Pimentynyt pyhyys

 Tässä tekstissä syvennymme itsepetoksen syväpäädyn syöksylaskun vaaroihin. Ja näemme toivon siitä, että syvimmästäkin paskasta voi kasvaa elämää. 

Tunnustamme myös kipeän totuuden: paskaan voi myös hukuttaa itsensä ja muitakin - koska ylpeys uskoo: "Minun ei tarvitse muuttua - muuten kuolisin." 

Jeesus opetti toisin: "Jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin, mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää." 

Muuttumaton mielenlaatu ei käsitä sitä, mikä Jumalan Hengen mieli on. Sitä helposti halveksii, pilkkaa ja vastustaa. Siitä tuli minulle oikein harrastus ollessani pimentyneen mieleni sokaisemana. Voipa sitä samaa harrastella myös hurskauden nimissä. Vaikutus on sama, ehkä jopa tuhoisampi: Kivisydän jää pyörimään oman egosirkuksen ympärille, joka kuluttaa ympäriltään elämää - ja uskoo olevansa suurikin herra. Kun ylpeys panssaroidaan pyhyyteen, siitä vasta vankila tuleekin! Mutta vankilan avaimet on kaiken aikaa vangin omassa taskussa. Jeesus kolkuttaa vankilan ovea, kutsuu vangittuja pimeydestä valkeuteen. Onneksi Hän ei luovuta helpolla! 

Ylpeys uskottelee, että on mukavampaa jämähtää hengellisesti kuolleeksi kuin löytää Elämä Valkeudessa. Se uskottelee, että Elämän Valkeus on pahuutta, ihmisvihaa ja vaarallista harhaa, yllyttää halveksimaan ja vihaamaan sitä Totuutta, jonka kohtaaminen voisi meidät vapauttaa. 

 Se voi ottaa aikansa, kun kova sydän vastustaa elämää itseään. Moni on niskuroinut itsensä ensin umpikujaan, vajonnut kuuluisaan pohjakosketukseen. Siellä pohjalla on tullut mitta täyteen, elämän realiteetit ovat alkaneet avautua, ja on herännyt hätä omasta tilasta - katuvalle armo voi kirkastua. 

Elämän pohjanoteerausten äärellä epätoivo voi muuttua toivoksi. Syvimmänkin paatumuksen keskellä on mahdollisuus muutokseen. Juuri tämä toivo meiltä pyritään pimentämään, ettei yksikään vangittu edes näkisi toivoa vapautuksesta. 

Ilman toivoa olisimme hukassa, emme edes osaisi ajatella: "Ehkä minäkin voin vapautua tästä paskasuosta." Tämä ajatus on vaarallinen valheen näkökulmasta, koska sillä on taipumus alkaa herättää uudenlaista motivaatiota ja ajattelua. Ne johtavat ihmistä tekemään valintoja, jotka suuntaavat kohti tuota päämäärää. Eikä sitä edes tarvitse yrittää pakottaa itsestään - se vain tapahtuu kuin luonnostaan. Usein sen huomaa vasta jälkeenpäin. Joskus on hyödyllistä katsoa taaksepäin voidakseen nähdä ja ymmärtää, kasvaa ja oppia kokemuksistaan. Pahimpia virheitä on jättää kasvu väliin, lakaista menneisyys maton alle ja julistaa kohtaamattomuus eteenpäin menemiseksi, maton alle lakaisu hengelliseksi kypsyydeksi ja pysähtyneisyys pyhyydeksi. 

Sehän olisi nurinkurisuuden huippu. Se kääntäisi hurskauden ylösalaisin hienovaraisesti, mutta kohtalokkain seurauksin. Se olisi totuuden torjuntaa totuuden nimissä.

Ylpeys sokaisee silmät näkemästä, tukkii korvat kuulemasta ja pimentää sydämen oikeuttamaan mitä kipeämpiä juttuja. Mitä pidemmälle jatkaa, sitä kipeämmäksi touhu menee. Tämä tie pimenee pimenemistään. Silloin on kova tarve syyttää toisia siitä mitä itse puuhailee. Tästä tuli oikein pakonomainen rituaali meikäläiselle silloin, kun vaelsin suoraa päätä syvälle pimeyteen (mitä mustempaa, sitä parempaa, örisin tuolloin). Ei tarvitse olla edes saatananpalvoja joutuakseen pakonomaiseen ulkopuolisen syyllisen etsimiseen. Ulkokultainen hurskaus voi olla vielä petollisempi ansa. Mitä erinomaisempi on kuva omasta hyvyydestä, pyhyydestä ja oikeamielisyydestä, sitä vaikeampaa on enää nöyrtyä tunnustamaan omia virheitään. Silloin syntipukki on välttämätön.

 Se on luonnolliselle ihmiselle mitä tyypillisin keino välttää kohtaamasta itseään. Hengellisyyden nimissä siitä voi tulla "jalo" virka veljien syyttäjän toimessa - ikään kuin Jeesus kutsuisi ketään sellaiseen tehtävään. Vaikka syytettäisiin toisia kuinka hienovaraisesti ja vaivihkaa, se ei rakenna yhteyttä, vaan tuhoaa sen. 

Pahimmillaan homma voi lähteä lapasesta hurskaasti ja huomaamatta. Syntipukkisirkus on automaattiohjauksella toimiva vääristysrituaali, jossa ei nähdä mitä tehdään, ei kuulla varoituksia, ei ymmärretä aiemmin selkeitä tosiasioita, ei kohdata ketään - koska ei kohdata edes itseään. Se on kuin pakomatka parannuksen teosta. Sillä matkalla joku joutuu "palvelemaan" kohtaamattomuuden kaatopaikkana lähimmäistään - kaiken hyvän nimissä - paatumuksen kunniaksi. Silloin paras tapa palvella voi olla poistua mahdollistamasta paaduttavaa vääristyssirkusta.

Jumala voi uudistaa kovan sydämen, kirkastaa pimentyneen mielen, oikaista vääristyneen luonteen ja kasvattaa selkärangan, joka kykenee kantamaan oman vastuun ilman tarvetta raskauttaa toisia taakoilla, joita heidän ei kuulu kantaa. Eikä kanna toisten vastuuta kaikkien turmioksi. Tämä mahdollistaa ihmissuhteiden tervehtymisen, uskon kuuliaisuuden ja vastavuoroiset kohtaamiset.

Jopa entisen saatanan vääristämän misantroopin Jumala muutti totuuden rakkaudesta kiivailevaksi empaatikoksi. Tämä on hulvatonta monien ystävieni mielestä, joihin kuuluu uskovia ja uskosta osattomia.  

Jumalan armosta öykkärin silmät ovat auenneet ajallaan ja kivisydän on saanut armon murtua ylpeydestään. Minulla ei ole ollut siihen minkäänlaista kykyä tai ansiota - kapinoin ja niskuroin kuin pässi. Silti Jumala armahti minua. Tätä armoa Hän tahtoo osoittaa jokaiselle, henkilöön katsomatta. Oma ylpeytemme vastustaa Jumalan armoa ja totuutta omaksi turmioksemme - joutuupa siitä kärsimään myös lähimmäiset. Siksi tarvitsemme anteeksiantoa - missä anteeksannosta on tullut totta, siellä ei syntipukkeja enää tarvita. (Hebr 10:18)

Tämä olkoon rakkaudellinen varoitus entisen hulluttelijan sydämeltä. Olkoon tämä myös armollinen rohkaisu kaikille, jotka kuulevat. Jos joillakin iskee jälleen tarve vääristää sanani kieroon, pyydän pysähtymään edes hetkeksi miettimään, miksi minua ei voi enää nähdä, kuulla, kohdata ja ymmärtää, vaan minusta täytyy vääristää irvokas irvikuva? 

Sehän on sama kuin kieltäisi (aikaisemmin hyvin tuntemansa) lähimmäisen olemassaolon. Siinä samalla pyyhkäisee pois mielestään toisen ihmisarvon, vuosien muutoksen, Jumalan vaikuttaman kasvun ja hyvän työn. Mikä matto oikein yllyttää rakkaitani kieltämään uuden luomuksen ja Jeesuksen todistuksen?  Onneksi on niitäkin, jotka näkevät, kuulevat ja ymmärtävät minua ilman tarvetta vääntöön. Kunpa enää yksikään ei menisi vääristelyn tielle! Kunpa sinne menneet tulisivat takaisin! En ole ainut, joka on hämmästellyt tätä vääristysirkusta, joka vain jatkuu milloin mistäkin suunnalta. Valitettavasti varsin läheltä. Ja se tekee siitä vielä tuskallisempaa. Kaiken aikaa armon ovi on auki - sitä vain ei näe silloin, kun kieltää tekevänsä sitä mitä tekee ja syyttää siitä toisia. On eri asia syyttää ja tuomita toisia kuin puhua avoimesti siitä, mikä meitä tuhoaa. Ensimmäinen syyttää, moittii, vaatii ja sivaltaa toisia sanoillaan - ja karkottaa muut luotaan. Toinen kuvailee sanoillaan asioita, ilmiöitä, tapahtumia, syy-seuraussuhteita ja tuhoisaa toimintalogiikkaa - tämä avartaa, varjelee ja vahvistaa toisiakin. Jopa uskosta osattomat ymmärtävät ja näkevät eron. Samoin valveutuneet uskovat.

On päivänselvää, ettei kukaan ihminen voi olla syyllinen siihen, mitä joku toinen tekee. 

En voi olla syyllinen toisten toimintaan, vain omaani. 

Minuun on turha kaataa omia varjojaan - ne eivät siirry minuun. Varjot vain kasvavat.

Minun niskaan on turha viskata taakkojaan - en ole sijaiskärsijä, jonka veri tuo sovituksen. 

Olen kerrassaan kelvoton ja turmiollinen syntipukki - mitä pakonomaisemmin minuun viskaa vikojaan, sitä enemmän sydän paatuu ja pimenee. Vaikka kuinka vääristelisi, se ei muuta minua miksikään, siinä muuttaa vain omaa sydäntään. Eikä hyvään suuntaan.

Ja arvaatko, kuka siitä iloitsee?

No perkele tietenkin.

Sen ilveilijän valheita ei tarvitse kuunnella!

Kukapa muu yllyttäisi tällaiseen vääntelyyn? Nurinkäännön tuhattaituri yllyttää vääristelemään kieroon elävät todistajat ihmisten sydämissä. Ettei vain kukaan ottaisi todesta perkeleen petturia. Mitä vakavampi uhka, sitä armottomampi vääristyssirkus. Se lähti käyntiin vasta, kun vapauduin palvelemaan Jeesusta koko sydämeni Herrana. Niin kauan kun väärät herrat saivat hallita, käyttää, kuluttaa, polkea ja uuvuttaa elämääni, en ollut ongelma. Kun lopetin laittomuuden kynnysmattoilun, minusta tuli laittomuuden ihminen, väkivaltainen, itsekäs, paskapää, saasta, myötätuntokyvytön, rakkaudeton, katkera, kohtaamaton, katumaton, väärähenkinen, ihmisvihaaja, maalittaja, myrkyllinen, harhainen, ylpeä, eksyttäjä, itsepetosuskova, tekopyhä, kalkittu hauta ja luopio. Aika irvokas syytöslista (ja niin massiivinen, etten jaksa edes luetella).

Jos tuo syytösvyöry pitäisi paikkansa, uutta luomusta ei olisi. Sen sijaan olisin monin verroin pahempi kuin se Vanha Jenna. Ja se ei sodi vain minun todellisuudentajua vastaan, vaan kieltää monien muidenkin havainnot minusta. Ympärilläni olevat ihmettelleet kanssani, miksi ihmeessä olemassaoloni on niin sietämätöntä, että minusta pitää vääntää nurinkurinen irvikuva. Ikään kuin olisi rikos olla rehellisempi, myötätuntoisempi, aidompi ja ympäristöystävällisempi - ja saatanan vääristämä paskiainen on saatava takaisin?

Saatana haluaa vain varastaa, vääristää, hallita, kuluttaa, tappaa, piinata, tuhota ja orjuuttaa sieluja mukavilla valheillaan. Se valehtelee meille kivoja, hivelee egoa, lupailee suuria valheita saadakseen meidät tekemään turmion töitä toisillemme. Ja matto vieköön, millaisen paskiaisen se minusta vääristi! Sitä se tekee meille kaikille oikein mielellään. Ja saa paatumuksen tuntumaan helvetin mukavalta. Niin mukavalta, ettei siitä enää haluaisi herätä. Jos joku herättää, siitä loukkaannutaan (minä kävin kimppuun kuin raivohullu).  

Silti Jeesus osoitti suuren laupeutensa minua kohtaan. Hänen armostaan saan olla elävä todiste: Jumalan armo ja totuus voi vapauttaa pahimmatkin öykkärit. Herääminen on mahdollista, vaikka olisi jo luisunut syvälle, syvälle, maton alaiseen maailmaan, jossa kaikki on ylösalaisin. Sieltä minäkin tulen. Sieltä minä kutsun muitakin tulemaan vapauteen. Jos vielä olisin itsekäs paskapää misantrooppi, en välittäisi kutsua ketään vapauteen valheen vallasta - varsinkaan, kun niskaani lentää vääristyspaskavyöryjä niiden taholta, joita rakastan eniten tässä maailmassa. Kun vihdoinkin voin sanoa tuon koko sydämestäni, saan kuulla olevani varsin nurinkurinen versio itsestäni - aivan kuin se entinen saatanan vääristämä paskiainen olisi saatava takaisin vaikka sitten väkisin, ettei joidenkin tarvitse katsoa peiliin ja muuttaa suuntaa. En lakkaa rukoilemasta heidän puolestaan. 

Kiitos Jeesukselle, että Hän teki minusta ympäristöystävällisemmän - ja aidomman ihmisen. Hän yksin on tämän sielua kuljettavan aluksen kapteeni. Kaikki muut hallitsijat (myös oma ego) johtaisivat vain tyranniaan. Kristuksen Herruus johtaa vapauteen, jota en olisi tullut tuntemaan, ellen olisi rämpinyt läpi erilaisten orjuuden muotojen. Tuskalliset kokemukset monenlaisten kahleiden vankeudesta tekivät mahdolliseksi ymmärtää muita kahleiden sitomia ja väärien taakkojen raskauttamia. Orjuuden jälkeen Kristuksen vapaus kirkastui - samoin se kallis hinta, jolla meidät on vapaiksi ostettu. Hänen antamansa kuorma on sopiva ja keveä kantaa. Hän ei pakota eikä vaadi, vaan osoittaa armoa ja rakkautta silloinkin, kun kämmäilen. Hän ei murskaa, vaan nostaa, kantaa ja pelastaa. Hän vaikuttaa minussa tahtomista ja tekemistä hyvän tahtonsa mukaan, sielujen pelastukseksi. Omassa voimassani en voisi kuin niskuroida ja hullutella.

Jos olemassaoloni tällaisena matottaa joitakin niin vietävästi, että minut pitää vääristää, vääristelkööt omalla vastuullaan. Vääristelystä huolimatta en voi vaieta siitä, mitä olen nähnyt ja kokenut. 

On monia, jotka tahtovat kuulla kummajaisen empiirisiä havaintoja helvetillisen elämän koulusta. On monia, jotka kaipaavat toivoa, selkeyttä, ymmärrystä, vertaistukea ja rohkaisun sanoja - siis elävää todistusta elämän raadollisuuden keskelle.  Viime aikojen kohtaamiset ovat tuoneet esiin syvän tarpeen: tulla nähdyksi, kohdatuksi, kuulluksi ja arvostetuksi ilman paineita  vääntäytyä johonkin muottiin toisten mieliksi. Vastavuoroinen dialogi on arvokas lahja, joka ei täytä tilaa itsellään eikä jätä toista tyhjäksi, mutta taakkojen raskauttamaksi. Se antaa molemmille tilan olla, kohdata ja tulla kohdatuksi. Yhä uudestaan olen kuullut samaa: täällä kaivataan rohkeaa rehellisyyttä, jossa ei tarvita tekopyhyyden turvaliivejä. 

Kaivataan Jeesusta, joka elää omiensa keskellä - ilman kohtaamattomuuden kulissiteatteria. Jeesusta, joka ei halveksi luotujaan, vaan, kutsuu vangittuja vapauteen ja osoittaa armahtavaisuutta synnin raskauttamille, murtuneille sieluille - henkilöön katsomatta.  Jeesusta, joka vaikuttaa rohkeutta tuoda päivänvaloon valheen, joka meitä pyrkii eksyttämään johtaakseen siinä elävät tuhoon - mukavuuden, hyvyyden, helppouden ja ihmisjärjen mieltymysten nimissä.  Jeesuksen, joka rakastaa jokaista ihmistä, eikä tahtoisi yhdenkään jäävän vangiksi salakavalaan laittomuuden lakaisuvaltaan, joka piilossa toimii (ja yllyttää loukkaantumaan aina, kun piilopahuus uhkaa paljastua). 

On monia, jotka eivät ole loukkaantuneet kuullessaan kantapään kautta opittuja varoittavia esimerkkejä kieroutuneiden dynamiikkojen vaaroista, maton alle lakaisun mielenlaadusta, pyhitetyn pahuuden toimintamekanismeista ja itsepetoksen äärimuotojen vaaroista. 

Jopa uskosta osattomat ovat tunnistaneet eron tuhoisan toiminnan ja persoonan välillä. Satiiriset keinoni kuvailla piilopahuuden mekanismeja ei ole ollut loukkaantumisen aihe arjen kohtaamisten keskellä. Päinvastoin niistä on innostuttu - jopa juopporannalla. 

Tässä muutamia lausahduksia arjen keskeltä:

"Tuo on osuvasti kuvattu, vihdoinkin joku sanoo sen ääneen." 

"Olen nähnyt tuon ilmiön - en vain ole osannut sitä nimetä." 

"Maton alle lakaisu on ollut meidänkin perheen juttu. Kun minut lakaistiin, mitäpä sitä tekisi hukuttaakseen tuskansa? Viinaa ja lääkkeitä, huumeitakin menee."

"Tekopyhyyden turvaliiviteatteri - nyt sanoit jotain, mikä on vaivannut minua pitkään. Pitääpä kirjoittaa tuo ihan ylös." 

"Onpa helpottavaa kuulla, kun vihdoinkin joku sanoo, minulle nämä sanat: sinun ei tarvitse toimia toisten mieliksi tavalla, joka tuhoaa itsesi." 

"Näyttää siltä, että matto on levinnyt vähän joka suuntaan - onko enää seurakuntaa, jossa ei lakaista maton alle ongelmia?"

"On sairasta polkea toisten rajoja rakkauden nimissä. Mikä rakkaus tuhoaa toisen ja tuomitsee syylliseksi sen, joka ei alistu enää tuhoutumaan toisten mieliksi?" 

"Peljättävää pyhyyttä. Miten tuollaiseen tilaan voi edes päätyä?"

Omakohtainen kokemus paatumuksen syväpäädyn syöksylaskusta on kääntynyt hyödylliseksi opiksi itsepetoksen vaaroista. Samoin se on auttanut muitakin näkemään, ettei ihminen ole yhtä kuin se vääryys, jota hän on eksynyt tekemään. Itseironinen satiirini on vapauttanut muitakin näkemään tuhoisan paskan koomiset puolet. Rehellisistä kohtaamisissa olemme kohdanneet ja käsitelleet paskaa ilman tarvetta tuomita ihmisiä paskaksi. Päinvastoin olen puolustanut paatuneimpienkin ihmisarvoa. On eri asia käyttäytyä paskamaisesti kuin olla paskaa. Meikäläinenkin oli ennen aikamoinen paskiainen, kunnes Jeesuksen armosta vapauduin olemaan empaattinen kummajainen. Tämä antaa toivoa muutoksen mahdollisuudesta. Myös niiden vaikempien tapausten kohdalla, joihin itse kukin törmää matkan varrella - tai joka törmäilee toisiin ja teutaroi menemään kuten minä aikoinaan.

Se, mistä Jumala minut on pelastanut, on elävä todiste muutoksen mahdollisuudesta pahimmillekin ääritapauksille. Tämä todistus on tarkoitettu annettavaksi ihmisille, henkilöön katsomatta.  Jokaisella on vapaus valita kuulla tai olla kuulematta. Ja vaikka ei itse kärsisi kuulla, ei olisi hyödyllistä yrittää estää muilta mahdollisuutta kuulla sitä, minkä itse torjui. Koko jutun pointti on Jeesuksessa, meikäläinen on vain astia, joka ei mitään voisi ilman Jeesusta. Jeesuksen rakkaus on sytyttänyt sydämeni kiivailemaan sielujen pelastuksen puolesta. Se on avartanut myötätuntoisen näkökulman muillekin: paatuneimmatkin tapaukset ovat arvokkaita ihmisiä, joita Jumala rakastaa - eikä siksi voi hyväksyä pahaa, joka tuhoaa Hänen rakkautensa kohteet.

Tulin kipeästi kokemaan, miten mukavantuntuinen valhe voi orjuuttaa sielun, turmella luonteen ja pimentää mielen kuvittelemaan voivansa tehdä mitä haluaa ilman seurauksia. Tee mitä tahdot - tai oikeastaan: tottele isäntäsi tahtoa, niin pääset helpommalla/säilytät mukavuuden/vältät vastuun/saat hallita = siis olla tyranni. Alussa se vielä oli "mukavaa", mutta mitä pidemmälle menin, sitä ilmeisemmäksi tuli, etten ole se, joka hallitsee, vaan jota hallitaan kuin orjaa. Se oli niin sietämätön ajatus ylpeydelleni, että piti valehdella itselleen entistäkin enemmän - ja ympäristö kärsi siitä. Tein kauhistuksia ja aloin inhota yhä enemmän sitä, mitä tein. Silti pakenin totuutta kuin ruttoa. Vihasin itseäni niin syvästi, että itsetuhoisuudesta tuli elämäntapa. Tai kuolemankierre, jossa itsetuhon konstit olivat monipuolinen kokonaisuus. Niillä keinoilla moni lähti ympäriltä ensi yrittämällä, jopa vahingossa tai toisten "avustamana" (pakottamana) - silloin Jumalan varjelus tuntui epäreilulta. Niinpä kapinoin lisää. Nyt olen kiitollinen ja tahdon elää koko elämäni Jeesukselle, joka on varjellut hullun elämäni varmalta tuholta niin monesti, että olen jo seonnut laskuissa. Hänellä oli parempi elämä annettavana, johon sisältyy myös tarkoitus - ei vai minua, vaan muitakin varten. Vapisen ajatellessani, mitä minä hullu menikään tekemään! En voi kyllin kiittää, enkä käsittää Jumalan armollista aivoitusta. Jopa pimeimmät vaiheeni kääntyivät tärkeäksi opetukseksi, joita ilman en voisi ymmärtää toisten kipuja ja kahleita syvällisesti. 

Ilman helvetillisen menneisyyteni kohtaamista en tietäisi, mistä Jumala minut pelasti ja miksi tarvitsen armoa. Jos olisin lakaissut menneisyyteni maton alle, en olisi päässyt eteenpäin, en olisi oppinut kokemuksistani, en olisi vapautunut kahleistani, olisin jäänyt sokeaksi ja kyvyttömäksi tuntemaan myötätuntoa ketään kohtaan. Kohtaamattomuudessa katseeni ei olisi kirkastunut näkemään niin kuin minut on tarkoitettu näkemään - Jeesuksen silmin, Jeesuksen mielenlaadun tuntemisesta käsin. Ilman Häntä en näkisi näkymättömiä ajallisen keskellä, enkä ymmärtäisi hengellisiä asioita - ne olisivat hulluus. Ilman jo vuosikymmenen jatkunutta työskentelyä kipeiden kokemusten äärellä Jeesuksen hyvä työ minussa olisi hukkunut kohtaamattomuuden maton alle. Jos olisin totellut ihmisiä, en tietäisi mitään siitä, mitä minut on kutsuttu elämään todeksi. 

En tullut turhaan kokemaan, kuinka itsepetos vääristää sydämen hitaasti, mukavasti, helposti ja huomaamatta. Koska tulin tuntemaan valheen vaarat, miksi en varoittaisi niistä toisia? Sehän olisi itsekästä ja rakkaudetonta, jos vaikenisin, vaikka näkisin muiden olevan menossa suoraa päätä mukavantuntuiseen vaaraan. Jos kukaan ei varoita, evankeliumin valkeus pimenee. Ja mitä mattoa me sitten tehdään? Ylistetään itseämme autuaaksi asenteella: ei tämä meitä koske - syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme?

Mukavakin itsepetos on juuri sitä synnin pettämänä paatumista, josta Raamattu meitä varoittaa Hebr. 3:12-13. Samoin Sana kehoittaa varoittamaan, kehoittamaan, varustamaan ja vahvistamaan toinen toisiamme. Olisi tottelemattomuutta vaeta silloin, kun se johtaisi omantunnon ristiriitaan. Siitä ei voi vaieta, mistä on kutsuttu todistamaan. Tarvitaan niitäkin, jotka haistaa pimeyden metkut jo kaukaa ja varoittaa siitä, mikä tuhoaa sieluja salaa, vieläpä hurskaasti Jeesuksen nimessä. Jopa uskosta osattomat ymmärtävät sen - ja pitävät sitä jopa arvokkaana lahjana.

Vääristymistä vaikeneminen olisi välinpitämättömyyttä - varsinkin, jos näkee, kuinka mukava valhe pukeutuu pyhyyteen ja vetää Jumalan rakastettuja mukanaan Jeesuksen nimi suojanaan. Se ei ole hyökkäys ihmisiä vastaan, vaan sielujen varjelukseksi tarkoitettu palvelutehtävä. Moni näkee sen lahjana. Joillekin se on myrkkyä. Niin se oli minullekin silloin, kun vihasin totuuden valkeutta. Vastustin avoimesti Jeesusta. Kohtaamaton kulissihurskaus pistää kapinan vielä kierommaksi: Jeesuksen nimessä vihataan totuutta, halveksitaan Jeesuksen Hengen työtä toisissa - siis Jeesusta itseään. Se viha ei ole henkilökohtaista vihaa ihmistä kohtaan. Se kohdistuu siihen Herraan, joka sydäntä hallitsee. Kun Kristus saa olla sydämen Herra, ihminen on vapaa. Sen tulisi olla ilo - monille se onkin - mutta joillekin se on niin hirveä loukkaus, että toisen olemassaolo täytyy hävittää. Jos ei voi enää hallita toista herrana, toista ei ole enää olemassakaan. Tilalle rakennellaan nurinkurinen narratiivi, johon totuuden nimissä kaikkien tulisi uskoa.

Pyhä petos ajaa vääristelemään ilmeisiä tosiasioita Jeesuksen nimessä, jotta oma tahto olisi oikeassa ja joku toinen aina väärässä. 

Tätä meikäläinenkin duunaili pimeydessä - ahkerasti. En vain onnistunut saamaan aikaan kovinkaan vakavaa haittaa evankeliumille. Ja nyt näen, kuinka tätä samaa tahtoa noudatetaan hurskauden nimissä, oikeaoppisesti ja täysin varmana siitä, että ollaan hyvällä ja oikealla asialla. Vaikka poljettaisi lähimmäisiä salaa, tuomittaisi syyttömiä syylliseksi ja julistettaisi syylliset viattomiksi. Vaikka peiteltäisi pimeyden töitä pyhän kohtaamattomuuden maton alle ja oikeutettaisi viskellä vastuuta väärille harteille - ollaan silti niin oikeassa uskossa, ettei enää osata erehtyä. Vaikka syytettäisiin aina toisia ja halveksittaisi Jumalan työtä toisissa - eletään silti armosta. Mutta eihän armossa elämisen tulisi johtaa toisten hienovaraiseen syyllistämiseen ja tuomitsemiseen? Käsittääkseni Jeesus ei antanut omilleen veljien syyttäjän virkaa. 

Tämä "armo" ei tunne katumusta eikä kaipaa vapautusta, vaan tuomitsee vapautumisen itsekkyydeksi ja projekteeraa kohtaamattoman syyllisyyden vapautuneen lähimmäisen viaksi. 

Tämä on syntipukkisirkus, joka ei tunne armoa yhtäkään sielua kohtaan. 

Se ei auta ketään vapautumaan vääryydestä, vaan vangitsee vääristelemään kieroon todellisuutta voidakseen välttää epämukavan totuuden paljastumisen. Tähän ei päädytä hetkessä, vaan pitkällisen prosessin seurauksena. Kun epämiellyttäviä tosiasioita lakaisee maton alle tarpeeksi monta vuotta, lopulta pyhyys pimenee. Tässä pyhyydessä "rakkaus ei tunne rajoja", vaan polkee toisten rajat - ja loukkaantuu, jos toinen ei alistu enää kynnysmattoilemaan ihmisten mieliksi. 

Tällainen hurskaus on kuin hengellistä välineurheilua, jossa lähimmäistä kulutetaan salaa oman mukavuuden kunniaksi - ja tehdään se vieläpä niin kierosti, että lähimmäinen luulee itse halunneensa kantaa vieraita ikeitä hyvinvointinsa, omantuntonsa, mielenyerveytensä, todellisuudentajunsa, kutsumuksensa ja jumalasuhteensa kustannuksella. Tällaiseen orjuuden ikeeseen Kristus ei kutsunut ketään. Silti sitä kaupataan kristillisten hyveiden nimissä vilpittömille, auttamishaluisille, myötätuntoisille ja pahaa aavistamattomille Jumalan lapsille. Vieraiden ikeiden viskely on peljättävän tehokas keino estää muita palvelemasta Jumalaa Hänen tarkoituksensa mukaan. Elävän Jumalan palveleminen ei uuvuta sieluja salaa elävältä. Vaikka väsymme, emme uuvu - koska Jeesus vie meidät myös lepäämään. Ei ole rikos vetäytyä aika ajoin yksinäisyyteen - on rikos tuomita itsekkyydeksi kahdenkeskeinen ajan viettäminen Herran kanssa. Luonnollinen levon tarve tuomitaan siellä, missä lähimmäinen nähdään kulutustuotteena. 

Olin tällaisen orjuuden ikeessä vuosia - enkä edes tajunnut, miten monessa suhteessa elämäni oli vangittu tuhoutumaan toisten mukavuuden alttarille. Jos olisin jäänyt ihmisten mieliksi loppuunkulutettavaksi, en olisi voinut elää todeksi kutsumustani Kristuksen todistajana. Se olisi tehnyt tyhjäksi Jumalan aivoituksen elämässäni. Ja se olisi vaikuttanut ties kuinka moniin ihmisiin, joita minut on tarkoitettu kohtaamaan. 

Ihmisten orjuudessa en ollut vapaa kohtaamaan toisia. Eipä minulla ollut siihen voimavarojakaan. Elin kroonisen uupumuksen kierteessä kantaessani harteillani turmiollista taakkaa toisten paatumuksen hyväksi. Ja mitä tapahtui? Kieroutunut toiminta meni vain kieroutuneemmaksi. Vastuuttomuus sai yhä julmempia piirteitä. Parannusperformanssit seurasivat toisiaan ja totuuden kohtaamisesta tuli joka kierroksella yhä teennäisempi farssi. Muutokseen ei ollut motivaatiota, koska kaikki kohtaamaton pimeys oli viskattu minuun. Voi, kunpa olisin tajunnut jo aikaisemmin! Auttaminen kohtaamattomuuden kaatopaikkana ei auta ketään. Se mahdollistaa paatumusta. 

Tämän oivaltaminen oli todella kipeää, mutta vapauttavaa. En voinut enää jäädä kynnysmattoilemaan rakastamieni ihmisten paatumuksen mahdollistajana. Rajojen vetäminen ei suojellut vain omaa elämääni, vaan avasi mahdollisuuden vapautumiseen muillekin. Jos olisin jäänyt kynnysmattoilemaan, olisin jäänyt mahdollistamaan kaikkien osapuolten tuhoa. Vaikka muutuin hurskaan halveksunnan kohteeksi ja rehellisyyteni tuomittiin väkivaltaiseksi ihmisvihaksi, entisenä misantrooppina tiesin, ettei sellaiset syytökset ole totta. Misantrooppi ei välittäisi edes varoittaa valheen vaaroista toisia, vaan nauttisi salaa katsoessaan kun kaikki hukkuvat yhdessä pyhään piilopaskaan.

Pyhitetty kohtaamattomuus voi johtaa varsin nurinkuriseen hurskauteen. Siinä totuus lakaistaan maton alle aina, kun se ei miellytä. Maton alle lakaistaan myös ongelmat, vääryydet ja lähimmäisten hätä. Se on muka anteeksiantoa! Eikä asiaan saa enää koskaan palata! Ikään kuin anteeksianto edellyttäisi muistin amputointia, pakonomaista unohtamista ja totuuden torjuntaa. Mikä maton alle on lakaistu, se maton alla pysyköön - ja jatkukoon kaikessa hiljaisuudessa. 

 Lähimmäisen olemassaolo uutena luomuksena kielletään, kun tätä ei voi enää hallita oman mukavuuden mukaan. Niinpä rajani tuomittiin itsekkyyden synniksi ja vapauteni kapinaksi. Kun lopetin laittomuuden kynnysmattoilun, minusta tulikin laittomuuden ihminen! Kun en jäänyt Jumalan palvelun nimissä tuhoutumaan kohtaamattomuuden kaatopaikkana, minusta tuli luopio. Todellisuudessa olen luopio vain, jos katsoo asiaa pimeyden näkökulmasta.  Jos se on luopumusta, ettei enää ohita todellisuudentajuaan, eikä suostu toimimaan vastoin omaatuntoaan, mistä siinä oikein luovutaan? Valheesta. Ei ole luopumusta kieltäytyä antamasta tukahduttaa todistustaan ja häväistä kutsumustaan kaikkien turmioksi. 

Missä olemassaoloni on enää halveksittava irvikuva, ei olisi hyödyllistä jäädä vääristelyn vaikutuspiiriin. Se "auttaisi" vääristelyyn eksyneitä vääristelemään lisää, lisää ja lisää.  Missä hurskaasti  murskataan valheen voimalla niitä, joiden olemassaolo häiritsee mukavaa "rauhaa", siellä on perusta on vinossa - tai kääntynyt jo ylösalaisin. Mikä rauha se on, joka häiriintyy siitä, jos joku vapautuu kuolemasta elämään ja kehtaakin tuoda valoa pimeyteen? Se ei ole Jumalan rauha, vaan kuoleman rauha. Sen tunnistaminen on mahdollisuus korjata vinoutuma. Jos vinoutuman olemassaolo kielletään ja lakaistaan maton alle, on vaarana, että matto peittää kaiken. Ja maton alle mahtuu. Sinne mahtuu kokonainen maailmankuva, nurinkurinen armoteoligia, jossa se ei ollutkaan täytetty, vaan tilalla on: "Se on lakaistu! Niinpä enää ei tarvitse kohdata, ei nähdä, ei kuulla eikä ymmärtää mitään, mikä uhkaa mukavuutta, häiritsee riettaan iloista armon ilmapiirä ja saa kulissit rakoilemaan." Ei saa paljastaa sitä piilopahaa, joka turmelee salaa sieluja ulkoisesti hurskaalta näyttävän rakennelman takana. 

Koko rakennelman idea on: mukavan tuntuinen pakokapseli todellisuudesta. 

Jos epämukava totuus omaantuntoon kilahtaa, se nopeasti maton alle livahtaa.

 Totuudenpuhujat tuomitaan rauhanrikkojiksi siellä, missä epämukavia totuuksia on lakaistu maton alle niin pitkään, ettei enää huomata, mitä tehdään. Kohtaamattomuudessa on juuri tämä ongelma: ei nähdä, ei kuulla, ei ymmärretä. Ilmeisesti usko ei tulekaan kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen Sanan kautta - vaan usko tulee kuuroudesta ja kuurous oman oikeassa olemisen kautta.  

Jos Jeesuksen Henki toimii tavalla, joka ei miellytä - kielletään: "Ei tuo ole Jumalasta. Ei Jeesuksen Henki toimi noin. Ei Jeesuksen seuraaja voi puhua noin / ei voi toimia noin / ei voi pukeutua noin / ei palvella noin / ei voi olla kutsuttu tuollaiseen tehtävään / ei voi elää noin / ei voi olla tuollainen." Jos totuus torjutaan yhä uudestaan, ei huomatakaan, kun joudutaan kieltämään Jeesus lähimmäisessä. Mukavasta parannuspakokapselista voi tulla sydänten vankila, josta ei saisi enää kukaan puhua. Ei saisi kutsua vapauteen niitäkään, jotka tahtoisivat vapauteen. 

Vaikka yleisesti tunnettua on, että herätys alkaa, kun valheet paljastuvat -  kohtaamattomuus loukkaantuu, jos joku nimeää pimeyden työt. Kyllä hurskaasti herätystä rukoillaan mutta sitten kun herätys alkaa, niin johan se lakaistaan maton alle livakkaan. Kohtaamaton kulissihurskaus  kääntää herätyksen ongelmaksi ja peittelee pimeyden töitä vedoten armoon ja rakkauteen. "Rauha, rauha, vaikka ei rauhaa ole."

Valheen "rauha" vaatii vaikenemaan totuudesta armon nimissä.  Se kieltää kohtaamasta pahan todellisuutta ympärillään ja omassa sydämessään - Jeesuksen nimessä. Pitäisi vain katsoa Jeesukseen ja lakata pahaa näkemästä. Mutta jos katsoo Jeesukseen niin kuin Raamattu sanoo, siinä valossa oman tilan turmiollisuus paljastuu, samoin ympäristön pahuus. Silloin ei enää näe itseään niin kuin fariseus temppelissä: muita parempana. 

Jumalan pyhyyden edessä näen oman syntini ja Hänet, joka sovitti syntini. Jos siis katsoo Kristukseen, silloin näkee Hänet, näkee itsensä, kokee sovituksen, näkee toiset, tuntee hädän sieluista ja antautuu palvelukseen. Tämä prosessi on tunnettu parannuksena, sitä on pidetty elintärkeänä sielujen autuuden kannalta läpi kirkkohistorian. Mutta nyt tilalle on tullut toisenlainen, mukavampi "katse Kristukseen", joka kieltää kohtaamasta itseään Kristuksen valkeudessa, tuomitsee katseen kirkastumisen eksytykseksi, vaientaa varoitukset ja kieltää näkemästä pahan todellisuutta. Pahan tunnistaminen onkin pahan kaivelua. Pahan tunnustaminen onkin negatiivista henkeä. Pahan nimeäminen onkin pahan puhumista toisista. Pahan vaaroista varoittaminen onkin pahantahtoista ihmisvihaa. 

Mitä mattoa? 

Jos kukaan ei tunnista pahaa, ei tarvita myöskään Sovittajaa. Näin ristintyö pimennetään, ettei loukata ketään. 

Positiivisuuden nimissä amputoidaan erottelukyky. Samalla pimentyy evankeliumin ydin: Kristuksen risti. Jos pahan todellisuutta ei saisi nähdä, eikä siitä saisi puhua, silloin ei voida saada todellista apua pahan ongelmaan. 

Jos ei saisi enää tehdä näkyväksi sitä, miten meitä eksytetään, kuinka voisimme oppia erottamaan valheen totuudesta? Silloin estetään näkeviä näkemästä ja sokeutetaan sydämet. Silloin olemme helposti kontrolloitavia, helposti poljettavia ja helposti käytettävissä vieraiden ikeiden kantajina kaikkien turmioksi. Vaikka meidän tulee kantaa toistemme kuormia, kaikkia kuormia ei kuulu kantaa. Jokaisella on myös kuormat, jotka itse kunkin on itse kannettava. Vastuun rajojen tunteminen on terveen uskon elinehto. Jos vastuun rajoja ei tunneta, niitä rikotaan. Se on kuolemanvakava asia kristillisen vapauden, lähimmäisenrakkauden ja totuuden kuuliaisuuden kannalta. 

Vieraiden ikeiden painon alla on mahdotonta palvella Jumalaa koko sydämestään - koska sydäntä hallitsee toiset herrat. Väärien taakkojen alle on uupunut moni Jumalan palvelija. Vieraiden ikeiden taakka voi olla niin raskas, että se vie lopulta hengen. Olin itsekin hilkulla kuolla mielivaltaisten taakkojen alle. Se on johdonmukainen seuraus siitä, mitä tapahtuu, kun viskelee taakkoja lähimmäisen harteille ja lähimmäinen kantaa, koska on muka julmaa vetää rajat, vaikka olisi kuolemaisillaan vuosien kroonisen loppuunpalamiskierteen päätteeksi. 

Kieroutunut kuvio opetti, millainen henkinen helvetti rajaton rakkaus voi olla. Rajattomuuden keskellä rajat alkoivat kirkastua. Laittomuuden kynnysmattoilu opetti tuntemaan vastuun rajat (se oli peljättävä, kallis, kivulias ja hengenvaarallinen oppitunti).

Kun usein sanotaan, että "kantakaa toistenne taakkoja, niin te täytätte Kristuksen lain" unohdetaan usein se loppupuoli, jota ilman toisten taakkojen kantaminen voi olla kaukana Kristuksen lain täyttämisestä: "kunkin on kannettava oma kuormansa ".  Jos näitä kuormia viskelee vääriin niskoihin, siinä rikotaan ihmisiä ja estetään terveeseen vastavuoroisuuteen ja totuuden rakkauden kuuliaisuuteen kasvu itseltä ja toisilta. Väärien taakkojen viskely on siitäkin vaarallista, että siinä lähimmäinen pakotetaan salaa kantamaan sellaisia taakkoja, jotka yksin Kristus on jo kantanut ja sovittanut. Se voi johtaa vaaralliseen kuvioon, jossa jonkun on tuhouduttava toisten taakkojen raskauttamana, jotta joidenkin ei tarvitsisi katsoa peiliin ja nöyrtyä katumukseen. Raamattu varoittaa juuri tällaisesta puuhailusta: "He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten harteille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellakaan liikuttaa." (Matt. 23:4) 

On vaarallista vangita salaa toinen taakankantajaksi - vieläpä hirskauden viitta hulmuten, viaton hymy naamalla tai sääliin vedoten kaiken hyvän nimissä. Silloin ei tehdä mitään hyvää, vaan pidetään yllä pahaa, joka orjuuttaa tekijän orjuuttamaan toisia. Puhun nyt tällaisen kieroutuman äärimuodosta. Se on tärkeää tehdä näkyväksi, jotta emme päätyisi yhtä pitkälle. Muistakaamme, ettei kyseinen dynamiikka ole läheskään aina yhtä syvästi vääristynyt. Korjausliike on mahdollista niin kauan kun henki pihisee - toivon mukaan myös taakankantajassa. Olisi kaikkien kannalta hyödyllistä, ettei lähimmäinen kulu hengiltä joutuessaan kantamaan kahden tai useamman taakkoja harteillaan. Tämä kuvio voi mennä turmiollisempaan suuntaan, mitä pidempään se jatkuu. Ja kun se kroonistuu, siitä tulee Väärien taakkojen viskaamisen syndrooma, joka ei palvele elämää, vaan kuolemaa. Kun yksi kantaa mielivaltaista taakkaa, toisen ei tarvitse luopua vääryydestä, joka tuhoaa tekijän ja tekojen kohteen. Sen sijaan vääryys pyhitetään, taakankantajan ihmisyys poljetaan ja syyttömiä syyllistetään siitä, mitä tehdään. Syyttömästi syytetty ei voi olla syyllinen kuin omiin tekoihinsa. Hän ei siis ole absoluuttisen viaton uhri - sellaisia ei tässä maailmassa ole ollut muita kuin Jeesus. Vaikka olisin joskus joutunut uhriksi, olen myös ollut tekijä, jonka uhriksi ovat joutuneet usein juuri ne kaikkein läheisimmät - toisten teoista en voi olla vastuussa, omissakin on riittävästi. Siksi tarvitsen Krituksen armoa joka päivä, etten enää eksyisi mielettömyyteen. 

Jos oma vääryys vieritetään toisen niskaan, silloin estetään mielenmuutos itseltä ja toisiltakin. Eikä tämä vaadi tietoista pahuutta. Siihen riittää haluttomuus kohdata mitään epämukavaa - varsinkaan omassa sydämessä. Sillä tiellä meikäläisestäkin tuli aikoinaan paatumuksen syväpäädyn syöksylaskija. Tein syväliukuni avoimesti. Se oli vaarallista silloinkin. Vielä vaarallisempaa siitä tulee, kun paatumuksen syväpäätyyn syöksytään armon varjolla, hurskaasti ja huomaamatta - Jeesuksen nimessä. 

Pyhitetty pysähtyneisyys voi kätkeytyä taitavasti hurskauteen, mutta mitä pidempään se jatkuu, sitä ilmeisemmäksi sen epäaitous tulee. Olen nimennyt tämän ilmiön tekopyhyyden turvaliiviteatteriksi - joka osuu kuin matto lattiaan jopa uskosta osattomien mielestä. Hekin tunnistavat kohtaamattomuuden kulissihurskauden teennäisyyden. Ja valitettavasti liian moni on saanut hyvin ikävän kuvan kristillisyydestä tällaisen pyhyyden seurauksena. Kohtaamaton kulissihurskaus ei kohtaa toisia aidosti, vaan yläpuolelta tuomiten toisia syylliseksi siihen, mitä itse tekee - vieläpä Jumalan Sanaa lyömäaseena käyttäen. Sellainen Raamatun käyttö herättää syystäkin voimakkaita vastareaktioita. Se on kaukana terveestä omantunnon pistosta, jonka tulisi herättää katumus, johtaa synnintuntoon ja parannukseen. Ulkokultainen Raamatun käyttö antaa väärän kuvan Jumalasta. Se ei lähennä meitä Kristukseen, vaan vieraannuttaa tehokkaasti Jumalan Sanasta, jota me tarvitsisimme eniten voidaksemme elää lähellä Jeesusta. Jos emme anna Sanan kaksiteräisen miekan lävistää sydäntämme, emme opi tuntemaan kirjoituksia ja Jumalan voimaa. Ilman Hengen mielen tuntemista Jumalan Sanan aarteet jäävät meiltä tuntematta. Silloin Raamattu on meille pelkkää "käsky käskyn päälle, läksy läksyn päälle, hieman sieltä hieman täältä." Ja tietenkään Sana ei silloin koske meitä, vaan aina toisia. 

Arjen kohtaamisten keskellä olen yhä uudestaan kuullut toisten kertovan samaa, mitä olen saanut itsekin osakseni. Evankeliumin nimissä heitä on "kohdannut" teennäiseen hymynaamariin kätkeytynyt kohtaamattomuuden kovettama sydän. Sen vierellä voi olla vilpittömiä, jotka sydämestään tahtoisivat auttaa, mutta eivät voi. Koska kohtaamaton hallitsee tilaa ja "hoitaa homman". Vilpittömät pidetään rekvisiittana, joiden valoa käytetään kätkemään kohtaamaton pimeys. Vilpittömien ei auta kuin totella, koska muuten perästä kuuluu. "Tottelemattomuudella" voi olla ikävät seuraukset. Jos ei tottele ihmisiä, voi menettää palvelutehtävänsä ja paikkansa. Ikään kuin se ei olisikaan Kristus, jota ainoaa tulisi Herranaan totella. Uskosta osattomat näkevät teeskentelyn läpi paremmin kuin arvaisikaan. Epärehellisyys on vihoviimeinen asia, mitä he kaipaavat. He elävät jo keskellä epärehellisyyttä. Jos hurskaat pyhät ilmentävät sellaista mielenlaatua, uskosta osattomat saavat kuvan, jonka mukaan Jeesuksella ei ole parempaa annettavaa kuin tämän maailman ruhtinaallakaan. Juuri siihen vihollinen pyrkiikin.

Kohtaamaton kulissihurskaus esiintyy pyhänä samalla kun halveksii toisia, hallitsee toisia ja uskoo olevansa muita pyhempi. Niinpä se saa jo valmiiksi synnintuntoiset tuntemaan olevansa liian syntisiä ja kelvottomia Jumalalle. Sellainen asenne ei kohtaa toisia samalta viivalta, ei välitä aidosti kuunnella, vaan ohittaa kysymykset ja lähimmäisen hädän armon nimissä. Ikään kuin kaikki järjestyisi, jos nyt vain lakaiset hätäsi maton alle, unohdat kokemuksesi anteeksiannon nimissä- ja äkkiä teet sen uskonratkaisun. Tämä ei ole evankeliointia sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan hienovaraista rokottamista evankeliumia vastaan. Se jättää jälkeensä vastenmielisyyden kaikkea kristillisyyttä kohtaan. "En halua olla missään tekemisissä sen teidän Jeesuksen kanssa" on yksi yleisimmistä lauseista tällaisen "saarnaamisen" seurauksena. Eikä ihme, koska ihmistä ei kohdata, vaan kohdellaan kuin projektia, josta on jo ennalta päätetty, mikä tulos kelpaa. Silloin ei jää sijaa Jumalan Hengen työlle, kun ihminen etsii omaa kunniaa ja hyötyä lähimmäisestään. 

Muottiin ahtava uskonnollisuus vaatii muita olemaan sellaisia, kuin ihmiset haluavat. Tällainen asenne antaa sanattoman viestin: "et kelpaa Jumalalle jos et ole sellainen kuin odotamme." Ikään kuin Jumalalle kelpaisi vasta, kun ihminen hävittää yksilöllisyytensä toisten mieliksi. Tämä pyhyys ei voi sietää aitoja Jumalan kuvia, jotka ovat vapaita kasvamaan Kristuksen tuntemiseen sellaisina kuin ovat - synteineen ja vikoineen päivineen. Juuri syntiemme, vikojemme, haasteidemme ja haavojemme kanssa meidän tulisi mennä Kristuksen luokse voidaksemme vapautua. Mutta kohtaamaton kulissihurskaus vihjailee rivien välistä: "et sinä voi tuollaisena kelvata Jumalalle, sinun pitää ensin täyttää meidän odotuksemme hyvästä kristitystä - noniin, annapa meidän muovailla itsesi muottiimme mahtuvaksi, ehkä sitten kelpaat palvelemaan Jumalaa." Valitettavasti tässä touhussa mikään ei riitä. Vaikka vääntäytyisi miten mutkalle miellyttääkseen ihmisiä, aina löytyy moittimisen aiheita ja lisää vaatimuksia. Samalla sisäinen ihminen kuolee. Se on armotonta menoa. 

Tekopyhyyden turvaliivit tunnistaa niiden sisäisestä onttoudesta. Asenne karkottaa ympäriltään nekin syntiset, jotka kaipaavat Vapahtajaa: Yläpuolelta tuomitseva, nenän vartta pitkin katsova, aina oikeassa oleva, toisia alentuvasti kohteleva, Raamatulla päähän lyövä, tyhjiä latteuksia hokeva, hiljaisia odotuksia huokuva, levoton ja kiireinen, nopeaan ratkaisuun painostava, parannusta vaativa, armon ehdollistava, helvetillä uhkaava, hurskaasti halveksiva, rakkauden sanoja julistava, mutta rakkaudeton, muotojumalinen ylimielinen. 

Onneksi kaikki uskovat eivät ilmennä tällaista mentaliteetilla! Vielä on niitä, jotka eivät ole notkistaneet polviaan matolle. 

Omavanhurskauden kovettama pyhyys on saanut monet uskosta osattomat toteamaan: "Jos tämä on Jeesuksen uskoa, en halua olla missään tekemisissä sellaisen Jeesuksen kanssa." Tai: "Jos tämä on rakkautta, en halua olla sellaisesta rakkaudesta osallinen." Tai: "Jos Jumala on tällainen, en tahdo tulla tuntemaan sellaista Jumalaa."

He ovat torjuneet vääristyneen uskonnollisuuden syystäkin - murheellista on, että samalla terve usko hämärtyy. Vääristyneen hengellisyyden seurauksena Jeesuksesta jää mieleen kammottava kuva. Ei ole ihan sama, millä mielellä me evankeliumia julistamme. Jos Jeesuksen palveljia sydämessään halveksii niitä, joita Kristus kutsuu luokseen, se ei käy järkeen. 

Silloin ihminen työntää lähimmäistään pois Kristuksesta Hänen nimissään. 

Tällainen hurskaus ei kutsu toisia evankeliumin vapauteen, vaan painostavaan huonommuuteen, jossa jo valmiiksi toivottomaksi tuomittu, syntien raskauttama sielu vajoaa epätoivoon. Tällainen "saarnaaminen" ei johda armon tuntemiseen, ei vapauta, vaan herättää vihaa Jeesusta kohtaan - koska Hänen nimissään tuomitaan toinen liian syntiseksi "pyhien yhteisöön". Eikä siihen tarvita sanoja - pelkkä toisia yläpuolelta halveksiva asenne riittää. Ikään kuin meillä olisi oikeus päättää, ketkä ovat kelvollisia palvelemaan Kristusta. Sehän on Jumalan paikan varastamista, jos alamme katsoa ihmiseen ja päättää, ketkä kelpaavat pelastukseen ja ketkä ansaitsevat joutua kadotukseen. Voi tällaista sokeutta! Ei Jeesus turhaan varoittanut karttamaan ulkokultaisuutta. Se oli synti, jota Jeesus vastusti kaikkein kovimmin sanoin - koska rakasti ulkokultaisen pyhyyden kovettamia sieluja yhtä palavasti kuin muitakin syntisiä. 

Koska Jumala ei muutu, Jeesus rakastaa tänäpäivänäkin jokaista, olipa hän missä tilassa tahansa. Siksi meillä ei ole syytä paeta Häntä. Hän voi muuttaa kohtalomme - olipa kyseessä muotojumalinen, siivosyntinen, rikkinäinen, rikollinen tai paatunut öykkäri. You name it.  Jopa helvetillinen elämä voi muuttua todistuksen aarreaitaksi Jeesuksen seurassa. 

Hänen kanssaan voimme aina aloittaa alusta. Ei se mitään, vaikka kämmäillään ja erehdytään - ei meistä tule täydellisiä - mutta voi meitä, jos emme enää kykene erehtymään ja tunnustamaan langenneen luontomme taipumusta eksyä kämmäilemään. Sitten kämmäillään oikein urakalla. 

Terveisin kokemuksen syvä rintaääni. 

Kuvasarja osa 12: Vankilasta vapautui elävä todistaja - pyhän paheksunnan aikakausi alkoi

 

Enää en ole uuvuttavan valheen vanki. Olen vapautunut kuolemasta elämään. Vaikka elämääni on siellä täällä hurskaasti halveksittu ja tuomittu - siitä on tullut ilmiö - en häpeä olemassaoloani toisten kovasydämisyyden vuoksi. Jos aitous, vapaus ja näkyväksi tullut elämä on niin vierasta, että niitä halveksitaan, tuomitaan ja pyhästi paheksutaan - vieläpä Jeesuksen nimessä - kuinka olemme vieraantuneet Hänestä niin kauas, ettemme enää tunne Hänen vaikutustaan lähimmäisissämme? 

Vaikka olen kuvassa keskellä vääristyssirkusten sarjaa, enää minun ei tarvitse kätkeytyä peikonlehtien suojaan. Enää en pelkää ihmisten vihaa ja halveksuntaa - Herran pelon tunteminen vapautti minut ihmispelosta. Toisten nurinkuriset vääristelyt eivät minua määrittele, vaan Hän, joka lunasti minut vapaaksi ihmisten orjuudesta. Vuosien työskentely johti itsetuntemuksen kasvuun. Aikamoinen määrä raskaita kalheita katkesi sitä mukaa, kun totuuden valkeus valaisi sydämeni pimentoja. Tämä prosessi jatkuu yhä. Tähän mennessä matka on ollut kipeä, mutta varsin mielenkiintoinen. 

Olemukseni ei ole enää tukahdutettu väärien taakkojen uuvuttavaan vankeuteen. Enää minun ei tarvitse pelätä hienovaraista rangaistusta toisten huomioimisesta. Toista ihmistä ei voi omistaa. Sellainen asenne varastaa, tappaa ja tuhoaa salaa toista. Jos  toinen ei alistu jäämään vankeuteen, se ei ole rikos. Päinvastoin on rikollista varastaa toisen elämä itselleen - ja väittää henkistä orjuuttamista hyvyydeksi. 

 Aivan uudenlainen kohtaamisen taso on avautunut vapautumisen jälkeen. Olemukseni on avoin. Se antaa muille vapauden olla aitoja. Kummajaisuuteni puhuttelee - sitä ei nähdä suurena virheenä Jumalan luomistyössä muualla kuin siellä, missä sydän vaeltaa pyhitetyn pysähtyneisyyden ja hurskaan kohtaamattomuuden kulissien keskellä. 

Molemmat ovat valintoja, jotka voi muuttaa halutessaan. On äärimmäisen surullista, jos vaihdamme elävän uskon ulkokultaiseen teatteriin sen sijaan, että eläisimme todeksi elämää, johon meidät on kutsuttu. Vielä surullisempaa on, jos kiellämme elävän todistuksen ja vangitsemme salaa muut uskomaan valheita kanssapalvelijoistamme, todellisuudesta, itsestämme, heistä itsestään ja Jumalasta.😟

Minun eikä kenenkään kuulu jäädä sijaiskärsijäksi kuolettavaan kuvioon, jotta joku muu voisi säilyttää oman minäharhansa eheänä. Valheen puolesta kuoleminen olisi uhri tuhon alttarille. Se olisi voitto pimeydelle. Tuon kuoleman kierteen jälkeen Jeesuksen puolesta kuoleminen alkaa näyttää mielekkäämmältä vaihtoehdolta. Millaisesta pimeyden syvyydestä Jeesus pelasti minut, miten paljon Hän on kärsinyt minua, ja tehnyt minulle valtavasti hyvää, vaikka en ole sitä ansainnut - olen ollut niskuri, joka omaa mielettömyyttään on kapinoinut ainoaa Pelastajaansa vastaan. On suurta armoa, etten ole kuollut, vaikka olisi pitänyt. Koska Jumala on varjellut elämäni varmalta kuolemalta useita kymmeniä kertoja, tahdon palvella Jeesusta koko sydämestäni ja olla tarvittaessa myös valmis kuolemaan Hänen nimensä tähden. Koska Jumalan Henki vaikuttaa tämän tahdon, vahvistakoon Hän sitä niin, että pyllistän paholaiselle kiitosmielellä, vahvana Herrassa loppuun asti!😄

Vaikka koko maailma vääristäisi minut irvikuvaksi, en tahdo palata takaisin kuolemaan valheen hyväksi. 

On murheellista, kun ihminen itsepintaisesti torjuu totuuden ja hukuttautuu valheeseen välttääkseen vastuun teoistaan. Olen kokenut sen omakohtaisesti, millaiseen mielettömyyteen itsepetos voi johtaa. Siinä samalla hylkää kasvun, mielenmuutoksen ja koko elämän.😰  

Lopulta totuus tulee niin ilmeiseksi, että itsepetos alkaa vaatia ihmisuhreja. Jos alistuisin kiltisti olemaan syyllinen toisten tekoihin, olisin paatumuksen mahdollistaja, en Kristuksen palvelija. Ja voi, kuinka minua kaduttaa, etten tajunnut tätä aikaisemmin!😭

Kenenkään tehtävä ei ole tuhoutua toisen syntipukkina. Ketään ei ole kutsuttu palvelemaan häpeäalttarilla kohtaamattomien sydänten kaatopaikkana. Ketään ei ole kutsuttu elämän tukahduttavaan teatteriin, jossa "kaikki on hyvin", eikä mitään tarvitse kohdata. Se on sielun vankila. 

Valhe kuluttaa siinä elävät, vaatii aina uusia ihmisuhreja ja lopulta se syö itsensä elävältä. On hulluutta hylätä todellisuus ja rakentaa elämänsä hauraan illuusion varaan.🫣 Valhe romahtaa aina ajallaan. Ja kun se romahtaa, siitä voi vihdoinkin vapautua - ellei yhä vain jatka totuuden torjuntaa. Totuus seisoo valheen raunioilla. Mikään valhe ei voi voittaa totuutta, joka on koko elämän perusta. Jos perusta hylätään, siitä tulee loukkauskivi ja kompastuksen kallio. Silloin Sanakin muuttuu aseeksi toisten tuomitsemiseen niillä tuomioilla, joista ei tahdo tuomita itseään voidakseen vapautua. Jumalan Sanan voima jää silloin vieraaksi kohtaamattomalle sydämelle. Sana onkin enää vain "käsky käskyn päälle, läksy läksyn päälle, milloin siellä, milloin täällä." (Vrt. Jes. 28:7-13)  

Vaikka valhe jonkin aikaa menestyisi, lopulta valheen mielettömyys tulee ilmeiseksi kaikille. Totuus ei tarvitse puolusteluja - siinä oleminen on todistus itsessään. Siinä on vapaus, elämä, lepo, rauha, ilo, luovuus, muutos, rakkaus, voima, yhteys, viisaus, vastuu ja merkitys.

Vastuu totuudessa on se voima, joka pitää todellisuuden kasassa.

Kun se jätetään kantamatta, koko rakenne alkaa luhistua sisältäpäin. Siksi vastuun pelko on älyllinen ja hengellinen umpikuja.😑

Vastuun pako on paradoksi: se toteuttaa sen, mitä ihminen pelkää. Vastuunpakoilija kuvittelee, että vastuun välttely suojelee häntä epämukavuudelta, ihmissuhteiden ja maineen menetykseltä. Mutta todellisuudessa se varmistaa juuri ne seuraukset, jotka ihminen haluaisi välttää:

- Ihminen haluaa säilyttää maineensa -> alkaa peitellä tekojaan ja pakenee vastuutaan -> lopulta jää kiinni -> maine tuhoutuu ja uskottavuus kuolee sen mukana.

- Ihminen haluaa säilyttää mukavuutensa -> alkaa valehdella ja manipuloida -> joutuu elämään syvenevässä ristiriidassa ja jännityksessä -> mukavuus häviää.

- Ihminen haluaa säilyttää valtansa ja asemansa -> lakaisee vimmatusti maton alle uhkaavia totuuksia ja muutaman totuudenpuhujan -> menettää luottamuksen syntipukkiseremonioillaan ->  asema murenee ja valta paljastuu valheelliseksi.🙄

Vastuun pelko on kuin yrittäisi pysäyttää vuoroveden omin käsin - mitä enemmän sitä torjuu, sitä väistämättömämmin se tulee päälle. Sama pätee torjuttuun totuuteen: mitä ankarampi torjunta, sitä ilmeisemmäksi totuus tulee ihmisen mielettömyyden kautta (nimimerkillä: kokemusta on).

Pelko vastuusta on pohjimmiltaan pelko totuudesta. Ihminen ei pelkää vastuuta sinänsä, vaan sitä, mitä vastuun kohtaaminen paljastaisi. Hän aavistaa, että jos hän tulisi valoon, hänen itsepetoksensa romahtaisi - ja sen mukana hänen rakennettu minäkuvansa.😬 Mutta juuri siinä on vapautuksen ovi: kun valhe romahtaa, jäljelle jää se, mikä on todellista.  Todellinen ei pelkää vastuuta, koska se kestää tarkastelun. Rehellisellä ei ole syytä pelätä enää vastuuta eikä totuutta - koska on jo tullut valoon. 

Kun ihminen ei kanna omaa vastuutaan, hän ei jätä sitä pois - vaan siirtää sen jonkun toisen niskaan.🫩 Useimmiten jonkun, joka on tunnollinen, myötätuntoinen, aikaansaava ja vastuullinen. Se voidaan tehdä niinkin kavalasti, että istutetaan ajatus taakankantajan mieleen niin, että tämä luulee sen omaksi ideakseen. Kun The Grande Finale syvenee, taakankantajaa syyllistetään loppuunpalamisestaan - kätevää, eikö?🥴

 Tämä on hienovaraisen henkisen tyrannian alkumuoto. Jos se saa jatkua, se johtaa vastuuttomuuden valtaan. Usein taakan siirto tehdään hyvän varjolla, vedellään oikeista naruista, myydään taakka tyyliin: "tämä on se tehtävä, joka sopii sinulle paremmin kuin kutsumuksesi. Olet juuri oikea ihminen ottamaan tämän taakan, jota en aio nyt kantaa itse. Kyllä sinä selviät mainosti meidän molempien tehtävistä!" Koska ketään meistä ei ole tarkoitettu kantamaan kahden vastuuta ja hoitamaan kahden tehtäviä samaan aikaan, seuraukset ovat tuhoisat: uupumus, ristiriita, paine, ahdistus, väärä syyllisyys, kutsumuksen hämmennys ja jopa estyminen. 

Jokainen vastuunkantamaton tarvitsee jonkun, joka kantaa hänen taakkojaan - ja palaa loppuun hänen hyväkseen. Se on kristilliseksi naamioitua loisimista, joka sabotoi toisten kutsumuksia silkkaa ajattelemattomuuttaan. Näin syntyy henkinen feodaalijärjestelmä, jossa joku elää toisten kustannuksella, estää näiden kutsumusta ja kutsuu sitä "armon varassa elämiseksi". Ja voi, mikä vääryys se on, jos tämä mekanismi tuodaan päivänvaloon!😣 Ikään kuin sillä ei olisi mitään merkitystä, että juuri tällainen toimintalogiikka on hyvin monen seurakunnan sisäisen tuhon aikaansaaja.🙄 

Väärien taakkojen viskelyn syndrooma on usein ollut vastuuhenkilöiden loppuunpalamisen ja poisjäämisen taustalla. Se on salakavala troijan hevonen, joka ei vaadi tietoista pahuutta: siihen riittää yksi ajattelematon, pahimmillaan jopa useampi silmänsä sulkenut, korvansa tukkinut ja sydämensä kovettanut sielu. Ja jos tätä mekanismia ei tehdä näkyväksi, silloin salakavala piilotuho saa jatkua. Se voi johtaa yhä syvempään hengelliseen korruptioon ja paatumukseen, joka tuhoaa niin tekijänsä kuin teon kohteet - se voi tuhota jopa kokonaisia seurakuntia. Se voi vaivihkaa johtaa evankeliumin totuuden vääristymään, joka ei tee ketään autuaaksi, tuntuipa se kuinka mukavalta tahansa. Siksi on elintärkeää varoittaa tästä ilmiöstä. Sen nimeäminen ei sodi ihmistä vastaan, vaan vääryyyttä vastaan sielujen pelastuksen puolesta.

 Jos vastuun rajoja ei tunneta, on mahdotonta puhua hengellisestä johtajuudesta. Jos yhteisöä johdetaan "kaikki on jo anteeksi annettu, ei tarvitse enää käsitellä" -asenteella, samalla käytännössä ilmoitetaan: "En halua nähdä, en halua kuulla, en halua kohdata, en halua kasvaa, en halua suojella heikkoja."🫣 Seurauksena on pyhitetty välinpitämättömyys, jossa vääryys lakaistaan maton alle, pestään kädet kuten Pilatus ja kutsutaan sitä armon teoksi.😵 Näin pimeys saa vapauden kasvaa täyteen mittaansa. Ja jos joku yrittää varoittaa: "Pimeys tekee täällä tuhojaan", siitä loukkaannutaan ja varoittaja leimataan rauhanrikkojaksi. Pahimmillaan aletaan suojella tuota pimeyttä sielujen kustannuksella.😫

Jos yhteisön vastuunkantajat eivät kanna vastuutaan, he eivät ole enää johtajia totuudessa, vaan portinvartijoita valheelle. Se johtaa nurinkuriseen kapteeni käskee peliin, jossa noudatetaan sokeasti käskyjä valheen suojelun hyväksi. Kun Lakaisutuuli on päässyt valloilleen, silloin epämukavat totuudet pyyhkäistään maton alle automaattisella otteella.😳 Silloin ne, jotka ovat vastuullisia, saavat niskaansa vääriä taakkoja, jotka estävät heidän kutsumustaan. Kun jotkut luistavat vastuusta, toiset kärsivät seurauksista. Eikä tähän tarvita tietoista pahuutta - riittää, ettei ajatella lainkaan, miten minun toimintani vaikuttaa toisiin. 

Vastuun pako on hengellinen lapsuus, joka ei tahdo kasvaa. Se on kuin olisi mukavampaa elää irrallaan todellisuudesta. Vastuun kantaminen tekee ihmisestä aikuisen: ei iän, vaan sisäisen kypsyyden kautta. Siksi Pyhä Henki vetää aina kohti vastuuta, ei pois siitä. Kun Henki kutsuu "tule valoon", Hän ei sano sitä rangaistakseen, vaan kasvattaakseen. Mutta vastuuta pelkäävä kuulee Hengen kutsun uhkana, ei rakkautena.😟

Vastuu on totuuden käytännöllinen muoto. Se ei tuhoa, vaan vapauttaa. Kun sen ottaa, sisäinen kaaos alkaa järjestyä. Silloin ihminen saa rauhan, jota ei voi teeskennellä. Todellinen armo ei poista vastuuta, vaan mahdollistaa sen ilman pelkoa tuomiosta. Kun ihminen tunnustaa "minä olin väärässä" ilman pelkoa tuhosta, silloin armo toimii.

Jos syytön tuomitaan syylliseksi toisten tekoihin, siitä on armo kaukana. 

Jos maineen menetystä pelätään enemmän kuin Herraa, se johtaa kulttuuriin, jossa tärkeintä on näyttäytyä eheältä - ei olla sitä. Jos ongelmien maton alle lakaiseminen on helpompaa kuin totuuden kohtaaminen, tämä malli leviää helposti koko yhteisölle: pelasta kasvosi, vaikka menettäisit sielusi.🤯 Ja lopulta koko yhteisö alkaa puolustaa kulissia totuuden hinnalla: 

"Ei puhuta siitä, ettei synny hämmennystä."

Mutta hämmennys on jo sisällä - se vain lakaistaan.🥴

Tämä johtaa nurinkuriseen asetelmaan: suojellaan pahantekijöitä parannukselta ja leimataan syylliseksi ne, jotka eivät enää alistu kärsimään hiljaa laittomuuden kynnysmattona. Raamattu osoittaa, ettei ole mitään uutta auringon alla: "He vahvistavat pahantekijäin käsiä, niin ettei kukaan käänny pois pahuudestansa. He hokevat minun halveksijoilleni: 'Herra on sen sanonut: Teillä on oleva rauha!' Ja kaikille, jotka vaeltavat sydämensä paatumuksessa, he sanovat: 'Ei teitä kohtaa onnettomuus!' " (Jer. 23:14,17) 

Tällainen on hirvittävimpiä karhunpalveluksia, joita voimme tehdä.😰 Herran nimessä toivotamme turvallista matkaa helvettiin paatuneille, joiden sielujen tähden Jumala itkee. 😢

"Tuomitkaa joka aamu oikeat tuomiot ja pelastakaa ryöstetty sortajan kädestä, ettei minun vihani syttyisi kuin tuli teidän tekojenne pahuuden tähden. Älkää tehkö vääryyttä ja väkivaltaa älkääkä vuodattako viatonta verta tässä paikassa." (Jer. 21:12, 22:3)

Jos Jumalan nimissä vääristetään oikeus ja murskataan Hänen palvelijoitaan, silloin ei tuhota vain ihmistä - silloin vastustetaan Jumalaa Hänen nimessään. On mahdotonta palvella Jumalaa ja vastustaa Häntä samaan aikaan. On mahdotonta olla armahdettu samalla kun vierittää torjutun pimeytensä jonkun toisen niskaan. On mahdotonta rakastaa samalla kun vihaa totuutta. On mahdotonta olla vapaa samalla kun pakenee valoa minkä jaloistaan pääsee. On mahdotonta olla nöyrtynyt samalla kun kova sydän karttaa murtumista kuin se olisi kauhistus. On mahdotonta olla Jeesuksen uskossa ja uhrata samalla syntipukkeja.

Syyttömän syylliseksi tekeminen, toisen todellisuuden vääristäminen ja häpäiseminen on henkinen murhatyö. Tämä alkaa sydämestä - siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa näkemästä toisen Jumalan kuvana ja alkaa käyttää häntä välineenä. Se on hengellinen rikos, koska siinä otetaan Jumalan paikka ja päätetään, mikä on totta, kuka on arvokas, ja kenet voi uhrata syntipukkina.😧 Tämä on hengellistä väkivaltaa: viattoman veren vuodatusta ja sydämen tallaamista oman vallan tai maineen vuoksi - sydämen, jonka Pyhä Henki on ottanut asuinsijakseen. Kun ihminen murentaa toisen sielun vääristelemällä totuuden, hän vuodattaa viatonta verta hengellisessä mielessä: hän tappaa ihmisestä sen osan, joka on kyennyt rakastamaan, uskomaan ja näkemään totuuden. Sielun verenvuodatus on hiljaista: luottamuksen menetys, toivon sammuminen, kutsumuksen hämmennys, totuuden tuntemisen menetys, identiteetin särkyminen vääryyden alttarilla, jonka nimi on petollinen itsekkyys. Se on nykyaikainen hävityksen kauhistus.😰

Jumalan Sana tekee näkyväksi, millaista hätää Jumala kokee tällaisen vääryyden johdosta: "Kun minä Israelia parannan, silloin tulevat julki Efraimin rikokset ja Samarian pahuudet; sillä he harjoittavat petosta, varas tunkeutuu sisään ja rosvojoukko ryöstää ulkona. Eivät he ajattele sydämessään, että minä muistan heidän kaiken pahuutensa. Nyt heidän tekonsa piirittävät heidät, ne ovat tulleet minun kasvojeni eteen. - Voi heitä, sillä he ovat menneet minua pakoon! Häviö heille, sillä he ovat minusta luopuneet! Minä tahdoin lunastaa heidät, mutta he puhuivat minua vastaan valheita." (Hoos. 7:1-2, 13)

"Efraim on väijyjä minun Jumalaani vastaan. Profeetta - hänen kaikilla teillään on pyydystäjän paula, vainoamista hänen Jumalansa temppelissä. He ovat syvälle vajonneet turmion tekoon." (Hoos. 9:8-9) 

Ei tarvitse olla edes profeetta tullakseen kokemaan vastustusta, vääristelyä ja piilovihaa - riittää, että on liian rehellinen, liian tarkkanäköinen, liian palava, liian elävä, liian outo, liian vapaa, liian valoisa, liian rohkea tuomaan pimeyden työt päivänvaloon ja liian monia Jeesuksen luokse kutsuva, kävelevä todiste Jumalan armon muutosvoimasta. 

Mitä järkeä on halveksia astiaa, joka ei itsessään voi mitään saada aikaan?🤨

Paheksunta ei kohdistu ihmiseen, vaan Jumalan Henkeen, joka vapautti palvelijansa toteuttamaan kutsumusta, jonka Jumala on nähnyt hyväksi asettaa jo ennen kuin ihminen oli syntynyt. Kun ajallaan tuo kutsumuksen ovi aukesi, moni siitä iloitsi, mutta monia se loukkasi.😬

Sitä on moni paheksunut ja vastustanut, osa vääristellyt ja pilkannut, jotkut pyrkineet jopa vaientamaan ja estämään kutsumusta, joka herättelee sieluja synnin unesta, koskettaa sydämiä aitoudellaan, hauskuuttaa satiirisilla totuuden ja toimen sanoillaan, rohkaisee maahan poljettuja, tuo toivoa toivottomille, puolustaa heikkoja ja sorrettuja, vastustaa vääryyttä Hengen kiivaudessa, näkee läpi pyhän petoksen, tunnistaa valheen isän hajun jo kaukaa, tuo esiin pimeyden työt ja kutsuu vapauteen niiden vallasta. 

Kun tämä tehtävä alkoi, samalla alkoi vastustus, valheelliset vihjailut, tekopyhät tuomiot ja pyhä paheksunta.🥴

Kun aloin todistamaan menneisyydestäni saatananpalvonnassa, kuvailin itsepetoksen vääristävää vaikutusta ja anteeksiannon vapauttavaa voimaa, minusta tulikin yhtäkkiä liian vaarallinen todistaja.🫢 

Kun aloin tuoda päivänvaloon pimeyden töiden tuhoisia mekanismeja, jotta niistä voisi vapautua ja ne voisi ajoissa tunnistaa ja välttää, sainkin kuulla olevani katera haavoista reagoiva myrkynlevittäjä - vaikka samalla moni todisti päinvastaista. "Aito, rehellinen, syvällinen, palava, terävä, rohkaiseva, Kristuskeskeinen, varoittava, toivoa tuova, valaiseva ja Armon Hengen täyteinen todistus" kääntyikin joidenkin mielessä "Katkeraksi, syyllistäväksi, leimaavaksi, negatiiviseksi, uhkaavaksi, saatanaa ylistäväksi, haavoista oireilevaksi, harhaiseksi, menneisyyteen juuttuneeksi, ylpeäksi, pahan kaivelijaksi, myrkylliseksi, narsistiseksi itsepetokseksi, ihmisvihamieliseksi, paisuneen mielen eksytykseksi, joka ei mistään mitään ymmärrä." 😵‍💫

Tässä toteutuu tämä Sana: "Joka tuntee Jumalan, se kuulee meitä; joka ei ole Jumalasta, se ei kuule meitä. Siitä me tunnemme Totuuden Hengen ja eksytyksen hengen." (1.Joh. 4:6)

Tällainen väärä todistus pyrkii mitätöimään kokonaan Jumalan hyvän työn minussa ja väittää, että olen edelleen se Vanha Jenna, joka ei ole saanut vapautua mielenmuutokseen. Se tekee tyhjäksi uuden elämäni, mitätöi kasvuni ja kieltää anteeksiannon prosessin, jota olen elänyt todeksi vuosia. Kun vapauduin henkisestä riistosta, vapauduin yhä syvempään anteeksiannon tuntemiseen ja oivalsin, ettei anteeksianto ole pelkkä tahdon valinta, vaan se on juuri se ase, joka tekee perkeleen työt tyhjäksi meidän sydämissämme. Katkera pahan kaivelija ei näkisi asiaa näin. Eikä katkera pahan kaivelija puhuisi pimeyden töiden mekanismeista erottaen henkilöt toiminnasta - vaan leimaisi ja tuomitsisi ihmisiä ilman tahtoa kutsua heitä vapauteen. Rakastan näitä mielensäpahoittajia, enkä tahtoisi yhdenkään heistä hukkuvan!🥺 Vaikka tekisin motiivini kristallinkirkkaasti selväksi yhä uudestaan, silti väärä näkemys lujana pysyy joidenkin mielissä.😓 

Jos minä hulluttelisin tai omiani puhuisin, eipä silloin tällaiseen defenssiin olisi mitään tarvetta. Ja mikä ironisinta: juuri niitä mekanismeja toistetaan, joista olen yrittänyt varoittaa.🫣 Kun varoitukset torjutaan, niitä aletaan toteuttamaan. Tämä on valitettava seuraus sydämen paaduttamisen valinnasta. Varoitus on mahdollisuus muutokseen, varoituksen torjuminen on syöksyminen siihen pimeyteen, josta varoitettiin. Tätä on ollut todella tuskallista seurata, vieläpä yllättävän monen osalta.😢 Tämä on murtanut sydämeni ja vienyt jalatkin alta. 

Ei ole vähäinen asia vastustaa totuutta Jumalan nimissä, halveksia Hänen palvelijoitaan ja vääntää syytön syylliseksi. Syntipukkirituaalit eivät vapauta ketään!😤 Sellaisia ei tulisi tarvita siellä, missä Jeesuksen nimeä mainitaan. 

On vaarallista hämmentää Jumalan työtä ja siirtää Hänen asettamansa palvelutyö pois paikaltaan. Siinä ei vastusteta ihmistä, vaan Jumalan Henkeä, joka on kutsunut ja varustanut ihmisen tuomaan valoa pimeyteen ja julistamaan vangituille vapautusta. Kuinka monen sielun vapautuminen estetään siinä samalla - oman lisäksi?🫨 

On selvää, ettei valoon tullut vastustaisi Jeesuksen todistusta. Valkeudessa elävällä ei olisi syytä estää toisia tuomasta valoa maailmaan, jossa pimeys vallitsee. 

Kun Jumalan asettama tehtävä vaihdetaan johonkin toiseen, se ajan myötä johtaa kuoleman liikkeeseen. Henki väistyy, muotomeno jää. Väki vähenee, vaikka touhuilu lisääntyisi. Elämän tilalle tulee tyhjyys ja se johtaa etsivät sielut etsimään elämää sieltä, missä sitä on. Tilan valtaa tämän maailman uskovien kohtaamaton yhteys. Ja mikä pahinta: moni Jeesuksen oma voi jäädä vangituksi onttoon kulissijumalanpalvelukseen, joka kuluttaa hurskaasti kaiken elämän ympäriltään. Valheen valta tukahduttaa Pyhän Hengen lahjoja salakavalasti. Kukaan meistä ei ole immuuni laittomuuden salaiselle vaikutukselle. Vain korjausliike voi palauttaa Hengen työn toimimaan tarkoituksenmukaisesti. Ovi parannukseen on auki. Syvä eksytys voi kääntyä entistäkin suuremmaksi herätykseksi, jos vain siihen vangitut suostuvat nöyrtymään ylpeydestään.

Jeesus kohtasi juuri tällaisen muotojumalisuuden aikaansaamaa väkivaltaa: hengellisen vallan, joka pukeutuu lain ja armon kieleen, mutta kieltää laupeuden, totuuden ja oikeudenmukaisuuden. "He sitovat raskaita taakkoja ja panevat ne ihmisten harteille, mutta itse eivät tahdo niitä sormellakaan liikauttaa." (Matt. 23:34)

Tämä on hengellisen väkivallan muoto, jossa ihmiselle asetetaan taakka, jota hän ei voi kantaa, jota hänen ei kuulu kantaa, ja jos hän väsyy, häntä syytetään uskottomuudesta. Sielu murskataan ja sitä kutsutaan "pyhyydeksi".🤯 Jeesus paljasti tämän valheen, koska se on Jumalan silmissä kauhistus - se tappaa hengellisen elämän, estää kutsumuksen, vangitsee uupumaan väärien taakkojen painon alle ja kutsuu hidasta kuolemaa pyhäksi velvollisuudeksi.😵

Totuuden tunnustaminen on sekä parannuksen että oikeuden alku. Jumalan tuomio ei ole kostoa, vaan oikaisua: Hän paljastaa valheen, jotta sielu voisi jälleen elää. Kun ihminen tunnustaa henkisen väkivallan olemassaolon (tai minkä tahansa vääryyden, johon on osallinen), hän samalla palauttaa sen, minkä Jumala alun perin antoi - kyvyn erottaa hyvä pahasta ja totuus valheesta. Läpi Raamatun Jumalan palvelijat ovat tuoneet pimeyden työt päivänvaloon, varoittaneet vääryydestä ja luvanneet toivon vapautuksesta Jumalan nimessä: "Minä parannan heidän luopumuksensa, minä rakastan heitä vapaaehtoisesti."Minä parannan teidän luopumuksenne, omasta halustani minä teitä rakastan." (Hoos. 14:5) 

Jos me käännymme koko sydämestämme, Jumala voi kääntää kohtalomme.

Silloin noloimmatkin kämmäilyt voivat muuttua kirkkauden palveluksen aseiksi. 

Kuvasarja on tältä erää tässä. Pöytälaatikko on vihdoinkin aukaistu - mikä helpotus se onkaan! Kannoin sydämessäni tuskaa ja murhetta hiljaisuuden aikana. Nyt murhe vaihtui kiitokseen ja tuskan tilalle tuli rauha, joka käy yli ymmärryksen - ilo Herrassa on väkevyytemme. Pöytälaatikosta tulee lisää tekstiä, joissa saattaa olla outoja ja kummia juttuja. Mutta uskon, että se on niille selkeää, joita varten olen rämpinyt helvetistä toiseen ja paskamyrskystä seuraavaan. Se, minkä olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tuhota minut, kasvattikin minusta elävän todistajan. Kiitos Jeesuksen armon ja totuuden! 

Vielä reilu vuosi sitten toivoin, että paskan keskeltä alkaisi kasvaa toivon kukkasia. Nyt siitä on tullut totta. Ja se on kerrassaan hulvatonta!😂

Kuvasarja osa 11: Maton alta nousi kummajainen

 

Tässäpä tulee ajatuspallo pohdittavaksi - tai potkittavaksi (vapaavalintainen tehtävä):

Jos pahan todellisuutta ei saisi tunnistaa, kuinka voisimme välttää eksymästä sen valtaan?

Jos pimeyden petosten mekanismeja ei saisi tuoda valoon, kuinka voisimme niistä vapautua?

Jos kipeiden tosiasioiden kohtaaminen leimataan häiriintyneeksi haavaoireiluksi, miten voisimme eheytyä, kasvaa ja oppia kokemuksistamme? 

Jos vaikeiden asioiden käsittely leimataan katkeraksi vatvomiseksi, kiellämme toisilta paranemisen ja anteeksiannon prosessin. Ironisesti sidomme sielut pysymään katkeruuden kahleissa. Silloin vaaditaan toisia kohtaamattomuuteen. Ja kohtaamattomuus on pimeydessä vaeltamista - olipa se miten pyhäksi puettu, se on sula petos.

Jos kaikki epämiellyttävät tosiasiat pitäisi vain lakaista ja painaa väkisin unholaan, eikö se ole sama kuin vaatisi tosia itsepetokseen?🤔

Jos vääryydestä ei saisi enää varoittaa, ketä me silloin palvellaan? 

Jos rehellisyys tuomitaan väkivallaksi, kuinka voisimme silloin rakastaa totuutta?🤫

Terve usko ei koskaan tarkoita pimeyden kieltämistä, vaan sen kohtaamista Jumalan armon ja totuuden valossa. Mutta jostain on levinnyt uskomus, jonka mukaan ei saisi enää nähdä mitään pahaa - pahan näkeminen on muka itsessään pahaa. 

Se on sokeuden teologiaa, joka perustuu väärään käsitykseen siitä, mitä hengellisyys on. 

Siinä pyritään säilyttämään oma sisäinen mukavuus, ei totuus. Jotta mukavuus ei järkkyisi, suljetaan kaikki ikävät aistihavainnot pois ja kutsutaan sitä Kristuksen rauhaksi.🤯 Valitettavasti samalla suljetaan mahdollisuus muutokseen ja vapauteen. Tällainen ei ole rauhaa, vaan tyhjyyttä, joka alkaa muistuttaa kliinistä kuolemaa: ei kipua, ei elämää, ei kasvua, ei yhteyttä todellisuuteen ja sen Luojaan.🫩

Raamattu ei tunne oppia, jossa Jumala käskee sulkea silmät pahan todellisuudelta, vaieta vääryydestä, vaientaa elävä todistus ja katsoa Kristukseen. Siis lakata erottamasta valhetta totuudesta - ja teeskennellä, että kaikki on kunnossa. Näin elävä usko vaihtuu teatteriin. Hurskas teatteri esittää elävää uskoa samalla kun lakaisee elävät maton alle pyhien kulissien takana. 

Jos usko ei siedä enää näkyvää elämää toisissa, se on katsonut johonkin toiseen kristukseen, kuin Raamatun Kristukseen. Jeesus ei tullut maailmaan syntisiä pelastamaan johtaakseen omansa pyhään pakokapseliin todellisuudesta. 

Katse Kristukseen ei sokaise, vaan avaa silmät näkemään, korvat kuulemaan ja sydämen ymmärtämään. 

 Raamatussa kaikki profeetat varoittivat vääryydestä - heidät lakaistiin maton alle. Jeesus tuli - Hänet ristiinnaulittiin ja yrittivätpä fariseukset lakaista maton alle Jeesuksen ylösnousemuksenkin. Samoin he halusivat lakaista myös kuolleista herätetyn Lasaruksen takaisin kuolleeksi. 

Lakaisumieli ei ole uusi ilmiö - siihen liittyy myös kyykkykyynistä dystopiaa. Sama mieli on vastustanut kaiken aikaa Jumalaa, Jumalan luomisjärjestystä, Jumalan asettamia rajoja, Jumalan kuvaksi luotuja ihmisiä, Jumalan valittua kansaa, evankeliumin totuutta, Jeesuksen ristiä, Pyhää Henkeä, Jumalan palvelijoita, jotka pitävät Jumalan Sanan ja Jeesuksen todistuksen. Lakaisumieli lakaisee menemään läpi Raamatun kannesta kanteen.🧹 Se aloittaa Aabelista, etenee lakaisemaan profeetat maton alle yksitellen, sitten se lakaisee Jeesuksen. Eikä sekään riitä - vielä on apostolit, evankelistat, lähetystyöntekijät - you name it. Sitten se keksii vallata salaa seurakunnat. Kun johto saadaan lakaisumielen valtaan, uusi elämä voidaan pyyhkäistä maton alle kätevästi jo sen alkumetreillä - hurskaasti ja huomaamatta.😳 Lakaisumieli on lakaissut Jumalan palvelijoita ahkerasti Jeesuksen armon aikanakin (vieläpä Jeesuksen nimessä). Se pääsee lopun aikana hetkeksi valtaan, lakaisee lain nimissä valkeuden palvelijoita maton alle, kumartaen yhtä lakaisuvaitiasta herranaan. Kunnes Jeesus lakaisee suunsa henkäyksellä lakaisuvaltiaan pois lakaisemasta maailmaa nurinkurisen maton alaisen ylösalaisin maailman mielivaltaan.

Siis: Jos emme saisi nähdä pahan todellisuutta - meidän pitäisi pysyä maton alla. Se johtaa pyhitettyyn pysähtyneisyyteen, jossa eläminen tekee meistä hengellisesti sokeita, uppiniskaisia, katumattomia, itsevanhurskaita ja kyvyttömiä enää kuulemaan Hyvän paimenen ääntä. 

Jumalan Sana muuttuu meille niin vieraaksi, ettei sen varoitukset enää koske meitä. Toisia kyllä voimme hurskaasti opettaa ilman tarvetta kohdata omaa sydäntämme. Näin alamme tuomita syyttömiä syypääksi siihen, mistä Sana todistaa meidät syylliseksi - mutta mepä olemme niin pyhiä, ettei Sana enää meitä koske! 

Silloin varoitukset saavat aikaan pyhää mielipahaa. Nuhteista loukkaannutaan. Parannuskutsu torjutaan - ja silti ollaan oikeassa uskossa, eletään oikein armossa.

Hengen työ muuttuu häiriöksi, jota salaa voimme vastustaa. Eikä väärä todistus ole enää mikään ongelma - mehän voimme vääntää vääräksi sen, jonka todistus uhkaa paljastaa maton alla elävän pimeyden. 

Pyhä oppi antaa luvan: "tee mitä tahdot - Jeesuksen nimessä."🤭

Mistäs tämä oman Tahdon oikeus olikaan peräisin? Aleister Crowleylta. 🫢

Jos tämä Tahto on saanut vallan, ei ole ihme, jos totuuden kuuliaisuus tuomitaan ylimieliseksi kapinaksi.

Kipeää?🤨 Jep. 

Mutta ei hätää, lakaisumielellä on tähän Helppo ratkaisu:

Jos totuus on epämukava - sen voi lakaista. 

(Viisaampaa olisi kohdata se, ettei homma menisi vielä kipeämmäksi.)

 Jeesuksen omat sanat olivat valon tuomista sinne, missä oli pimeys. Vangitut vapautuivat, jotkut eivät halunneet vapautua pyhistä kahleistaan. Mutta koska on niitäz jotta kaipaavat vapautusta, Jeesus käski omiaan jatkamaan työtään itse kukin oman kutsumuksensa arvon mukaisesti. Totuuden ja toimen todistamista jatkoivat myös Hänen seuraajansa... kunnes matto pietti kaiken. Mutta matto ei voi tehdä tyhjäksi Jumalan työtä. 

Jos jopa seurakunnissa aletaan väittää, että pahaa ei saa nimetä, pimeyden töistä ei saa puhua, eikä valheen vaaroista saa varoittaa, silloin käytännössä sanotaan: "Me emme tahdo, että valo paljastaa meidät."  Tämän opin mukaan totuus "ei rakenna", vaan "rikkoo ja hajottaa". Totuus ei enää olekaan tie vapauteen, vaan loukkaantumiseen, joka "oikeuttaa" kieltää totuuden ja leimata pahantekijäksi sen, joka uskalsi olla rehellinen. Eikä silloin enää voida sietää Jeesuksen Hengen työtä, joka tuo päivänvaloon pimeyden työt vapauttaakseen vangitut elämään. 

Tällöin Jeesuksen nimeä käytetään pimennysverhona: pitäisi vain katsoa Jeesukseen, vaieta vääryydestä ja lakata näkemästä pahan todellisuutta. Tämä katse ei vapauta, vaan kovettaa sydämen ympärillä olevien hädältä. Jos ei saisi nähdä pahuutta, pitäisi samalla sulkea sydämensä niiden tuskalta, joita paha tuhoaa. 

On totta, että uskon tie on katsoa Jeesukseen. Vain silloin voimme alkaa nähdä todellisuuden ilman peitettä kasvoillamme. Kun sydän suostuu katsomaan Kristukseen, silloin matto reväistään pois hänen silmiltään. Näkeminen alkaa aina omasta sydämestä. Kohtaamaton sydän kiskoo peitettä vain tiukemmalle Sanan äärellä - kunnes se nöyrtyy ylpeydestään ja alkaa haluta katsoa Kristusta ihan tosissaan.  Mutta mihin Hän katsoi?🧐

Hän katsoi sydäntä, ristiä, pimeyttä, syntiä, tuskaa, kuolemaa vaalien läheistä suhdetta Isään - ja toi toivoa toivottomuuden keskelle. Jos emme uskalla katsoa sinne, mihin Hän katsoi, emme seuraa Häntä, vaan pakenemme. Todellinen Kristukseen katsominen ei ole pumpuliin katsomista, vaan totuuden katsomista yhdessä Hänen kanssaan - alkaen omasta sydämestä. 

Jos emme uskalla nähdä todellisuutta kokonaisena - hyvää ja pahaa, valoa ja varjoa, valhetta ja totuutta, oikeaa ja väärää - pysymme ikuisessa hengellisessä esikoulussa. Kohtaamattomuus johtaa kypsymättömyyteen, jossa reagoimme kaikkeen epämukavaan kuin lapsi: peitetään silmät ja toivotaan, että mörkö katoaa. Jos ei katoa, niin lakaistaan se maton alle ja uskotaan, että ongelma on ratkaistu. Jos tällainen leviää yhteisöön, se ei voi enää toimia eettisesti, moraalisesti, hengellisesti tai psykologisesti terveesti, koska vastuu edellyttää todellisuuden näkemistä sellaisena kuin se on, ei sellaisena, kuin haluamme sen olevan. 

Kun pimeys kielletään, vastuu lakkaa ja väärintekijät kukoistavat vilpittömien kustannuksella. Silloin pahasta tulee "tabu", ja se saa vallan juuri silloin, kun siitä vaietaan. 

Silloin laittomuuden salainen vaikutus saa vallan alkaa polkea meitä kynnysmattonaan.😣

Jatkuva kipeiden ja pahojen tosiasioiden kieltäminen luo yhteisölle kollektiivisen dissosiaation: 

Rehelliset alkavat epäillä omaa havaintokykyään.

Väärintekijät tuntevat olevansa turvassa.

Evankeliumin totuus kääntyy päälaelleen: totuus on uhka, armo on matto ja anteeksianto on amnesia.😵

Jos varoitukset torjutaan, pimeyden työt peitellään, seuraukset lakaistaan maton alle kasvamaan ja palvelutehtävät muutetaan, silloin joku muu on noussut hallitsemaan herrana niitä, joita yksin Kristuksen kuuluisi hallita.

Lopulta Pyhä Henki vetäytyy, koska Hän ei toimi siellä, missä Hänen ääntään ei enää kuulla, totuus kielletään ja Hänen työtään vastustetaan.

Tuloksena on uskonnollinen uneliaisuus: ihmiset näyttävät ulkoisesti hurskailta, mutta ovat sisäisesti turtuneita. 

He eivät enää kuule varoituksia, eivätkä näe sielujen hukkuvan vieressä - tai jos näkevät, eivät enää välitä. Jos ei välitä edes oman sielun tilasta, silloin muutkin saavat osakseen hurskasta välinpitämättömyyttä.

Jos joku yrittää varoittaa, hän saa osakseen pyhää paheksuntaa, hiljaista halveksuntaa ja hänet tuomitaan syylliseksi kaikkeen siihen, mitä muut ilmentävät asenteillaan, sanoillaan ja teoillaan.

Kun pahuus kielletään, se pyhitetään.

Ja silloin voidaan oikeuttaa hienovaraisia hirmutekoja ilman tunnontuskia. 

Se on tämän ajattelun hirvittävin seuraus. Kun pahasta ei saa puhua, se saa rauhassa pukeutua hyvyyteen. Kukaan ei enää tunnista sitä - ja siksi sitä aletaan pitää Jumalan työnä. Silloin eksytys on täydellinen: pimeys toimii valona ja valhe julistetaan armon ääneksi. Ja siinä hetkessä alkaa totuuden vihaaminen Jeesuksen nimessä.

Tämä johtaa nurinkuriseen todellisuusvääristymään: Varoituksia ei osata nähdä enää rakkautena, joka suojelee, vaan ne leimataan automaattisesti tuomioksi. Ja mikä ironisinta: samalla tuomitaan varoittaja ilman kykyä kohdata ja kuunnella varoituksen sisältöä. Näin pyhitetään ulkokultainen väärä tuomio ja kielletään tekemästä oikeaa tuomiota (hengellinen erottelu). Jos totuus sattuu, se tuomitaan pahaksi. Vähäinenkin kolhu egolle on automaattisesti väärin - siis: hyvästi murtuminen, hyvästi nöyrtyminen, hyvästi katumus, hyvästi synnintunto, hyvästi mielenmuutos!😢 Kaikki, mikä uhkaa paljastaa pimeyden työt, leimataan pahuudeksi. Armon nimissä peitellään pimeyttä ja anteeksiannon nimissä vaaditaan vaikenemaan ja unohtamaan - totuus lakaistaan ja uskotaan, että torjunta vapauttaa.

Miten eää ei muisteta, etteivät totuus ja armo ole toistensa vastakohtia? Ne ovat erottamattomia Kristuksessa. Niiden erottaminen johtaa evankeliumin vääristymään. 

Armo antaa meille voiman katsoa totuutta silmiin ilman tuhoa. 

Pahan todellisuuden tunteminen ei ole pahan lietsomista, vaan realismia, joka ei sulje silmiään näkemästä myöskään sitä, mikä on hyvää, hyödyllistä ja oikeaa. Synkimmänkin pimeyden keskellä voi nähdä valoa, toivoa, saattaapa jopa iloita tuskan keskellä. Pahan tunnistaminen avaa mahdollisuuksia muutokseen. Pahan peittäminen sulkee muutoksen oven niiltäkin, jotka haluaisivat muutosta. Sokeutemme ei koske vain meitä, se sattuu myös ympärillämme oleviin. Eikä itsepintainen sokeus poista vastuuta. 

Jos usko vaatii sokeutta todellisuudelle, se ei ole uskoa, vaan itsesuojeluvalhe. 

Valheellinen armoharha on hengellinen puudutuspiikki, joka estää kivun kohtaamisen ja siten myös siitä paranemisen.

Koska "kaikki on jo anteeksiannettu", mielenmuutosta ei tarvita tämän opin mukaan. Voi matto vieköön, kuoliko Kristus turhaan?😵‍💫

Pyhään muuttumattomuuteenko meidät kutsuttiin?

Omaa pimeyttään ei tarvitse kohdata, kun Jeesuksen nimessä lakaistaan kaikki ongelmat, vääryys ja kipeät totuudet maton alle - eikä olla mistään vastuussa.🙄

Jumala siis lähetti Ainokaisen Poikansa sovittamaan meidän syntimme ristillä, ettei yhdenkään tarvitsisi tulla valoon ja kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi?🤥 Tämä oppi uskottelee: Meidän ei tarvitsekaan kohdata mitään epämukavia totuuksia, varsinkaan omaa vääryyttämme - riittää, että joku muu kantaa sen harteillaan. 

Ja näin pakotetaan lähimmäinen olemaan sijaiskärsijä Kristuksen sijaan.😰

Näin halpa armo muuttuu hengelliseksi anarkiaksi. Tämä on armon irstaudeksi tekemistä. Kun vastuusta luovutaan armon varjolla, kristillinen ajatus vapaudesta vääristyy: siitä tulee vapaus seurauksista, ei vapaus elää totuudessa. Tällainen oppi on syvässä ristiriidassa sekä Raamatun että terveen moraalisen todellisuuden kanssa:

- Armo ilman vastuuta on hengellinen lapsuus ilman aikuisuutta: Jos ihminen ajattelee, että "kaikki on anteeksia annettu" tarkoittaa "minun ei tarvitse kasvaa ja muuttua", silloin risti ei enää ole tie kypsyyteen, vaan vapautus aikuistumisesta ja parannuksesta. Armo ei koskaan tarkoita, että vastuu poistuu. Armo tekee vastuun kantamisen mahdolliseksi ilman tuomion pelkoa. Jeesus ei kärsinyt, jotta voisimme jäädä moraalisiksi vauvoiksi, vaan että me kasvaisimme totuuden rakkauden kuuliaisuudessa yhä lähemmäs todellista identiteettiämme Kristuksessa, joka on meidät pelastanut tästä pahasta maailmanajasta. 

- Lakaistun vastuun teologia: "Jumala hoiti, joten minun ei tarvitse.": Tämä on sielun petollisin laiskuus. "Ei minun tarvitse kohdata, Jeesus teki sen jo puolestani." Jos tätä soveltaa johdonmukaisesti, se tarkoittaa:

* Minun ei tarvitse pyytää anteeksi keneltäkään.

*Minun ei tarvitse kohdata omaa sydäntäni.

*Minun ei tarvitse tunnustaa virheitäni.

*Minun ei tarvitse katua tekojani.

* Minun ei tarvitse hyvittää vääryyksiäni.

* Minun ei tarvitse edes nähdä, mitä olen tehnyt ja yhä teen.

Silloin Kristuksen sovitustyö vääristetään vastuun ulkoistamiseksi. Kaikki vaikea ulkoistetaan Jumalalle tai lähimpänä olevalle ihmiselle, mutta pidetään itse kunnia "armahdetun" roolista.

- Vastuun kieltäminen tuhoaa yksilön ja yhteisön moraalisen rakenteen: Ihminen tai yhteisö ilman vastuuta on kuin rakennus ilman kantavia seiniä. Kaikki näyttää hetken vakaalta, kunnes väistämätön kriisi tulee - ja silloin paljastuu, ketkä eivät kanna mitään ja ketkä ovat joutuneet kantamaan heidänkin taakkojaan.

Yhteisö, jossa yksilöt eivät kanna vastuuta teoistaan, on tuhoon tuomittu, koska armo ilman vastuullisuuden kulttuuria muuttuu valheeksi. Silloin väärintekijät jatkavat rauhassa pidemmälle vääryyteen, kaltoinkohdellut joutuvat murskaavan hiljaisuuden orjuuteen, ja johtajat oppivat, että totuutta voi hallita hienovaraisilla väistöliikkeillä ja tarvittaessa kääntää jopa päälaelleen, - oikeaoppisen pyhyyden nimissä. 

Näin syntyy armoterroristinen oppi, jonka hedelmä on ulkoisesti mukava, lämmin yhteisö, mutta sydän on kivettynyt ja moraalisesti kuollut. 

Jos perusta on rakennettu valheen hiekalle, koko rakennelma tulee aikanaan sortumaan. Ja sen sortuminen on suuri. Jos se ei sortuisi, siinä elävät hukkuisivat valheen hiekkaan turhuuden ja tuhon palveluksessa.

Ei ole mahdollista alkaa rakentamaan Kristuksen Sanan kalliolle, ellei väärää perustaa haluta kohdata ja kääntyä takaisin elävän kallion puoleen, joka ei järky eikä horju.

Kristus kantoi syntimme, jotta näkisimme, mitä synti maksaa. Risti ei ole syy välttää valoa, vaan se on se valo, joka paljastaa totuuden. Jos katsomme ristiä oikein, silloin meidän on kohdattava oma pimeytemme - ei siksi, että Jumala vihaisi, vaan koska Hän rakastaa meitä liikaa jättääkseen meidät valehtelemaan itsellemme.🥺 Risti ei poista vastuuta, vaan paljastaa sen totuudessa. Silloin vapaudumme väärien taakkojen painon alta ja saamme tilalle soveliaan ja keveän kuorman. Se on yksilöllisesti suunniteltu ja jokaiselle juuri sopivan kokoinen.❤️‍🔥 Siksi sen kantaminen on mielekästä silloinkin, kun kohtaamme vaikeuksia ja ongelmia. Niitä ei tarvitse enää lakaista, vaan niiden läpi voi kulkea avoimin mielin - silloin niistä voi jopa oppia. 

Kristuksen ristintyö ei ole alibi vastuuttomuudelle, vaan sen peili.

Hän katoi kaiken, jotta ymmärtäisimme, miten vakavaa se oli, ei siksi, että voisimme jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Armo on pohja, jolle vastuu rakennetaan. Armo ilman vastuuta tekee ihmisestä lapsen, joka ei aio koskaan kasvaa. Vastuu ilman armoa tekee ihmisestä fariseuksen, joka murskaa toiset ja itsensä. Armo ja vastuu yhdessä tekee ihmisestä vapaan, kypsän ja todellisen. Vastuu on todiste siitä, että armo on todella koskettanut sydäntä. Seillä missä armo otetaan todesta, ihmiset eivät pakene totuutta, vaan juoksevat sitä kohti - silloinkin, kun se sattuu. Totuuden kipu ei ole tuhoisaa, kun sen annetaan täyttää todellinen tarkoituksensa. Totuuden torjunta tekee parantavaksi tarkoitetun kivun tuhoisaksi, ja mitä pidempään torjunta jatkuu, sitä enemmän kipeä totuus alkaa näyttää pahimmalta viholliselta. Kipeämpää on torjua kipeä totuus kuin kohdata se ja vapautua. 

Jos Jeesuksen sovitustyö tarkoittaisi, ettei meidän enää tarvitse kohdata pahaa, risti olisi  maailmankaikkeuden suurin pedagoiginen epäonnistuminen. Se olisi viesti: "Katsokaa, näin paljon Jumala teki, jotta teidän ei koskaan tarvitsisi oppia mitään." Silloin Jeesus olisi turhaan kuollut ja risti olisi tyhjäksi tehty. Turha olisi myös meidän uskomme. Jumala ei vapauta meitä näkemästä elämän realiteetteja, vaan vapauttaa meidät kestämään sen, mitä näemme. 

Jos ihminen kieltäytyy kohtaamasta omaa pimeyttään, syntyy henkinen paatumus. Ei siksi, että Jumala hylkäisi, vaan koska ihminen itsepintaisesti kieltäytyy tulemasta valoon. Silloin Pyhän Hengen ääni lakkaa kuulumasta, eikä omatunto enää kolkuttele - koska ihminen on kieltäytynyt kuulemasta. Paatumus ei synny hetkessä, vaan toistuvasta torjunnasta: "Ei nyt puhuta tästä, eihän se edes pidä paikkaansa - minussa ei ole mitään vikaa. Olen jo armahdettu, siispä en voi enää olla väärässä." 

Valitettavasti erehtymättömyys on oetos itsessään. Jos emme enää kykene erehtymään, emme tarvitse Jumalan armoakaan. Usko omaan erehtymättömyyteen on kaukana armosta. Jumalan armo ei tee ihmisestä erehtymätöntä - armo vapauttaa ihmisen tunnustamaan: "Olen totisesti ollut väärässä" - silloin, kun se on totta. Kun vapautuu tunnustamaan olleensa väärässä, silloin ei jää pysyvästi väärässä olevaksi, väittäen pakonomaisesti olevansa oikeassa, aina. 

Pakonomaisesti aina oikeassa olevat ovat taipuvaisia tuomitsemaan aina väärässä olevaksi usein juuri ne, jotka puhuvat totta. Silloin ei ole oikein myöntyä olemaan väärässä, jotta joku voisi säilyttää illuusion erehtymättömyydestään toisten todellisuudentajun ja totuuden kustannuksella. 

Usko omaan oikeassa olemiseen voi johtaa ulkokultaiseen ylimielisyyteen, jossa pysyminen pitää ihmisen katumattomana. 

Silloin gaslighting alkaa olla tarpeen, jotta hurskas ylpeys ei joutuisi nöyrtymään. 

Totuuden rakkauden tuntemiseen ei kuulu gaslight-kontrolli eikä siihen kuulu myöskään pyhitetty projektiosaarna. 

Toisten todellisuudentajun murskaaminen ja persoonan vääristely on kaukana oikeassa olemisesta. Jos ihminen kieltää ilmeisiä tosiasioita, oikeuttaa tehdä tuhotekoja, tekee toisista taakankantajia, kieltää terveet rajat ja kuvittelee oikeudekseen kontrolloida toisia kuin orjia, siinä ei ole kyse mistään oikeassa olemisesta - se on henkistä tyranniaa.😬 Jos ihminen ei siedä lainkaan poikkeavia näkemyksiä, torjuu kaiken rehellisen palautteen, halveksii varoitukset, sanoo yhtä ja tekee toista, kaltionkohtelee toisia ilman tunnontuskia, kyseenalaistaa toisten todellisuudentajua, manipuloi muita uhrin roolilla, murskaa toisia ollakseen muita parempi ja vaatii muita olemaan syyllisiä puolestaan, silloin oikeassa olemisen illuusiosta on tullut epäjumalanpalvelus, joka vaatii ihmisuhreja voidakseen pysyä pystyssä. 

Kun totuus torjutaan, vastuu kuolee, ja niin syntyy hengellinen paatumus. Tämä on kaikenlaisen kipeän menon ydin. Se on myös juurisyy energiavampirismiin ja muihin äärimmäisen itsekkyyden ilmentymiin. Ja mitä pyhemmäksi se tekeytyy, sitä pahemmaksi petos tulee. Kohtaamaton sydän voi lopulta olla aikamoinen kauhistusten kabinetti. Totuuden valkeus voi vapauttaa vangitun sydämen turhuuden teatterista aitoon elämään.

Todellinen armo ei tee ihmisestä välinpitämätöntä ja hauraasti loukkaantuvaa totuuden äärellä. Armo tekee ihmisen nöyräksi, avoimeksi, valppaaksi, alttiiksi, rehelliseksi ja kuuliaiseksi - koska kun ihminen tietää, miksi, millä hinnalla ja mistä hänet on armahdettu, silloin ei enää tahdo toistaa tekoja, joista hänet vapautettiin. Vaikka armo on Jumalan lahja, se ei tarkoita, että voisimme ottaa lahjan vastaan välinpitämättömästi ja kuvitella, että tämä lahja vapauttaa meidät vastuusta ja mielenmuutoksesta.

Jos armo ei johda vastuuseen, se ei ole armoa, vaan itsensä huijaamista. 

Armo ei ole etuoikeus vastuun välttelyyn. Siinä ei ole mitään etuoikeutettua, jos joku on päättänyt elää ilman vastuuta - seurauksena on vain sarja elävältä syötyjä auttajia, sijaiskärsijöitä ja syntipukkien raunioita. 

Jatkuu seuraavassa osassa...