Kuvasarja osa 9: Oopperalaulaja ja paskahuumorin aikakausi

Koska edellinen osa oli aika karua asiaa, eiköhän pistetä paskahuumoria vastapainoksi.

Satiirin aikakausi alkakoon!

Satiirin aikakausi on koittanut. Koska olen kuullut olevani paskapää, mikäpä olisi hulvattomampi vastaveto, kuin laittaa nauravat kakkapökäleet kukkahattua koristamaan.💩 

Satiirinen kyykkykynismi on jotain, mitä ei voi hallita - se on myös jotain, mikä tekee helpommaksi kuulla kipeitä totuuksia. Musta huumori totuuden palveluksessa on valheen painajainen: se naurattaa ihmisiä kuvailemalla valheen absurdia logiikkaa. Se herättää ajattelemaan ilman automaattista torjuntaa, koska sitä ei kohdisteta keneenkään yksilöön, vaan yleisiin ilmiöihin ja ajankohtaisiin ajatusvinoumiin. Se ei julista yläpuolelta, vaan kohtaa samalta viivalta. Se toimii, kun sen käyttäjä ei säästele edes itseään. Kyykkykynismi riisuu valheen alastomaksi niin, että se naurattaa kuulijoita. Rehellinen kuulija ei koe sitä uhkana egolleen, vaan vapautuu rehellisyyteen tullessaan nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi ilman naamarileikkejä. Terävän totuudellinen katse, empaattinen läsnäolo ja hulvaton, eksentrinen olemus on kyynisen koomisen kummajaisen olemuksellinen kutsu aitouteen. Kuulijoita se arvostaa ja kunnioittaa, herättää ajattelemaan ja sytyttää oivalluksen lamput loistamaan. 

Ja hitto - sillähän on kukkahatussaan nauravat kakkapökäleet!💩😂💩 Nauravat kakkapökäleet ovat herättäneet hauskuutta missä olenkin kulkenut. "Paskapää" heittää satiirista läppää itsestään kertoessaan, mistä tulee ja millainen paskiainen olikaan okkulttisen hulluutensa aikoina. Ja miten suuri Jumalan armo on ihmisten lapsia kohtaan, kun jopa ääritapaukset voivat vapautua totuuden kuuliaisuuteen. Kun entinen hulluttelija uskaltaa puhua avoimesti elämästään kauhistusten kabinetin kantajana, silloin muidenkaan ei tarvitse yrittää teeskennellä pyhempää kuin on. Raatorehellinen itsereflektio satiirisen ironian kanssa antaa tilan oman luonnon raadollisuuden kohtaamiseen. Ja silloin totinen armo voi ylenpalttisesti kirkastua. 

Musta huumori tekee terävästä totuudesta siedettävämmän ottaa vastaan: vaikka totuus on kipeä, siinä on usein myös huvittavia puolia. Se toimii parhaiten silloin, kun totuudenpuhuja kohtaa toiset rehellisesti samalta viivalta, eikä säästele itseään - ilman totuudellista itsereflektiota Kyykkykynismi muuttuu kyykkypaskaksi. Kyykkykynismi on kaksiteräinen miekka, jonka käyttö edellyttää itsetuntemusta totuuden rakkaudessa. Kohtaamaton sydän yrittää peitellä sillä omaa pimeyttään, mutta paljastaa itsestään enemmän kuin arvaisikaan. Kohdattu sydän käyttää myös omia kämmäilyjään ja mielettömyytensä aikoja havainnollistamaan totuuden ja valheen eroja kyynisen koomisesti. Tämä saa ihmiset näkemään petoksen logiikan mielettömyyden ja kääntää vihollisen aseet itseään vastaan. Se on johtanut joitakin jopa parannukseen.

Koska olen ollut aikamoisen paskamyrskyjen sarjan keskellä koko viime vuoden, eipä ole ihme, että paskahuumori on tullut läheiseksi. Jos kerran olen paskapää, olen sitä sitten tyylillä. Ja vähänkö tämä satiirinen vastaveto on huvittanut monia! Kun ollaan keskusteltu paskoista asioista, olen kevennyksenä kertonut satiirisesta vastavedosta paskapää-vääristykseen, nostanut huppua ja kun sieltä on kurkistanut 💩💩, ollaan saatu hyvät naurut.  Kun kertonut nauravien kakkapökäkeiden satiiria, se on tuonut vapautusta toisillekin. Paskamyrksyt ovat paljon siedettävämpiä, kun löytää niistä kyynisen koomisia puolia. Ja voi, mikä mustan huumorin aarreaitta onkaan avautunut, kun olen sukeltanut maton alle, syvälle paskalogiikan ytimeen! 

Olen mennyt laulamaan ihmisten eteen tässä asukokonaisuudessa, eikä se ole estänyt ihmisiä liikuttumasta kyyneliin. Lauluni on rohkaissut muitakin laulamaan, jopa niitä, jotka eivät yleensä laula. Tällaista palautetta olen kuullut: "Sun äänen mukana on helppo laulaa." "Sitä on ihanaa kuulla, tunnen Pyhän Hengen hoitavaa läsnäoloa laulusi aikana." "Ei täällä muuten uskaltaisi laulaa." "Sun ääni kutsuu mukaan laulamaan meitäkin, jotka yleensä arkailemme laulaa yhdessä." "Olet kehittynyt paljon viime aikoina! Laulat yhä kirkkaammin ja ääneesi on tullut voimaa." "Laulusi on tarkkaa, selkeää ja vedät täysin nuotilleen jopa ilman säestystä." Pidän suuressa arvossa saamaani palautetta. Se rohkaisee minua jatkamaan ja osoittaa samalla, että olen saanut vastauksen rukouksiini: että Jumalan Henki hoitaisi ihmisiä ja lauluni innostaisi muitakin laulamaan vapaasti ja rohkeasti. Kiitosmielellä olen ylistänyt Jumalaa Hänen ihmeellisestä armostaan. Tunnen usein laulaessani syvää liikutusta ja jotain, mitä sanat eivät riitä kuvaamaan. On todella koskettavaa johtaa seurakunta laulamaan Jumalalle. Olen liikuttunut kyyneliin kuullessani monien äänien laulavan mukana. Tunnen yhteyden erillisyydessä ja ykseyden moneudessa. En osaa pukea sitä sanoiksi. Laulan Äärettömän äärellä palvelijana, en esiintyjänä. En vain laula, vaan elän laulun sanat todeksi, olen musiikkia ja aistin syvällisesti asioita. Lauluni rohkaisee muitakin laulamaan - silloinkin kun nauravat kakkapökäleet ovat mukana hauskuuttamassa. Ääneni on vapautunut palvelemaan Jumalan tarkoitusta tavalla, joka on yllättänyt minutkin. Olen laulanut yhdessä oopperalaulajan kanssa, jonka rohkaiseva palaute on rohkaissut minut kokeilemaan yhä haastavampia lauluja. Nyt vetelen menemään innolla lauluja, joita en olisi ikinä uskonut pystyväni laulamaan. Kiitos sydämestäni kumpuaa, kun varmana laulaa Herrasta saan. Olen kiitollinen myös kämmäilyn hetkistä, koska ne todistavat, että olen astia, joka ei itsessään ole mitään - tyhjä hän että voi täyttää, mut työtänsä näin tekemään, niin murrettu, että voi käyttää, mua syntistä etsimään. 

Tässä kuvassa näkyy uutta varmuutta, joka nousee Äärettömän äärellä elämisestä. Kun vapautuu tuntemaan itsensä totuudessa, alkaa myös nähdä arvonsa Kristuksessa, samoin toisten - ja se on kaukana narsismista tai ylpeydestä. Se on niiden vastakohta: nöyrtyminen mielenmuutokseen murtaa kovan sydämen ylpeyden - ja vaikka se tuntuu aluksi kuolemalta, se johtaa elämään. Vain se, mikä perustui valheeseen, saikin kuolla pois, jotta aito elämä voisi vapautua kasvamaan Jumalan Hengen vaikuttamaa kasvua. Uusi luomus Kristuksessa vapautuu vain sydämen murtumisen kautta. Ellei sydän suostu murtumaan, se ei voi syntyä uudesti ylhäältä. Ja ellei sydän elä aralla tunnolla Sanan äärellä, se kovettuu ja palaa vanhan luonnon valtaan.

Jumalan Henki ei voi tehdä työtä sydämessä, joka on täynnä itseään, haluaa hallita ja kuvittelee vieläpä olevansa aina oikeassa. Tällainen sydämen asenne torjuu Jumalan Hengen työn, mutta uskoo samalla olevansa Jumalan palvelija. Tällainen asenne ei palvele, vaan haluaa hallita toisia. Se ohjaa ihmisen oikeaoppiseen oikeuttamiseen, joka vaatii muita olemaan oman muottinsa mukaisia voidakseen tulla "hyväksytyksi" ja "rakastetuksi". Tämä asenne johtaa tekopyhään nöyryyteen, joka nöyryyttää toisia ollakseen muita parempi pyhä - ja siitä on pyhyys kaukana. 

Se vaatii itsensä kieltämistä tavalla, joka murskaa Jumalan kuvan toisissa. Toisten pitäisi alistua kontrolliin, mitätöidä itsensä, hävetä itseään, totella sokeasti ja pienentää itsensä olemattomiin, jotta joku muu voi kuvitella olevansa jotain suurta. Mutta eihän Jumalan palveleminen tee kenestäkään suurta, vaan kuuliaisen. Eikä kuuliaisella ole tarvetta hallita ja polkea toisia, vieläpä kanssapalvelijoitaan. Tällainen asenne viestii: "Älä vaan tule näkyväksi, älä vaan ole kuuliainen kutsumuksellesi. Älä kasva, älä eheydy, vaan mitätöi itsesi, halvenna itsesi, estä Jumalan työ itsessäsi, ettet häiritsisi minun rauhaani." Tämä on ihmisten orjuuteen alistamista, ei sellaista itsensä kieltämistä, josta Jeesus puhui. 

Jos ihminen ei ole kieltänyt itseään - mikä tarkoittaa sydämen valtaistuimen herruuden luovuttamista Jumalalle - hän alkaa vaatia alamaisuutta itselleen, ei Jumalalle.  Jos Jumalan Henki vaikuttaa jonkun toisen kautta, se koetaan uhkana, jota pahimmillaan aletaan vastustamaan ja vääristelemään. Tällainen mieli ajattelee: "Jos Jumalan Henki ei vaikuta minun kauttani, se on eksytystä. Jos Jumala toimii tavalla, jota en voi hallita, se on kapinaa. Jos joku on antautunut koko sydämestään Jeesuksen Hengen kuuliaisuuteen, sen täytyy olla ylpeyttä. Jos joku näkee jotain, mitä minä en näe, sen täytyy olla harhaa - enhän minä voi olla väärässä." Tätä on paatumus. 

Tämä mieli pelkää paljastumista enemmän kuin Jumalaa. Paljastumisen pelko on pohjimmiltaan vapautumisen pelkoa. Se ei halua muuttua, koska ei tunne oman tilansa vakavuutta. Kaikki, mikä uhkaa paljastaa sen, lakaistaan maton alle livakkaan. Se vihaa sitä valoa, joka voisi vapauttaa ihmisen tämän mielenlaadun orjuudesta. Vaikka se tekeytyisi kuinka pyhäksi ja oikeaoppiseksi, sen taustalla vaikuttaa pyhäksi pukeutunut petos. Ja nyt sukelletaan syvälle sen ytimeen, jotta näkisimme, mihin se äärimmillään voi tulla johtamaan. Näin voimme välttää sen johdonmukaisen kehityskulun, joka pimenee pimenemistään valkeuden nimissä.

Hyvin salakavalasti valheen isä on vanginnut sieluja mukavuuden, helppouden ja pyhyyden nimissä tahtoansa tekemään: Se ei tapahdu hetkessä, vaan pitkän prosessin myötä. Se ei tarvitse kuin yhden myönnytyksen ja silmien sulkemisen todellisuudelta. Silloin pyhä lakaisuhulluus voi alkaa. Tämä hulluus on hengellistä: kun totuus torjutaan Jeesuksen  nimessä, se johtaa hengelliseen hulluuteen - sen vallassa minäkin hulluttelin okkultismin orjuudessa.🫣 Siitä on olemassa myös pyhä versio, joka on saanut salakavalasti valtaa viimeisten aikojen seurakunnissa. Helppuden ja mukavuuden nimissä se ajaa ihmisiä välttelemään epämukavien totuuksien kohtaamista: "Miksi kohdata epämukavia totuuksia ja ongelmia, kun voit lakaista ne maton alle - ja olla kuin niitä ei olisikaan? Jos joku asia tuntuu kipeältä, pääset helpommalla, kun suljet silmäsi, tukit korvasi ja kovetat sydämesi - ja saat sen näyttämään eheän, kypsän, vakaan ja viisaan ihmisen ilmentymänä. Jos joku haluaa vielä pysyä totuuden kohtaamisen tiellä, leimaa hänet yleisen paheksunnan kohteeksi - näin sinä saat syntipukin, joka kantaa kaiken kohtaamattoman kuonasi. Niin sinä voit säilyttää erinomaisen pyhyytesi eheyden."

 Tämä tapahtuu äärimmäisen salakavalasti ja hitaasti, mutta paaduttaa tehokkaasti. Mitä enemmän maton alle on lakaistu epämukavia totuuksia ja pimeyden tekoja, sitä uhkaavammalta totuuden valo alkaa tuntua. Lopulta se johtaa tilaan, jossa ihminen vihaa valoa, ei kuule varoituksia, ei halua olla kuuliainen Jumalalle, vaan haluaa hallita toisia Jumalan nimissä - pahimmillaan se yrittää hallita jopa Jumalaa (ja raivostuu, kun ei voi). Tällainen ei ole enää ihmisen luonnollista ylpeyttä. Se on saavuttanut vaaralliset mittasuhteet uskoessaan voivansa hallita niitä, jotka Jeesus on vapauttanut ihmisten orjuudesta. Se ei tunne Herran pelkoa eikä totuuden rakkautta - se vastustaa Totuuden Hengen työtä Jeesuksen nimessä. 

Tämän tilan päätepiste on pyhä hulluus, joka on yksi pahimmista itsepetoksen muodoista. Se on juuri sitä hulluutta, mistä Raamattu varoittaa. Se on hylännyt Herran pelon, joka on viisauden alku. Se on hylännyt viisauden ja väittää mielettömyyttä viisaudeksi. Se on vaihtanut totuuden rakkauden mukavaan valheeseen, koska valo paljastaisi sen pimeyden. Se torjuu samalla Jumalan armon ja Jeesuksen ristintyön, mutta uskottelee elävänsä armosta ristin tiellä - ilman katumusta, totuuden kohtaamista, parannusta ja ristiä. Valitettavasti joku muu joutuu kantamaan ristejä, jotka eivät heille kuuluisi. Koska se ei halua tulla valkeuteen voidakseen vapautua, se vaatii muita lakaisemaan pimeyden työt maton alle muhimaan. Ja näin petos leviää. Lopulta homma voi mennä peljättävän nurinkuriseksi: teeskennellään elävää uskoa, samalla kun vastustetaan elävää Hengen työtä toisissa. 

Tekopyhyyden teatterissa totuuden kohtaamisesta on tullut kauhistus ja kohtaamattomuudesta uusi pyhyys. Se ei ollutkaan täytetty, vaan: se on lakaistu. 😵

"Armo kantaa" jopa ilman katumusta ja parannuksen tekoa. Kovan sydämen murtuminen on kauhistus, jota halveksitaan kuin syntiä. Ikään kuin Jeesuksen ristintyö olisi vapaalippu taivaaseen ilman mielenmuutosta.😵‍💫  Koska "armo peittää kaikki synnit", siitä tulee mukava peite, johon kätketään kaikki kohtaamaton pimeys. Parannusta ei enää tarvita, eihän Jumala voi vaatia mitään epämukavuutta aiheuttavaa totuuden kohtaamista. Koska Jumala rakastaa jokaista, silloin ei tarvitse muuttua. Pyhitetty pysähtyneisyys korvaa mielenmuutoksen. Ikään kuin voisimme elää hurskaasti paholaisen mielen mukaan ilman pelkoa tulevasta vihasta. Totuudenpuhujat vaiennetaan ja rehellisyys leimataan katkeruudeksi heti, kun se uhkaa näyttää todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion. Pahuutta ei saa enää nimetä eikä nähdä, se vain lakaistaan maton alle anteeksiannon ja armon nimissä. Anteeksianto ei vapauta, vaan vaientaa ja vaatii unohtamaan - ikään kuin Jumalallinen alzheimer olisi armollista. Se on hiljainen sielun eutanasia, joka sitoo katkeruuteen. Anteeksiannon prosessi kielletään vedoten, ettei anteeksiannettuun asiaan saa enää palata, eikä sitä saisi edes muistaa. Vaikka Raamattu kehoittaa yhä uudestaan muistamaan, mitä ennen on ollut, mistä meidät on pelastettu, mitä olemme kärsineet, mistä olemme selvinneet, mitä olemme oppineet, miksi meidät on vapautettu, mitä olimme ennen, mitä olemme nyt - totuudessa. Mutta maton alle lakaisun logiikka vaatii unohtamaan, torjumaan, vaikenemaan, tukahduttamaan ja kärsimään hiljaa vääryyttä, jota ei saisi nähdä, eikä siitä saisi puhua, koska "anteeksiannettuihin asioihin ei saa enää palata". Siis:

Mikä on maton alle lakaistu, se maton alla pysyköön. Jos joku nostaa mattoa, hän on katkera. 

Rehellisyys on tullut myrkyksi, ja hiljaisuus hyveeksi. Aikoinaan anekauppaan liittynyt lausahdus "kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa" on saanut uuden muodon:

Kun totuus omaantuntoon kilahtaa, se nopeasti maton alle livahtaa. 

Ja sitten "mennään eteenpäin" - silmät suljettuna, korvat tukittuna ja sydän kovana. Jos joku näkee ja varoittaa, häntä kielletään näkemästä ja puhumasta totuutta Jeesuksen nimessä. Jos hän ei vaikene, hän saa osakseen pyhää paheksuntaa ja joutuu mielensäpahoittajien projektiovyöryn kohteeksi. Se onkin nykyään eksyttäjä, joka tuo pimeyden työt päivänvaloon, jotta muut voisivat vapautua niiden otteesta. Perkeleen petosten mekanismien paljastaminen onkin katkeraa ihmisvihaa ja maalittamista - vaikka todistaja ei puhu henkilöistä, vaan vääryydestä, mikä tuhoaa ihmisiä. Se, joka näyttää todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion, väännetään pimeyden palvelijaksi. Tässä mennään jo syvään päähän ilman kellukkeita.😬

Se, joka tunnistaa pimeyden työt ja tuo ne päivänvaloon, onkin muka pimeydessä.😵‍💫 Eikä ollenkaan ajatella, että jos joku elää pimeydessä, hän ei tuo päivänvaloon pimeyden tekoja - vaan lakaisee kaikin voimin niitä maton alle estääkseen niiden paljastumisen. Se, joka tuo pimeyden työt näkyviin, leimataan saatanan ylistäjäksi - jos näin olisi, silloin Jeesus olisi ollut aikamoinen saatanan ylistäjä.🙄 Tämä on jo todella absurdia. 

Kun riittävän pitkään lakaisee maton alle epämiellyttäviä tosiasioita, lopulta homma menee todella nurinkuriseksi. Evankeliumin totuus kääntyy päälaelleen, eikä sitä edes huomata. Ja jos joku huomaa, hänen pitää kääntää katseensa Jeesukseen - siis lakata näkemästä pahan todellisuutta. Ei saisi tunnistaa pimeyden töitä, ei saisi varoittaa toisia, pitäisi vain hyssytellä pahuus piiloon, sokaista silmänsä ja kovettaa sydämensä toisten hädältä. Tämä on kuin pitäisi alkaa suojelemaan pimeyden tekoja sielujen kustannuksella. Milloin Jumala kutsui omiaan paholaisen turvatalon rakentamiseen?🤨 Milloin hiljaisuus pyhitettiin totuuden hinnalla? Milloin Jumalan Hengen työ muuttui väkivallaksi, katkeruudeksi, eksytykseksi ja myrkyksi? Milloin Jumalan asettamat palvelutehtävät sai vallata ja muuttaa oman mukavuuden palvelumenoiksi?🤔 Milloin palavan lampun sai lakaista maton alle ilman seurauksia? Tämä on järkyttävä ääriesimerkki pitkäaikaisen maton alle lakaisun johdonmukaisesta lopputuloksesta. 

Jotta se ei menisi sinne asti, on tärkeää varoittaa pyhän petoksen paaduttavasta voimasta.

Kun totuutta vastustetaan Jeesuksen nimessä, se on jotain niin ristiriitaista, että on vaikea käsittää, miten sellainen on mahdollista Jeesuksen Sanan tunteville. Se vaatii äärimmäistä ajatusakrobatiaa ja totuuden vääristelyä. Ja mitä pidempään sitä jatkaa, sitä enemmän sydän paatuu. Lopulta voi käydä niin, että ilman tunnontuskia voidaan alkaa väännellä kieroon niitä, jotka todistavat totuudesta. Tämä on nykyajan versio Stefanuksen kivittämisestä - kätevästi kätkettynä henkiseen muotoon. Kun totuus viiltää sydäntä, seuraa hampaiden kiristely: mielensäpahoittaminen. Vaikka totuus olisi ilmeinen ja tehtäisi selväksi johdonmukaisesti, sitä ei kuulla, vaan tukitaan korvat, tuomitaan totuus pahaksi ja hienovaraisesti projekteerataan totuudenpuhuja syylliseksi siihen, mitä ei haluta kohdata. Jotta sielu ei tajuaisi, mitä tekee, se pukeutuu hurskauteen, joka nostaa hänet totuudenpuhujan yläpuolelle. Pyhä loukkaantuminen toimii oikeutuksena: koska totuus sattui, se on pahaa. Tässä ilmiössä tunne on ohittanut totuuden. Sanojen sisältöä ei pohdita lainkaan, vaan käännetään aihe siihen, miltä se tuntuu ja "löydetään" pelkkiä ongelmia totuudenpuhujan ilmaisutavasta - eikä oteta vastaan rehellisiä korjauksia. Siis ammutaan viestintuoja. Näin suojellaan "yhteyttä", varjellaan "heikkoja" - ja ennen kaikkea omaa egoa. Tämä on nykyajan Stefanus-ilmiö, jossa totuudenpuhujat kivitetään hengellisiin sanoihin käärittynä. Tekopyhyyden turvaliivi turruttaa omatunnon tehokkaasti. 

Pyhä petos johtaa hengelliseen inversioon, jossa Jumalan Hengen työ leimataan eksytykseksi, ylpeydeksi, väkivallaksi, pahaksi, traumareaktioksi, katkeruudeksi jne, eikä enää haluta kuulla vastaväitteitä. Suljetaan korvat kuulemasta rehellistä puhetta ja väännetään kieroon Kristuksen palvelija. Vääristys menee yhä pakonomaisemmaksi, mitä ilmeisemmäksi totuus tulee. Se on nurinkurisuuden huippu, kun totuudenpuhuja tuomitaan syylliseksi toisten rötöksiin, jotta heidän ei tarvitsisi nöyrtyä parannukseen Jeesuksen ristin juurella - ja samalla "eletään armosta".  Mutta eihän se ole mahdollista, ellei totuutta kohdata eikä omia tekoja tunnusteta. On mahdotonta elää armosta, jos vierittää omat tekonsa toisen niskaan ja tekee syyttömästä syntipukin.😐 Tällainen petos saa ihmisen rakentamaan itse oman vankilansa - mutta kaiken aikaa ovi vapauteen on auki. Nöyrtyminen parannukseen vapauttaa tuosta vankilasta. Totuuden kohtaaminen ei ole tuho, vaan vapautuminen tuhon tieltä. Jokaisella on mahdollisuus vaihtaa kuoleman junasta elämän junaan. Jeesus maksoi kalliin hinnan jokaisen sielusta. Ainut este armon vastaaottamiseen on katumattomuus ja itsevanhurskas ypeytemme. 

Jeesuksen armon turvissa ihminen uskaltaa kohdata kipeät totuudet. Tässä prosessissa Jumalan Henki vaikuttaa halua tuoda kaiken paskan ja pimeyden itsestään valoon, jotta niiden tuhoisa vaikutus kukistuu. Ei ole tarvetta yrittää väkisin kaivella sydäntään, kun Jumalan Henki ohjaa kasvua oman aikataulunsa mukaan. Se vain tapahtuu, kun siihen suostuu. Ei tarvitse yrittää parannella itseään, ikään kuin ihminen voisi tehdä Jumalan työn itsessään. Kun suostuu antamaan vallan Hänelle, jolle kaikki valta kuuluu, vapautuu kasvamaan levosta ja rauhasta käsin.😙 Koska on päivänselvää, ettei ihminen voi itseään parantaa, uudistaa eikä kasvattaa hengelliseen aikuisuuteen, on viisainta antaa Jumalan tehdä työnsä. Herran Henki nostaa esiin asiat ajallaan, ja kun jokin kipeä totuus kolahtaa, sitä ei tarvitse enää lakaista, torjua eikä projisoida toisiin. Sen voi kohdata ja tunnustaa Jeesuksen täytettyyn työhön turvaten. 

Kun tuntee oman luontonsa turmeltuneisuuden, silloin huutaa omalle egolleen: "Ristiinnaulittakoon! Ristiinnaulittakoon!😤 Ego kuolkoon, Jeesus tulkoon ja hallitkoon!" Murtuminen on tie elämään, joka ei perustu omaan valtaan, vaan totuuden kuuliaisuuteen Herran pelossa. Se on viisauden alku, ei orjamainen kauhu, vaan Pyhän tuntemista. Se johtaa mielenmuutokseen, jossa pimeyden rakastaminen käy mahdottomaksi. Herran pelko on pahan vihaamista ja totuuden rakkauden perusta. Rakkaus totuuteen voitti jopa entisen totuuden vihollisen vapaaksi hulluuden vallasta. 

Jatkuu seuraavassa osassa...