Pelko

 Pelko, se alituinen vieras luonani, joka tahtoisi  määrittää kaiken. Se ei suostu lähtemään, vaikka kuinka sitä haluaisin. Pelko kulkee kanssani, missä ikinä liikunkin, ja se saa minut olemaan jatkuvasti varuillani. 

Pelko.

Tuo synkkä, arka ja kauhistunut ystäväni, kuiskii minulle: "Varo! Et voi tietää, mistä vaara tulee. Et ole turvassa missään, olet jatkuvan vaaran alla. Koska tahansa joku voi hyökätä sun kimppuun, ole aina varuillasi, äläkä luota keneenkään."

"Et ole turvassa edes kotonasi, koska tahansa joku voi tulla oven läpi ja tuhota kaiken. ET OLE TURVASSA MISSÄÄN..." 

Pelko saa minut todellakin pelkäämään kaikkea.

Pelko tekee minusta ujon ja aran, vaikka oikeasti olen avoin ja innokas tyyppi.

Pelko saa minut rajoittamaan elämääni niin, etten uskalla päästää ketään lähelleni.

Pelko saa minut sulkeutumaan ja eristäytymään ihmiskontakteista.

Pelko tekee minusta epävarman ja epäluuloisen. En voi luottaa keneenkään.

"Kaikki haluaa sinulle vain pahaa. Jos joku onkin ystävällinen, älä luota siihen, se varmaankin näyttelee saadakseen sut ansaan." 

"Tuokin varmasti haluaa raiskata sinut tilaisuuden tullen. Varo sitä!"

"Tälläkin tyypillä on selvästi pahat mielessä. Se haluaa tappaa sut varmasti. Pakene!"

Näitä Pelko minulle kuiskii, ja se surettaa aivan vietävästi.

 En tahdo uskoa kaikkea, mitä Pelko minulle sanoo. Kyseenalaistan sen usein kysymällä esim. "Miten niin kaikki muka haluaisi mulle vain pahaa? Eihän se käy järkeen. Eikä se kuvaa todellisuuttakaan. Monihan tykkää minusta! Moni on auttanut minua ja ollut tukena vaikeuksissa. Vaikka mun on vaikeaa luottaa ihmisiin, en tahdo pitää  lähtökohtana sitä, että kaikilla olisi pahat aikeet mua kohtaan. Se ei vain kuulosta järkevältä, eikä ole totta. Suurin osa ihmisistä ei edes tunne minua, joten miksi kaikki haluaisivat mulle vain pahaa? Tuohan on järjetön ajatus."

Mutta vaikka usein kyseenalaistan Pelon, se saa silti minut niin usein valtaansa, ihan kuin joku riivaaja.

Jos kadulla kulkiessani auto ajaa vierelleni, hidastaa ja pysähtyy, pelästyin heti . Pelko huutaa: "Varo! Tuolta autosta voi tulla joku  nappaamaan sut mukaansa! Juokse! Pakene! Äkkiä pois!" Sydän alkaa jyskyttää, kurkkua kuristaa ja tunnen pelon kropassani voimakkaasti aina kun auto hidastaa kohdallani.

Jos joku kävelee mun perässä, alan heti vainoilla, että seuraako se mua.. Jos joku korottaa ääntään, säikähdin heti.. Jos joku koskettaa mua, kavahdan ja väistyn.. Jos joku on vihainen, menen paniikkiin.. 

PELKÄÄN SIIS AIVAN VIETÄVÄSTI.

Myös kotona ollessani, jos kuulen kolinaa, askeleita, tai muita ääniä, säikähdän niitä ja alan pelkäämään  että eikai tänne ole tukossa joku.. Ja jos ovikello soi, tai oveen koputetaan, mieli meinaa mennä raiteiltaan ja pelästyn niin, etten uskalla edes liikkua. En uskalla avata oveakaan, ellen ole tietoinen siitä, kuka on tulossa. Pelko huutaa: "Varo! Älä vaan avaa ovea! Ole ihan hiljaa äläkä päästä ääntäkään, ettei se joku tietäisi, että olet siellä. Nyt ihan hiljaa vaan odotat, että se joku menisi pois." Samaan aikaan  kauheat kauhuskenaariot pyörii mielessä ja paniikkioireet tuntuu voimakkaana. 

PELKO ON SAANUT LIIKAA VALTAA, SIITÄ ON TULLUT DIKTAATTORI.

Tää on ihan kauheeta!!

Pelko on luonnollinen reaktio kaltoinkohtelun ja muun vääryyden kokemisen seurauksena, mutta se, miten se jää pysymään ja hallitsemaan mun elämää, ei tunnu enää luonnolliselta.

Pelon kuuluisi suojella, mutta tämä Pelko haluaa hallita mua ja mun elämää. Se haluaa rajoittaa mun olemista enemmän ja enemmän, se on jo ajanut minut nurkkaan. Pelko ei jätä minua rauhaan, jatkuvasti se on kuiskimassa vaaran uhasta ja pahimmillaan kuolemanvaarasta, joka voi iskeä NYT. 

Se on niin kuluttavaa ja vietävän raskasta. 

Olen alkanut ajatella, ettei Pelko itse ole ystävä, vaan vihollinen. 

Niin paljon se on aiheuttanut minulle tuskaa ja harmia. 

Niin paljon se on rajoittanut mun elämää, että olen jo melkein kuin vankilassa, Pelon luomassa vankilassa, jonka tulisi muka suojata minua vaaralta. 

Olen alkanut ajatella, että tuo Pelon vankila itse on se vaara ja haitallinen asia.

EN JAKSA SITÄ ENÄÄ!!!

Nyt saa riittää!!

EN TARVITSE TÄLLAISTA PELKOA, JOKA ON SAIRAALLOISTA! TERVE PELKO ON HYVÄKSI, MUTTA TÄMÄ PELKO ON PAHAKSI!

Hei Pelko, häivy täältä ja jätä mut rauhaan!!

EN OLE NIIN TOIVOTON, ETTENKÖ VOISI JA USKALTAISI ELÄÄ ILMAN JATKUVAA PELKOA.

Peloista suurin osa ei edes toteudu! Yli 90% peloista ei toteudu ihmisen elämän aikana.

JOS VAARA TULEE, NIIN TULKOON, HEMMETTI!!!

Pahemmastakin olen selvinnyt, joten en anna periksi!

MINÄ EN ALISTU PELON, ENKÄ KENENKÄÄN VALTAAN, VAAN TAISTELEN JOS SE ON VÄLTTÄMÄTTÖMYYS.

Jenna ei luovuta koskaan.

JOS VAARA TULEE, NIIN MINÄ EN ALISTU, VAAN KOHTAAN SEN VAARAN!!!

Jumala pitää minusta huolen. Hän ei jätä eikä hylkää. Hän on pelastanut minut useasti varmalta kuolemalta, ja Hän pelastaa minut myös vaarasta (mikä ikinä se sitten onkin).

JA JOS KUOLEN, NIIN PÄÄSENPÄHÄN AINAKIN POIS TÄSTÄ PAHSTA, JULMASTA MAAILMASTA!!😆

Parempaan paikkaan, jossa ei ole pahuutta.

Välillä on vaikeaa

 Oi voi. En ole hetkeen kirjoittanut, koska oon yrittänyt levätä ja päästä jaloilleni. Helppoo ei oo todellakaan, mut periksi en anna. Olen edelleen loppunpalanut ja erittäin stressaantunut. Tuntuu kuin olisin nurkkaan ahdistettu, vaikka toivoakaan päästä pois. Lisäksi katto romahtaa, seinät kaatuu niskaan ja lattia pettää alta. Sellaista se on, elämä aina välillä.

Kävin lääkärissäkin tän burn outin ja post traumaattisen stressioireyhtymän takia. Lääkäri määräsi mulle jotain mielentappaja lääkettä, josta olisi tullut vain entistä pahempi tuska ja ahdistus + itsetuhoajatuksia ekan kuukauden ajaksi, joten päätin, etten uskalla ottaa riskiä. En halua pahempaa oloa, ja tuo lääke (escitalopram) ei sovi yhteen mun muiden lääkityksen kanssa. Lisäksi en halua kemiallista lobotomiaa. En ylipäätään lähtisi tätä heti lääkkeillä hoitamaan. Kai niitä on muitakin keinoja. Ja onhan  niitä. 

 Olen kuitenkin tehnyt paljon mielekkäitä asioita. Täällä Pieksämäellä on tällä  hetkellä taidenäyttely Poleenissa, jossa on mun anopin maalauksia ja meikäläisen makramee töitä. Yksi työ on jo mennyt kaupaksi! Jee! Samoin viikonloppuna sain myytyä pari tilaustyötä. Ihmiset tykkää selvästi makramee töistä. Pieksämäen Taito Shopissa on myös myynnissä mun makramee töitä tällä hetkellä. On se vaan mukava tekniikka! Olen totaalisen hurahtanut siihen. Vasta helmikuussa opin sen, ja nyt jo on kämppä täynnä makrameeta ja töitä on myynnissä ja myös näyttelyssä. Olen ilmeisen nopea oppimaan ja myös tuottelias. Siistiä!

 Vaikka nyt on ollut TODELLA vaikeaa, olen yrittänyt löytää tästäkin kriisistä jotain hyvää. Ainakin olen saanut ajatella asioita paljon ja myös tutkia itseäni. Paljon löytyikin kaikenlaista saastaa. Hyi minua! Kunpa saisikin itsestään pois kaikki huonot puolet! Mut sellaisia me ihmiset ollaan. Läpeensä pahoja. Itsekkäitä, sokeita, ylpeitä, kovasydämisiä ja monin tavoin turmeltuneita. Viime aikoina olen ollut täynnä vihaa. Raivoa suorastaan. Jo lapsuudessa, kun kohtasin vääryyttä, koin voimakasta vihaa sitä vääryyttä kohtaan. Yleensä se viha kohdistui myös siihen, joka vääryyden teki, luonnollisesti. Myös itseni kohdalla. 

 Kaikenlainen kaltoinkohtelu sai mut kiehumaan vihasta jo lapsena, ja nyt aikuisena... Se viha on niin voimakasta ja repivää. En tykkää siitä. Mut tääkin vaihe on vain käytävä läpi. En halua, et se viha jää kytemään mun sisään muuttuen katkeruudeksi. Se on käytävä läpi jotta siitä pääsisi yli. Ei vaan ole helppoa.. 

 Olen päättänyt, että en anna  enää kenenkään kohdella mua kaltoin. En suostu enää olemaan minkäänlaisen väkivallan, hyväksikäytön, petoksen, ym vääryyden kohde. Ei kenenkään kuulu sellaista joutua kokemaan. Inhoan sellaista toimintaa. Mutta tää maailma on sairas ja me ihmiset ollaan sairaita. Kuitenkaan se ei ole oikeutus kaltoinkohteluun. Luulisi sen olevan selvää. 

 Hemmetti kun on hankalaa. Ei meinaa uskaltaa edes kirjoittaa. 

Ahdistaa ja pelottaa. Väsyttää ja surettaa.

Suututtaa ja harmittaa.. 

Silti: en lähde narkkaamaan. En, vaikka maksettaisi. En tahdo enää sellaista. Vaikka olen saanut välillä kuulla kehoituksia palata huumemaailmaan, en mene sinne. 

Se ei olisi hyödyllistä.

Burn out

Mulla on burn out. Ja Post-traumaattinen stressioireyhtymä. En osaa sanoa tarkkaan, koska se alkoi, se on vaan pikkuhiljaa hiipinyt mun elämään kaikkine oireineen. Se hävettää, ja meni pitkään, ennen kuin uskalsin edes kertoa siitä läheisille.
 En ole saanut nukuttua kunnolla aikoihin, säikähtelen vähän kaikkea, pinna on kireellä, ajatukset ovat hyvin negatiivisia, näen vaaran kaikkialla, päänsärky vaivaa jatkuvasti, varsinkin silloin, jos joutuu prosessoimaan asioita.

 Kaikki lihakset on kipeenä, kun kroppa erittää kortisolia ja kreatiinia, pienikin lihasten rasitus sattuu, kroppakin on kirjaimellisesti palanut loppuun. Sekään vähä uni, mitä saan välillä, ei virkistä. Olen totaalisen uupunut. En ole pystynyt käymään kunnolla töissäkään. Olen pelokas, ahdistunut ja masentunut, käyn ylikierroksilla ja sekoilen ihan ihme juttuja. Jopa puhuminen on mennyt hankalaksi, välillä sanat katoaa mielestä ja artikulointi on vaikeaa välillä. Se on häiritsevää.

 Välttelen myös sosiaalisia tilanteita, olen eristäytynyt ja pelkään ja vainoilen ihan kipeitä asioita. Näen painajaisia yhdestä tietystä traumaattisesta tapahtumasta, jonka seurausta tämä koko hemmetin stressi on. Ruokahalu on kadonnut, unettomuus vaivaa, kaikki on ihan kamalaa. Pelkään liikkua ulkona, pelkään että jotain pahaa tapahtuu, ja jopa mukavat asiat on kuormittavia ja stressaavia. Haluaisin käydä töissä, olla läheisten kanssa jne, mutta voimavarat on kuluneet loppuun. Se harmittaa.

Mutta onneksi on myös hyviä asioita. Kuten kanat ym eläinystävät ja harrastukset. Onneksi läheiset on ymmärtäneet hyvin tän mun jutun. Hävetti kertoa, mutta se helpotti, kun ne suhtautui hyvin ymmärtäväisesti. Läheiset, eläimet, harrastukset ja lepo on olleet hyvä asioita, jotka on auttaneet mua jaksamaan. Olen yrittänyt levätä ja tehdä mielekkäitä asioita, ja otin selvää siitä, miten tätä tilaa voisi hoitaa. Kun luin burn outin oireista, huomasin, että mulla on aikalailla ne kaikki. Ja kun luin post-traumaattisesta stressistä, havaitsin, että on päivänselvää, että mulla on sekin. Kiva.

Mutta jospa se siitä vielä helpottaisi. En vaan tiedä miten se voisi helpottaa. Ainakin on mentävä lääkäriin, mitä olen karttanut jo liian kauan. Pakko se on mennä lääkäriin kuitenkin. En vaan usko, että saan apua sieltäkään. Liian harvoin lääkäreistä on ollut apua, vaikka asian pitäisi olla päinvastoin. Lääkäreiden kuuluisi auttaa, mutta kummasti niiden auttamishalut katoaa (jos niitä on ollutkaan), kun lukevat mun tiedot. Edelleen siellä lukee isolla HUUMEONGELMA, vaikka en ole narkannut yli 5 vuoteen. Joten, kun ne lukee sen sieltä, ne ei usko mua kun kerron, etten ole vetänyt kamaa yli 5 vuoteen. Eihän narkkariin voi luottaa, vaikka se puhuisikin totta. Narkkarin leima pysyy otsassa, kävi mitä kävi. Vaikka olenkin vuosia jo ollut kaukana siitä elämäntyylistä ja siitä pakkomielteestä, lääkäreiden silmissä (ja varmaan monen muunkin silmissä) olen edelleen karmea narkkari.

 Joten, en todellakaan menisi mielelläni lääkäriin, koska a) narkkarin leima pysyy otsassa b) mua ei uskota c) mua tuskin edes halutaan hoitaa ja d) jos saisinkin hoitoa, mua ei hoidettaisi samoin, kuin "tavallisia" potilaita mun taustasta johtuen. Kuten tiedetään, jos papereissa on tieto päihdetaustasta, silloin ei todellakaan suostuta hoitamaan potilasta oikein, ei edes kipua suostuta lääkitsemään, vaikka toinen olisi kuolemassa! Kuten kävi mun kaverille, jolla todettiin syöpä, ja sille sanottiin, et sillä on enää pari kuukautta elinaikaa, mutta kipuun ei annettu lääkkeitä, sehän olisi voinut jäädä vielä koukkuun! Kiva jättää toinen kitumaan ja kärsimään kovista kivuista viimeiset elinkuukaudet..! Tyyppi on kuolemassa,  hemmetti, KUOLEMASSA, ja lääkärit pelkää, että se jää vielä koukkuun! Eikö olisi kannattanut  mieluummin helpottaa toisen tuskaa, kuin jättää se kuolemaan karmeissa kivuissa? Kaverini joutui kokemaan eräänlaisen kidutuskuoleman, vaikka apua olisi voitu antaa. Mutta lääkärit ei halunneet antaa sille kipulääkettä. Tämä siksi koska sillä oli papereissa tieto päihdetaustasta. Eikä hän ollut käyttänyt enää vuosiin! On se hemmetti kummallista, jos sun menneisyys määrittää sen, saatko millaista hoitoa tai saatko sitä ylipäätään. TÄMÄ ON TODELLA VÄÄRIN! Ei sen näin kuuluisi olla.

Myös mulle on sanottu terveyskeskuksessa, että "ei me haluta hoitaa sua". Psykiatrisella lääkäri kehoitti mua tekee itsemurhan.. just kun mua oli kidutettu 3 päivää ja yritetty tappaa! Joten, en TODELLAKAAN mene mielelläni lääkäriin!!! En tällä taustalla.

Ei hemmetti.

Luin just täältä noita vanhoja tekstejäni. Ei hitto. En tiedä mitä ajatella. Olen edelleen sama Jenna, mut kuitenkin ihan erilainen. Se on outoa. Ihan kuin olisi henki vaihtunut. Sekopää olen edelleenkin, mut onneksi, onneksi en ole enää ihan niin sekopää kuin ennen.

Hävettää.
Ihmettelen: miten oon voinut olla tuollainen? Siitä seuraa toinen ihmetyksen aihe: miten oon voinut muuttua näin paljon?
Talvella kun tapasin tuttua kyttää, joka tunsi mut vuosien takaa, sekin sanoi: "oot kyllä ihan toinen ihminen nykyään." Moni on sanonut samaa, ja itsekin koen näin.

Mutta Vanha Jenna elää edelleen, eikä tahdo jättää mua rauhaan. Myös Mörkö käy aika ajoin vierailemassa mun pään sisällä. Se sanoo:
"Vedä kamaa, tulee parempi mieli. Ota edes vähän, niin pääset taas makuun ja voit ottaakin kohta jo lisää. Etkö sitä halua? Etkö todella muista, kuinka se auttoi kaikkeen, kun mäntä painui pohjaan ja olo helpotti? Helppo ratkaisu arjen ongelmiin: vedä kamaa kaksin käsin, unohda kaikki hankala ja pakene todellisuutta ihaniin huumehuuruihin. Et voi epäonnistua tässä, toisin kuin epäonnistut elämässäsi vähän väliä. Vedä kamaa, se helpottaa. Se vie pois huolet, murheet, kaikki ongelmat, miksi et siis tahdo? Etkö muista kuinka löysit ilosi aineissa, sekaisin sekoilit ja teit monia hassuja juttuja? Miksi et siis tahdo? Miksi sanot ei?"

PAINU HELVETTIIN, TYPERÄ MÖRKÖ!!!
En tahdo vetää kamaa, pilata elämääni enää sillä paskalla. Sekin hetken "helpotus", joka tulee, on vain typerä illuusio, joka katoaa pian, ja koska se katoaa, sun on saatava se takaisin vetämällä lisää sitä paskaa. En tahdo enää metsästää jotain illuusiota, valhetta, joka ei hyödytä mitään. SE EI AUTA PASKAAKAAN, SE TUHOAA JA VIE SULTA KAIKEN. Miksi siis palaisin tuollaiseen helvettiin? Vaikka mä epäonnistuin usein, se ei ole syy alkaa kiskomaan kamaa. Epäonnistuminen on osa elämää ja epäonnistumisten kautta oppii onnistumaan. Aineet ei ratkaise ongelmia, vaan aiheuttaa niitä. Miksi pilaisin elämäni palaamalla siihen piikkihelvettiin? En näe yhtäkään syytä, joten HÄIVY, MENE POIS, HEMMETIN MÖRKÖ!!!

Kädet hiessä ja vapisten kirjoitan tätä tekstiä. Vanhojen juttujen lukeminen aiheutti kroppaan kamahimot. Kroppa huutaa aineita, mieli kokee vastenmielisyyttä. Ristiriitaista.
Vaikka kroppa vaatii aineita, kun mieli on toista mieltä. Ja niin mieli voittaa kropan. Mun mieli inhoaa aineita, narkkaamista ja sitä entistä elämää, ja se vastenmielisyys suojelee mua.
En tahdo enää vetää päätä sekaisin.
Mun ei tarvitse.

Mut kyl oli hiton rankkaa lukea noita vanhempia tekstejä.. Vähänkö mä häpeän sitä, millainen olen ollut. Paljon pahempi, kuin nykyään, järkyttävä, typerä Vanha Jenna,  joka ei ymmärtänyt eikä välittänyt mistään muusta, kuin narkkaamisesta.
(Mielummin överit, kuin vajarit!)
(Sitä on myöhäistä rykäistä, kun on jo mäntä pohjassa.)
(Ihan mitä vaan mikä pärähtää!)

Onneksi se ei ole enää niin.

Traumojen hyvät puolet

Viime aikoina olen ajatellut paljon kaikenlaista jännää. Traumat on olleet taas enemmän muistoissa esillä ja se ei ole ollut mukavaa. Haavat on vieläkin pahasti auki. Traumojen käsittely on rankkaa. Mut se on ollut hyödyllistä.
Tajusin, et mun haavat on tärkeä osa mua ja mun elämää. Niistä on jopa hyötyä. Tuskin mä edes kirjoittaisin tätä blogia, jos mulla ei olis noita haavoja. Mut ne on, onneksi.
Tajusin myös sen, et mun haavat on olleet apuna myös siinä, miten pystyn kohtaamaan ihmisiä. Vaikka oon aika hankala tyyppi, niin mun on helpompi ymmärtää ja auttaa toisia, koska olen itsekin ihan rikki. Rikkinäisenä ymmärtää paremmin toisia, ei asetu toisten yläpuolelle, vaan kohtaa toisen samalla tasolla.
Mun haavat vaikuttaa myös mun luovuuteen. Paljon. Mitä mä tekisinkään ilman mun vammoja? En edes halua olla täysin terve, koska näin on parempi. Mä en olis mä ilman niitä traumaattisia kokemuksia. Mun haavat on hyödylliset ja ne on osa mua itseäni.
Tätä ei ollut helppo hyväksyä.

Vaikka mun traumojen takia koen, et tää maailma on hiton vaarallinen paikka, missään ei ole turvallista, vaara vaanii kaikkialla jne, niin silti aion opetella elämään haavojeni kanssa. Yhtenä iltana rukoilin: "Herra, auta mua elämään haavoista huolimatta. Älä ota mun haavoja pois, koska niistä on paljon mulle apua, vaikkakin myös harmia. Käytä mun haavoja hyvään, auttamaan toisia. Opeta mua elämään niin, että mun elämän kautta moni tulisi tuntemaan sut. Anna mun olla rikkinäinen, koska se on ihan normaalia. Amen."

Traumaattista menneisyyttä ei ole helppo muistella, eikä helppoa hyväksyä. Usein sitä kyselee, et miks just mulle piti käydä niin ja noin. Enää en kuitenkaan kanna kaunaa, vaikka ne asiat sattuu. Anteeksiannon kautta niihin pystyy suhtautuu paremmin, niitä pystyy katselee toisella tavalla ja niistä voi toipua. Jos olisin jäänyt katkeruuteen, en olisi päässyt toipumaan.
Katkeruus estää kaiken kasvun, se vangitsee ihmisen ja vääristää kaiken. Katkeruus on turhaa. Siitä kärsii vain itse, ei se vaikuta katkeruuden kohteisiin lainkaan. Katkeruus tuhoaa ihmisen. Siksi mä valitsin anteeksiannon. Totesin katkeruuden hyödyttömäksi ja päätin antaa anteeksi. Siitä on jo ainakin 2-3 vuotta, kun valitsin anteeksiannon, ja jos en olisi antanut anteeksi, en olisi voinut kasvaa senkään vertaa, mitä olen kasvanut.
Anteeksianto oli siis hiton hyvä päätös.
Eihän se helppoa ollut.

Haavoista on siis hyötyä.
Ei täällä mikään tapahdu turhaan. Vaikka mun entinen elämä oli yhtä helvettiä huumeineen päivineen, kaikki se väkivalta ja vääryys ei tapahtunut turhaan. Niinkin hirvittävistä kokemuksista on seurannut jopa hyvää. Pahaa ei tapahdu pelkkää pahuuttaan, pahan on tuotava mukanaan aina myös jotain hyvää. Sen olen saanut nähdä.
Mitä vaikeemmista asioista ihminen selviää, sitä vahvemmaksi se tekee. Vaikeuksien kautta oppii näkemään asiat selkeämmin, mikä on oikeasti tärkeää ja arvokasta.
Lähellä kuolemaa ei ollut kiva olla. Mut siitäkin oppi jotain. Jotenkin sitä katui kaikkea, ja tuli sellainen tyhjyys, et tässäkö tää oli? Tähänkö mä kuolen? Hemmetti, kaikki oli turhaa jos nyt kuolen! Kuitenkaan henki ei lähtenyt, vaikka olis pitänyt. Sekin, joka yritti mut tappaa, hämmästyi, kun mä heräsin. Samoin kävi lääkärillekin yhdellä toisella kerralla, kun 100% tappavat överit vetänyt Jenna nousee sängystä.
Halu kuolla oli ihmeellinen. Pidin elämää turhana, joten halusin pois Lopulta kuitenkin aloin oppia arvostamaan elämää. Jos en olis käynyt kuoleman rajamailla, tuskin olisin oivaltanut, et kuinka arvokas lahja elämä on.
Ei täällä mikään tapahdu turhaan.
Tällainenkin hulttio on saanut sen ymmärtää.

Elämä on ihmeellistä aikaa

Kesä on saapunut Pieksämäelle ja Hulttis iloitsee, kun luonto on herännyt eloon taas. Tämä maailma on todella ihmeellinen paikka, toteaa Hulttis nähdessään hienoja kukkia ja kasveja. Hulttis on myös kiinnostunut vedestä. Hulttis on havainnut, että vesi on erikoinen elementti, niin outo ja moninaisiin asioihin pystyvä. Se voi jäätyä, mikä on aika hurja juttu ja se voi haihtua höyrynä ilmaan, mikä hämmentää vielä enemmän. Muunmuassa.
 Hulttis on mökillä. Hulttis tutkii luontoa ja tuijottaa vettä laiturilla. Vesi on hypnoottinen, kun sen liikettä tuijottaa pitkään. Tuntuu hassulta, vaikuttaa kuin liikkuisi, vaikkei liiku, kun veden liikettä katselee pitkään.
Kyllä tää maailma on ihmeellinen paikka.

On ihan kuin olisin jossain rinnakkaistodellisuudessa. Tää on sama maailma, jossa narkkasin armottomasti,  mutta kuitenkin ihan erilainen, kuin silloin käyttöaikoina. Samat tutut paikat  on ihan toisenlaisia,  ne näkee ihan eri tavalla. En  mä silloin aikoinaan nähnyt, kuinka hieno paikka tää maailma on. Jopa ankea Pieksämäki on ihmeellinen!
Usein mietin: voiko tää todella olla se sama maailma? Kaikki on niin erilaista.
Näitä mietin varsinkin kesällä, kun luonto on herännyt ja kaikenlaista kasvia kasvaa kaikkialla.
Ei voi kuin hämmästellä tätä ihmeellistä maailmaa.

Olen kiitollinen siitä, että sain tulla näkee, millaista tää normielämä on. En osannut kuvitellakaan, kuinka siistiä tää rauhaisa normielämä on. Käyttöaikoina kuvittelin, et normielämä olisi jotenkin todella tylsää ja merkityksetöntä.
Vähänkö olin väärässä!
Kai mä kuvittelin, et elämä ilman jatkuvaa pään sekoittamista olisi tylsää. Mut sit mä huomasin: PÄINVASTOIN.
Kuvittelin, että elämä ilman piikkiä olisi jotenkin mahdotonta ja pelkkä haave. Mut sit mä huomasin: OLIN VÄÄRÄSSÄ.
Miten voikaan asiat mennä ihan toisin, kuin on kuvitellut. Elämä ilman pään sekoittamista on mahtavaa ja sanoinkuvaamattoman ihmeellistä. Se on aidompaa ja todellisempaa, kuin se typerä sekava sumu, johon pakenin tätä todellisuutta. Ihan-mitä-vaan-mikä-pärähtää- pakkomielle olikin pelkkä illuusio jostain suuresta ja mahtavasta, valehteleva typerä mörkö, josta onneksi pääsin eroon ADHD-lääkityksen saatuani. Mikä muutos se olikaan!
Narkkaaminen ja piikittäminen vain JÄI pois, melkein huomaamatta. Sain tulla näkee, et elämä ilman piikittämistä ja sekaisin olemista on aivan ihmeellistä. Ei sitä riitä sanat kuvaamaan.

Jo yli 5 vuotta olen saanut ihmetellä tätä uutta elämää, jota mun ei olisi kuulunut nähdä.
Mun pitäisi olla kuollut, mutta tässä olen, enkä muuta voi. Olen kiitollinen tästä yliajasta/jatkoajasta, jonka sain. Ennen halusin kuolla, nyt olen oppinut arvostamaan elämää, ja olen tajunnut sen, kuinka suuri lahja elämä on.
Elämää ei pidä heittää hukkaan, oli se sitten kuinka vaikeaa tahansa. Vaikeuksista selviää, ja niistä oppiikin jotain, jos haluaa. Vaikka elin puolet elämästäni huumehelvetissä, sekään ei ollut turhaa. Mun kuului kulkea se tie, jotta voisin auttaa toisia, kertoa, että sieltä voi selvitä.

Kevät ja kuolleet kaverit

Hyvää päivää lukijat!
Hyvää alkavaa kesää ja mennyttä kevättä!

Kevät on ollut mulle hieman synkkää aikaa tän uuden elämäni aikana. Joka kevät tapahtuu yksi sama asia: kaikki ne kuolleet kaverit palaa mun mieleen, yksitellen, kukin vuorollaan ja mä suren heitä.
Siksi mun keväät on aika surullista aikaa.
Tänä keväänä sama juttu. Suren tiettyjä kavereita, jotka oli todella asiallisia ja mahtavia tyyppejä. Näissä oli jotain harvinaista: ne välitti.

Niille en ollut mikään käyttöesine, vaan arvokas ihminen. Ne piti musta huolta, auttoivat, olivat tukena, niitä kiinnosti se, miten mulla menee, ja sellainen on huumemaailmassa harvinaista. Miks just ne parhaat tyypit kuolee ensin?!

Yksikin edesmennyt ystävä, kutsuttakoon häntä vaikka nimellä Mr.Mafia. Hän oli mun Kummisetä. Otti mut hoiviinsa, sanoi mulle: "Älä hanki enää toisilta, mä pidän susta huolen, eikä sun tarvii pelätä mitään." Hän todella piti musta huolta ja piti sanansa kuolemaansa asti.

Hän otti mut suojiinsa ja piti hyvää huolta, vaikka olikin kiireinen bisnesmies. Ei todellakaan oltu parisuhteessa, hän oli enemmänkin kuin isä mulle. Jos tuli hätä, tarve tai joku ongelma, niin pian Mr.Mafia ilmestyi paikalle, ja hoiti asian ja oli tukena muutenkin. Hän todellakin ilmestyi, kuin tyhjästä hän oli ilmestynyt asunnolle, jossa nähtiin. Se oli aika hassua.

En tiedä, miksi hän mut halusi ottaa suojiinsa, mutta olen kiitollinen. Pääsin jopa eroon subusta siksi aikaa, kun Mr. Mafia oli kuvioissa, ja se oli ihme. Hänellä oli paljon parempaa, TODELLA tujua settiä, joka piti mut erossa muusta paskasta. Hänen huolenpidon aikana mulla meni tosi hyvin. Se oli narkkarielämäni parasta aikaa.

Mut sit Mr. Mafia kuoli. Yllättäen.
Näin häntä vielä päivänä ennen kuolemaansa. Hän oli tressaantunut. Eikä ihme. Ei ollut helppoa hänenkään työnsä. Mutta hän oli kunniallinen rikollinen, joka välitti myös mun kaltaisesta heiveröisestä nististä, joka ei ollut mitään. Ikävä jäi.

Kun sain kuulla, että Mr. Mafia on kuollut, mä järkytyin ja menin jonkinlaiseen shokkiin. Se ei ollut itsari. Siitä olen varma. Eikä ollut överitkään, vaikka kama olikin TODELLA kovaa. Hän vaan kuoli yllättäen. Samalla myös mun turvattu, hyvä elämä päättyi siihen.

Palasin takas vetää kaikkea paskaa, mikä vaan pärähtää, jäin taas koukkuun subuun ym paskaan, jouduin kokemaan väkivaltaa kaikissa muodoissaan,  jouduin hyväksikäytetyksi, meinasin kuolla useampaan kertaan.... kaikkea paskaa alkoi tapahtua taas Mr.Mafian kuoleman jälkeen. Se harmitti.

Ja harmittaa edelleen. Miks niin hyvän tyypin piti kuolla? Tätä ystävää jäin kaipaamaan. Samoin niitä muitakin, mut nyt etenkin olen surrut Mr.Mafiaa ja paria toista kaveria. Miks just ne kuolee, jotka on ihan parhaita tyyppejä? Ja miks mä en kuollut, vaikka olis pitänyt? Miks ne kuoli? Miks mä en?

Välillä koen jopa syyllisyyttä siitä, et mä selvisin sieltä. Niin moni kuoli. Ne parhaat tyypit meni kuolemaan, ja mun kaltainen paska selvisi sieltä. En voi käsittää. Vaikka mun olis pitänyt kuolla, en vaan kuollut. Ja nää parhaat tyypit kuoli. Vaikka mä vedin tappavia annoksia, jotta kuolisin, en kuollut. Lääkärikin suuttui, kun heräsin. Raivosi jostain lääketieteen rajojen ylittämisestä. Mut nää tyypit, jotka oli aivan mahtavia ystäviä, ne hemmetti kuoli, ja vielä todella helposti! Miksi? Miksi?! MIKSI?!?!?

Miksi mä selvisin, mut ne ei???
Miks ne kuoli, mut mä en???

Jennapostaus

 Kukkuu!! Jenna täällä moi! Tää teksti on täyttä Jennaa. 😝

Jenna.🤪 Omalaatuinen vipeltäjä, joka aina tekee jotain. Yleensä taidetta eri muodoissaan. Ei ole toista samanlaista Jennaa.

 Luojan kiitos, ettei ole. Olisi jo liikaa, jos olisi useampi Jenna. Tulisi kiire tehdä hienoja juttuja, jotta olisi Jennoista paras.😆 Huh huh, ajatuskin hirvittää..😬

 Vaikka onhan se ihan hauska tyyppi. Osaa tehdä käsillään kaikenlaista jännää tuo Jenna. Kunnon MULTITALENTTI,  kuten yksi ystävä sanoi.😁 Entinen narkkari, nykyinen taiteilija. (Taustalla yksi Jennan makrameetyö)

 Jenna on taiteellinen, lojaali, avoin, reilu  luova ja ihka aito luonnonlapsi. Kuten appiukkoni sanoi:"Jenna on sellainen luonnonlapsi"🤣 Tykkään olla luonnossa kyllä, ja muuallakin, ja olen todella innokas, luova ja  lapsenmielinen, hypin innostakin joskus. (Hyppii innosta? Aikuinen?)

 Jenna on jopa oppinut arvostamaan itseään. Näkemään uudella tavalla sen, kuka sieltä peilistä katsoo takaisin. Ennen se oli ruma, lihava, paska nisti,  mutta ei enää. Jenna on ihan kaunis ja arvokas persoona omana itsenään.

Huumemaailmassa Jennalla ei ollut ihmisarvoa, sitä kohdeltiin todella julmasti, käytettiin, kuin jotain esinettä, hakattiin, tuhottiin ja viskattiin pois. Niin monen iskun jälkeen on ollut vaikeaa arvostaa itseään.😢 Mutta olen alkanut oppia siihen. En ole huono, arvoton, mitätön paska. Olen ihan kaunis, arvokas, merkityksellinen ja mukava nainen.😉 (Tämän asian oppiminen ei ollut helppoa) Mutta sellainen Jenna vaan on. Arvokas siinä missä muutkin.

Ihan jees juttu

https://ahdasportti.blogspot.com/2020/05/syyllisyyskysymys.html?m=1
Tuossa linkki uuteen tekstiin.


Tuli mieleen yksi juttu. Vähän aikaa sitten, ehkä noin kuukausi sitten törmäsin sairaalassa yhteen koulukiusaajaan, joka oli niitä pahimpia kiusaajia. Kun huomasin sen, teki mieli mennä lyömään sitä. Olin jo nousemassa, kunnes muistin kristillisen vakaumukseni, joten pysähdyin ja en mennyt lyömään sitä. Jonkin verran jouduin itseäni pidättelemään, niin paljon tuskaa se tyyppi mulle aiheutti, vielä pitkällä aikavälillä. Vaikka olin antanut anteeksi tällekin, silti viha nousi pintaan.. Ei ollut helppoa olla hyökkäämättä, mut onnistuin hillitsee itseni. Kun se näki mut, se selvästi säikähti mua. Saattoi olla hyvin vihainen katse meikäläisellä, ja oon saanut kuulla, et kun olen vihainen, mä näytän ihan paholaiselta. Silmät on kuulemma hurjan näköiset, kun Jenska raivostuu. Anyway, jäin tarkkailemaan tätä paskiaista ja havaintojeni perusteella hän ei ollut muuttunut pätkääkään asiallisemmaksi. Edelleen se oli se sama typerä kakara, joka heikkouttaan kiusaa toisia ja nauttii siitä. Meitä on moneen junaan..
 Mutta en ole menettänyt toivoani hänenkään suhteen. Ehkä se vielä joskus tulee tajuamaan toimintansa järjettömyyden. Jos mun kaltainen hullu sosiopaatti voi muuttua, niin kyllä voi kuka vaan. Kristittynä eläminen todella muuttaa ihmistä. Nykyään olen hyvin käyttäytyvä, empaattinen sosiopaatti. En kyllä enää havaitse itsessäni sosiopaattisia piirteitä. Mihin ne on kadonneet? Vai onko ne vielä tuolla jossain syvällä minussa? Toivottavasti ei.
 Ainakin se on selvää, et olen muuttunut. Ennen olisin mennyt ja hakannut sen tohjoksi, nyt ajattelin vain yhtä lyöntiä, enkä tehnyt sitäkään. Jälkeenpäin se tuntui oudolta. Ihmettelin tätä muutosta. Se on hyvä juttu, kun saa havaita, että on muuttunut parempaan suuntaan. Pahuutta minussa edelleen on, tietysti. Voi kuinka sitä onkaan.. onneksi on myös paljon hyvää. Ei kukaan tuu täydelliseksi tässä elämässä. Mut tämmöinen muutos on kyllä ihan jees juttu.

Tässä muutamia kantaaottavia tekstejä nykypäivän menosta ja meiningistä. Kannattaa tsekata!

https://blogit.ksml.fi/tapio-puolimatka/seksuaalinen-vapaus-poliittisen-vallankayton-valineena/?_ga=2.15260926.977419640.1560403212-257252095.1513340556

https://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitus/Sateenkaariliike-vahingoittaa/1422522

https://www.tapiopuolimatka.net/tekeeko-seksuaalikasvatus-nuorista-helppoja-uhreja

https://www.tapiopuolimatka.net/normittomuus-altistaa-hyvaksikaytolle

https://www.tapiopuolimatka.net/mika-mahdollistaa-nuorten-seksuaalisen-hyvaksikayton

https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/seksuaalikasvatus-ja-lasten-seksuaalinen-hyvaksikaytto/

https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/ideologinen-hyokkays-lapsen-oikeuksia-vastaan/

https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/vihapuhelait-uhkaavat-tasa-arvoa-ja-oikeudenmukaisuutta/