Nykyään on liikkeellä varsin hämmentävää hurskautta, jossa puuhaillaan mukavia samalla kun pidetään epämukava totuus loitolla. Kun totuus on maton alla, kipeä meno saa vallan - hienovaraisesti, huomaamatta, vieläpä pyhyyden nimissä. Seurauksena voi syntyä ontto armoteatteri, jonka toimintamekanismit vaikuttavat piilossa varsin nurinkurista hurskautta: rakkaudesta on tullut kylmää halveksuntaa elämän valkeutta kohtaan. Armosta on tullut hienovaraista armoterroria. Jos jostain alkaa näkyä elämän merkkejä, se pitää äkkiä tukahduttaa, jotta vanha aatu saa pysyä mukavasti muuttumattomana - autuaaksi julistettuna. Jos Hengen tuli syttyy, siitä pahoitetaan mieli - ja äkkiä viskataan sammutuspeite, ettei vain herätys tulisi. Palavat lamput lakaistaan maton alle ja savustetaan salaa ulos häiritsemästä mukavaa rauhaa. Elävät todistajat tuomitaan uhkaksi armolle. Entiset saatanan sätkynuket leimataan eksyttäjiksi - eihän Jeesuksen Henki enää varoita pimeyden petosten vaaroista, vaan mukautuu hyssyttelemään valheen hyväksi. Halveksitaan salaa sydämessä Hengen työtä ja estetään perkeleen petturia tuomasta elävää toivoa toivottomille ja kielletään varoittamasta toisia saatanan metkuista - sehän on myrkkyä, vaaraksi vastakääntynelle. Eihän armosta elävä enää näe mitään pahan todellisuutta (silloin myös risti pysyy pimennossa).
Katse Kristukseen ja silmät umpeen! Todellista sydänten myrkyttäjää ei saa tunnistaa ja nimetä! Hengellinen tarkkanäköisyys voidaan tuosta vain tuomita myrkyksi, varoitus katkeraksi pahan kaiveluksi ja puhua väärää todistusta pyhän puheen rivien välistä. Palvelutehtävätkin voidaan vaivihkaa muuttaa mukavampaan muotoon. Voidaan uskoa, ettei Jumalan asettamien tehtävien valtaaminen, uudelleen järjestely ja salaa muuttaminen mukavuusmuotomenoksi ole mikään vääryys - koska uskotaan: "minä teen mitä tahdon, enkä tee mitään väärää, koska olen uskossa (eikä kukaan näe)". Tässä teatterissa voidaan tehdä mitä halutaan ja hallita salaa herrana Jumalan lapsia. Kun totuus on lakaistu maton alle systemaattisesti, ei ole ihme, jos homma vääntyy ylösalaisin. Lopulta voidaan jopa kieltää Kristus lähimmäisessä. Eikä sitä edes huomata, kun uhrataan syntipukkina kanssapalvelija, joka ei enää alistu kynnysmattoiluun paatumuksen polkumattona - vaan vapautuu elämään todeksi uskoaan Kristukseen ainoana Herrana. Tätä vapautta voidaan pyhästi paheksua, terveet rajatkin voidaan vääristellä itsekkyyden synniksi. Ja näin (epäsuorasti) julistetaan tottelemattomuus terveeksi uskoksi, rajattomuus rakkaudeksi ja ihmisten orjuuteen alistuminen pyhyydeksi.
Kohtaamattomuuden kulissiteatterissa on pyhää ja oikeitettua halveksia elämää, jota ei enää voi hallita ja käyttää kulutustuotteena. Koska kyseessä on itse valittu kohtaamattomuus, silloin ei ajatella, silloin vain teeskennellään. Jos sama meno jatkuu, lopulta totuuden pylvään tilalla pyörii pyhä gaslight-kulissiteatteri, jossa vääristellään todellisuutta pakonomaisesti mukavan valheen muotoon (vastaavaa puuhailin minäkin okkultismin orjuudessa). 🫣
Kohtaamattomuus on vaarallista, koska siinä suljetaan silmät ilmeisiltä tosiasioilta ja vääristellään kieroon todellisuutta, jopa ihmisiä, joiden olemassaolo ei mahdu muottiin. Kun ylpeys on pyhittänyt oman oikeassa olemisensa, sydän sulkee itsensä vankilaan, jota toisten täytyy kannatella harteillaan kuin epäjumalaa. Kun sydän kivettyy erehtymättömyyteen, se paatuu katumattomuuteen. Pahinta on, kun näin tapahtuu pyhyyden nimissä. Kun sydän kieltäytyy kohtaamasta itseään, lopulta se alkaa uskoa olevansa niin suuri, että todellisuuden ja toisten täytyy totella sitä herrana. Ja niin pyhä ylpeys alkaa vaatia toisilta palvontaa, joka kuuluisi yksin Kaikkivaltiaalle Jumalalle. Mutta koska se tekee sen niin hienovaraisesti, hurskauteen kätkettyä ja viattomasti hymyillen, vieläpä Jeesuksen nimessä (!) - sitä on vaikeampi tunnistaa. Ja kun kukaan ei näe eikä kukaan varoita, tämä mielenlaatu saa rauhassa turmella sydämet. Mukavuuden nimissä se vie kohtaamattomia yhä pidemmälle piilopahuuteen. Eikä tästä muka saisi varoittaa!🤐🤐
Kohtaamattomuus voi olla niin mukavantuntuista, ettei siitä haluaisi enää herätä. Miksi herätä, kun on kaikki tuntuu mukavalta ja hyvältä? Miksi herätä, kun voi tehdä mitä tahtoo jumalisuuden nimissä? Kunhan vaan mukavuus säilyy, niin kaikki on kunnossa! Mukavuuden orjuudessa totuus alkaa näyttäytyä ongelmana. Valhetta pitää suojella, koska se pitää langenneen luontomme tyytyväisenä. Vieläpä kristillisiin hyveisiin kätkeytyen! Näennäinen uskon kulissi antaa sielulle valheellisen rauhan, vaikka sydän eläisi aktiivisessa totuuden torjunnan tilassa. Valherauha uskottelee, että taivaspaikka on taattu, koska tulithan sinä silloin joskus uskoon. Ikään kuin voisimme päästä perille ilman parannusta, Kristuksen uskon kuuliaisuutta ja totuuden rakkautta. Valhe vaatii ajattelemattomuutta, itsepintaista maton alle lakaisua ja ulkokultaista teeskentelyä "kaikki on hyvin" -tyyliin. Se vaatii tahallista tyhmyyttä, koska silloin sielu antautuu himojensa ohjailtavaksi, sokeasti tottelevaiseksi, ja helposti hallittavaksi. Tässä tilassa ihminen kuvittelee tekevänsä mitä itse tahtoo, vaikka elää helppoa elämää autopilotilla. Tämä on elämää mustan raamatun ensimmäisen käskyn mukaan: "Tee, mitä tahdot." Nyt myös Jeesuksen nimessä! Autopilottihurskaus saa ihmisen puuhailemaan mukavia hirveällä tohinalla, ajattelematta lainkaan, kenen tahtoa toteuttaa. Tällainen touhuilu sattaa helposti lähteä leviämään sinne tänne. Tässä touhuilun sumussa ihminen voi sotkeutua tekemään sellaista, mikä ei hänelle kuulu. Hyvien ideoiden nimissä puuhailija voi vyöryä valtaamaan toisten paikkoja - ja estää Jumalan Hengen työn. Ja vaikka seuraukset hyppisivät silmille, sokea puuhailu jatkuu ja seurauksia pyritään peittelemään manipulatiivisin keinoin. Ettei vain tarvitsisi kohdata itseään ja korjata kurssia. Autopilottihurskaus tekee ihmisistä kyvyttömiä kuulemaan varoituksia, ojennusta ja nuhteita. Kun totuuden ääntä ei kärsitä enää kuulla, tilanne on vakava. Silti herääminen on mahdollista.
Totuus vapauttaa ajattelemaan ja oivaltamaan. Valhe vaatii totuuden torjuntaa, joka on jatkuvaa sisäistä itsemurhaa ja hengellistä lobitomiaa.
Ei saa missään nimessä ajatella, mitä hurskauden teeskentely kertoo jumalasuhteen tilasta. Julistetaan sen sijaan tekopyhyyden turvaliivit totiseksi kristillisyydeksi - matot siitä, mitä sieluille tapahtuu iankaikkisuudessa!😵 Jumalan on pakko pelastaa, vaikka rakennettaisi pyhyys toiselle perustalle valheen varaan. Ei saa ajatella, mitä toisten elämän halveksuminen ja pyhyyden varjolla polkeminen kertoo sydämen tilasta: Missä toisten elämää ei voida sietää, varsinkaan vapaudessa, siellä ei ole elämää eikä vapautta - vaan tyrannia.
Orjuudesta elämään vapautuneen olemassaolo voidaan vääristää ja mitätöidä tuosta vain. Lähimmäisen elämää voidaan hurskaasti halveksia kuin roskaa. Voidaanpa tuomita lähimmäisen elämä "itsekkääksi turhuuksien turhuudeksi", "harhaiseksi eksytykseksi" jopa "luopumukseksi" - koska sitä ei voi enää kontrolloida kynnysmattona. Eikä missään vaiheessa kauhistuta näin kylmää ja tunnotonta "rakkautta". Kun toista ei voi enää hallita, hänestä tehdään ongelma - ikään kuin olisi rikos olla olemassa vapaana väärien herrojen vallasta. Ja kun "ongelma" on lakaistu pois, sitten jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Eikä oivalleta, ettei siinä lakaista vain ihmistä. Kun orjuudesta vapautuminen johtaa inversioteatteriin, se paljastaa, ettei nähdä lähimmäistä arvokkaana yksilönä, vaan kontrolloitavana välineenä. Ja pahinta tässä paskaligiikassa on taustalla vaikuttava hiljainen uskomus, jonka mukaan: "Kristus ei olisi saanut vapauttaa palvelijaansa kuolemasta elämään.' Jos joku vapautuu väärän vallan ikeestä, valheellinen valta paljastuu. Se myös paljastaa oman mielettömyytensä vääntelemällä kieroon ilmeisiä tosiasioita, jopa Jumalan nimissä. Kun vapautuminen nähdään ongelmana, jopa eksymyksenä, silloin joudutaan harrastelemaan eksegeettistä akrobatiaa ja teologista nurinkääntöä - ankarasti, salakavalasti, pakonomaisesti, katumatta. Tämähän on sitä tuttua goeteiaa, jota okkultismissa harrastellaan ahkerasti - ja rukoillaan leviämään seurakuntiin hartaasti.
Ei ole mikään pikku juttu pystyttää vääristyssirkusta orjuudesta vapautuneen hävittämiseksi hienovaraisesti. Samalla lakaistaan terveen uskon perusta: Kristus ei tullutkaan maailmaan syntisiä pelastamaan, Hän ei kutsunutkaan omiaan vapauteen, johon Hän lunasti ihmiset kallillla hinnalla. Vaivihkaa Kristus meissä kielletään ja edellytetään alistumista orjuuteen evankeliumin nimissä.
Orjuuden ilosanomassa parannusta ei tarvita, riittää, että voidaan mielin määrin puuhailla mukavia vailla huolen häivää siitä, mihin ollaan menossa. Ja mikä pahinta, siihen saatetaan vetää muitakin mukaan evankeliumin nimissä. Mutta siitä puuttuu Jumalan voima ja rakkaus totuuteen.
Tekopirteä turvaliiviteatteri puuhailee pakonomaisesti, pinnallisesti, suurieleisesti, mahtavaa meininkiä hokemalla, ylihyvää ulkokuorta korostamalla, kaavamaisella tehokkuudella, uuvuttavalla kiireellä, vailla rehellistä kohtaamista. Toisia saatetaan "evankelioida" liukuhihnatyyliin. Ihmisistä tulee kuin projekteja, joista etsitään tiettyä ennalta päätettyä ratkaisua - ja jos he eivät osallistu näytelmään, he saavat tuntea nahoissaan olevansa kelvottomia ja liian syntisiä Jumalalle. Ilman avointa kohtaamista ei voi tuoda toivoa vapautuksesta. On tuhoisaa "evankeloida" toisia, jos sydän ei ole oikeassa suhteessa Kristukseen. Kohtaamattomuuden kulissihurskaus ei tunne vapautta Kristuksessa - se tappaa salaa vapautuneet valheen voimalla. Ja sitten menee muina miehinä "evankeliumia" julistamaan! Tämä on peljättävää.
On mahdotonta kohdata toisia avoimesti, jos sydän vaeltaa kohtaamattomuudessa. Silloin sanaton viestintä ja olemus voivat antaa varsin vastakkaista kuvaa Kristuksen mielenlaadun kanssa (pahimmillaan se voi ilmetä tähän tapaan): katsotaan toisia yläpuolelta, nenän vartta pitkin tuomiten, hurskas hymynaamari leveässä tekohymyssä. "Kohdataan" toisia ylenpalttisen iloisesti, näennäisen innokkaasti (ilman kykyä kohdata toisten todellista tuskaa, epätoivoa, henkistä helvettiä ja pimeyden kahleita), lakaistaan kipeät asiat hätäisesti maton alle muutamilla raamatunlauseella jahienovaraisesti painostaen toisia tekemään nyt se ratkaisu ja äkkiä. Pahimmillaan luvataan nopeaa ratkaisua jos nyt vain teet ratkaisun. Jeesus ei toiminut näin - Hän kohtasi ihmiset aidosti, rakastaen totuudessa. Hänen rakkautensa muutti sydämiä. Jos Hänen rakkautensa ei ole saanut muuttaa sydäntä vielä vuosikymmentenkään jäljeen, jokin on vialla. Usein ongelman taustalla on leveä matto, jonka alle on opittu lakaisemaan paskaa sen sijaan että tuotaisi paska päivänvaloon, tunnustettaisi synnit ja oikaistaisi vääryys. Parannuksen sijaan lakaistaan ja ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Näin ei selvitetään ongelmia, vaan mahdollistetaan niiden jatkuminen. Samalla mahdollistetaan haavojen syveneminen ja saatetaanpa julistaa haavojen mätäneminen eteenpäin menemiseksi. Eteenpäin kyllä mennään, mutta suunta on vaihtunut valkeudesta pimeyteen.
Kaikki, mitä tehdään Jeesuksen nimessä, ei ole Jeesuksen tahdon mukaista. Jeesuksen nimen hyväksikäyttö oman hyödyn ja vallan pönkittämiseen näkyy teatraalisena hurskaushumuna, jonka pitää kehittää aina vain lisää puuhailun muotoja ja tehoavia kikkoja ihmisten naruttamiseen. Ilman rakkautta totuuteen ei pysähdytä rehelliseen kohtaamiseen - koska kohtaamaton sydän tulisi ensin kohdata armon ja totuuden valossa. Niinpä kohtaamisesta tehdään pelkkää itsekeskeistä peliä, jossa armon ja rakkauden nimissä mennään kiireellä ohi ihmisen, kohti seuraavaa ohitettavaa - ja mahdollisesti muottiin ahdettavaa. Umpimeilinen hurskaus puhuu kauniita sanoja, mutta pettää vilpittömien sydämet. Kontrollihurskaus jyrää toisten yli tuosta vaan, vyöryy vaivihkaa valtaan, toimii strategisesti toisista hyötyä kiskoen, pakenee parannusta vastuuta viskoen, toimii piilossa manipulatiivisesti ohjaillen ja vaikuttaen. Kivettynyt kohtaamattomuus voi ilmetä myös itsekeskeisenä egomonologina, joka tukahduttaa avoimen dialogin - ja estää Pyhän Hengen työn. Kuulevia korvia ei ole, mutta silti toisten pitäisi kuunnella ja uupua kuuntelunuken roolissa. Monologimöykkä murehduttaa Jumalan Henkeä, vaikka vuodattaisi kuinka hurskasta ja tärkeää sanatulvaa antamatta tilaa toisille. Kun tätä tapahtuu kristillisyyden piireissä, se on erittäin tehokas tapa ankeuttaa ilmapiiri ja estää Jumalan Hengen työ. Tilan valtaa ulkokultainen puhetulva, jossa kohdattavasta tulee väline, johon suhtaudutaan alentuvasti ja teeskennellen, omaa paremmuutta korostaen ja projekteeraten torjutun sydämen pimeyden vastapuolen niskaan. Ja kun hetkellinen helpotus on saatu, pian on vuorossa seuraava. Kohtaamattomuus voi tehdä meistä käveleviä aikapommeja, jotka etsivät, kenen niskaan dumpata oma sisäinen kaaos. Jos tässä tilassa "evankelioidaan" ihmisiä, heitä ei evankelioida seuraamaan Kristusta, vaan palvelemaan ihmisten taakankantajana, kulutusresurssina tai polkumattona, jota syytetään toisten teoista.
Totuuden rakkauden menettäminen hämärtää evankemiumin ytimen. Jeesuksen luokse ei voi kukaan pakottaa tai painostaa edes epäsuorasti rivien välistä. Eihän Jeesus toiminut itsekään niin! Hän ei vaadi eikä painosta, vaan kunnioittaa luotujaan silloinkin, kun he tekevät turmiollisia valintoja. Rakkaus ei pakota, se elää vapaudessa. Jos tätä vapautta ei ole, ei ole rakkautta.😬 Silloin nousee vinoutunut vaatimuskirstillisyys, joka polkee totuuden, rakkauden ja ihmisarvon jalkoihinsa. Teeskennellään pyhää ja ollaan olevinaan suurellakin asialla, vaikka viedään eteenpäin omahyväisyyden ilosanomaa.
Tällainen "evankeliointi" ei sytytä elävää toivoa, ei kirkasta Kristuksen armoa ja rakkautta totuuteen ja lähimmäisiin. Vaikka siinä puhutaan armosta ja Jumalan rakkaudesta, ne eivät tavoita sydämiä - koska sanoma ei tule sydämestä, joka osoittaa Sanan todeksi elämällään Kristuksessa. Uskosta osaton huomaa kyllä, onko Kristuksen rakkaus saanut tulla eläväksi meissä - vai teeskenteleekö sitä ilman todellista Kristuksen Herruuden alamaisuutta. Mitä enemmän Jeesusta oppii tuntemaan, niin kuin Raamattu sanoo, sitä enemmän sydän tahtoo kasvaa Hänen kaltaisuuteensa. Kun Kristus saa olla sydämen Herra, silloin toiset voi kohdata samalta viivalta ilman teeskentelyä, ilman tarvetta painostaa tai korottaa itseään. Siinä on vapaus olla totta molemmille. Siinä on tilaa kohdata kipeitäkin totuuksia ja tunnustaa elämän raadollisuus - armon todeksi eläminen vapauttaa muitakin puhumaan totta ja olemaan totta, ehkä ensi kertaa vuosikausiin. Tällaiset kohtaamiset ovat kallisarvoisia!
Armo ja totuus Kristuksessa voi kirkastua vain siinä vapaudessa, johon Hän meidät vapautti. Se ei ole rajatonta valhevapautta, joka pysyy synnin orjuudessa. Se on vapautta valheen, synnin ja pimeyden vallasta. Siinä kirkastuu elävä toivo, ihmisarvo ja uusi näkökulma, joka katsoo maailmaa Jeesuksen silmin. Armon näkökulma voi avartaa löytämään siunauksia syvyydestä. Syvällinen paskahuumori voi sytyttää oivalluksen lamppuja paskamyrskyjen keskellä. Se riisuu valheen alastomaksi ja erottaa ihmisen pimeyden teoista. Silloin toivon näkökulma alkaa kirkastua. Totinen paskahuumori voi murtaa valheen kahleita niin, että naurattaa. Kun sielu vapautuu orjuudesta elämään, vangitut voivat nähdä elävän toivon vapaudesta. Kristuksen vapaudessa vangitut voivat myös vapautua - ei ihmisten tahdon mukaan, vaan Jumalan tahdon mukaan. Hänen ajallaan, joka ei tunne kiirettä eikä painetta. Hän ei vaadi mihinkään ratkaisuihin, vaan kutsuu olemaan totta.
Kun tämä vapaus avautuu, siitä tahtoo pitää kiinni, vaikka menettäisi ympäriltään ihmissuhteita, jopa olemassaolonsa joidenkin silmissä. Tilalle alkaa tulla terveempiä ihmissuhteita, vastavuoroisia kohtaamisia, hoitavia keskusteluja, Hengen läsnäoloa, joka tuo selkeyttä, toivoa, rohkaisua ja turvaa särjetyille, poljetuille, halveksituille ja kaltoinkohdelluille sydämille. Totinen evankeliumi kasvattaa rehellisyyttä, sytyttää toivon, tuo Jumalan rauhaa, rikastuttaa, rohkaisee, tuo avoimia kohtaamisia arkeen, kirkastaa erottelukykyä, tuo pimeyden valkeuteen, sytyttää kiivailemaan totuudesta sielujen pelastukseksi, nostaa alaspainettuja, tukee sorrettuja, selkeyttää terveitä rajoja, joita ilman ei olisi vapautta, aitoutta, eikä rakkautta totuuteen ja lähimmäisiin.
Kohtaamattomuuden kulissihurskaus tekee evankeliumista painostuskristillisyyttä, joka osoittaa sormella kuulijoita samalla kun julistaa Sanaa "ei tämä minua koske"-asenteella. Silloin armon ja rakkauden sanoja käytetään helposti lyömäaseena. Sanoma on ristiriitainen, koska sanojen sisältö on vaihtunut huomaamatta. Silloin vain puuhaillaan ja touhutaan kiireellä, ettei tarvitse pysähtyä katsomaan peiliin. Silti ollaan innokkaasti "evankelioimassa" toisia - mutta ketä palvelemaan? 🤔
Valheen tapa vaatia muilta alamaisuutta on levittää hämmennystä, kiirettä, epäsuoraa syyllisyyttä ja samalla osoittaa hienovaraista ylemmyyttä, joka sanoittakin tekee selväksi kuulijoille: "Te olette kelvottomia, aivan liian syntisiä palvelemaan Jeesusta. Teidän pitää tulla sellaiseksi kuin me käsketään, katsotaan sitten, josko olisitte Jumalan rakkauden arvoisia." Jos joku yrittää varoittaa, siitä loukkaannutaan ja tuomitaan varoittaja vääräksi. Ja sitten jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Olen nimennyt ilmiön "ei tämä meitä koske" -kristillisyydeksi. Se ei seuraa enää Kristusta, vaan sulkee korvansa kuulemasta Jumalan Sanan varoituksia ja halveksii Hengen työtä toisissa. Tällainen sydän ei kuule enää Hyvän Paimenen ääntä, vaan torjuu Jumalan Hengen puhuttelun uskoen, ettei tämä minua koske. Umpikuuro pyhyys ei kohtaa totuutta, vaan lakaisee sen maton alle. Ja kieltää "emmepä me tee mitään pahaa" - samalla kun valhetta pidetään voimassa ulkoisesti hurskaan teatterin voimin.
Kun sydämen tila jätetään kohtaamatta, torjuttu omantunnon syyllisyys käännetään helposti toisiin. Siitä voi tulla automaattinen toimintamekanismi, jossa ei nähdä toisia realistisesti. Projektiolinssit heijastavat toisista kohtaamattoman sydämen oman kuvajaisen. Ja mikä pahinta: kohtaamaton uskoo olevansa oikeassa!
Jos toiset eivät mukaudu epärehelliseen narratiivin, vääntö vain pahenee. On murheellista, kuinka paljon tuhoa tällaisesta "hurskaudesta" voi seurata. Silloin joku toinen saa kuulla olevansa syyllinen siihen, mitä syyttäjä ei kestä kohdata itsessään. Näin sydän sulkee itseltään tien armoon ja anteeksiantoon Kristuksessa. Ja tekee lähimmäisestään oman kohtaamattomuutensa kaatopaikan. Pyhitetty projektio on vaarallista. Se, mitä ei kohdata, alkaa hallita. Torjuttu syyllisyys ei katoa projektiolla - se vain kasvaa. Kohtaamattomuus saa aikaan hienovaraista todellisuuden vääntöä, jossa veljien syyttäjän virkaa harjoitetaan armon viran nimissä. Ja tämä tapahtuu usein niin vaivihkaa, ettei sitä huomata - koska silmät on ummistettu ja sydän kovetettu. Juuri siksi kohtaamattomuus on vietävän vaarallista.
Kun syyttömästä tehdään syntipukki, ollaan eksytty kauas Kristuksen armosta. Jos eksymystä ei tunnisteta, silloin siitä ei voi myöskään vapautua. Valheessa eläminen vaatii aina uusia syntipukkeja. Kristus tuli tekemään lopun syntipukkirituaaleista. Silti niitä jatketaan salassa. Varsinkin hurskauden piireissä syntipukkipuuhailu on vallalla - koska Kristuksen risti on pimennossa. Siksi tarvitaan valoa pimeyteen, jotta emme paatuisi valheeseen.
Niin kauan kun kieltäydymme tuomitsemasta itseämme, jäämme tuomitsemaan toisia. Jos tuomitsisimme itsemme, saisimme armon osaksemme. Armahdetulla ei ole tarvetta tuomita toisia syylliseksi omiin synteihinsä, koska on tuonut ne valkeuteen. Kristuksen veri riittää. Lähimmäisen veri ei voi ketään vapauttaa. Totuus vapauttaa, valhe vaatii taakankantajaa. Niin kauan kun taakantantaja kantaa vääriä taakkoja, kohtaamattomuus voi jatkua. Ja niin valhe eksyttää sydäntä syvemmälle petokseen, jossa ylpeyttä suojellaan totuuden valkeudelta lähimmäisen veren ja vapauden hinnalla. Väärät syytökset voivat olla tappavia, koska ne eksyttävät uskomaan valheita, jotka käytännössä vaativat kieltämään toisen olemassaolon sydämen tasolla. Jos toista ei enää nähdä kuin nurinkurisen narratiivin vääristämänä, silloin on mahdotonta enää kohdata ja tulla kuulluksi, ymmärretyksi ja nähdyksi omana itsenään. Vaikka yrittäisi kuinka vedota järkeen, vääntö vain pahenee. Ainoa "hyväksyttävä" näkökulma on se, että toinen lakkaa olemasta se, joka on, ja suostuu olemaan nurinkurisen narratiivin mukainen irvikuva itsestään. 🤯
Kun hengellinen ylpeys eksyttää sydämen, se voi johtaa sellaiseen uppiniskaisuuteen, jossa pysyminen voi johtaa hengelliseen hulluuteen. Tämä on varsin tuttua myös kirjoittajalle itselleen. Tässä tilassa usko omaan erinomaisuuteen on niin vankkumaton, ettei enää kyetä erehtymään. Erehtymättömyys on vaarallista, koska silloin ei voi enää korjata kurssia. Mennään vain pidemmälle eikä kuulla enää varoituksia. Nöyrtyminen olisi pelastus tästä tilasta. Mutta kuinka vaikeaa nöyrtyminen voikaan olla nykyajan ihmisille. Onneksi on niitäkin, jotka kykenevät vielä nöyrtymään. Muutos on mahdollista vain, jos siihen itse suostuu.
Vaikka sydän tunnistaa totuuden omasta tilastaan, se ei kärsi tunnustaa omia virheitään - niinpä tarvitaan sijaiskärsijä. Tietenkään tähän rooliin ei ketään avoimesti vangita - se tehdään salaa ja kaiken hyvän nimissä, syyttäen ja vaatien toista luopumaan elämästään ja vapaudestaan. 🫤 Jos toinen ei suostu, siitä uhriudutaan ja hänet saatetaan demonisoida pahaksi ihmiseksi, joka on itsekäs ja julma, koska ei alistu mahdollistamaan paatumuksen syväliirtoa.
Kun itseensä meneminen ei ole enää vaihtoehto, silloin ei auta kuin väännellä kieroon toisia. Jos todellisuuspako vain jatkuu, lopulta on tuhottava kaikki, mikä muistuttaa siitä, mikä on ilmeistä. Tällainen itse valittu sokeus ei ole hyödyksi yhdellekään ihmiselle. Valheen voimassa pitäminen vaatii lisää valheita. Siitä voi tulla kuluttava orjuus, joka vaatii muita kulumaan valheen orjuudessa - hurskaasti ja viattomasti kristillisten hyveiden nimissä. Tästä syntyy väärien taakkojen viskelyn syndrooma, joka kuluttaa vaivihkaa loppuun elämän toisista. Näin häiritsevä totuuden valkeus ei pääse herättämään sieluja mukavasta petoksen unesta. Kun Jumalan palvelijat vangitaan kulumaan loppuun ihmisten mukavuuden alttarilla, eipä ole yllätys, jos ajan saatossa evankeliumin totuus pimenee ja sen autuaaksi tekevä voima kuolee.
Uskonnolliset itsepalvelumuotomenot ovat vyöryneet valtaan niinkin tehokkaasti, ettei enää nähdä niitä evankeliumin vastaisina, vaan pidetään teeskenneltyä kulissihurskautta terveenä oppina. 😵
Tällaiset ihmiskäskyjen muovailemat muotomenot eivät tunne rakkautta totuuteen - niihin vangitut sielut loukkaantuvat, jos vääristymät tuodaan päivänvaloon. Pahimmillaan vääristymiä aletaan suojella armon ja rakkauden nimissä. Jos ei kyetä erottamaan pimeyden tekoja ja persoonaa toisistaan, silloin loukkaannutaan, kun pimeyden toimintamekanismit tulevat valkeuteen.
Niin kauan kun ihmiset identifioituu kahleisiinsa, he kokevat sen henkilökohtaisena hyökkäyksenä, kun joku tuo valon pimeyteen. Vaikka ketään henkilöä ei nimettäisi, siitä voidaan ottaa niin itseensä, että väännetään se henkilökohtaiseksi vaikka väkisin. Eikä kuulla enää, kun selkeästi sanotaan, ettei pimeyden teoit ole yhtä kuin ihmisen persoona. Leimataan mieluummin pahantekijäksi se, joka kehtasikin riisua valheen alastomaksi - vieläpä kyynisen koomisesti.
Ja näin teemme juuri sen, mitä valheen isä haluaa: hämärrämme todellisuutta ja estämme toisiakin näkemästä ongelman ydintä. Sekasotkun seurauksena valheen valta vahvistuu ja pimeys voi pitää vangitut otteessaan. Parannus hylätään, kun uskomme olevamme yhtä kuin tekomme ja vinoutuneet ajatuksemme. Kun ihmisen persoona erotetaan pimeyden töistä, parannus alkaa näyttää lahjalta, jonka saamme ottaa vastaan sulasta armosta.
On tärkeää oppia tunnistamaan valhe, joka tuhoaa meitä ja eksyttää meidät tuhoamaan toisiamme. Enää tätä ei nähdä parannuksen mahdollisuutena, vaan rauhan rikkomisena, josta rangaistuksena tulee "harhaisen, katkeran, ihmisvihamielisen ja myrkyllisen eksyttäjän" leima otsaan.
Tähän sopii osuva ajatuspallo dialogista, jota olen kirjoittamassa. Jo yli 2000 sivuisesta teoksesta on tullut varsin mielenkiintoinen, opettavainen ja moniulotteinen tutkimusmatka paskalogiikan ytimeen.
"Kun projektiosyytöksiä vihjaillen viskellään sinne tänne hurskaan oikeaoppisuuden aukrotiteetilla, se on kiero keino saada vilpittömät kuulijat pelkäämään sitä, mitä puhujan olisi syytä pelätä itsessään. Siellä, missä olisi pitänyt kuulua sanoma armosta ja vapautuksesta, kaikuu rivien välistä toinen sanoma, joka juistaa epäsuorasti valheellisia tuomioita, pelkoa ja väärää syyllisyyttä. Kun terveeseen opetukseen kätketään epäsuoraa piiloviestintää ja manipulatiivista piilokontrollia, silloin evankeliumi on vaihtunut orjuuden sanomaksi. Se ei ole Kristuksen evankeliumi, jossa aralla tunnolla olevia raskautetaan väärillä taakoilla pyhän puheen rivien välistä.
Jos tämä saa jatkua, silloin piilopahuudesta voi tulla seurakuntien uusi normaali.
Ulkoisesti hurskaiden kulissien sisäpuolella hartaasti varjellut ilmiöt voivat yleistyä niin, että pyhien yhteisöstä voi tulla henkinen helvetti, jossa:
Valitettavan moni mukautuu väärän syyllisyyden paineessa.
Valitettavan moni kuihtuu olemattomiin yrittäessään olla jotain, mitä ei ole - voidakseen olla ehdollisen rakkauden ja hyväksynnän arvoinen (siinä onnistumatta).
Valitettavan moni murskataan raskaiden taakkojen ja ristiriitaisen viestinnän paineeseen.
Valitettavan moni katkeroituu yrittäessään tuhkahduttaa tunteensa, unohtaa kokemuksensa ja ottaa vastaan uusia haavoja - anteeksiannon nimissä.
Valitettavan moni jää vangiksi ihmisten orjuuteen, koska on kuullut Jumalan nimissä opetusta, jonka mukaan kristillinen rakkaus on rajatonta ja rajat itsekkyyden syntiä.
Valitettavan moni uupuu kantaessaan vierasta iestä ihmisten mieliksi - ja kokee itsensä kelvottomaksi, koska ei kykene kantamaan mielivaltaista taakkaa.
Valitettavan moni elää sodassa omaa kehoaan vastaan, koska terveen opin nimissä kehon viestit täytyy ohittaa, omantunnon ääntä ei saa ottaa todesta ja todellisuudentaju täytyy kyseenalaistaa - paremmin tietävät määrittelevät todellisuuden (siis: orjuuttavat ihmisiä omaksi hyödyksi).
Valitettavan moni menettää alttiutensa jouduttuaan häikäilemättömän hyväksikäytön kohteeksi seurakunnan keskellä.
Valitettavan moni ajatuu uskossaan haaksirikkoon joutuessaan palvelemaan susia lampaiden vaatteissa - joita ei saa tunnistaa heidän hedelmistään.
Valitettavan moni hukkaa lahjojensa täyden potentiaalin palvellessaan ihmisten mukavuutta rajattomana kulutustuotteena - koska lähteminen leimataan luopumukseksi, vaikka se noudattaisi raamatullista kuuliaisuutta Jumalalle.
Valitettavan moni menettää ihmisarvonsa (jopa henkensä) kärsiessään hiljaa pahaa paatuneiden polkumattona.
Valitettavan moni pettyy Jumalaan nähdessään, miten perkeleellistä menoa Hänen nimissään voidaan harjoittaa hurskaiden kulissien takana (vaikka todellisuudessa Jumala ei ole siellä, missä vääryyden salakavalaa valtaa suvaitaan).
Valitettavan moni ei halua enää olla missään tekemissä "Jeesuksen" kanssa saatuaan osakseen hurskasta ylenkatsetta, halveksuntaa, vaientamista, vähättelyä, mitätöintiä, mainpulointia, valhesyytöksiä, väkivaltaa ja kivikovaa rakkaudettomuutta, joka ei tunne armoa eikä totuutta. (He näkevät väärän jeesuksen, jota syystäkin karttavat - mutta missä on Jeesus, joka rakastaa luotujaan, varsinkin niitä suurimpia syntisiä?)
Valitettavan moni alkaa uskoa, että Jeesus on kuin itse saatana - koska Hänestä on annettu valheellista kuvaa yhä uudelleen.
On syytä kysyä: Missä on Jeesus, joka tuli tekemään tyhjäksi perkeleen työt? Missä on Jeesus, joka rakastaa niitä, joita tämä maailma halveksii jopa Hänen nimissään? Missä on Jeesus, joka ei tullut tuomitsemaan, vaan pelastamaan ihmiset synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta? Hänen tulisi olla kirkkauden toivo palvelijoissaan. Ilman Häntä meillä ei ole toivoa vapautuksesta."
Analyticus heitti tällaisen ajatuspallon liikenteeseen. (Ote kirjasta Älyllinen Syväsukellus Itsepetoksen Syövereihin.)
Ydinilmiö on konfliktin välttely, joka johtaa todellisuuden vääristymiseen. Se ei useinkaan ole alussa pahuutta. Vaan halua säilyttää mukavuus ja välttää muutos.
Siitä syntyy lakaisulogiikka, joka noudattaa usein tämän tapaista ketjua:
1. Jokin on mennyt pieleen.
2. Sitä ei kohdata suoraan.
3. Tilanne "ratkaistaan" järjestelemällä: lakaistaan ongelmat maton alle ja kutsutaan sitä armoksi.
4. Syntyy uusi rakenne.
5. Vanha kipu jää käsittelemättä, vääryys jää korjaamatta - parannus jää tekemättä.
6. Jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
7. Jos totuus tulee ilmeiseksi, siitä loukkaannutaan ja totuus kielletään.
8. Ja sitten totuudenpuhujasta tehdään ongelma (=syntipukki).
Tämä on lakaisudynamiikan ydin. Helppo, nopea ja mukava, mutta pidemmän päälle turmiollinen, petollinen ja paaduttava.
Jos vinoutumia ei tehdä näkyväksi, niitä on mahdotonta oikaista. Silloin perusta pysyy petoksen hiekalla - ja siinä ei ole mitään hyvää, pyhää, oikeaa, armollista ja rakkaudellista. Kun hengellinen kieli alkaa suojella käsittelemätöntä todellisuutta, tapahtuu vaarallinen käänne: hengellinen puhe valjastetaan palvelemaan totuuden torjuntaa. Silloin homma alkaa mennä pahemmin vinoon. Sanotaan yhtä, tarkoitetaan toista ja tehdään vielä kolmatta salaa - siis valehdellaan hengellisyyden viitta hurskaasti hulmuten ja kielletään: en minä niin sanonut, sinä kuvittelit/käsitit väärin/muistat väärit/olet väärässä/olet pahantekijä (koska näit läpi petoksen). Kun rehellisyydestä tulee tuomittavaa, silloin on jokin pahasti vialla. Ikään kuin totuuden tuntemisesta tulisi luopua, jotta kaikilla olisi mukavaa. Eihän se mukavaa, eikä varsinkaan uskottavaa, kun ei enää puhuta suoraan, vaan epäsuorasti pyhän puheen rivien välistä. Sellainen kommunkointityyli ei herätä luottamusta, vaan paljastaa epärehellisyyden. Vieläpä Jeesuksen nimessä.
Jos me Hänessä elämme, meillä ei ole tarvetta enää pettää itseämme ja toisia, varsinkaan Hänen nimessään. Onneksi on vielä monia, joilla on kyky rehelliseen dialogiin! Kun puhutaan vääristymistä, on tärkeä muistaa, ettei ne ole kaiken kattavia eivätkä ilmene kaikkialla. Ilmiön voi tunnistaa, kun se tehdään näkyväksi - ilman tarvetta osoitella sormella ihmisiä. Se päinvastoin on sielujen varjelusta valheen eksyttäviltä metkuilta. Totinen varoitus ei keskity vain vääristymään, vaan näyttää samalla suuntaa vapauteen. On elintärkeää tehdä näkyväksi eron totuuden ja valheen, terveen ja vinoutuneen, elävän ja kuolleen, hyvän ja pahan välillä.
Jumalan armo vapauttaa valheesta kuin aamusumu hälvenee auriongon paistaessa kirkkaana taivaalla. Lakaisuhurskaus levittää ympärilleen pyhää gaslight-sumua, jotta touuden valkeus ei paljastaisi sydänten pimentoja - vieläpä armon nimissä.
Kun armo muutetaan pimeyden peitteeksi, kohtaamaton vääryys saa tilan kasvaa ja hallita. Silloin hengellinen kieli vangitaan valheen palvelukseen. Sanotaan ilman, että tarvitsee ottaa vastuuta siitä, mitä sanotaan - ja se on kaukana totuuden rakkaudesta. Se voi pahimmillaan saada varsin orwellilaisia vivahteita - koska juuri siitä on kyse, kun kristilliset käsitteet kaapataan vääryyden palvelukseen. Ei ole ihme, että vinoutunut hurskaus on saanut monet pitämään Jeesusta epärehellisenä, kylmänä, kontrolloivana, ihmisiä halveksivana, rakkaudettomana, tuomitsevana teeskentelijänä, joka painostaa sieluja ahtautumaan ihmisten määrittelemiin hurskauden muotteihin, "tai muuten et ole kunnon kristitty!" 😵💫
Jeesus ei tee näin yhdellekään!
On surullista, jos me kristityt annamme Hänestä näin kammottavan kuvan toisille. Ikään kuin Jeesus halveksisi luotujaan ja kohtelisi heitä epärehellisesti oman valtansa pönkittämiseksi. Missään kohtaa Raamatussa Jeesus ei käskenyt omiaan ilmentämään mielenlaatua, joka sanoittakin tekee selväksi: "Miten voit olla noin vastenmielinen? Eihän noin ala-arvoinen kelpaa palvelemaan Jumalaa. Olet vääränlainen. Olemassaolosi on häpeäksi seurakunnalle. Ei tuollainen voi olla Jeesuksen seuraaja. Lakkaa olemasta se, joka olet ja muutu sellaiseksi kuin haluamme, muuten et kelpaa Jumalalle." Siis: "Tuhoa itsesi ja teeskentele sitä elämäksi. Muista hymyillä, ettei kukaan näkisi tuskaasi."
Tietenkään tätä ei ilmaista suoraan - sehän olisi liian paljastavaa - niinpä se ilmaistaan epäsuorasti. Pahinta on, jos aitouden tappava sanoma kätkeytyy pyhän puheen rivien väliin. Sitä tuskin huomaavat nekään, jotka sanomaa levittävät. Kun valheen vaaroista vaietaan, valhe saa levitä hiljaisuuden suojissa. Lopulta sitä aletaan suojella kuin haavoittuvaa pienokaista. Ja silloin ollaan jo pitkällä, kun totuudenpuhujasta tehdään kauhistus.
Tämä ei ole Raamatun Jeesus! Hän ei vaatisi pelastuksen nimissä luotujaan tuhoamaan itseään ihmisten mieliksi. Eikä Jeesus tuomitsisi vääräksi niitä, jotka nimeävät vääristymät, jotta niistä voisi vapautua. Olisi rakkaudetonta jättää varoittamatta vaaran nähdessään. Vääristymien nimeäminen on evankeliumin säilymisen edellytys. Jos niitä ei tuoda valkeuteen, evankeliumi pimenee. Ja sellaista "evankeliumia" sielut syystäkin pakenee.
Kukapa tervejärkinen, jo valmiiksi monien vaikeuksien raskauttama haluaisi joutua uuteen orjuuden ikeeseen, vieläpä pelastuksen nimissä? Valheellinen ulkokultaisuus ei palvele sielujen autuutta, vaan vaatii alistumista ihmisten muotojumalisuuteen, joka tuhoaa elämän toisista, jotta muutamat "viisaat pyhät" voisivat olla oikeassa.
Onneksi tätä ei ole kaikkialla! Olisi typerää niputtaa kaikki seurakunnat samaan lokeroon.
Vaikka jossain seurakunnassa olisi joitakin kohtaamattomia, se ei tee koko seurakunnasta saman mielen omaavaa. Elävää uskoa on monin paikoin, jopa kulissihurskauden keskellä. Juuri nämä vilpittömät palvelijat ajetaan ahtaalle. Heitä poljetaan ja kulutetaan, ja jos he lähtevät, siitäkin saatetaan rangaista sosiaalisella häpäisyllä ("ylpeä eksynyt luopio" -leimat ovat pelote jo itsessään, vaikka ne kertovat enemmän sanojansa mielenlaadusta). Häpeäseremonia tähtää kohteen olemassaolon poispyyhkimiseen niin, ettei lähtenyttä nähdä, vaikka tämä kulkisi vastaan keskellä kirkasta päivää.
Jokin on vietävän pahasti vialla, jos vapautuminen orjuudesta elämään johtaa "elävä todistaja -> delete" -moodiin. Jos tällaiseen on kerran päädytty, mutta jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, se toimii pelotteena toisille. Eikä siihen tarvita edes sanoja. Palavan lampun pois lakaiseminen puhuu puolestaan: "Näin käy niille, jotka eivät tottele meitä" Samaan viittaa kylmäverinen "meillä on kaikki hyvin"-teeskentely. Kohtaamattomuus takaa toistuvuuden. Toistuvuus paaduttaa sydämen, ellei päädytä totiseen parannukseen.
Jos parannus koetaan turhana, jopa vastenmielisenä, silloin tämän maailman ilveilijä on pettänyt sydämet halveksimaan sielujemme pelastusta. On murheellista, jos jopa me uskovat olemme mielistyneet paholaisen mielenlaatuun niin, ettemme enää tahdo uudistua mielemme hengeltä.
Silloin uskomme pysyy valheen ja synnin panttivankina.
Ajan myötä elämämme voi ilmentää jotain aivan toista mielenlaatua kuin Kristuksen mieli. Jumalaton maailma näkee ristiriidan paremmin kuin arvaisimmekaan. Kohtaamattomuuden kulissiteatteri ei voi auttaa vangittuja vapautumaan, vaikka kuinka puuhailtaisi mukavia evankeliumin nimissä - samalla kun totuus lakaistaan maton alle itsepintaisesti.
Jos vanhurskautemme pohjautuu itse valittuun jumalanpalvelukseen, jossa tehdään mitä halutaan, mutta mistään ei oteta oikeasti vastuuta, koska peiliin ei kerta kaikkiaan kärsi enää katsoa, mihin me olemme menossa? Ketä olemme antautuneet tottelemaan? Jeesus ei ainakaan hallitse kohtaamattomuudessa. Jeesus ei vaikuta umpimielistä itsevanhurskautta, joka ei näe, vaikka totuus hyppisi alastomana silmien edessä. Jeesus ei vaikuta uskoa, joka uskoo itseensä niin, ettei kärsi enää kuulla Totuuden Hengen vaikuttamaa puhetta, vaan loukkaantuneena kieltää: "Ei Jeesuksen Henki puhu noin! Ei Jeesuksen seuraaja ole tuollainen! Ei täällä ole mitään ongelmaa - sinä olet ongelma!" Jos usko ei ota vastaan varoituksia, nuhteita, ojennusta, ei kuule parannuskutsua, eikä enää erota Hengen mieltä perkeleen mielestä, silloin on jokin hullusti. Kovakorvaisuus ei ole terveen uskon merkki, vaan paatumuksen.
Elävä usko ei halveksi Hengen elämää toisissa, eikä tuomitse orjuudesta vapautumista eksytykseksi. Jeesuksen usko ei ole sitä, että vääristellään kieroon ilmeisiä tosiasioita, jopa kanssapalvelijoita, ja sitten jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Armosta eläminen ei ole sitä, että lakaistaan pimeyden töitä maton alle ja väitetään sitä armoksi - ja tuomitaan katkeraksi ihmisvihaajaksi se, joka tunnistaa petoksen ja tuo sen päivänvaloon. Kristuksen vapaus ei ole sitä, että kätkemme kohtaamattoman vääryytemme vanhurskauden viittaan - ja tuomitsemme syyttömiä syylliseksi siihen, mitä itse puuhailemme salaa. Totuuden rakkaus ei ole sitä, että lakaisemme torjutun totuuden maton alle ja pystytämme ulkokultaisen "kaikki on hyvin" -teatterin pitämään valhetta voimassa.
Ei Jumala ilkeyttään meitä kutsu parannukseen. Hän ei tahtoisi yhdenkään meistä hukkuvan synnin, kuoleman, valheen isän ja ihmisten orjuuteen. Hän jopa valmisti meille Tien Elämään Totuudessa, joka on Kristus.
Jos me Hänen nimissään uskomme, ettemme tarvitse mielenmuutosta, se on sama kuin uskoisimme, että Kristus kuoli turhaan puolestamme. Jos uskomme, että olemme armahdettuja ilman tarvetta kohdata itseämme totuudessa, uskomme, ettei meidän tarvitse tulla tuntemaan totuutta voidaksemme vapautua valheen isän vallasta. Mutta silti uskomme olevamme autuaita! Silloin olemme käsittäneet pelastuksen pahasti väärin. Armo ei vapauta meitä pysymään muuttumattomina vanhan luontomme vallassa - sehän olisi sama kuin vääntäisi armon irstaudeksi. Totinen Jumalan armo vapauttaa meidät synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta, jos vain tahdomme tulla valkeuteen vikoinemme päivinemme. Valkeudessa pimeys menettää valtansa.
Koska perkele tietää, että se menettää valtansa meihin, jos tunnustamme totuuden itsestämme, se yllyttää meitä uppiniskaiseen omavanhurskauteen, jotta jäisimme ikuiseen vankeuteen. Ja mikä pahinta: kuvittelisimme vankilamme niin pyhäksi, ettemme voi enää erehtyä! Uskoisimme olevamme niin oikein armahdettuja pyhiä, ettei meidän tarvitse mennä itseemme - voimme tehdä mitä tahdomme, koska olemme Jeesuksen palvelijoita. Eikä kukaan saisi tunnistaa tekopyhyyden turvaliiveissä teutaroivaa uppiniskaista mielenlaatua, joka yllyttää meidät niskuroimaan omaa pelastustamme vastaan. Sitä pitäisi suvaita ja suojella hurskaalla hyssyttelyllä. Lopulta sitä pitäisi totella, kumartaa ja palvoa - sokeasti Jeesuksen nimessä. Ja tietenkin kaikkien tulisi osallistua tappamaan salaa valheen voimalla ne, jotka eivät antaudu kiltisti tottelemattomuuden mielenlaadun polkumatoksi pyhyyden nimissä. Tällainen mielenlaatu valmistaa sydämiä ottamaan vastaan laittomuuden lakaisuvaltiaan, kun hän ajallansa ilmestyy. Vielä on mahdollista korjata kurssia! Jotta sydämet voisivat herätä, matto vieköön, tästä ei voi vaieta!
