään pahaa.  Tässä maailmassa ei ole kuin yksi täysin viaton ja synnitön uhri: Kristus Jeesus. 

Totuus voi vapauttaa syvältäkin paatumuksesta. Totuuden tunnustaminen on ainoa keinomme vapautua valheesta. Myötäilevä ja alistuva selittely voi johtaa osalliseksi vääryyteen. Tällaisen toiminnan tukeminen on pahin mahdollinen karhunpalvelus siihen vangituille arvokkaalle sielulle. Jos suojelemme kipeää menoa, se vain pahenee. Samoin se on karhunpalvelus yhteisölle, joka joutuu elämään yhden kipeän ihmisen itsepetoksen ehdoilla. 

Tämä on entisen valheen vääristämän öykkärin hätähuuto: älkää menkö sinne, mihin minä olin lähellä hukuttaa sieluni silkkaa ylpeyttäni! Valhe voi tuntua mukavalta, mutta siitä voi tulla vankila, jossa olemme mukavuutemme orjia. Vaikka totuus on usein kipeä, sen kohtaamatta jättäminen on vielä kipeämpää! Löin päätä seinään aivan liian pitkään, ennen kuin nöyrryin mielettömyydestäni. Ja nyt ylistän Herraa Hänen suuresta armostaan, joka ei ollut turha minua kohtaan. Älköön tämä armo jääkö turhaksi muillekaan. Jos kaltaiseni ääriniskuri voi vapautua kiivailemaan totuuden ja sielujen pelastuksen puolesta, muutos on mahdollista jokaiselle, joka haluaa. Emme voi väittää, etteikö Jumalalla olisi huumorintajua, kun Hän kutsuu entisen öykkärin kutsumaan muita vapauteen valheen vallasta. Siinä on tekopyhyyden turvaliivit tärisseet jo moneen kertaan. 🤭

Pimentynyt pyhyys

 Tässä tekstissä syvennymme itsepetoksen syväpäädyn syöksylaskun vaaroihin. Ja näemme toivon siitä, että syvimmästäkin paskasta voi kasvaa elämää. 

Tunnustamme myös kipeän totuuden: paskaan voi myös hukuttaa itsensä ja muitakin - koska ylpeys uskoo: "Minun ei tarvitse muuttua - muuten kuolisin." 

Jeesus opetti toisin: "Jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin, mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää." 

Muuttumaton mielenlaatu ei käsitä sitä, mikä Jumalan Hengen mieli on. Sitä helposti halveksii, pilkkaa ja vastustaa. Siitä tuli minulle oikein harrastus ollessani pimentyneen mieleni sokaisemana. Voipa sitä samaa harrastella myös hurskauden nimissä. Vaikutus on sama, ehkä jopa tuhoisampi: Kivisydän jää pyörimään oman egosirkuksen ympärille, joka kuluttaa ympäriltään elämää - ja uskoo olevansa suurikin herra. Kun ylpeys panssaroidaan pyhyyteen, siitä vasta vankila tuleekin! Mutta vankilan avaimet on kaiken aikaa vangin omassa taskussa. Jeesus kolkuttaa vankilan ovea, kutsuu vangittuja pimeydestä valkeuteen. Onneksi Hän ei luovuta helpolla! 

Ylpeys uskottelee, että on mukavampaa jämähtää hengellisesti kuolleeksi kuin löytää Elämä Valkeudessa. Se uskottelee, että Elämän Valkeus on pahuutta, ihmisvihaa ja vaarallista harhaa, yllyttää halveksimaan ja vihaamaan sitä Totuutta, jonka kohtaaminen voisi meidät vapauttaa. 

 Se voi ottaa aikansa, kun kova sydän vastustaa elämää itseään. Moni on niskuroinut itsensä ensin umpikujaan, vajonnut kuuluisaan pohjakosketukseen. Siellä pohjalla on tullut mitta täyteen, elämän realiteetit ovat alkaneet avautua, ja on herännyt hätä omasta tilasta - katuvalle armo voi kirkastua. 

Elämän pohjanoteerausten äärellä epätoivo voi muuttua toivoksi. Syvimmänkin paatumuksen keskellä on mahdollisuus muutokseen. Juuri tämä toivo meiltä pyritään pimentämään, ettei yksikään vangittu edes näkisi toivoa vapautuksesta. 

Ilman toivoa olisimme hukassa, emme edes osaisi ajatella: "Ehkä minäkin voin vapautua tästä paskasuosta." Tämä ajatus on vaarallinen valheen näkökulmasta, koska sillä on taipumus alkaa herättää uudenlaista motivaatiota ja ajattelua. Ne johtavat ihmistä tekemään valintoja, jotka suuntaavat kohti tuota päämäärää. Eikä sitä edes tarvitse yrittää pakottaa itsestään - se vain tapahtuu kuin luonnostaan. Usein sen huomaa vasta jälkeenpäin. Joskus on hyödyllistä katsoa taaksepäin voidakseen nähdä ja ymmärtää, kasvaa ja oppia kokemuksistaan. Pahimpia virheitä on jättää kasvu väliin, lakaista menneisyys maton alle ja julistaa kohtaamattomuus eteenpäin menemiseksi, maton alle lakaisu hengelliseksi kypsyydeksi ja pysähtyneisyys pyhyydeksi. 

Sehän olisi nurinkurisuuden huippu. Se kääntäisi hurskauden ylösalaisin hienovaraisesti, mutta kohtalokkain seurauksin. Se olisi totuuden torjuntaa totuuden nimissä.

Ylpeys sokaisee silmät näkemästä, tukkii korvat kuulemasta ja pimentää sydämen oikeuttamaan mitä kipeämpiä juttuja. Mitä pidemmälle jatkaa, sitä kipeämmäksi touhu menee. Tämä tie pimenee pimenemistään. Silloin on kova tarve syyttää toisia siitä mitä itse puuhailee. Tästä tuli oikein pakonomainen rituaali meikäläiselle silloin, kun vaelsin suoraa päätä syvälle pimeyteen (mitä mustempaa, sitä parempaa, örisin tuolloin). Ei tarvitse olla edes saatananpalvoja joutuakseen pakonomaiseen ulkopuolisen syyllisen etsimiseen. Ulkokultainen hurskaus voi olla vielä petollisempi ansa. Mitä erinomaisempi on kuva omasta hyvyydestä, pyhyydestä ja oikeamielisyydestä, sitä vaikeampaa on enää nöyrtyä tunnustamaan omia virheitään. Silloin syntipukki on välttämätön.

 Se on luonnolliselle ihmiselle mitä tyypillisin keino välttää kohtaamasta itseään. Hengellisyyden nimissä siitä voi tulla "jalo" virka veljien syyttäjän toimessa - ikään kuin Jeesus kutsuisi ketään sellaiseen tehtävään. Vaikka syytettäisiin toisia kuinka hienovaraisesti ja vaivihkaa, se ei rakenna yhteyttä, vaan tuhoaa sen. 

Pahimmillaan homma voi lähteä lapasesta hurskaasti ja huomaamatta. Syntipukkisirkus on automaattiohjauksella toimiva vääristysrituaali, jossa ei nähdä mitä tehdään, ei kuulla varoituksia, ei ymmärretä aiemmin selkeitä tosiasioita, ei kohdata ketään - koska ei kohdata edes itseään. Se on kuin pakomatka parannuksen teosta. Sillä matkalla joku joutuu "palvelemaan" kohtaamattomuuden kaatopaikkana lähimmäistään - kaiken hyvän nimissä - paatumuksen kunniaksi. Silloin paras tapa palvella voi olla poistua mahdollistamasta paaduttavaa vääristyssirkusta.

Jumala voi uudistaa kovan sydämen, kirkastaa pimentyneen mielen, oikaista vääristyneen luonteen ja kasvattaa selkärangan, joka kykenee kantamaan oman vastuun ilman tarvetta raskauttaa toisia taakoilla, joita heidän ei kuulu kantaa. Eikä kanna toisten vastuuta kaikkien turmioksi. Tämä mahdollistaa ihmissuhteiden tervehtymisen, uskon kuuliaisuuden ja vastavuoroiset kohtaamiset.

Jopa entisen saatanan vääristämän misantroopin Jumala muutti totuuden rakkaudesta kiivailevaksi empaatikoksi. Tämä on hulvatonta monien ystävieni mielestä, joihin kuuluu uskovia ja uskosta osattomia.  

Jumalan armosta öykkärin silmät ovat auenneet ajallaan ja kivisydän on saanut armon murtua ylpeydestään. Minulla ei ole ollut siihen minkäänlaista kykyä tai ansiota - kapinoin ja niskuroin kuin pässi. Silti Jumala armahti minua. Tätä armoa Hän tahtoo osoittaa jokaiselle, henkilöön katsomatta. Oma ylpeytemme vastustaa Jumalan armoa ja totuutta omaksi turmioksemme - joutuupa siitä kärsimään myös lähimmäiset. Siksi tarvitsemme anteeksiantoa - missä anteeksannosta on tullut totta, siellä ei syntipukkeja enää tarvita. (Hebr 10:18)

Tämä olkoon rakkaudellinen varoitus entisen hulluttelijan sydämeltä. Olkoon tämä myös armollinen rohkaisu kaikille, jotka kuulevat. Jos joillakin iskee jälleen tarve vääristää sanani kieroon, pyydän pysähtymään edes hetkeksi miettimään, miksi minua ei voi enää nähdä, kuulla, kohdata ja ymmärtää, vaan minusta täytyy vääristää irvokas irvikuva? 

Sehän on sama kuin kieltäisi (aikaisemmin hyvin tuntemansa) lähimmäisen olemassaolon. Siinä samalla pyyhkäisee pois mielestään toisen ihmisarvon, vuosien muutoksen, Jumalan vaikuttaman kasvun ja hyvän työn. Mikä matto oikein yllyttää rakkaitani kieltämään uuden luomuksen ja Jeesuksen todistuksen?  Onneksi on niitäkin, jotka näkevät, kuulevat ja ymmärtävät minua ilman tarvetta vääntöön. Kunpa enää yksikään ei menisi vääristelyn tielle! Kunpa sinne menneet tulisivat takaisin! En ole ainut, joka on hämmästellyt tätä vääristysirkusta, joka vain jatkuu milloin mistäkin suunnalta. Valitettavasti varsin läheltä. Ja se tekee siitä vielä tuskallisempaa. Kaiken aikaa armon ovi on auki - sitä vain ei näe silloin, kun kieltää tekevänsä sitä mitä tekee ja syyttää siitä toisia. On eri asia syyttää ja tuomita toisia kuin puhua avoimesti siitä, mikä meitä tuhoaa. Ensimmäinen syyttää, moittii, vaatii ja sivaltaa toisia sanoillaan - ja karkottaa muut luotaan. Toinen kuvailee sanoillaan asioita, ilmiöitä, tapahtumia, syy-seuraussuhteita ja tuhoisaa toimintalogiikkaa - tämä avartaa, varjelee ja vahvistaa toisiakin. Jopa uskosta osattomat ymmärtävät ja näkevät eron. Samoin valveutuneet uskovat.

On päivänselvää, ettei kukaan ihminen voi olla syyllinen siihen, mitä joku toinen tekee. 

En voi olla syyllinen toisten toimintaan, vain omaani. 

Minuun on turha kaataa omia varjojaan - ne eivät siirry minuun. Varjot vain kasvavat.

Minun niskaan on turha viskata taakkojaan - en ole sijaiskärsijä, jonka veri tuo sovituksen. 

Olen kerrassaan kelvoton ja turmiollinen syntipukki - mitä pakonomaisemmin minuun viskaa vikojaan, sitä enemmän sydän paatuu ja pimenee. Vaikka kuinka vääristelisi, se ei muuta minua miksikään, siinä muuttaa vain omaa sydäntään. Eikä hyvään suuntaan.

Ja arvaatko, kuka siitä iloitsee?

No perkele tietenkin.

Sen ilveilijän valheita ei tarvitse kuunnella!

Kukapa muu yllyttäisi tällaiseen vääntelyyn? Nurinkäännön tuhattaituri yllyttää vääristelemään kieroon elävät todistajat ihmisten sydämissä. Ettei vain kukaan ottaisi todesta perkeleen petturia. Mitä vakavampi uhka, sitä armottomampi vääristyssirkus. Se lähti käyntiin vasta, kun vapauduin palvelemaan Jeesusta koko sydämeni Herrana. Niin kauan kun väärät herrat saivat hallita, käyttää, kuluttaa, polkea ja uuvuttaa elämääni, en ollut ongelma. Kun lopetin laittomuuden kynnysmattoilun, minusta tuli laittomuuden ihminen, väkivaltainen, itsekäs, paskapää, saasta, myötätuntokyvytön, rakkaudeton, katkera, kohtaamaton, katumaton, väärähenkinen, ihmisvihaaja, maalittaja, myrkyllinen, harhainen, ylpeä, eksyttäjä, itsepetosuskova, tekopyhä, kalkittu hauta ja luopio. Aika irvokas syytöslista (ja niin massiivinen, etten jaksa edes luetella).

Jos tuo syytösvyöry pitäisi paikkansa, uutta luomusta ei olisi. Sen sijaan olisin monin verroin pahempi kuin se Vanha Jenna. Ja se ei sodi vain minun todellisuudentajua vastaan, vaan kieltää monien muidenkin havainnot minusta. Ympärilläni olevat ihmettelleet kanssani, miksi ihmeessä olemassaoloni on niin sietämätöntä, että minusta pitää vääntää nurinkurinen irvikuva. Ikään kuin olisi rikos olla rehellisempi, myötätuntoisempi, aidompi ja ympäristöystävällisempi - ja saatanan vääristämä paskiainen on saatava takaisin?

Saatana haluaa vain varastaa, vääristää, hallita, kuluttaa, tappaa, piinata, tuhota ja orjuuttaa sieluja mukavilla valheillaan. Se valehtelee meille kivoja, hivelee egoa, lupailee suuria valheita saadakseen meidät tekemään turmion töitä toisillemme. Ja matto vieköön, millaisen paskiaisen se minusta vääristi! Sitä se tekee meille kaikille oikein mielellään. Ja saa paatumuksen tuntumaan helvetin mukavalta. Niin mukavalta, ettei siitä enää haluaisi herätä. Jos joku herättää, siitä loukkaannutaan (minä kävin kimppuun kuin raivohullu).  

Silti Jeesus osoitti suuren laupeutensa minua kohtaan. Hänen armostaan saan olla elävä todiste: Jumalan armo ja totuus voi vapauttaa pahimmatkin öykkärit. Herääminen on mahdollista, vaikka olisi jo luisunut syvälle, syvälle, maton alaiseen maailmaan, jossa kaikki on ylösalaisin. Sieltä minäkin tulen. Sieltä minä kutsun muitakin tulemaan vapauteen. Jos vielä olisin itsekäs paskapää misantrooppi, en välittäisi kutsua ketään vapauteen valheen vallasta - varsinkaan, kun niskaani lentää vääristyspaskavyöryjä niiden taholta, joita rakastan eniten tässä maailmassa. Kun vihdoinkin voin sanoa tuon koko sydämestäni, saan kuulla olevani varsin nurinkurinen versio itsestäni - aivan kuin se entinen saatanan vääristämä paskiainen olisi saatava takaisin vaikka sitten väkisin, ettei joidenkin tarvitse katsoa peiliin ja muuttaa suuntaa. En lakkaa rukoilemasta heidän puolestaan. 

Kiitos Jeesukselle, että Hän teki minusta ympäristöystävällisemmän - ja aidomman ihmisen. Hän yksin on tämän sielua kuljettavan aluksen kapteeni. Kaikki muut hallitsijat (myös oma ego) johtaisivat vain tyranniaan. Kristuksen Herruus johtaa vapauteen, jota en olisi tullut tuntemaan, ellen olisi rämpinyt läpi erilaisten orjuuden muotojen. Tuskalliset kokemukset monenlaisten kahleiden vankeudesta tekivät mahdolliseksi ymmärtää muita kahleiden sitomia ja väärien taakkojen raskauttamia. Orjuuden jälkeen Kristuksen vapaus kirkastui - samoin se kallis hinta, jolla meidät on vapaiksi ostettu. Hänen antamansa kuorma on sopiva ja keveä kantaa. Hän ei pakota eikä vaadi, vaan osoittaa armoa ja rakkautta silloinkin, kun kämmäilen. Hän ei murskaa, vaan nostaa, kantaa ja pelastaa. Hän vaikuttaa minussa tahtomista ja tekemistä hyvän tahtonsa mukaan, sielujen pelastukseksi. Omassa voimassani en voisi kuin niskuroida ja hullutella.

Jos olemassaoloni tällaisena matottaa joitakin niin vietävästi, että minut pitää vääristää, vääristelkööt omalla vastuullaan. Vääristelystä huolimatta en voi vaieta siitä, mitä olen nähnyt ja kokenut. 

On monia, jotka tahtovat kuulla kummajaisen empiirisiä havaintoja helvetillisen elämän koulusta. On monia, jotka kaipaavat toivoa, selkeyttä, ymmärrystä, vertaistukea ja rohkaisun sanoja - siis elävää todistusta elämän raadollisuuden keskelle.  Viime aikojen kohtaamiset ovat tuoneet esiin syvän tarpeen: tulla nähdyksi, kohdatuksi, kuulluksi ja arvostetuksi ilman paineita  vääntäytyä johonkin muottiin toisten mieliksi. Vastavuoroinen dialogi on arvokas lahja, joka ei täytä tilaa itsellään eikä jätä toista tyhjäksi, mutta taakkojen raskauttamaksi. Se antaa molemmille tilan olla, kohdata ja tulla kohdatuksi. Yhä uudestaan olen kuullut samaa: täällä kaivataan rohkeaa rehellisyyttä, jossa ei tarvita tekopyhyyden turvaliivejä. 

Kaivataan Jeesusta, joka elää omiensa keskellä - ilman kohtaamattomuuden kulissiteatteria. Jeesusta, joka ei halveksi luotujaan, vaan, kutsuu vangittuja vapauteen ja osoittaa armahtavaisuutta synnin raskauttamille, murtuneille sieluille - henkilöön katsomatta.  Jeesusta, joka vaikuttaa rohkeutta tuoda päivänvaloon valheen, joka meitä pyrkii eksyttämään johtaakseen siinä elävät tuhoon - mukavuuden, hyvyyden, helppouden ja ihmisjärjen mieltymysten nimissä.  Jeesuksen, joka rakastaa jokaista ihmistä, eikä tahtoisi yhdenkään jäävän vangiksi salakavalaan laittomuuden lakaisuvaltaan, joka piilossa toimii (ja yllyttää loukkaantumaan aina, kun piilopahuus uhkaa paljastua). 

On monia, jotka eivät ole loukkaantuneet kuullessaan kantapään kautta opittuja varoittavia esimerkkejä kieroutuneiden dynamiikkojen vaaroista, maton alle lakaisun mielenlaadusta, pyhitetyn pahuuden toimintamekanismeista ja itsepetoksen äärimuotojen vaaroista. 

Jopa uskosta osattomat ovat tunnistaneet eron tuhoisan toiminnan ja persoonan välillä. Satiiriset keinoni kuvailla piilopahuuden mekanismeja ei ole ollut loukkaantumisen aihe arjen kohtaamisten keskellä. Päinvastoin niistä on innostuttu - jopa juopporannalla. 

Tässä muutamia lausahduksia arjen keskeltä:

"Tuo on osuvasti kuvattu, vihdoinkin joku sanoo sen ääneen." 

"Olen nähnyt tuon ilmiön - en vain ole osannut sitä nimetä." 

"Maton alle lakaisu on ollut meidänkin perheen juttu. Kun minut lakaistiin, mitäpä sitä tekisi hukuttaakseen tuskansa? Viinaa ja lääkkeitä, huumeitakin menee."

"Tekopyhyyden turvaliiviteatteri - nyt sanoit jotain, mikä on vaivannut minua pitkään. Pitääpä kirjoittaa tuo ihan ylös." 

"Onpa helpottavaa kuulla, kun vihdoinkin joku sanoo, minulle nämä sanat: sinun ei tarvitse toimia toisten mieliksi tavalla, joka tuhoaa itsesi." 

"Näyttää siltä, että matto on levinnyt vähän joka suuntaan - onko enää seurakuntaa, jossa ei lakaista maton alle ongelmia?"

"On sairasta polkea toisten rajoja rakkauden nimissä. Mikä rakkaus tuhoaa toisen ja tuomitsee syylliseksi sen, joka ei alistu enää tuhoutumaan toisten mieliksi?" 

"Peljättävää pyhyyttä. Miten tuollaiseen tilaan voi edes päätyä?"

Omakohtainen kokemus paatumuksen syväpäädyn syöksylaskusta on kääntynyt hyödylliseksi opiksi itsepetoksen vaaroista. Samoin se on auttanut muitakin näkemään, ettei ihminen ole yhtä kuin se vääryys, jota hän on eksynyt tekemään. Itseironinen satiirini on vapauttanut muitakin näkemään tuhoisan paskan koomiset puolet. Rehellisistä kohtaamisissa olemme kohdanneet ja käsitelleet paskaa ilman tarvetta tuomita ihmisiä paskaksi. Päinvastoin olen puolustanut paatuneimpienkin ihmisarvoa. On eri asia käyttäytyä paskamaisesti kuin olla paskaa. Meikäläinenkin oli ennen aikamoinen paskiainen, kunnes Jeesuksen armosta vapauduin olemaan empaattinen kummajainen. Tämä antaa toivoa muutoksen mahdollisuudesta. Myös niiden vaikempien tapausten kohdalla, joihin itse kukin törmää matkan varrella - tai joka törmäilee toisiin ja teutaroi menemään kuten minä aikoinaan.

Se, mistä Jumala minut on pelastanut, on elävä todiste muutoksen mahdollisuudesta pahimmillekin ääritapauksille. Tämä todistus on tarkoitettu annettavaksi ihmisille, henkilöön katsomatta.  Jokaisella on vapaus valita kuulla tai olla kuulematta. Ja vaikka ei itse kärsisi kuulla, ei olisi hyödyllistä yrittää estää muilta mahdollisuutta kuulla sitä, minkä itse torjui. Koko jutun pointti on Jeesuksessa, meikäläinen on vain astia, joka ei mitään voisi ilman Jeesusta. Jeesuksen rakkaus on sytyttänyt sydämeni kiivailemaan sielujen pelastuksen puolesta. Se on avartanut myötätuntoisen näkökulman muillekin: paatuneimmatkin tapaukset ovat arvokkaita ihmisiä, joita Jumala rakastaa - eikä siksi voi hyväksyä pahaa, joka tuhoaa Hänen rakkautensa kohteet.

Tulin kipeästi kokemaan, miten mukavantuntuinen valhe voi orjuuttaa sielun, turmella luonteen ja pimentää mielen kuvittelemaan voivansa tehdä mitä haluaa ilman seurauksia. Tee mitä tahdot - tai oikeastaan: tottele isäntäsi tahtoa, niin pääset helpommalla/säilytät mukavuuden/vältät vastuun/saat hallita = siis olla tyranni. Alussa se vielä oli "mukavaa", mutta mitä pidemmälle menin, sitä ilmeisemmäksi tuli, etten ole se, joka hallitsee, vaan jota hallitaan kuin orjaa. Se oli niin sietämätön ajatus ylpeydelleni, että piti valehdella itselleen entistäkin enemmän - ja ympäristö kärsi siitä. Tein kauhistuksia ja aloin inhota yhä enemmän sitä, mitä tein. Silti pakenin totuutta kuin ruttoa. Vihasin itseäni niin syvästi, että itsetuhoisuudesta tuli elämäntapa. Tai kuolemankierre, jossa itsetuhon konstit olivat monipuolinen kokonaisuus. Niillä keinoilla moni lähti ympäriltä ensi yrittämällä, jopa vahingossa tai toisten "avustamana" (pakottamana) - silloin Jumalan varjelus tuntui epäreilulta. Niinpä kapinoin lisää. Nyt olen kiitollinen ja tahdon elää koko elämäni Jeesukselle, joka on varjellut hullun elämäni varmalta tuholta niin monesti, että olen jo seonnut laskuissa. Hänellä oli parempi elämä annettavana, johon sisältyy myös tarkoitus - ei vai minua, vaan muitakin varten. Vapisen ajatellessani, mitä minä hullu menikään tekemään! En voi kyllin kiittää, enkä käsittää Jumalan armollista aivoitusta. Jopa pimeimmät vaiheeni kääntyivät tärkeäksi opetukseksi, joita ilman en voisi ymmärtää toisten kipuja ja kahleita syvällisesti. 

Ilman helvetillisen menneisyyteni kohtaamista en tietäisi, mistä Jumala minut pelasti ja miksi tarvitsen armoa. Jos olisin lakaissut menneisyyteni maton alle, en olisi päässyt eteenpäin, en olisi oppinut kokemuksistani, en olisi vapautunut kahleistani, olisin jäänyt sokeaksi ja kyvyttömäksi tuntemaan myötätuntoa ketään kohtaan. Kohtaamattomuudessa katseeni ei olisi kirkastunut näkemään niin kuin minut on tarkoitettu näkemään - Jeesuksen silmin, Jeesuksen mielenlaadun tuntemisesta käsin. Ilman Häntä en näkisi näkymättömiä ajallisen keskellä, enkä ymmärtäisi hengellisiä asioita - ne olisivat hulluus. Ilman jo vuosikymmenen jatkunutta työskentelyä kipeiden kokemusten äärellä Jeesuksen hyvä työ minussa olisi hukkunut kohtaamattomuuden maton alle. Jos olisin totellut ihmisiä, en tietäisi mitään siitä, mitä minut on kutsuttu elämään todeksi. 

En tullut turhaan kokemaan, kuinka itsepetos vääristää sydämen hitaasti, mukavasti, helposti ja huomaamatta. Koska tulin tuntemaan valheen vaarat, miksi en varoittaisi niistä toisia? Sehän olisi itsekästä ja rakkaudetonta, jos vaikenisin, vaikka näkisin muiden olevan menossa suoraa päätä mukavantuntuiseen vaaraan. Jos kukaan ei varoita, evankeliumin valkeus pimenee. Ja mitä mattoa me sitten tehdään? Ylistetään itseämme autuaaksi asenteella: ei tämä meitä koske - syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme?

Mukavakin itsepetos on juuri sitä synnin pettämänä paatumista, josta Raamattu meitä varoittaa Hebr. 3:12-13. Samoin Sana kehoittaa varoittamaan, kehoittamaan, varustamaan ja vahvistamaan toinen toisiamme. Olisi tottelemattomuutta vaeta silloin, kun se johtaisi omantunnon ristiriitaan. Siitä ei voi vaieta, mistä on kutsuttu todistamaan. Tarvitaan niitäkin, jotka haistaa pimeyden metkut jo kaukaa ja varoittaa siitä, mikä tuhoaa sieluja salaa, vieläpä hurskaasti Jeesuksen nimessä. Jopa uskosta osattomat ymmärtävät sen - ja pitävät sitä jopa arvokkaana lahjana.

Vääristymistä vaikeneminen olisi välinpitämättömyyttä - varsinkin, jos näkee, kuinka mukava valhe pukeutuu pyhyyteen ja vetää Jumalan rakastettuja mukanaan Jeesuksen nimi suojanaan. Se ei ole hyökkäys ihmisiä vastaan, vaan sielujen varjelukseksi tarkoitettu palvelutehtävä. Moni näkee sen lahjana. Joillekin se on myrkkyä. Niin se oli minullekin silloin, kun vihasin totuuden valkeutta. Vastustin avoimesti Jeesusta. Kohtaamaton kulissihurskaus pistää kapinan vielä kierommaksi: Jeesuksen nimessä vihataan totuutta, halveksitaan Jeesuksen Hengen työtä toisissa - siis Jeesusta itseään. Se viha ei ole henkilökohtaista vihaa ihmistä kohtaan. Se kohdistuu siihen Herraan, joka sydäntä hallitsee. Kun Kristus saa olla sydämen Herra, ihminen on vapaa. Sen tulisi olla ilo - monille se onkin - mutta joillekin se on niin hirveä loukkaus, että toisen olemassaolo täytyy hävittää. Jos ei voi enää hallita toista herrana, toista ei ole enää olemassakaan. Tilalle rakennellaan nurinkurinen narratiivi, johon totuuden nimissä kaikkien tulisi uskoa.

Pyhä petos ajaa vääristelemään ilmeisiä tosiasioita Jeesuksen nimessä, jotta oma tahto olisi oikeassa ja joku toinen aina väärässä. 

Tätä meikäläinenkin duunaili pimeydessä - ahkerasti. En vain onnistunut saamaan aikaan kovinkaan vakavaa haittaa evankeliumille. Ja nyt näen, kuinka tätä samaa tahtoa noudatetaan hurskauden nimissä, oikeaoppisesti ja täysin varmana siitä, että ollaan hyvällä ja oikealla asialla. Vaikka poljettaisi lähimmäisiä salaa, tuomittaisi syyttömiä syylliseksi ja julistettaisi syylliset viattomiksi. Vaikka peiteltäisi pimeyden töitä pyhän kohtaamattomuuden maton alle ja oikeutettaisi viskellä vastuuta väärille harteille - ollaan silti niin oikeassa uskossa, ettei enää osata erehtyä. Vaikka syytettäisiin aina toisia ja halveksittaisi Jumalan työtä toisissa - eletään silti armosta. Mutta eihän armossa elämisen tulisi johtaa toisten hienovaraiseen syyllistämiseen ja tuomitsemiseen? Käsittääkseni Jeesus ei antanut omilleen veljien syyttäjän virkaa. 

Tämä "armo" ei tunne katumusta eikä kaipaa vapautusta, vaan tuomitsee vapautumisen itsekkyydeksi ja projekteeraa kohtaamattoman syyllisyyden vapautuneen lähimmäisen viaksi. 

Tämä on syntipukkisirkus, joka ei tunne armoa yhtäkään sielua kohtaan. 

Se ei auta ketään vapautumaan vääryydestä, vaan vangitsee vääristelemään kieroon todellisuutta voidakseen välttää epämukavan totuuden paljastumisen. Tähän ei päädytä hetkessä, vaan pitkällisen prosessin seurauksena. Kun epämiellyttäviä tosiasioita lakaisee maton alle tarpeeksi monta vuotta, lopulta pyhyys pimenee. Tässä pyhyydessä "rakkaus ei tunne rajoja", vaan polkee toisten rajat - ja loukkaantuu, jos toinen ei alistu enää kynnysmattoilemaan ihmisten mieliksi. 

Tällainen hurskaus on kuin hengellistä välineurheilua, jossa lähimmäistä kulutetaan salaa oman mukavuuden kunniaksi - ja tehdään se vieläpä niin kierosti, että lähimmäinen luulee itse halunneensa kantaa vieraita ikeitä hyvinvointinsa, omantuntonsa, mielenyerveytensä, todellisuudentajunsa, kutsumuksensa ja jumalasuhteensa kustannuksella. Tällaiseen orjuuden ikeeseen Kristus ei kutsunut ketään. Silti sitä kaupataan kristillisten hyveiden nimissä vilpittömille, auttamishaluisille, myötätuntoisille ja pahaa aavistamattomille Jumalan lapsille. Vieraiden ikeiden viskely on peljättävän tehokas keino estää muita palvelemasta Jumalaa Hänen tarkoituksensa mukaan. Elävän Jumalan palveleminen ei uuvuta sieluja salaa elävältä. Vaikka väsymme, emme uuvu - koska Jeesus vie meidät myös lepäämään. Ei ole rikos vetäytyä aika ajoin yksinäisyyteen - on rikos tuomita itsekkyydeksi kahdenkeskeinen ajan viettäminen Herran kanssa. Luonnollinen levon tarve tuomitaan siellä, missä lähimmäinen nähdään kulutustuotteena. 

Olin tällaisen orjuuden ikeessä vuosia - enkä edes tajunnut, miten monessa suhteessa elämäni oli vangittu tuhoutumaan toisten mukavuuden alttarille. Jos olisin jäänyt ihmisten mieliksi loppuunkulutettavaksi, en olisi voinut elää todeksi kutsumustani Kristuksen todistajana. Se olisi tehnyt tyhjäksi Jumalan aivoituksen elämässäni. Ja se olisi vaikuttanut ties kuinka moniin ihmisiin, joita minut on tarkoitettu kohtaamaan. 

Ihmisten orjuudessa en ollut vapaa kohtaamaan toisia. Eipä minulla ollut siihen voimavarojakaan. Elin kroonisen uupumuksen kierteessä kantaessani harteillani turmiollista taakkaa toisten paatumuksen hyväksi. Ja mitä tapahtui? Kieroutunut toiminta meni vain kieroutuneemmaksi. Vastuuttomuus sai yhä julmempia piirteitä. Parannusperformanssit seurasivat toisiaan ja totuuden kohtaamisesta tuli joka kierroksella yhä teennäisempi farssi. Muutokseen ei ollut motivaatiota, koska kaikki kohtaamaton pimeys oli viskattu minuun. Voi, kunpa olisin tajunnut jo aikaisemmin! Auttaminen kohtaamattomuuden kaatopaikkana ei auta ketään. Se mahdollistaa paatumusta. 

Tämän oivaltaminen oli todella kipeää, mutta vapauttavaa. En voinut enää jäädä kynnysmattoilemaan rakastamieni ihmisten paatumuksen mahdollistajana. Rajojen vetäminen ei suojellut vain omaa elämääni, vaan avasi mahdollisuuden vapautumiseen muillekin. Jos olisin jäänyt kynnysmattoilemaan, olisin jäänyt mahdollistamaan kaikkien osapuolten tuhoa. Vaikka muutuin hurskaan halveksunnan kohteeksi ja rehellisyyteni tuomittiin väkivaltaiseksi ihmisvihaksi, entisenä misantrooppina tiesin, ettei sellaiset syytökset ole totta. Misantrooppi ei välittäisi edes varoittaa valheen vaaroista toisia, vaan nauttisi salaa katsoessaan kun kaikki hukkuvat yhdessä pyhään piilopaskaan.

Pyhitetty kohtaamattomuus voi johtaa varsin nurinkuriseen hurskauteen. Siinä totuus lakaistaan maton alle aina, kun se ei miellytä. Maton alle lakaistaan myös ongelmat, vääryydet ja lähimmäisten hätä. Se on muka anteeksiantoa! Eikä asiaan saa enää koskaan palata! Ikään kuin anteeksianto edellyttäisi muistin amputointia, pakonomaista unohtamista ja totuuden torjuntaa. Mikä maton alle on lakaistu, se maton alla pysyköön - ja jatkukoon kaikessa hiljaisuudessa. 

 Lähimmäisen olemassaolo uutena luomuksena kielletään, kun tätä ei voi enää hallita oman mukavuuden mukaan. Niinpä rajani tuomittiin itsekkyyden synniksi ja vapauteni kapinaksi. Kun lopetin laittomuuden kynnysmattoilun, minusta tulikin laittomuuden ihminen! Kun en jäänyt Jumalan palvelun nimissä tuhoutumaan kohtaamattomuuden kaatopaikkana, minusta tuli luopio. Todellisuudessa olen luopio vain, jos katsoo asiaa pimeyden näkökulmasta.  Jos se on luopumusta, ettei enää ohita todellisuudentajuaan, eikä suostu toimimaan vastoin omaatuntoaan, mistä siinä oikein luovutaan? Valheesta. Ei ole luopumusta kieltäytyä antamasta tukahduttaa todistustaan ja häväistä kutsumustaan kaikkien turmioksi. 

Missä olemassaoloni on enää halveksittava irvikuva, ei olisi hyödyllistä jäädä vääristelyn vaikutuspiiriin. Se "auttaisi" vääristelyyn eksyneitä vääristelemään lisää, lisää ja lisää.  Missä hurskaasti  murskataan valheen voimalla niitä, joiden olemassaolo häiritsee mukavaa "rauhaa", siellä on perusta on vinossa - tai kääntynyt jo ylösalaisin. Mikä rauha se on, joka häiriintyy siitä, jos joku vapautuu kuolemasta elämään ja kehtaakin tuoda valoa pimeyteen? Se ei ole Jumalan rauha, vaan kuoleman rauha. Sen tunnistaminen on mahdollisuus korjata vinoutuma. Jos vinoutuman olemassaolo kielletään ja lakaistaan maton alle, on vaarana, että matto peittää kaiken. Ja maton alle mahtuu. Sinne mahtuu kokonainen maailmankuva, nurinkurinen armoteoligia, jossa se ei ollutkaan täytetty, vaan tilalla on: "Se on lakaistu! Niinpä enää ei tarvitse kohdata, ei nähdä, ei kuulla eikä ymmärtää mitään, mikä uhkaa mukavuutta, häiritsee riettaan iloista armon ilmapiirä ja saa kulissit rakoilemaan." Ei saa paljastaa sitä piilopahaa, joka turmelee salaa sieluja ulkoisesti hurskaalta näyttävän rakennelman takana. 

Koko rakennelman idea on: mukavan tuntuinen pakokapseli todellisuudesta. 

Jos epämukava totuus omaantuntoon kilahtaa, se nopeasti maton alle livahtaa.

 Totuudenpuhujat tuomitaan rauhanrikkojiksi siellä, missä epämukavia totuuksia on lakaistu maton alle niin pitkään, ettei enää huomata, mitä tehdään. Kohtaamattomuudessa on juuri tämä ongelma: ei nähdä, ei kuulla, ei ymmärretä. Ilmeisesti usko ei tulekaan kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen Sanan kautta - vaan usko tulee kuuroudesta ja kuurous oman oikeassa olemisen kautta.  

Jos Jeesuksen Henki toimii tavalla, joka ei miellytä - kielletään: "Ei tuo ole Jumalasta. Ei Jeesuksen Henki toimi noin. Ei Jeesuksen seuraaja voi puhua noin / ei voi toimia noin / ei voi pukeutua noin / ei palvella noin / ei voi olla kutsuttu tuollaiseen tehtävään / ei voi elää noin / ei voi olla tuollainen." Jos totuus torjutaan yhä uudestaan, ei huomatakaan, kun joudutaan kieltämään Jeesus lähimmäisessä. Mukavasta parannuspakokapselista voi tulla sydänten vankila, josta ei saisi enää kukaan puhua. Ei saisi kutsua vapauteen niitäkään, jotka tahtoisivat vapauteen. 

Vaikka yleisesti tunnettua on, että herätys alkaa, kun valheet paljastuvat -  kohtaamattomuus loukkaantuu, jos joku nimeää pimeyden työt. Kyllä hurskaasti herätystä rukoillaan mutta sitten kun herätys alkaa, niin johan se lakaistaan maton alle livakkaan. Kohtaamaton kulissihurskaus  kääntää herätyksen ongelmaksi ja peittelee pimeyden töitä vedoten armoon ja rakkauteen. "Rauha, rauha, vaikka ei rauhaa ole."

Valheen "rauha" vaatii vaikenemaan totuudesta armon nimissä.  Se kieltää kohtaamasta pahan todellisuutta ympärillään ja omassa sydämessään - Jeesuksen nimessä. Pitäisi vain katsoa Jeesukseen ja lakata pahaa näkemästä. Mutta jos katsoo Jeesukseen niin kuin Raamattu sanoo, siinä valossa oman tilan turmiollisuus paljastuu, samoin ympäristön pahuus. Silloin ei enää näe itseään niin kuin fariseus temppelissä: muita parempana. 

Jumalan pyhyyden edessä näen oman syntini ja Hänet, joka sovitti syntini. Jos siis katsoo Kristukseen, silloin näkee Hänet, näkee itsensä, kokee sovituksen, näkee toiset, tuntee hädän sieluista ja antautuu palvelukseen. Tämä prosessi on tunnettu parannuksena, sitä on pidetty elintärkeänä sielujen autuuden kannalta läpi kirkkohistorian. Mutta nyt tilalle on tullut toisenlainen, mukavampi "katse Kristukseen", joka kieltää kohtaamasta itseään Kristuksen valkeudessa, tuomitsee katseen kirkastumisen eksytykseksi, vaientaa varoitukset ja kieltää näkemästä pahan todellisuutta. Pahan tunnistaminen onkin pahan kaivelua. Pahan tunnustaminen onkin negatiivista henkeä. Pahan nimeäminen onkin pahan puhumista toisista. Pahan vaaroista varoittaminen onkin pahantahtoista ihmisvihaa. 

Mitä mattoa? 

Jos kukaan ei tunnista pahaa, ei tarvita myöskään Sovittajaa. Näin ristintyö pimennetään, ettei loukata ketään. 

Positiivisuuden nimissä amputoidaan erottelukyky. Samalla pimentyy evankeliumin ydin: Kristuksen risti. Jos pahan todellisuutta ei saisi nähdä, eikä siitä saisi puhua, silloin ei voida saada todellista apua pahan ongelmaan. 

Jos ei saisi enää tehdä näkyväksi sitä, miten meitä eksytetään, kuinka voisimme oppia erottamaan valheen totuudesta? Silloin estetään näkeviä näkemästä ja sokeutetaan sydämet. Silloin olemme helposti kontrolloitavia, helposti poljettavia ja helposti käytettävissä vieraiden ikeiden kantajina kaikkien turmioksi. Vaikka meidän tulee kantaa toistemme kuormia, kaikkia kuormia ei kuulu kantaa. Jokaisella on myös kuormat, jotka itse kunkin on itse kannettava. Vastuun rajojen tunteminen on terveen uskon elinehto. Jos vastuun rajoja ei tunneta, niitä rikotaan. Se on kuolemanvakava asia kristillisen vapauden, lähimmäisenrakkauden ja totuuden kuuliaisuuden kannalta. 

Vieraiden ikeiden painon alla on mahdotonta palvella Jumalaa koko sydämestään - koska sydäntä hallitsee toiset herrat. Väärien taakkojen alle on uupunut moni Jumalan palvelija. Vieraiden ikeiden taakka voi olla niin raskas, että se vie lopulta hengen. Olin itsekin hilkulla kuolla mielivaltaisten taakkojen alle. Se on johdonmukainen seuraus siitä, mitä tapahtuu, kun viskelee taakkoja lähimmäisen harteille ja lähimmäinen kantaa, koska on muka julmaa vetää rajat, vaikka olisi kuolemaisillaan vuosien kroonisen loppuunpalamiskierteen päätteeksi. 

Kieroutunut kuvio opetti, millainen henkinen helvetti rajaton rakkaus voi olla. Rajattomuuden keskellä rajat alkoivat kirkastua. Laittomuuden kynnysmattoilu opetti tuntemaan vastuun rajat (se oli peljättävä, kallis, kivulias ja hengenvaarallinen oppitunti).

Kun usein sanotaan, että "kantakaa toistenne taakkoja, niin te täytätte Kristuksen lain" unohdetaan usein se loppupuoli, jota ilman toisten taakkojen kantaminen voi olla kaukana Kristuksen lain täyttämisestä: "kunkin on kannettava oma kuormansa ".  Jos näitä kuormia viskelee vääriin niskoihin, siinä rikotaan ihmisiä ja estetään terveeseen vastavuoroisuuteen ja totuuden rakkauden kuuliaisuuteen kasvu itseltä ja toisilta. Väärien taakkojen viskely on siitäkin vaarallista, että siinä lähimmäinen pakotetaan salaa kantamaan sellaisia taakkoja, jotka yksin Kristus on jo kantanut ja sovittanut. Se voi johtaa vaaralliseen kuvioon, jossa jonkun on tuhouduttava toisten taakkojen raskauttamana, jotta joidenkin ei tarvitsisi katsoa peiliin ja nöyrtyä katumukseen. Raamattu varoittaa juuri tällaisesta puuhailusta: "He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten harteille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellakaan liikuttaa." (Matt. 23:4) 

On vaarallista vangita salaa toinen taakankantajaksi - vieläpä hirskauden viitta hulmuten, viaton hymy naamalla tai sääliin vedoten kaiken hyvän nimissä. Silloin ei tehdä mitään hyvää, vaan pidetään yllä pahaa, joka orjuuttaa tekijän orjuuttamaan toisia. Puhun nyt tällaisen kieroutuman äärimuodosta. Se on tärkeää tehdä näkyväksi, jotta emme päätyisi yhtä pitkälle. Muistakaamme, ettei kyseinen dynamiikka ole läheskään aina yhtä syvästi vääristynyt. Korjausliike on mahdollista niin kauan kun henki pihisee - toivon mukaan myös taakankantajassa. Olisi kaikkien kannalta hyödyllistä, ettei lähimmäinen kulu hengiltä joutuessaan kantamaan kahden tai useamman taakkoja harteillaan. Tämä kuvio voi mennä turmiollisempaan suuntaan, mitä pidempään se jatkuu. Ja kun se kroonistuu, siitä tulee Väärien taakkojen viskaamisen syndrooma, joka ei palvele elämää, vaan kuolemaa. Kun yksi kantaa mielivaltaista taakkaa, toisen ei tarvitse luopua vääryydestä, joka tuhoaa tekijän ja tekojen kohteen. Sen sijaan vääryys pyhitetään, taakankantajan ihmisyys poljetaan ja syyttömiä syyllistetään siitä, mitä tehdään. Syyttömästi syytetty ei voi olla syyllinen kuin omiin tekoihinsa. Hän ei siis ole absoluuttisen viaton uhri - sellaisia ei tässä maailmassa ole ollut muita kuin Jeesus. Vaikka olisin joskus joutunut uhriksi, olen myös ollut tekijä, jonka uhriksi ovat joutuneet usein juuri ne kaikkein läheisimmät - toisten teoista en voi olla vastuussa, omissakin on riittävästi. Siksi tarvitsen Krituksen armoa joka päivä, etten enää eksyisi mielettömyyteen. 

Jos oma vääryys vieritetään toisen niskaan, silloin estetään mielenmuutos itseltä ja toisiltakin. Eikä tämä vaadi tietoista pahuutta. Siihen riittää haluttomuus kohdata mitään epämukavaa - varsinkaan omassa sydämessä. Sillä tiellä meikäläisestäkin tuli aikoinaan paatumuksen syväpäädyn syöksylaskija. Tein syväliukuni avoimesti. Se oli vaarallista silloinkin. Vielä vaarallisempaa siitä tulee, kun paatumuksen syväpäätyyn syöksytään armon varjolla, hurskaasti ja huomaamatta - Jeesuksen nimessä. 

Pyhitetty pysähtyneisyys voi kätkeytyä taitavasti hurskauteen, mutta mitä pidempään se jatkuu, sitä ilmeisemmäksi sen epäaitous tulee. Olen nimennyt tämän ilmiön tekopyhyyden turvaliiviteatteriksi - joka osuu kuin matto lattiaan jopa uskosta osattomien mielestä. Hekin tunnistavat kohtaamattomuuden kulissihurskauden teennäisyyden. Ja valitettavasti liian moni on saanut hyvin ikävän kuvan kristillisyydestä tällaisen pyhyyden seurauksena. Kohtaamaton kulissihurskaus ei kohtaa toisia aidosti, vaan yläpuolelta tuomiten toisia syylliseksi siihen, mitä itse tekee - vieläpä Jumalan Sanaa lyömäaseena käyttäen. Sellainen Raamatun käyttö herättää syystäkin voimakkaita vastareaktioita. Se on kaukana terveestä omantunnon pistosta, jonka tulisi herättää katumus, johtaa synnintuntoon ja parannukseen. Ulkokultainen Raamatun käyttö antaa väärän kuvan Jumalasta. Se ei lähennä meitä Kristukseen, vaan vieraannuttaa tehokkaasti Jumalan Sanasta, jota me tarvitsisimme eniten voidaksemme elää lähellä Jeesusta. Jos emme anna Sanan kaksiteräisen miekan lävistää sydäntämme, emme opi tuntemaan kirjoituksia ja Jumalan voimaa. Ilman Hengen mielen tuntemista Jumalan Sanan aarteet jäävät meiltä tuntematta. Silloin Raamattu on meille pelkkää "käsky käskyn päälle, läksy läksyn päälle, hieman sieltä hieman täältä." Ja tietenkään Sana ei silloin koske meitä, vaan aina toisia. 

Arjen kohtaamisten keskellä olen yhä uudestaan kuullut toisten kertovan samaa, mitä olen saanut itsekin osakseni. Evankeliumin nimissä heitä on "kohdannut" teennäiseen hymynaamariin kätkeytynyt kohtaamattomuuden kovettama sydän. Sen vierellä voi olla vilpittömiä, jotka sydämestään tahtoisivat auttaa, mutta eivät voi. Koska kohtaamaton hallitsee tilaa ja "hoitaa homman". Vilpittömät pidetään rekvisiittana, joiden valoa käytetään kätkemään kohtaamaton pimeys. Vilpittömien ei auta kuin totella, koska muuten perästä kuuluu. "Tottelemattomuudella" voi olla ikävät seuraukset. Jos ei tottele ihmisiä, voi menettää palvelutehtävänsä ja paikkansa. Ikään kuin se ei olisikaan Kristus, jota ainoaa tulisi Herranaan totella. Uskosta osattomat näkevät teeskentelyn läpi paremmin kuin arvaisikaan. Epärehellisyys on vihoviimeinen asia, mitä he kaipaavat. He elävät jo keskellä epärehellisyyttä. Jos hurskaat pyhät ilmentävät sellaista mielenlaatua, uskosta osattomat saavat kuvan, jonka mukaan Jeesuksella ei ole parempaa annettavaa kuin tämän maailman ruhtinaallakaan. Juuri siihen vihollinen pyrkiikin.

Kohtaamaton kulissihurskaus esiintyy pyhänä samalla kun halveksii toisia, hallitsee toisia ja uskoo olevansa muita pyhempi. Niinpä se saa jo valmiiksi synnintuntoiset tuntemaan olevansa liian syntisiä ja kelvottomia Jumalalle. Sellainen asenne ei kohtaa toisia samalta viivalta, ei välitä aidosti kuunnella, vaan ohittaa kysymykset ja lähimmäisen hädän armon nimissä. Ikään kuin kaikki järjestyisi, jos nyt vain lakaiset hätäsi maton alle, unohdat kokemuksesi anteeksiannon nimissä- ja äkkiä teet sen uskonratkaisun. Tämä ei ole evankeliointia sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan hienovaraista rokottamista evankeliumia vastaan. Se jättää jälkeensä vastenmielisyyden kaikkea kristillisyyttä kohtaan. "En halua olla missään tekemisissä sen teidän Jeesuksen kanssa" on yksi yleisimmistä lauseista tällaisen "saarnaamisen" seurauksena. Eikä ihme, koska ihmistä ei kohdata, vaan kohdellaan kuin projektia, josta on jo ennalta päätetty, mikä tulos kelpaa. Silloin ei jää sijaa Jumalan Hengen työlle, kun ihminen etsii omaa kunniaa ja hyötyä lähimmäisestään. 

Muottiin ahtava uskonnollisuus vaatii muita olemaan sellaisia, kuin ihmiset haluavat. Tällainen asenne antaa sanattoman viestin: "et kelpaa Jumalalle jos et ole sellainen kuin odotamme." Ikään kuin Jumalalle kelpaisi vasta, kun ihminen hävittää yksilöllisyytensä toisten mieliksi. Tämä pyhyys ei voi sietää aitoja Jumalan kuvia, jotka ovat vapaita kasvamaan Kristuksen tuntemiseen sellaisina kuin ovat - synteineen ja vikoineen päivineen. Juuri syntiemme, vikojemme, haasteidemme ja haavojemme kanssa meidän tulisi mennä Kristuksen luokse voidaksemme vapautua. Mutta kohtaamaton kulissihurskaus vihjailee rivien välistä: "et sinä voi tuollaisena kelvata Jumalalle, sinun pitää ensin täyttää meidän odotuksemme hyvästä kristitystä - noniin, annapa meidän muovailla itsesi muottiimme mahtuvaksi, ehkä sitten kelpaat palvelemaan Jumalaa." Valitettavasti tässä touhussa mikään ei riitä. Vaikka vääntäytyisi miten mutkalle miellyttääkseen ihmisiä, aina löytyy moittimisen aiheita ja lisää vaatimuksia. Samalla sisäinen ihminen kuolee. Se on armotonta menoa. 

Tekopyhyyden turvaliivit tunnistaa niiden sisäisestä onttoudesta. Asenne karkottaa ympäriltään nekin syntiset, jotka kaipaavat Vapahtajaa: Yläpuolelta tuomitseva, nenän vartta pitkin katsova, aina oikeassa oleva, toisia alentuvasti kohteleva, Raamatulla päähän lyövä, tyhjiä latteuksia hokeva, hiljaisia odotuksia huokuva, levoton ja kiireinen, nopeaan ratkaisuun painostava, parannusta vaativa, armon ehdollistava, helvetillä uhkaava, hurskaasti halveksiva, rakkauden sanoja julistava, mutta rakkaudeton, muotojumalinen ylimielinen. 

Onneksi kaikki uskovat eivät ilmennä tällaista mentaliteetilla! Vielä on niitä, jotka eivät ole notkistaneet polviaan matolle. 

Omavanhurskauden kovettama pyhyys on saanut monet uskosta osattomat toteamaan: "Jos tämä on Jeesuksen uskoa, en halua olla missään tekemisissä sellaisen Jeesuksen kanssa." Tai: "Jos tämä on rakkautta, en halua olla sellaisesta rakkaudesta osallinen." Tai: "Jos Jumala on tällainen, en tahdo tulla tuntemaan sellaista Jumalaa."

He ovat torjuneet vääristyneen uskonnollisuuden syystäkin - murheellista on, että samalla terve usko hämärtyy. Vääristyneen hengellisyyden seurauksena Jeesuksesta jää mieleen kammottava kuva. Ei ole ihan sama, millä mielellä me evankeliumia julistamme. Jos Jeesuksen palveljia sydämessään halveksii niitä, joita Kristus kutsuu luokseen, se ei käy järkeen. 

Silloin ihminen työntää lähimmäistään pois Kristuksesta Hänen nimissään. 

Tällainen hurskaus ei kutsu toisia evankeliumin vapauteen, vaan painostavaan huonommuuteen, jossa jo valmiiksi toivottomaksi tuomittu, syntien raskauttama sielu vajoaa epätoivoon. Tällainen "saarnaaminen" ei johda armon tuntemiseen, ei vapauta, vaan herättää vihaa Jeesusta kohtaan - koska Hänen nimissään tuomitaan toinen liian syntiseksi "pyhien yhteisöön". Eikä siihen tarvita sanoja - pelkkä toisia yläpuolelta halveksiva asenne riittää. Ikään kuin meillä olisi oikeus päättää, ketkä ovat kelvollisia palvelemaan Kristusta. Sehän on Jumalan paikan varastamista, jos alamme katsoa ihmiseen ja päättää, ketkä kelpaavat pelastukseen ja ketkä ansaitsevat joutua kadotukseen. Voi tällaista sokeutta! Ei Jeesus turhaan varoittanut karttamaan ulkokultaisuutta. Se oli synti, jota Jeesus vastusti kaikkein kovimmin sanoin - koska rakasti ulkokultaisen pyhyyden kovettamia sieluja yhtä palavasti kuin muitakin syntisiä. 

Koska Jumala ei muutu, Jeesus rakastaa tänäpäivänäkin jokaista, olipa hän missä tilassa tahansa. Siksi meillä ei ole syytä paeta Häntä. Hän voi muuttaa kohtalomme - olipa kyseessä muotojumalinen, siivosyntinen, rikkinäinen, rikollinen tai paatunut öykkäri. You name it.  Jopa helvetillinen elämä voi muuttua todistuksen aarreaitaksi Jeesuksen seurassa. 

Hänen kanssaan voimme aina aloittaa alusta. Ei se mitään, vaikka kämmäillään ja erehdytään - ei meistä tule täydellisiä - mutta voi meitä, jos emme enää kykene erehtymään ja tunnustamaan langenneen luontomme taipumusta eksyä kämmäilemään. Sitten kämmäillään oikein urakalla. 

Terveisin kokemuksen syvä rintaääni.