Viime aikoina olen ajatellut paljon kaikenlaista jännää. Traumat on olleet taas enemmän muistoissa esillä ja se ei ole ollut mukavaa. Haavat on vieläkin pahasti auki. Traumojen käsittely on rankkaa. Mut se on ollut hyödyllistä.
Tajusin, et mun haavat on tärkeä osa mua ja mun elämää. Niistä on jopa hyötyä. Tuskin mä edes kirjoittaisin tätä blogia, jos mulla ei olis noita haavoja. Mut ne on, onneksi.
Tajusin myös sen, et mun haavat on olleet apuna myös siinä, miten pystyn kohtaamaan ihmisiä. Vaikka oon aika hankala tyyppi, niin mun on helpompi ymmärtää ja auttaa toisia, koska olen itsekin ihan rikki. Rikkinäisenä ymmärtää paremmin toisia, ei asetu toisten yläpuolelle, vaan kohtaa toisen samalla tasolla.
Mun haavat vaikuttaa myös mun luovuuteen. Paljon. Mitä mä tekisinkään ilman mun vammoja? En edes halua olla täysin terve, koska näin on parempi. Mä en olis mä ilman niitä traumaattisia kokemuksia. Mun haavat on hyödylliset ja ne on osa mua itseäni.
Tätä ei ollut helppo hyväksyä.
Vaikka mun traumojen takia koen, et tää maailma on hiton vaarallinen paikka, missään ei ole turvallista, vaara vaanii kaikkialla jne, niin silti aion opetella elämään haavojeni kanssa. Yhtenä iltana rukoilin: "Herra, auta mua elämään haavoista huolimatta. Älä ota mun haavoja pois, koska niistä on paljon mulle apua, vaikkakin myös harmia. Käytä mun haavoja hyvään, auttamaan toisia. Opeta mua elämään niin, että mun elämän kautta moni tulisi tuntemaan sut. Anna mun olla rikkinäinen, koska se on ihan normaalia. Amen."
Traumaattista menneisyyttä ei ole helppo muistella, eikä helppoa hyväksyä. Usein sitä kyselee, et miks just mulle piti käydä niin ja noin. Enää en kuitenkaan kanna kaunaa, vaikka ne asiat sattuu. Anteeksiannon kautta niihin pystyy suhtautuu paremmin, niitä pystyy katselee toisella tavalla ja niistä voi toipua. Jos olisin jäänyt katkeruuteen, en olisi päässyt toipumaan.
Katkeruus estää kaiken kasvun, se vangitsee ihmisen ja vääristää kaiken. Katkeruus on turhaa. Siitä kärsii vain itse, ei se vaikuta katkeruuden kohteisiin lainkaan. Katkeruus tuhoaa ihmisen. Siksi mä valitsin anteeksiannon. Totesin katkeruuden hyödyttömäksi ja päätin antaa anteeksi. Siitä on jo ainakin 2-3 vuotta, kun valitsin anteeksiannon, ja jos en olisi antanut anteeksi, en olisi voinut kasvaa senkään vertaa, mitä olen kasvanut.
Anteeksianto oli siis hiton hyvä päätös.
Eihän se helppoa ollut.
Haavoista on siis hyötyä.
Ei täällä mikään tapahdu turhaan. Vaikka mun entinen elämä oli yhtä helvettiä huumeineen päivineen, kaikki se väkivalta ja vääryys ei tapahtunut turhaan. Niinkin hirvittävistä kokemuksista on seurannut jopa hyvää. Pahaa ei tapahdu pelkkää pahuuttaan, pahan on tuotava mukanaan aina myös jotain hyvää. Sen olen saanut nähdä.
Mitä vaikeemmista asioista ihminen selviää, sitä vahvemmaksi se tekee. Vaikeuksien kautta oppii näkemään asiat selkeämmin, mikä on oikeasti tärkeää ja arvokasta.
Lähellä kuolemaa ei ollut kiva olla. Mut siitäkin oppi jotain. Jotenkin sitä katui kaikkea, ja tuli sellainen tyhjyys, et tässäkö tää oli? Tähänkö mä kuolen? Hemmetti, kaikki oli turhaa jos nyt kuolen! Kuitenkaan henki ei lähtenyt, vaikka olis pitänyt. Sekin, joka yritti mut tappaa, hämmästyi, kun mä heräsin. Samoin kävi lääkärillekin yhdellä toisella kerralla, kun 100% tappavat överit vetänyt Jenna nousee sängystä.
Halu kuolla oli ihmeellinen. Pidin elämää turhana, joten halusin pois Lopulta kuitenkin aloin oppia arvostamaan elämää. Jos en olis käynyt kuoleman rajamailla, tuskin olisin oivaltanut, et kuinka arvokas lahja elämä on.
Ei täällä mikään tapahdu turhaan.
Tällainenkin hulttio on saanut sen ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti