Evidenssiaineisto jatkuu. Samoin ne kipeät pohdinnat, joiden läpikäyminen oli olennaisen tärkeää voidakseni ymmärtää, oppia, rohkaistua ja vapautua henkisen kulutuskierteen kahleista takaisin siihen vapauteen, johon Kristus meidät vapautti. Kipeiden tosiasioiden kohtaaminen ja käsittely kuuluvat kasvuun. Vuosien traumatyöskentely ei ollut turhaa: sain tulla tuntemaan terveiden rajojen merkityksen - tultuani ensin kokemaan rajattomuuden kauhistavat vaikutukset kantapään kautta liian monta kertaa. Opettelin tuntemaan rajojani riiston keskellä. Jokainen rajanveto valmisti minua tulevaa varten. Kiivauteni totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta auttoi pitämään arvossa rajoja askel kerrallaan. Vaikka sain kuulla olevani itsekäs jo ennen vapautumista, pidin kiinni rajoistani parhaani mukaan. Jos terveet rajat muka ovat itsekkyyttä, mitä sitten on rajojen polkeminen? Jos joku ei kykene oivaltamaan, millaiseen henkiseen helvettiin rajaton "rakkaus" voi vangita sielun, se ei tarkoita, että minun pitäisi jäädä tuhoutumaan toisten pysähtyneisyyden vuoksi.
Kun ihminen valitsee kieltäytyä kasvamasta vastuulliseksi aikuiseksi, hän valitsee entropian ja mädäntymisen.😳 Tämä ei ole enää tavallista muutosvastarintaa, vaan itsepintainen valinta. On turha yrittää auttaa sellaista, joka ei tahdo kasvaa eikä muuttua - kaikki valuu mustaan aukkoon, joka ei täyty koskaan. Se vaatii aina vain lisää, eikä tyydy vaikka olisi hukuttanut kuinka monen elämän tuohon pohjattomaan tyhjiöön. Kun joku ei halua kantaa itse omaa painoaan, hän vaatii muita kantamaan itseään taakkanaan.
Tällainen ihminen voi uuvuttaa toisia hengiltä ihan vain itsekkyyttään. Jos joku kehtaakin vetää rajoja, hän loukkaantuu verisesti ja uhriutuu - ikään kuin hänelle olisi tehty vääryyttä, kun joku ei suostu uhraamaan itseään hänen itsesäälialttarilleen.😵 Sitten alkaa todellisuuden vääristys, jossa hän on uhri ja riiston kohde pahantekijä. Syytön tehdään syylliseksi omiin rikoksiin ja saatetaan kyseenalaistamaan todellisuudentajuaan. Ja se, joka riistää ja vääristää toista ilman tunnontuskia, kerjää sääliä - kuinka nurinkuriseksi voikaan vääntää todellisutta!😵💫 Todellisuus ei kuitenkaan muutu miksikään, vaikka kuinka vääntelisi sitä kieroon. Pakkomielle säilyttää illuusio ikuisen uhrin viattomuudesta on sota todellisuutta vastaan. Jos tämä jatkuu, lopulta ikuisen uhrin illuusiosta tulee sielun hauta. 😰
Valheuhrin tunnistaa empatiakyvyttömyydestä ja itsekeskeisyydestä: vaikka toinen olisi jo äärirajoilla uupumuksesta, silti yksi vain vyöryttää uuvuttavaa egovuodatusta uhrin äänellä ilman kykyä asettua hetkeksikään toisen asemaan. Vaikka hänelle puhuisi kuinka selvin sanoin, hän "ei ymmärrä" - koska ei edes halua ymmärtää.🤯 Tällaisiin on turha hukata empatiaa, he "eivät ymmärrä" kuin käyttää sitä hyväkseen. Toisen asemaan asettuminen edellyttää realistista itsetuntemusta ja nöyryyttä, joka tiedostaa olevansa samalla viivalla kaikkien kanssa. Elämä olisi kapeaa, tylsää ja perseestä, jos ei näe omaa egoaan pidemmälle. Se olisi itsekeskeisyyden helvetti, joka tekee toistenkin elämästä helvettiä - eikä välitä vähääkään siitä, miten tuhoaa toisia ja itsensä siinä samalla.👺
Aito uhri ei jää krooniseksi uhriksi, vaan kasvaa, kohtaa ja käsittelee kokemuksiaan rehellisesti - eikä vyörytä vastuuta pahoinvoinnistaan toisille ilman aikomustakaan kasvaa. Aito uhri ei torju totuutta itsestään, ei vaadi muita kantamaan itseään taakkana, ei vääntele todellisuutta päälaelleen, ei manipuloi tunteilla, ei käytä haurautta kontrolliin, eikä uuvuta toisia kroonisesti ilman aikomustakaan lopettaa. Valheuhrin toimintalogiikka on kuin se vaatisi salaa muita kumartamaan itseään - se orjuuttaa toiset kannattelemaan petosta.🙄 Se kerjää sääliä ja empatiaa voidakseen hallita toisia ilman vastuuta. Valta ilman vastuuta on tyrannin tunnusmerkki.
Empatiaa on turha antaa niille, jotka eivät kykene sitä osoittamaan - he käyttävät sitä vain hyväkseen. Aito kärsimys on tärkeää erottaa valheellisesta kärsimysnäytelmästä, joka tähtää vain kontrolliin.
Tällaisen manipulatiivisen itsesäälisurkuksen tunnistaa tuhoisan kaavan toistumisesta🤡💩: toista kyllä voi kaltoinkohdella ilman tunnontuskia, mutta kun toinen kertoo, millaista tuskaa se aiheuttaa, siitä loukkaannutaan, toisen rehelliset sanat torjutaan ja kielletään, heittäydytään hauraaksi uhriksi, käännetään todellisuus päälaelleen ja kerjätään sääliä siltä, jota on itse riistänyt ilman katumusta. Tässä kuviossa totuudenpuhuja on aina pahantekijä. 😬
Tällaiset sääliroolipelit ovat pirullista toimintaa - niiden avulla eksytetään vilpittömien sydämet ansaan. Jos totuus ja oma vastuu uhkaa tulla liian lähelle, se johtaa helvetin raukkamaiseen siirtoon: jätetään oma vastuu ja paskavyöry tuhoamaan toisen elämää ja paetaan elämään mukavaa elämää vailla huolen häivää ja omantunnon tuskia.😳 Toisen hyvinvoinnin tuhoutuminen saattaa jopa tuottaa mielihyvää niinkin paljon, että tuota piinaa vain pitkitetään - ja samalla osoitetaan toisille harvinaisen iloista mieltä ja tyytyväisyyttä elämää (tai sen tuhoutumista) kohtaan.
Passiivinen pahuus on hirvittävä tuhovoima, joka voi tappaa toisia tuskallisesti, matkan päästä ja jälkiä jättämättä - eikä tarvitse tehdä mitään muuta, kuin jättää tekemättä juurikin kaikki se, minkä vastuullinen ja terve aikuinen tekisi luonnostaan.😧 Terveen ihmisen omatunto ei sallisi vyöryttää toisen niskaan omaa sisäistä kaaostaan - ja jättää toinen kuukausikaupalla tuhoutumaan tuon piinaavan tuhotaakan alle. Mutta jos omatunto on palanut karrelle, se ei ole mikään ongelma.🥴 Tällainen toiminta on avuttomuuteen kätkettyä julmuutta, jonka tekijä saa kiksejä toisille aiheuttamastaan tuskasta. Jos se ei tuottaisi mielihyvää, sitä tuskin haluaisi pitkittää - varsinkin, kun tietää tekevänsä tahallista tuhoa toiselle. Tällainen ei ole viattoman uhrin toimintaa, vaan tahallisen julmaa uhrityranniaa.
Tässä "kaikki oli hyvin", mutta ei siltä näytä - katseeni on uupunut, tuskan täyteinen, olemus vangittu ja tukahdutettu. Vaikka yritän hymyillä, hymy on kuin vangitulla - siitä paistaa pelko.🤐 Katseessa ei ole vapautta, siitä näkyy ristiriita, jossa elin tuolloin: Sanojen ja tekojen sekameteli, uuvuttava todellisuudentajuni kyseenalaistaminen ja emotionaalinen orjuus avuttoman uhrin taakankantajana ystävyyden varjolla. Tämä on kuvallinen todiste siitä, ettei kulissit "ystävyyden paranemisesta" olleet todellisia. Taiteen tekeminen luonnon keskellä pitäisi olla vapauttavaa, mutta tässä ei ole vapautta - painostava tunnelma varjostaa tilannetta. Se näkyy katseessa ja asennossa - kuin yrittäisin hengittää vapaata ilmaa, jota ei ollut saatavilla.
Kaikki ei ole hyvin, kun olemassaoloni hiipuu, elinvoimani riistetään pohjattomaan tarvitsevuuden tyhjiöön, joka ei ikinä täyty - ja harteillani lepää mielivaltainen taakka, jota olen joutunut kantamaan jo aivan liian monta vuotta. Tämäkö on rakkautta? Kuka on saanut meidät uskomaan, että kristillinen rakkaus tekee meistä hyveen kaapuun pukeutuneita orjia, jotka täyttävät toisten elämän tyhjyyttä lisäten samalla omaansa? Ilman vastuullisuutta, rajoja ja vastavuoroisuutta ei ole tervettä rakkautta, saati tervettä ihmissuhdetta. Jos toinen osapuoli ei ole lainkaan motivointunut muutokseen, hän estää vastapuolen muutosta ahkerasti. Kun yksi ei halua kasvaa, silloin hän ottaa oikeudekseen estää toiselta mahdollisuuden kasvaa aikuiseksi. Aikuista ei voi enää käyttää henkisenä kaatopaikkana - siispä leimataan kasvu kapinaksi ja väitetään aikuisuutta itsekkyydeksi. Toisen elämä vangitaan kulumaan loppuun oman pysähtyneisyyden pönkittämiseksi - estetään toisen kasvu itse valitun entropian hyväksi.
Luulisi olevan päivänselvää, mihin väärien taakkojen viskely johtaa: mielivaltaan, joka vangitsee toisen elämän hitaaseen tuhoon. Eihän kukaan jaksa loputtomiin kantaa kahden ihmisen painoa ja tulla samalla tyhjiin riistetyksi. Tällainen on kuolemanloukku, jossa kaikki vaivannäköni valuu hukkaan - koska toisella ei ole minkäänlaista motivaatiota muutokseen. Muutosta näytellään, jotta loisiminen voisi jatkua - koska jos oivallan (ja uskallan luottaa havaintokykyyni), että lupaukset muutoksesta ovat pelkkää petosta, en jäisi enää tuhoutumaan toisen itsepetoksen kannattelijana ja valheen ravintona.
Jos kaikki olisi ollut hyvin, minun ei olisi enää tarvinnut kysyä samoja kysymyksiä yhä uudestaan: Jos kaikki on nyt hyvin, missä on vastavuoroisuus?🤨 Jos kaikki on hyvin, miksi minua edelleen syödään elävältä?💩 Jos kaikki on hyvin, miksi tunnen joutuneeni yhä tiukempaan kuristusotteeseen ja sairaalloisen omistushalun tukahduttavaan paineeseen?😣 Jos kaikki on hyvin, miksi minulla ei ole enää tilaa hengittää, ei vapautta huomioida toisia ilman seurauksia - ja toinen vaatii aikaa ja huomiota hyvinvointini kustannuksella?🤔 Jos kaikki on hyvin, miksi vieläkin minusta tehdään pahantekijä, kun kerron rehellisesti, että terveen ystävyyden rajat on rikottu - ja minä tuhoudun, jos sama meno jatkuu? 😵💫
Kun tuhoisa toiminta vain pahenee, silloin kaikki ei ole hyvin. Ja kun siitä yritin kertoa, vastauksena oli narsistinen loukkaantuminen, havaintojeni kyseenalaistaminen ja torjunta - tuskani kaikui kuuroille korville.🫣 Vaikka varoitin yhä uudestaan, että jos paskamainen kohtelu ei lopu, joudun vetämään rajat, jotta en kuolisi. Enkä enää puhunut rajoista, joihin sisältyy uusi mahdollisuus jatkaa elämäni tuhoamista. Olin nähnyt jo aivan liian monta valheellista parannusnäytelmää ja teeskenneltyä totuuden kohtaamista😵 - ne eivät johtaneet todelliseen muutokseen, vaan vahvistivat itsepetosta. Olin varoittanut, että jos sama paskadraama toistuu, en jää enää tuhoutumaan vain, että toinen voi elää mukavassa petoksessaan. Jokainen kierros oli vain lujittanut itsepetosta - ja se alkoi näkyä yhä ilmeisemmin myös käytöksessä.
Kun itsepetos vahvistuu, silloin sydän paatuu. Ja kun sydän paatuu valheeseen, paskamainen toiminta pahenee - eikä sillä ole mitään merkitystä, millaista kärsimystä se toiselle aiheuttaa - väärä ei ole enää väärää, vaikka toisen elämä tuhoutuu. Paha ei ole enää pahaa, kun sitä tehdään "hyvissä aikeissa". Riisto ei ole riistoa, kun "se oli vahinko, en tarkoittanut mitään pahaa" - niinpä paha ei ole pahaa, vaikka toinen joutuu kärsimään siitä 24/7. Toisen elämän voi salaa tuhota vastuuttomuudellaan ja samalla hokea "tahdon sinulle pelkkää hyvää, ei minulla ole pahoja aikeita!" Tarkoitus pyhittää keinot. Kun totuuden torjuntaa jatkaa tarpeeksi monta vuotta, lopulta kyky empatiaan kuolee - sen tilalla on itsekäs oikeutus.😳 Ei ole enää kuin "minä ja minun tarpeet" - toisten kustannuksella. Vääryys oikeutetaan ilman katumusta - miksi katua, kun kaikki omat viat on viskattu toiseen? Toisesta tehdään sijaiskärsijä ilman pelkoa siitä, millaiset seuraukset sillä on toisen sielulle ja varsinkin omalle sielulle. Kun kaikki varoitukset torjutaan pahantekona, toisen tuska mitätöidään liioitteluna, ja pahanteko oikeutetaan hyvillä aikeilla ja oman egon tarpeilla - se on vaarallinen merkki siitä, ettei omatunto kolkuta enää pätkääkään. 😨
Totuuden kohtaamisesta ei kannattaisi tehdä teatteria - siinä vääristää eniten omaa sielua. Se on sama kuin sanoisi:
"Minä en tahdo katsoa koskaan peiliin - olen liian hauras kohtaamaan kipeää todellisuutta. Pääsen helpommalla, kun teeskentelen kohtaavani totuuden, vaikka torjun sen rakentamalla uuden valheen kerroksen hauraan egoni suojaksi - ja väitän sitä itsetuntemukseksi, edistymiseksi, kasvuksi ja mielenmuutokseksi. Koska en voi sietää totuutta itsestäni, hukutan itseni mieluummin valheeseen ja vaadin muita valhetelemaan minulle, että valhe on totuus."
Tämä on käytännössä sama kuin vaatisi muita kumartamaan omaa petosta 🤯 - ja kun se tehdään sääliä kerjäävän uhrin äänellä, joka haavoittuu vähäisestäkin totuuden valon säteestä, se on sitäkin kierompi strategia.
Jos joku on niin hauras, että tarvitsee toisia suojelemaan itseään epämiellyttäviltä tosiasioilta ja leimaa rehellisyyden väkivallaksi, kyseessä ei ole terve haavoittuvuus - vaan manipulatiivinen kontrolli, joka haluaa käyttää toisia ihmiskilpenä totuutta vastaan. Tämä on aidon herkkyyden vastakohta, joka tekeytyy herkäksi voidakseen hallita.😡 Toisten pitäisi luopua herkkyydestä, lakata olemasta rehellisiä, aitoja, vapaita ja luopua totuudesta, joka on terveen elämän perusta. Se on ainut kallio, jolle voi rakentaa elämän, joka on pysyvää, kehittyvää, antoisaa, merkityksellistä ja totta. Se kallio on luja ja luotettava - siihen perustuneena voi selviytyä pahimmistakin paskamyrskyistä. Eikä vain selviytyä, vaan paskamyrskyt voivat kääntyä kasvun katalysaattoreiksi.
Jos joku on niin hauras, ettei kestä kohdata itseään, hän eksyttää toisia elämään oman valheensa kannattelijoina - siinä maailmassa joku muu joutuu kantamaan kaiken sen, mitä hauras hallitsija ei halua itsessään kohdata. Ja kun ei halua kohdata omia vikojaan, ei niitä voi tunnustaa ja hylätä. Kohtaamaton paska jää jylläämään ja vaikka sitä kuinka viskaisi toisten niskaan, se palaa aina takaisin entistäkin suurempana.
Torjunta vain vahvistaa torjuttujen piirteiden valtaa - eikä niitä saa siirrettyä toiseen projektiolla. Siinä kusettaa vain itseään, kun vääristää toisen irvikuvaksi omista varjoistaan ja kieltää tekevänsä sitä, mitä tekee. Siinä kusettaa myös toisia, kun antaa väärää todistusta väittäessään jonkun toisen olevan syyllinen siihen, mitä itse on tälle tehnyt. Lopputulos?🧐 Hukkuminen valheisiin, ellei oikeasti käänny kohtaamaan elämän realiteetteja, joista olennaisin on oma toiminta ja sielun tila. 🥶
.jpg)
Loppuunpalanut jo ties kuinka monetta kertaa - tällä kertaa pahemmin kuin koskaan aiemmin. Niin kauan olen jo elänyt kroonisen uupumuksen ja väärien taakkojen painon alla, että alan olla jo lähellä kuolemaa. Elämän liekki on sammumaisillaan, luovuuteni ja elinvoimani on imetty lähes tyhjiin. Läheiset ja ystävät huolestuivat nähdessään minun olevan enää vain varjo itsestäni.👻 He arvasivat myös syyn. Moni heistä oli vuosien ajan seurannut kipeää dynamiikkaa. Myös minun mittani oli tullut täyteen.
Kuukausia jatkunut (entistäkin röyhkeämpi) energianriisto, tukahduttava omistushaluisuus, tuhoisan toiminnan kieltäminen ja selittely, helvetin uuvuttava passiivipaskamyrsky ja itsesäälidraamat, tunnemanipulaatio, emotionaalinen kaltoinkohtelu, todellisuudentajuni kyseenalaistaminen ja äärimmäisen häpeällinen vastuunpakoilu siihen päälle olivat lähellä uuvuttaa minut hengiltä. 5 vuoden The Grande Finale-kierre oli lopulta johtaa minut loogiseen lopputulemaan: uupumuskuolemaan. Mitkään avunpyynnöt eivät tulleet kuulluksi, mitkään vetoomukseni ja varoitukseni eivät merkinneet mitään. Eihän minua voinut ymmärtää! Hätäni kaikui kuuroille korville. Kutsu parannukseen oli "kuin yrittäisi suomentaa linnunlaulua selkokielelle, mutta ei onnistu!" Tuskani oli "pahantahtoisuutta" ja pyyntöni lopettaa elämäni tuhoaminen oli kuin vierasta kieltä. Vastuun ottaminen oli "liian vaikeaa" vielä silloinkin, kun olin lähellä kuolla uupumukseen turmion taakkojen alle. Mitään ei muka ollut enää tehtävissä - ei siis aikomustakaan lopettaa elämäni tuhoamista!🤯 Silloin silmäni aukesivat näkemään karun todellisuuden: kuolen, jos jään tähän kuvioon. Tulin oppimaan passiivisen pahuuden salakavalan julmuuden, jollaista en tahtoisi yhdenkään joutuvan kokemaan - saati tekemään. Siksi teen voitavani tuomalla valoon näkymättömissä toimivan pahuuden mekanismit. Tämä on ehkä hirvittävimpiä pahuuden muotoja, joihin entinen kauhistusten tekijä on törmännyt. Avoin ja näkyvä pahuus on sentään rehellistä, siltä voi paremmin suojautua ja sitä on helpompi vastustaa - koska se on ilmeistä pahuutta. Passiivinen pahuus on sitäkin tuhoisampaa, koska se toimii salassa, manipuloi hyveitä, teeskentelee viatonta uhria ja hymyilee hurskasta hymyä samalla kun vääntää kieroon todellisuutta voidakseen hallita toisia ilman vastuuta. Se on äärimmäisen raukkamainen ja salakavala pahuuden muoto, joka tukahduttaa totuuden loukkaantumisillaan, vyöryttää sisäisen kaaoksensa toisten niskaan hallitsee salaa toisia hauraan uhrin roolista, orjuuttaa vilpittömiä empatian kautta, sitoo toisten vilpittömyyden sääliansoilla, käyttää toisia hyväkseen oman valheen polttoaineena, kuluttaa toisia ilman tunnontuskia, teeskentelee parannusta ilman motivaatiota muutokseen ja viskelee vastuutaan minne sattuu. Jos joku ei kanna, hänet tuomitaan pahaksi, jos joku ei anna, hänet tuomitaan itsekkääksi. Jos joku ei toista vuorosanojaan eikä pysy roolissaan, se on eksistentiaalinen kauhistus, joka uhkaa romuttaa hauraan rakennelman. Oman mukavuuden säilyttämiseksi ollaan valmiita uhraamaan ihmisiä, vieläpä niitä kaikkein läheisimpiä. Tämä itsetuhon logiikka voi pimentää sydämen oikeuttamaan hienovaraisia hirmutekoja hyviin aikeisiin vedoten. Passiivisen pahuuden paaduttama sydän voi oikeuttaa tuhota toisen vastuuttomuudellaan, jopa pitkittää henkistä piinaa, jos toinen ei suostu alistumaan henkiseksi omaisuudeksi.
Enpä olisi arvannut tulevani kohtaamaan mitään tällaista. En olisi uskonut, että ihmisen voi tappaa matkan päästäkin viskaamalla omat paskataakat toisen niskaan ja sitten jättää tekemättä sen, minkä jokaisen tulisi omassatunnossaan tietää oikeaksi - ottaa vastuu teoistaan ja lakata piinaamasta lähimmäistä tahallisella avuttomuudellaan.
Näiden oivalluksen lamppujen syttyminen teki todella kipeää (vielä kipeämpää olisi ollut sammuttaa valot ja kieltäytyä kohtaamasta hengenvaarallista tilannetta).
Koska toisen mielestä on mukavampaa antaa elämäni tuhoutua ja elellä mukavuusalueellaan ilman huolen häivää hymy naamalla, kuin ottaa vastuu teoistaan, uskalsin vihdoinkin sanoa ääneen: "tämä on äärimmäistä vääryyttä, vastuuttomuuden tyranniaa ja henkistä riistoa - ja loisiminen loppuu nyt!"😤 Tämä päätös muutti suuntani kuolemasta elämään. Koska en tule kuulluksi, tuskani on toissijaista, eikä toisella ole aikomustakaan ottaa vastuuta teoistaan, tähän "ystävyyteen" jääminen tappaisi minut.🥺 Kuukausien vastuunpakoilu kääntyikin itseään vastaan: sen myötä väistyi tunnesumu, joka oli hämärtänyt havaintokykyäni vuosia. Jatkuva itseni epäilyn vankila sortui, kun aloin nähdä ja ymmärtää näkemääni.
Aloin hahmottaa vuosia jatkuneen kipeän kuvion kokonaisuutta.🧐 Tuhoisan toiminnan krooniset kaavat hahmottuivat selkeäksi kokonaisuudeksi, jossa samat toimintastrategiat toistuivat kuin käsikirjoitetussa näytelmässä - jopa samoja lauseita toistaen.😳 Aloin rikkoa tuota kaavaa 😏 - ja seurauksena oli yhä uudestaan reaktio, joka huusi rivien välistä (ja tietenkin ikuisen uhrin ääni väristen): "Sinä poikkeat käsikirjoituksesta! Sinun olisi pitänyt sanoa se, mitä minä haluan kuulla. Miksi et enää reagoi, niin kuin minä odotan? Sinä olet paha, kun et noudata käsikirjoitustani!" Vastaus?🤨 Olen nähnyt sen jo liian monta kertaa. Olen kyllästynyt tuhoutumaan itseään toistavassa itsesääliteatterissa, joka ei ole elämää, vaan vankila.🥴 Ja minä en enää jää hukkaamaan elämääni petokseen.
Kun tunnustin totuuden ja uskalsin alkaa luottaa havaintokykyyni, sain uudenlaista voimaa uhmata uhrityrannin valheen valtaa. Rajan vetäminen alkaa omasta sydämestä. Kun ensimmäinen raja on vedetty, sen sisällä alkaa kypsyä päätös, joka johtaa tekoihin - päätös "ei enää" alkaa ohjata asenteitani ja toimintaani. Raja-Raivotar alkaa pikkuhiljaa hahmottua, kun kiivailen itselleni: "Sinä liian kiltti ja hyväuskoinen hölmö! Älä anna enää käyttää itseäsi hyväksi! Älä usko sanoja, vaan katso tekoja ja ymmärrä: sinut syödään elävältä, ellet vedä rajoja - hän ei ole aikeissakaan lopettaa. Kun toinen ei edes koe tekevänsä mitään pahaa, vaikka varastaa, tappaa ja tuhoaa, pakene sellaista!🫨 Terve ystävyys ei edellytä sitä, että toisen täytyy elää jatkuvassa itsensä epäilemisen vankilassa - ja kadottaa kosketus itseensä ja todellisuuteen. Terve ystävyys ei syö elävältä ihmistä, eikä tuhoa toista tahallisella vastuuttomuudellaan.😤"
Kiivauteni heräsi vihdoinkin vastustamaan vääryyttä, joka tuhoaa molempia. Kun päätin vetää rajat, siitä alkoi prosessi, jonka myötä aloin nähdä manipuloinnin ja teeskentelyn läpi, aloin tunnistamaan kätketyt motiivit yhä selvemmin, aloin myös erottamaan vastuun rajat. En tuolloin vielä tiennyt, millaisessa vankilassa armolahjojani oli pidetty kaiken aikaa - koko olemukseni oli vangittu vastuuttomuuden tyranniaan, jota hallitsi ikuinen uhri, joka ei koskaan tee mitään pahaa eikä koskaan aio kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi - eihän hänen muka tarvitse muuttua, hän on jo "hyvä". Koska kaikki paha oli viskattu minun kannettavakseni.
Kun ihminen päättää elää ilman vastuuta ja tekee siitä elämäntavan, se ei ole pelkkää heikkoutta. Se on tietoinen valinta. Hän ei vain kaadu, hän asettuu makaamaan muiden päälle ja vaatii, että muut kantavat.😵 Tällainen ihminen heittäytyy tahallaan avuttomaksi voidakseen elää helppoa elämää toisten kustannuksella.
Tämä ei ole tavallista avun tarvetta, vaan kyseessä on
- Mielivaltaisen taakan vyöryttäminen: "Sinä kannat minunkin elämäni."
- Valheellista uhriutta: "Jos et kanna, olet julma - katso nyt, kuinka minä kärsin!"
- Energiavarkautta: hän imee toisen lahjat, ajan, voimavarat, elämänhalun, identiteetin, sielun eheyden, hengen voiman, sydämen tilan, havaintokyvyn, kutsumuksen ja varastaa salaa toisen sydämen valtaistuimen itselleen - tällaisen toiminnan johdonmukainen lopputulos on kuolema, jos rajoja ei vedetä.
Tulos on kammottava💀:
- armolahjat tukahdutetaan
- todellisuudentaju sumennetaan
- elämähalu tukahdutetaan
- identiteetti hämärretään
- sielu vangitaan orjuuden ikeeseen
- jumalasuhde ja kutsumus estetään
- tahto murennetaan
- elinvoima riistetään
- rajat kriminalisoidaan
- lopputulos: Krooninen The Grande Finale - hidas, tuskallinen kuolema sisäisesti.
Tämä on hirvittävä rikos ihmisyyttä vastaan, koska se ei vain vahingoita yksilöä, vaan myös yhteisöä: se vääristää ihmissuhteet, tappaa vapauden ja tekee rakkaudesta orjuuden välineen.👺💩 Tällainen toiminta estää Jumalan tarkoituista toteutumasta sen kohteeksi joutuneen elämässä - ja se vaikuttaa kaikkien niiden elämään, joita tämän ihmisen olisi tarkoitus tavalla tai toisella koskettaa. Ja sillä voi olla vakavat seuraukset monen sielun iankaikkisuuden kannalta. Yhden ihmisen itsekkyydellä voi olla hyvin ikävät seuraukset useammalle, kuin arvaisikaan. 😬
- "Minä en voi itselleni mitään" -mantra, joka vapauttaa omasta vastuusta mutta kahlitsee muut syyllisyyteen.
- "Säälikää minua" -portti, jolla vedetään empatia ansaan.
- "Minulla on ollut niin vaikeaa" -perustelu, joka muuttaa toisen elämän resurssiksi oman kaaoksen ylläpitoon.
- "Minä en ole koskaan tehnyt mitään pahaa, sinä olet syyllinen" -vääristys, joka oikeuttaa uhrata syyttömiä syntipukkinaan.
Katumaton totuuden torjunta voi paaduttaa sielun murheelliseen tilaan: tukitaan korvat kuulemasta rehellistä puhetta, varoitukset torjutaan pahantekona, totuudenpuhujat vaiennetaan ja vapautetut teloitetaan sosiaalisen inversioteatterin projektiilina, todellisuus väännetään päälaelleen ja epämukava totuus lakaistaan maton alle livakkaan. Ja aina kun totuus kolkuttaa, oma kohtaamaton sydämen pimeys kaadetaan syyttömän niskaan, pahanteko pyhitetään, vasuu vieritetään, risti vaihdetaan syntipukkiseremoniaan, parannuskutsu pilkataan tekemällä parannuksesta performanssia ja ihminen voi vilpittömästi uskoa olevansa viaton, hurskas ja armahdettu - vaikka sulkee itsensä sydämessään armon ulkopuolelle kieltäessään "En ole koskaan mitään pahaa tehnyt!"😰 Kun ihminen kieltää itsepintaisesti totuuden itsestään, hän alkaa vaatia muita valehtelemaan itselleen - ja vangitsee vilpittömien sydämet polttoaineeksi omaan itsesäälisirkukseen.
Tämä on epäsuoraa epäjumalanpalvelusta, joka rivien välistä vaatii: "Minä olen kärsivä uhri, kantakaa minun pimeyteni ja palvokaa minua".
Tällainen "uhri" tekee toisesta sijaiskärsijän, jonka uhraa itsepetoksen alttarille välttääkseen kohtaamasta itseään. Sellainen ei ole uhrin toimintaa, vaan uhraajan.
On tuhoisaa turhuutta kaataa omat viat toisen niskaan. Se vain lisää rikosten painoa.
Yksikään ihminen ei voi sovittaa toisen tekoja. Vain Jeesus voi. Jeesus on jo kantanut, kärsinyt ja sovittanut koko maailman rikokset. Ei ole muuta nimeä ihmisille annettu, joka tuo sovituksen, vapautuksen, anteeksiannon ja pelastuksen tästä nurjasta sukukunnasta.
Kenenkään ei tule asettua Jeesuksen paikalle, ei edes omalla tuskallaan.
Raamattu käskee kantamaan toistemme kuormia, mutta sama Raamattu varoittaa: jokaisen on kannettava oma kuormansa. (Gal. 6:2,5) Vastuun rajojen erottaminen on oleellista terveen elämän ja kuuliaisuuden kannalta. Auttaminen ja orjuus ovat kaksi eri asiaa.
Kun vastuuttomuudesta tulee elämäntapa ja avuttomuudesta tehdään orjuuttamisen väline, se ei ole enää kuorma, se on rikos - ja sen paikka on ristillä, ei toisen ihmisen harteilla. Jeesus kantoi vääryytemme, ei siksi, että me kantaisimme toistemme vääryyttä molempien turmioksi, vaan jotta jokainen voi itse tulla Hänen luokseen.
Rajat eivät ole julmuutta vaan todellista rakkautta. Kun sanot "ei", et hylkää ihmistä, vaan kieltäydyt vahvistamasta hänen väärää jumalakuvaansa - kieltäydyt vahvistamasta valhetta, jossa eläminen paaduttaa sielun. Rajat estävät pahaa menemästä pidemmälle. Ilman rajoja olemme vapaata riistaa - ja siksi sielunvihollinen demonisoi rajoja valheillaan.👿 Yksi niistä on tämä: "Todellinen rakkaus on rajatonta, rajat ovat itsekkyyden syntiä."💩 Rajaton rakkaus = on hyveellistä olla laittomuuden kynnysmatto."Jotta et olisi itsekäs, alistu toisten itsekkyyden riepoteltavaksi - äläkä kuuntele omaatuntoasi, älä noudata tervettä itsesuojeluvaistoasi, se on valheen henki." Tällainen väännös kieltää omantunnon vapauden ja vaatii tottelemattomuutta. Ja mikä pahinta, se vihjailee, että Pyhä Henki olisi valheen henki!😨 Tämä ei ole rakkaus, joka on Jumalasta. Rakkautta ei ole, jos rajoja ei kunnioiteta ja omantunnon vapaus kielletään. Jos rajat ovat itsekkyyden syntiä ja sadismia, se on kuin sanoisi samaa niiden Luojasta.
.jpg)
Raja-Raivotar nousi paskamyrskyn keskeltä. Jo oli aikakin.
Olin valtavan vihainen itselleni siitä, että olin antanut syödä itseni lähes elävältä.🤬 Olin vihainen taipumukseeni ajatella viimeiseen asti hyvää toisesta - vaikka toinen viskoi uuvuttavaa paskaa niskaani, halusin uskoa muutoksen mahdollisuuteen, halusin uskoa, ettei hyväksikäyttö ole tahallista, kunnes en enää voinut olla näkemättä karua todellisuutta: tuskani on toissijaista, sanani kaikuvat kuuroille korville, minut on riistetty kuoleman rajalle ja edelleen vastuuton paskavyöry tappaa minua - jos en vedä rajoja, minä kuolen.💀😩
Vaikka totuuden kohtaaminen sattui, se todellakin kannatti. Totuus on ainut tie vapauteen - tämä innosti minut harrastamaan älyllisiä syväsukelluksia kipeisiin kokemuksiin, elämäni paskamyrskyihin, menneisyyteeni saatananpalvonnassa, omaan mielettömyyteeni paholaisen vääristämänä paskiaisena, epätoivon ja häpeän syövereihin Äärettömän äärellä.🧐 Anteeksianto muuttui tahdon valinnasta aseeksi tässä prosessissa - se tekee perkeleen työt tyhjäksi omassa mielessä, ja se antaa aivan uuden näkökulman elämän helvetillisiin kokemuksiin. Pimeyden valta katkesi, kun uskalsin kohdata menneisyyteni kipeimmät vaiheet saatanan sätkynukkena. Häpeällisestä menneisyydestä tuli elävä todistus Jumalan armon suuruudesta.
Kuukausien paskamyrskystä selviytäkseni päätin kääntää paskan voimavaraksi ja lähdin mielenkiintoiselle kirjoitusmatkalle, jonka nimeksi tuli Älyllinen syväsukellus itsepetoksen syövereihin. Kirjaa on jo yli 1700 sivua, ja matka jatkuu edelleen. Alussa luulin kirjoittavani blogitekstiä, mutta siitä tulikin kirja - nyt siitä on tulossa trilogia. Kun katseeni kirkastui, aloin nähdä itsepetoksen vaarallisuuden uusin silmin. Koska olin menneisyydessäni kokenut omakohtaisesti itsepetoksen orjuuttavan ja vääristävän vaikutuksen, josta Jeesuksen armo ja totuus minut vapautti, olin tietämättäni tehnyt huolellisen taustatyön tulevaa tehtävääni varten. Elämäni saatanan sätkynukkena kääntyi palvelemaan Jumalan tarkoitusta - häpeällinen menneisyyteni kääntyikin voimavaraksi.😄 Elämäni kipeät kämmäilyt ja helvetilliset kokemukset ovat kutsumukseni käyttövoima. Jumala on voimallinen kääntämään pahimmatkin paskamyrskyt kunniakseen, kun ne kohtaa ja tuo valoon. Perkeleellinen menneisyyteni ei jäänyt enää pimeyteen, kun lopultakin kohtasin sen - nyt se palvelee totuutta, joka ei lakaise paskaa maton alle, vaan tuo valkeuteen paskan toimintamekansimit, jotta muut voisivat välttää tuhoisan paskan, suojautua tuhoisalta paskalta ja vapautua siitä.
Jos kukaan ei varoita valheen vaaroista, se saa yhä useampia ansaan ja tuhoon. Jos kukaan ei herättele omiatuntoja, silloin valhe saa pitää vangit otteessaan - ja kuljettaa kohti tuhoa mukavan tuntuisessa rauhan horroksessa (vaikka sydämessä on aktiivinen sota totuuden valoa vastaan).😴 Tuon petollisen mukavan rauhan häiritseminen (= omantunnon herättely) johtaa sitä verisempään loukkaantumiseen, mitä rakkaammaksi valhe on tullut. Nykyajan "väkivallan tekijä" on se, joka tuo valoa pimeyteen (= kutsuu vangittuja vapauteen).😑 Jo vuosia minulla on ollut sydämen palo tuoda valoa pimeyteen ja tehdä näkyväksi ero saatanan valtakunnan orjuuden ja Jumalan valtakunnan vapauden välillä - jotta muillakin olisi mahdollisuus valita, kummalla puolella haluaa elää elämänsä ja iankaikkisuutensa.
Tämä sydämen palo oli lähellä sammua lopullisesti, kun joku melkein söi sen - ja minä hölmö annoin sen tapahtua, koska epäilin havaintokykyni luotettavuutta.🫣 Vaikka tuska oli kaiken aikaa hyvin todellista, silti kyseenalaistin todellisuudentajuani. Kun elää vuosia todellisuuden päälaelleen kääntävässä tunnesumussa, oma olemassaolo alkaa näyttää kyseenalaistelta.🫥 Kyky luottaa omiin aistihavaintoihin, järkeen ja mielenterveyteen heikkenee, mitä pidempään elää tunnesumussa - ja se tapahtuu niin salakavalasti, ettei edes oivalla olevansa minuuden poistamisen kohteena.😶 Kun pääsee pois gaslight-sumun vaikutuspiiristä, alkaa nähdä ja kysyä: mitä vit... mattoa?🤨 Ja kun on alkanut nähdä, ei enää ole yhtä helposti vietävissä - koska ei voi olla enää näkemättä. Kun on tullut näkemään, miten kipeää menoa voikaan olla tämän auringon alla, se on varsin peljättävä oppitunti, jonka seurauksena oppii tunnistamaan vaaran ajoissa ja suojautumaan. Siinä oppii varomaan myös omaa turmeltunutta luontoaan. Ja se taas innostaa tutkimaan Jumalan Sanaa, jota ilman en olisi pysynyt järjissäni eläessäni väkivallan keskellä. Jumalan Sana oli jalkani lamppu ja valkeus teilläni läpi vuoden jatkuneiden vääristysvtöryjen ristitulessa.
%20(1).jpg)
Kun aloin nähdä kipeän kuvion, sen myötä kokonainen valheiden verkosto avautui silmieni eteen. En enää nähnyt vain yksittäistä tuhoisan toiminnan logiikkaa, vaan aloin hahmottaa passiivisen pahuuden monet muodot yhteiskunnallisesti laajalle levinneenä ilmiönä. Niistä on kirjoitettu kasapäin kirjoja (aihepiirinä henkinen ja hengellinen väkivalta), ne ovat tuhonneet monia ihmisiä ja yhteisöjä - ja yhä tuhoavat, koska niiden kohtaaminen on niin kipeää, että on helpompi vain ymmärtää niitä, selitellä niitä parhain päin, vaieta niistä, lakaista ne maton alle muhimaan. 💩🧹🤐
Helpoin ratkaisu pahan edessä on: suojaava hiljaisuus ja myötäilevä sokeus. Helpompaa kuin kohdata paha ja vastustaa sitä terveillä rajoilla, on sulkea silmät näkemästä tuhoa ja kovettaa sydämensä toisten hädältä. Valitettavasti samalla antautuu osalliseksi pahan jatkumiseen, ettei vain kukaan loukkaantuisi. Jotta ei loukattaisi ketään, annetaan pahan tuhota rauhassa kohteensa, jonka jälkeen se jatkaa seuraavaan ja sitä seuraavaan.🫣 Siinä samalla annetaan tekijän loukata itseään. Hyssyttely ja silmien sulkeminen pahimmillaan tasoittaa tekijälle tien syväpaatumukseen.
Hiljaisuus on vääryyden liittolainen silloin, kun se toimii suojana vääryydelle. Eikä se ei lopu, ellei siihen puututa. Mutta silti uskotaan: Pahan nimeäminen on muka itsessään pahaa ja loukkaavaa, ei sen tekeminen🤯 - Tämä on varsin nurinkurinen uskomus. Annetaan pahan jatkua, ettei kukaan loukkaantuisi (vaikka kaiken aikaa tuho jatkuu). Juuri tätä uskomusta valheen voimat levittää innokkaasti - koska se toimii: jotta kukaan ei loukkaantuisi, on parempi vaieta, mukautua ja antaa vääryyden turmella niin tekijänsä kuin tekojen kohteet.
On parempi loukkaantua ja toivon mukaan myös herätä, kuin hukkua petokseen - sanoo se, joka ennen veti turpaan niitä, jotka Jumala lähetti kutsumaan minua vapauteen.🙄
Nyt kadun mielettömyyttäni ja olen kiitollinen, että sain murtua - se vapautti minut paatumuksen panssarista. Kiitos siis kaikille, jotka uskalsitte varoittaa ja herätellä minua ollessani saatanan vääristämä paskiainen!🤗 Ja anteeksi, että minä hullu hakkasin teitä, jotka osoititte minulle rakkautta!😢 Kiitos ja anteeksi varsinkin sille yhdelle I Love Jesus-lippis-tyypille😙, joka tuli (vuosina 2007-2009) yhä uudestaan kutsumaan minua vapauteen, vaikka vastasin aina väkivallalla! Hän lähti aina ylistäen Jeesusta siitä, että sai kärsiä Hänen nimensä tähden.😲 Tämä kosketti minua syvästi (vaikka tuolloin perkeleen vääristämä mieleni ei halunnut sitä hyväksyä)! En ehkä olisi tässä ilman hänen todistustaan Jumalan rakkaudesta.🥺 Hänen sanat ja kuuliaisuus antoivat minulle voimaa rukoilla apua Jumalalta, vaikka pimeyden voimat riehuivat ympärilläni entistäkin raivokkaammin. Kuitenkaan ne eivät mahtaneet mitään Jumalalle, joka oli päättänyt vapauttaa okkultistisen nistin, jonka piti olla toivoton tapaus. 🤪
Koska Jumala on voimallinen tekemään entisestä totuuden vihollisuuden vääristämästä paskiaisesta totuuden rakkaudesta kiivailevan empattisen kummajaisen, mielenmuutos on mahdollista jokaiselle. Ihminen voi itse heittää elämänsä hukkaan silkkaa hulluuttaan.😬
Tämän vahvistaa Jumalan Sana: "Ihmisen oma hulluus turmelee hänen tiensä, mutta Herralle hän sydämessään vihoittelee." (Sananl. 19:3)
Tämä hulluus on juuri se mieli, joka elää itsepetoksessa, oikeuttaa pahan, vihaa totuutta ja vääntelee kieroon toisia välttääkseen kohtaamasta itseään.
Vaikka totuus kuulostaa usein järkyttävältä, loukkaavalta ja groteskilta, se tekee näkyväksi sen, mikä on kaiken aikaa tuhonnut ihmisiä hiljaisuuden suojissa. Jos totuus kuulostaa irvokkaalta, se johtuu siitä, että se nimeää vääryyden, joka voi näyttäytyä viattomana ja pyhänä samalla kun tuhoaa toisia ilman tunnon tuskia - jo se itsessään on irvokasta, tuhotyön metodeista puhumattakaan.
Siksi on typerää vihastua siihen, joka nimeää vääryyden. Viha ja paheksunta menevät silloin väärään kohteeseen. Pahimmillaan aletaan suojella sitä, joka vääryyttä ympärilleen levittää. Ja se, joka sanoi totuuden, leimataan pahantekijäksi. Ja näin todellinen pahuus saa jatkua yhteisön suojelukohteena.🫤 Juuri tällaiseen reaktioon valhe pyrkii ohjaamaan ihmisiä alitajuisesti. Hiljainen joukkopaine ja pelon ilmapiiri saa helposti vedettyä muut mukanaan - ja se on yksin sen häpeä, joka valhetta levittää. Kun vääryys tehdään näkyväksi, siitä on mahdollista vapautua. Jos rehelliset varoitukset vaiennetaan ja varoittaja leimataan, silloin laittomuus saa vallan ja monen rakkaus kylmenee.
Tämän vuoksi varsinkin kristittyjen tulisi seisoa rohkeasti totuuden puolesta kaikkea valheen vaikuttamaa vääryyttä vastaan. Jos emme vastusta valheen vaikutuksia, antaudumme helposti niiden valtaan. Emmekä edes huomaa, mihin olemme vaarassa ajautua. Luisu tapahtuu niin hellästi, helposti, mukavasti ja hitaasti laskeutuen tipuaskelilla petoksen pimeyteen, ettemme vain heräisi näkemään omaa tilaamme. Sen sijaan voimme hokea iloiten: "Rauha rauha! Ei hätää mitään!", vaikka olemme vaarassa eksyä pyhitettyyn petokseen, joka turruttaa mukavantuntuiseen valherauhaan. Tuo rauha vaan ei kestä totuuden valoa. Siksi illuusiota suojellaan särkymiseltä viimeiseen asti, samalla varjellaan hurskasta ylpeyttä, joka on jo oikeassa, piste. Se yllyttää vangitut loukkaantumaan, jos valo paljastaa petoksen. Se saa sydämet kokemaan Jeesuksen Hengen työn uhkana, koska totuuden valossa terveen syyllisyyden pistot alkavat kolkutella omiatuntoja (mikä on herätyksen edellytys). Jos tervettä syyllisyyttä ei eroteta väärästä, kuinka silloin voisi tehdä parannusta? Valherauhaan turtunut sielu alkaa kokea omantunnon herättelyn väkivaltana ja torjuu Jumalan Hengen kutsun parannukseen. Kun terve syyllisyyden herääminen torjutaan väkivaltana, silloin voisi sanoa itselleen: tervemenoa pimeyteen!😥 Onneksi Jumala ei luovuta helpolla. Silti ei ole viisasta leikkiä hengellään paaduttamalla sydämensä yhä uudestaan totuuden valon osuessa omaantuntoon. Se on suurta armoa ja rakkautta, kun totuus omaantuntoon kolkuttaa - ja voi, jos se yhä uudestaan maton alle lakaistaan! Se tie vie sinne samaan pimeyteen, jonka vankina minä aikoinaan hulluttelin okkultismin orjuudessa. Totuuden torjunta saa ihmiset tekemään niitä pyhyyden nimissä samoja mielettömyyden tekoja (ei yhtä avoimesti, vaan hienovaraisesti ja salaa), joiden orjuudessa minäkin kapinoin Jumalaa vastaan, vääristelin totuutta ja oikeutta, valehtelin ja harjoitin noituutta, pilkkasin Jeesusta, häpäisin pyhyyttä, poltin Raamattuja, pahoinpitelin evankeliumin palvelijoita ja olin paskiainen läheisiäni kohtaan - se oli syvä hulluus, josta sain vapautua nöyrtymällä kohtaamaan ne epämiellyttävät totuudet, joita vastustin ja torjuin mielettömyydessäni. Ja mikä oli öykkäröintini tulos? Vääristyin yhä enemmän paholaisen kuvan kaltaiseksi kauhistusten tekijäksi. Kiitos Jumalan armon ja totuuden, sain murtua parannukseen. Tämä armo on jokaiselle tarjolla. Älkäämme pitäkö sitä turhana. Ehkä me tarvitaan itse kukin oma Egypti-kokemuksemme, jotta tulisimme tuntemaan mitä on palvella valhetta kuolemaksi ja mitä on vapautua palvelemaan totuutta sielujen pelastukseksi. Ellei synti tule suuresti tunnetuksi, armo jää vieraaksi. Jos emme kohtaa edes itseämme rehellisesti, meidän on mahdotonta kohdata muitakaan - Jumalasta puhumattakaan. Se murtuminen, mitä pelkäämme, on ollut parasta, mitä minulle on tapahtunut. Kun kova sydän sai murtua ylpeydestään, kivisydän luotiin eläväksi. Uusi elämä alkoi, kun kapinallinen öykkäri murtui ja kuoli. Jos jäämme uskoon tultuamme ylpeyteen varaan, sydämemme pysyy kuolleena. Henki ei tee eläväksi väkisin. Hän kutsuu meitä antautumaan, mutta ei pakota. Jos jäämme kovan sydämen ylpeyden valtaan, saatamme alkaa palvella itseämme Jeesuksen nimessä. Onneksi Jumala on voimallinen kääntämään pahimmatkin kämmäilymme ja hulluuden hetkemme syvälliseksi opetukseksi valheen vaaroista. Jos vain suostumme kohtaamaan kokemuksemme, emmekä lakaise elämäämme maton alle kohtaamattomuuden pimeyteen - julistaen torjuntaa eteenpäin menemiseksi, kohtaamattomuutta armoksi ja maton alle lakaisua viisaudeksi. Estäisimme silloin itse mahdollisuutemme kasvaa ja oppia kokemuksistamme. Tekisimme tyhjäksi myös todistuksemme. Kohtaamattomuudessa uskokin muuttuu ulkokultaiseksi, kuolleeksi muotomenoksi. Totuuden kohtaaminen vapauttaa, silloinkin, kun se sattuu. Meitä ei kutsuttu mukavaan muotojumalisuuden teatteriin, vaan elävään uskoon, joka kasvaa koettelemusten kautta. Meitä ei myöskään kutsuttu kontrolleeraamaan salaa toisia, vaan rakastamaan lähinmäistämme niin kuin itseämme. Jos haluamme hallita herrana lähimmäisiämme, emme rakasta, vaan kapinoimme Jeesuksen Herruutta vastaan lähimmäisen sydämessä. Jos jäämme ylpeytemme vangiksi, estämme mahdollisuutemme vapautua rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestämme. Silloin lähimmäinen jää välineeksi, jota oma vangittu sydän hallitsee kuin orjaa - koska tekee, mitä isäntä käskee. Jos tahdomme vapautua oikeasti valheen turmiovallasta, ottakaamme todesta tilamme vakavuus Jumalan Sanan valossa.
Sana teki eläväksi entisen Raamattuja polttaneet hullun, miksi ei muitakin, jotka antautuvat viettäämään aikaa Äärettömän äärellä aralla tunnolla?
Kun aloin nähdä pimeyden petosten mekanismit laajana kokonaisuutena, kiivauteni heräsi - kiivaus, joka ei tahdo tuhoa, vaan rakentaa, varjella, rohkaista, herättää, ravistella, varoittaa ja kutsua vapauteen. Se ei vastusta ihmistä, vaan vääryyttä, joka tuhoaa ihmistä, ja saa hänet tuhoamaan toisia. Se nimeää vääryyden, vaikka saisi paskaa niskaan, koska se näkee arvokkaat sielut vangittuna valheeseen - jonka petollisen päämiehen tuntee liiankin läheisesti. Kiivaus totuuden ja sielujen puolesta antaa rohkeutta varoittaa vaaran nähdessään, jotta muut voisivat välttää sen. Joka kuulee varoituksen, se voi myös varjella sydämensä. Joka ei kuule, se voi eksyä tekemään varoituksesta totta - ahkerasti, hartaasti ja uppiniskaisesti.
Totuuden kiivaus rohkaisee sanomaan totuuden silloinkin, kun se sattuu ja sen vuoksi joutuu epämukavaan paskasateeseen. Kuitenkaan paskasade ei ole syy vaieta vakavista asioista. Vaikeneminen antaisi pahan jatkua. Koska välittää toisista, eikä tahtoisi yhdenkään jäävän tuhon tielle, vakavien asioiden esiin ottaminen on rakkautta, joka tekee näkyväksi vääryyden vaarat, jotta ne voisi välttää ajoissa. Se tekee mahdolliseksi korjata kurssia ennen kuin vääryyden valta on kasvanut ja turmellut monien sydämet. Rehellinen varoitus ei tee varoittajasta muita parempaa - sehän olisi varsin kypsymätöntä ajattelua. Kyseessä ei ole mikään egokeskeinen kuka on suurin pöykeily, vaan seurakunnan rakennukseksi tarkoitettu hengellinen erottelu. Ilman hengellisen erottelun lahjaa valheesta voi tulla salakavala normi. Valheen vaaroista varoittaminen ei ole hyökkäys ihmisiä vastaan. Se paljastaa todellisen hyökkääjän - valheen isän kavalat metkut, joilla se kiskoo sieluja mukanaan pimeyteen. Jos enää ei kyetä erottamaan toisistaan edes pimeyden tekoja ja persoonaa, vaan leimataan varoittaja katkeraksi ihmisvihaajaksi, mikä on sokaissut sydämet vaientamaan kanssapalvelijoitaan valheellisia häpeäleimoja lyöden?
Totuudellinen varoitus on vastakohta katkeruudelle ja ihmisvihalle. Misantrooppi ei varoittaisi, ei kutsuisi parannukseen, eikä välittäisi lainkaan niistä, jotka kaltoinkohtelee ja viskaa paskaa niskaan ilman tunnontuskia. Misantrooppi ei vastustaisi vääryyttä, vaan totuutta. Misantrooppi antaisi pahan jatkua ajatellen, että sen tekijät ansaitsee tuhoutua paskamaisuuteensa. Tämä on kammottava ajattelutapa, joka särkee sydämeni (varsinkin, kun olen itse noudattanut tuota logiikkaa, joka on kaukana Herran pelon herättämästä totuuden kiivaudesta).
Herran pelko on pahan vihaamista, ei ihmisvihaa. Jos tätä ei osata erottaa (mikä on vakava vaaranmerkki Herran pelon tuntemisen puuttumisesta), se johtaa helposti väärän todistuksen levittämiseen ja Jumalan Hengen työn pahaksi leimaamiseen. Kiivaus totuuden puolesta ei kohdistu ihmiseen, vaan vääryyteen, joka tuhoaa ihmisiä. Se on rakkautta, jonka Jumalan Henki vaikuttaa.
Kun totuuden kiivaus syttyi, samalla hätä sieluista syttyi sydämessäni. En voinut enää vaieta siitä, mitä olen nähnyt ja kokenut - ja mitä näen toistenkin kokevan. Tuhoisan toiminnan mekanismien vaaroista varoittaminen on olennaisen tärkeää sielujen pelastuksen kannalta. Sen luulisi olevan selvää evankeliumin totuuden palvelijoille. Jos valhetta ei valheeksi näytetä, se saa vallan. Silloin totuus poljetaan ja vaiennetaan. Jos pahaa ei näytetä todeksi, kuka voisi vapautua sen vallasta? 🤨
Jos vääryys pitää vaieta kuoliaaksi, samalla vaietaan myös evankeliumin totuus. Käsittääkseni meidät kristityt on kutsuttu elämään totuudessa ja puhumaan totuuden ja toimen sanoja silloinkin, kun se maksaa. Mutta vasta sitten, kun Jumala katsoo ajan otolliseksi. Silloin ihminen kokee siihen sydämessään alttiutta. Jotta voisi todistaa totuudesta, on tultava tuntemaan totuus ensin. Jotta voisi pysyä lujana totuudessa, on tärkeää juurtua Jumalan Sanaan. Siksi on viisautta antaa aikaa kasvulle, jonka Jumala vaikuttaa yksilöllisen aikataulunsa mukaan. Pakosta ja väkisin ei pidä toimia, vaan omantunnon vapaudessa ja kuuliaisuudessa Jumalalle. Tässäkin tarvitaan viisautta ja Jumalan Hengen johdatusta. Jokaisen tilanne on yksilöllinen ja sen mukaan on hyvä itse kunkin edetä. Kaikki ei sovi kaikille kaikissa tilanteissa.
Omaatuntoaan vastaan ei kuulu alkaa toimimaan, eikä ketään kuulu painostaa ja vaatia toimimaan vastoin omaatuntoaan. Vaikka meidät on kutsuttu totuuden rakkauden kuuliaisuuteen, kaikkia ei ole kutsuttu samaan tehtävään. Silti Jumalan Sanan totuuden tulisi olla elämämme perusta, jossa saamme kasvaa levosta käsin. Kun totuus on elämän perusta, silloin totuuden vääristelyä ei voi hyssytellä ja selitellä parhain päin. Eikä silloin voi hyväksyä kanssapalvelijoiden rehellisyyden vaientamista ja kutsumuksen tukahduttamista. Siinä ei vaienneta vain ihmistä, vaan vastustetaan Jumalaa, joka on kutsumuksen antaja. 🙁
Ketään ei tulisi vaatia toimimaan vastoin kutsumustaan ja omaatuntoaan. Se on sama kuin vaatisi toista rikkomaan Jumalaa vastaan. Omatunto on hyvä opas, kun se ei ole petoksen paaduttama. Siksi on tärkeää säilyttää omatunto puhtaana - ja olla aralla tunnolla Sanan äärellä. Jumalan Henki ei painosta ketään toimimaan vastoin omaatuntoaan. Jos vaikenemisen vaatimus sotii omaatuntoa vastaan, silloin siihen suostuminen johtaisi omantunnon ristiriitaan ja lopulta omantunnon korruptioon. Sielunvihollinen ei tarvitse muuta kuin pienen myönnytyksen, pienen kompromissin - ja kun se saa sen, silloin laittomuuden mutaatiot alkavat vyöryä sydämiin ja sydämestä ne vyöryvät yhteisöihin.😬
Valheen voimat tekevät kaikkensa, jotta Totuus ei paljastuisi. Koska vain totuus voi vapauttaa valheiden vallasta, sielunvihollinen kuiskuttelee tenhoavia valheitaan saadakseen ihmiset vallan, maineen, mukavuuden, rakkauden, armon ja maton nimissä vihaamaan totuutta, joka heidät voisi vapauttaa.🤥 Ennen elin tuon valheen vankina, nyt todistan koko elämälläni: totuus voi vapauttaa pahimmatkin kämmäilijät pimeyden petosten vallasta. Jos totuus torjutaan ja lakaistaan maton alle, sydän paatuu. Jos sen kohtaa ja tunnustaa, silloin valheen valta katkeaa.
Siksi totuuden vastustaminen on vaarallista. Se vie yhä syvemmälle valheeseen, joka vääristää sydämen.😟 Se johtaa ihmisen tekemään valheen isän tekoja, pahimmillaan pyhäksi tekeytyneenä. Olen törmännyt äärimmäisen nurinkuriseen ilmiöön tämän auringon alla: siinä totuutta vihataan Jeesuksen nimessä. Pimeyden tekoja ei saisi tuoda päivänvaloon, se on muka katkeruutta, ihmisvihaa ja traumaoireilua.😵💫 On kysyttävä: oliko Jeesus katkera ihmisvihaaja ja traumaoireiden vallassa, kun Hän toi päivänvaloon pimeyden työt ja paljasti niiden lähteen?🤨 Entä Totuuden Henki, joka johtaa kaikkeen totuuteen, näyttää todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion? Onko kristityt kutsuttu katkeraan ihmisvihaan ja traumaoireiluun, kun meidät on kutsuttu tuomaan päivänvaloon pimeyden työt?🤔 Vai kutsuttiinko meidät hurskaaseen kohtaamattomuuteen, jossa olemme niin oikeassa, että voimme torjua varoitukset, häväistä Jeesuksen todistuksen, jos se ei meitä miellytä, ja hyssytellä pimeyden työt maton alle "armon ja rauhan" hengessä?🤨
Raamattu kehoittaa:
"Älköönkä teillä olko mitään osallisuutta pimeyden hedelmättömiin tekoihin, vaan päinvastoin nuhdelkaakin niistä. Sillä häpeällistä on jo sanoakin, mitä he salassa tekevät; mutta tämä kaikki tulee ilmi, kun valkeus sen paljastaa, sillä kaikki, mikä tulee ilmi, on valkeutta." (Ef. 5:11-13)
Tämä ei tarkoita, että meidän tulisi alkaa ilmiantamaan toisia ja kyttäämään toisia kuten joissain epäraittiissa torniyhteisössä on tapana.🙄 Sellainen ei ole hyödyllistä, eikä se ole oikein. Se ei palvele totuuden ja toimen teologiaa, vaan ihmisten kontrollia.
Ennen kun voimme edes nähdä realistisesti toisissa olevaa pimeyttä, meidän on kohdattava oma pimeytemme - muuten heijastamme sen toisiin. Ja se vääristää eniten omaa sydäntä.😥 Torjunta vain vahvistaa torjuttujen puolien valtaa, mutta totuus vapauttaa. Valoon tuotu pimeys menettää valtansa, eikä silloin pelkää nähdä pimeyttä toisissakaan - koska tuntee oman pimeytensä. Se ei ole enää tiedostamaton uhka, jota pitää paeta, vaan valoon tuotu, vankeudesta vapautettu liittolainen. Enää pimeydellä ei ole siihen valtaa - pimeä puoli ei enää sodi valoisaa puolta vastaan, vaan ne ovat integroituneet yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Ennen tuhoa aiheuttanut puoli alkaakin oppia toimimaan rakentavasti, totuuden rakkaudessa, eikä ajatellen vain omaa parastaan vaan toistenkin. Tätä on mielenmuutos. Vain valoon tuotu mieli voi eheytyä ja muuttua.
Kohtaamaton varjopuoli oireilee juuri siksi, ettei sitä ole kohdattu. Kukapa ei oireilisi, jos joutuisi elämään olemattomana mutta kuitenkin olemassaolevana ankaran torjunnan maton alla läpi elämänsä?🥺 Kukapa ei alkaisi oikutella sitä kovemmin, mitä hanakammin hänen olemassaolonsa kielletään? Jos ihminen kieltää varjopuolensa olemassaolon, hän rikkoo itseään - ja siksi varjopuoli oireilee. Ei tuhotakseen , vaan estääkseen ihmistä jatkamasta itseään tuhoavaa torjuntaa.
Meidän pimeä puolemme kaipaa tulla nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi, rakastetuksi ja armahdetuksi, jotta ihminen voisi eheytyä kokonaiseksi persoonallisuudeksi, jossa valo ja varjo toimivat yhteistyössä oikeudenmukaisuuden puolesta.
Kohtaamaton pimeys saa ihmisen elämään sodassa itsensä kanssa ja toisia vastaan. Jos oma varjopuoli on lakaistu maton alle pimeään, ei ole ihme, jos se taistelee vastaan.😟 Mitä pidempään omaa varjopuoltaan torjuu, kieltää ja tukahduttaa, sitä syvempään ristiriitaan ihminen ajautuu itsensä kanssa. Elämä on kaoottista, kaksinaista, kapeaa, ristiriitaista, mustavalkoista, joko-tai-ääripää-elämää, jossa ei ole tasapainoa, ei rauhaa, vaan levottomuus ja arvaamaton sekasorto. Mitä pidempään se jatkuu, sitä kipeämpää siitä tulee itselle ja toisille. Tällöin ihminen itse pakottaa ympärillä olevat pakenemaan - ja jos siitä yhä vain syyttää toisia, hän jää oman sekasortonsa vangiksi.😢 Niin kauan kun ihminen kieltää oman varjopuolensa, hän yrittää hallita kaikkia muita paitsi itseään. Eikä mikään kontrolli auta eikä riitä, koska se suuntautuu johonkin, jonka hallinta ei ihmiselle kuulu. Hän yrittää hallita kaikkea muuta paitsi sitä, mitä hänen kuuluisi hallita: itsensä.🤯
Se on tyranniaan johtava tuhon tie, jossa ihminen taistelee itseään ja toisia vastaan ilman todellista rauhaa. Armo ja totuus tekevät lopun tästä turhasta sodasta. Kipeätkin asiat pystyy kohtaamaan ja käsittelemään armon ja totuuden valossa. Silloin ei ole enää tarvetta tehdä syyttömistä syyllisiä omaan kohtaamattomaan pimeyteen. Projektio on kaiken syntipukkitouhuilun taustalla. Siinä annetaan väärää todistusta toisesta, ja vaikka sitä tekisi tiedostamatta, se on yhtä tuhoisaa kuin tietoinen väärää todistus. Tällainen voi saada muut näkemään itsensä vääristyneesti - ja jos väärää kuvaa annetaan totuuden nimissä, sen on sitäkin vakavampaa.😬
Ennen kun voimme ymmärtää, mikä Jeesuksen Hengen mieli on, meidän on ymmärrettävä oman mielemme turmeltuneisuus, hylättävä sen vallanhimo ristille ja antautua Totuuden Hengen kuuliaisuuteen rakkaudessa. Silloin tahtomme vapautuu todelliseen tarkoitukseensa ja alkaa kammota pahaa - ennen kaikkea itsessään.
Oma sydän on kaikkein tärkein asia, jota meidän tulee valvoa ja koetella. Jos en valvo omaa sydäntäni, ei minusta olisi palvelemaan Jumalaa totuuden kuuliaisuudessa.
Raamattu sanoo:
"Sentähden, kun meillä on tämä virka sen laupeuden mukaan, joka on osaksemme tullut, me emme lannistu, vaan olemme hyljänneet kaikki häpeälliset salatiet, niin ettemme vaella kavaluudessa emmekä väärennä Jumalan Sanaa, vaan julkutuomalla totuuden me suosittelemme itseämme jokaisen ihmisen omalletunnolle Jumalan edessä." (2.Kor. 4:1-2)
Olen murheen murtamana todistanut, kuinka syvälle pyhä petos voi ihmisen ajaa.🥺 Kuinka Jumalan Hengen työ leimataan väkivallaksi ja totuuden tie häpäistään - viattoman uhrin äänellä. Kuinka yhtä aikaa kielletään omat pahat teot ja väitetään, ettei kyseessä ole luopumus. Kuinka syyttömästä tehdään syyllinen katumattoman tekoihin ja totuudenpuhuja uhrataan syntipukkina itsepetoksen alttarille. Samalla kun sielu murhataan henkisesti, väitetään kovaan ääneen: "En ole koskaan tehnyt sulle mitään pahaa!" Tällainen inversioteatteri on systemaattisen totuuden torjunnan järkyttävä lopputulos.🙄
Koska niskaani oli viskattu kammottava määrä paskaa, päätin sukeltaa murheen kiivaudessa syvälle paskan ytimeen, jotta voisin ymmärtää paskan logiikkaa ja säilyttää järkeni nurinkurisen ja suorastaan absurdin paskamyrskyn keskellä. Kun aloin
kirjoittamaan syksyllä 2024, aloin alkuvuodesta 2025 oivaltaa, ettei älyllinen syväsukellukseni itsepetoksen syövereihin ole selviytymiskeino vain minulle - siitä voi olla apua muillekin. Uusi ulottuvuus kutsumukseeni avautui - aloin iloita siitä, etten ole kokenut turhaan näitäkään paskamyrskyjä.😆 Pureudun syvälle siihen, minkä piti tuhota minut, tutkin ja koettelen, mistä se voi johtua, pohdin, miksi tällaista ylipäätään halutaan tehdä toisille, ajattelen sitä laajemmasta näkökulmasta, erottelen valheen totuudesta, koettelen sen syyt ja seuraukset, analysoin auki sen ilmenemismuotoja, annan keinoja tunnistaa ja suojautua, teen näkyväksi valheen mielettömyyden - tässä kirjassa kyyninen komiikka auttaa jaksamaan. Käsittelen luovasti sitä syvää tuskaa ja murhetta, mitä tällainen toiminta aiheuttaa ja mihin siinä pysyminen voi äärimmillään ihmisen johtaa. Pohdin aihetta psykologisen, filosofisen, hengellisen, moraalisen, ihmissuhteiden, yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen ulottuvuuden näkökulmista.
Tuon päivänvaloon itsepetoksen mekanismit ja niiden lähteen, joka on pimeys. Näin minusta tuli älyllinen syväsukeltaja paskamyrskyjen keskellä.🧐 Ja vaikka paska pysyi paskana, sen tuhovoima menetti teränsä - paskasta tuli kasvualusta. Totuus, rajat ja anteeksianto tekivät tyhjäksi pimeyden työt sydämessäni, jota hallitsee nyt yksin Jeesuksen Henki. Enää en huku paskaan, vaan tuon valkeuteen tuhoisan paskan, jotta se voisi menettää tuhovoimansa toistenkin elämässä. Paskan viskaajat tekevät minulle vain palveluksen: saan vain lisää analyysin aihetta (ja sitä muuten riittää!).🤭
Näin unen tästä kirjasta ja siihen johtavista tapahtumista jo viisi vuotta sitten, mutta en ymmärtänyt sen merkitystä - kunnes olin jo sukeltamassa syvälle itsepetoksen syövereihin. Mielenkiintoista oli, että nimesin kirjan jo ennen kuin muistin unen siitä: Älyllinen syväsukellus itsepetoksen syövereihin dialogin muodossa.
Unessa nostin kaverin pimeyden roskiksesta ja olin hänen tukenaan. Hän ei arvostanut tukeani, vaan kohteli minua välinpitämättömästi ja työnsi minut lopulta tuohon pimeyden roskikseen. Vaikka pyysin häntä auttamaan minut pois, hän ei tehnyt mitään. Hän vain katsoi välinpitämättömänä hukkumistani pimeyteen - ja kävi "auttamisen" nimissä dumppaamassa minut vielä syvemmälle.🙄 Julma virne levisi hänen kasvoilleen, kun vajosin pimeyteen. Silloin ajattelin, ettei olisi pitänyt heittää helmiä sioille.
Hän luuli onnistuneensa hukuttamaan minut pimeyteen, mutta ilo oli ennenaikaista - hän erehtyi aliarvioituaan minut ja ennenkaikkea; Hänet, joka elää minussa.
Kun olin vajonnut syvälle pimeyteen, totesin mielessäni: "Ikinä en luovuta!"😤 - äkkiä ympärilläni oli valtava määrä sivuja, jotka olivat täynnä tekstiä. Lähdin sukeltamaan syvemmälle pimeyteen noiden sivujen avulla ja koin matkan jopa mielenkiintoiseksi.
Sukeltaessani pimeydessä kuulin jonkun sanovan: "Kirjoita kokemuksistasi! Paljasta tämä pahuus, varoita toisia!"
En tiedä, kauanko matka kesti. En pelännyt enää, vaikka olin syvällä pimeydessä. Tiesin, etten ole yksin. Toin valoa tuohon pimeyteen Jeesuksen Hengen johdatuksessa. Jossain vaiheessa tulin ulos jostain kaninkolosta😂 ja olin vakaampi, varmempi, vahvempi ja valoisampi kuin ennen. Näin tämän unen kahteen kertaan viitisen vuotta sitten, enkä oivaltanut sen merkitystä.
Kun tuolloin kerroin unesta kaverille, hän väitti, ettei ikinä tekisi minulle niin - kylläpä muuten teki, vieläpä pitkään ja hartaasti! Ja ilman tunnontuskia. Vaikka vielä tuolloin halusin uskoa häntä, jostain syystä en pystynyt uskomaan. Sisimmässäni tiesin, että hän valehteli.
Silti uskoin, että muutos on mahdollista jokaiselle - mutta tulin huomaamaan, että kaikki eivät halua muuttua, vaikka niin väittävät.🫤 Valheelliset muutokset seurasivat toisiaan ja minä paloin loppuun yhä uudestaan turhan takia. Vaikka olin lopulta lähellä kuolla vuosia jatkuneen energiavarkauden ja väärien taakkojen painon alle, sekään ei herättänyt motivaatiota muutokseen - hän jopa tunnusti, ettei motivaatiota muutokseen ole. Ei, vaikka oli lähellä tappaa minut vastuuttomuudellaan.
Jos en olisi vetänyt rajoja, olisin tullut elävältä syödyksi, enkä olisi koskaan saanut elää elämääni vapaana Jumalan lapsena. En olisi tullut tuntemaan niiden lahjojen täyttä voimaa, jotka Jumala minulle antoi voidakseni elää todeksi Hänen tarkoitustaan, enkä olisi päässyt toteuttamaan kutsumustani. Vain, koska joku uskoi olevansa niin erityinen uhri, että on oikeutettu kuluttamaan minut oman itsekkyytensä polttoaineena. Ja kun en suostunut enää loppuunkulutettavaksi, muutuin hänelle viholliseksi. Olin aavistanut, että näin tapahtuisi, jos joutuisin vetämään rajat - mutta tämänkin hän kielsi. Kuinkas sitten kävikään?🤔 Kun vedin rajat, minusta tuli hänelle vihollinen - ja irvikuva hänen varjoistaan. Yhtäkkiä minä olinkin muuttunut "pelottavaksi", "uhkaavaksi", "kyttääjäksi" ja "väkivaltaiseksi" - vaikka en enää pystynyt edes katsomaan hänen suuntaansa. En antanut enää huomiota, aikaa, empatiaa, energiaa, en mitään, etten joutuisi enää riistetyksi.
Olin ollut lähellä kuolla hänen toimintansa johdosta, ja kun vedin terveet rajat, minä olinkin se uhkaava, pelottava, pahantekijä ja kyttäävä vihollinen. Eläimellinen häpeämöykkä alkoi, kun vedin rajat, ja sen "syy" olikin se, että hänen "täytyi suojella itseään" minulta, koska olin niin uhkaava ja pelottava🤯 - vaikka en antanut enää mitään itsestäni henkiselle riistäjälle, joka ei olisi lopettanut, jos en olisi vetänyt rajoja.
Rajojen vetämisen jälkeenkin hänen käytöksensä todisti, että hän olisi uuvuttanut minut hengiltä ilman tunnontuskia - ja koska ei voinut, hän protestoi rajojani passiivisella melusaasteellaan ja häpeädraamallaan. Vitutspilvi kasvoi sitä mukaa, mitä paremmin aloin voida. Hyvinvointini merkittävä palautuminen teki totuuden yhä ilmeisemmäksi. Muut iloitsivat vapautumisen voimastani ja olivat helpottuneita, mutta yksi vain osoitti mieltään. Näytti aivan kuin hän olisi kokenut elämänvoimani palautumisen riistona itseään kohtaan - kaikki ne piirteet, joita hän aiemmin väitti arvostavansa, olivat nyt hänelle sietämättömiä. Kun kohtasin toisia ja ilmaisin näitä piirteitä, en voinut olla huomaamatta sitä passiivista raivoa, joka vain kasvoi sitä mukaa, kun elämäni vapautui. Vitutuspilvi vain kasvoi, kun Jumala palautti takaisin kaiken riistetyn, vieläpä moninkertaisesti.
Jostain syystä en edes yllättynyt, kun valhesyytökset alkoivat.🙄 En yllättynyt, kun hän alkoi vääristää minua irvikuvaksi omista varjoistaan - uhrin äänellä valheita itkien. Tämä vain vahvisti, etten ollut vetänyt rajoja turhaan. Tyypin toiminta huusi: "Koska et anna minun hallita ja loisia sinua hengiltä, tuhoan sinut henkisesti." Terve ihminen ei vääristäisi toista irvikuvaksi - eikä toteuttaisi sosiaalista salamurhaa uhrin viitta liehuen.
Koska vapautumiseni paljasti, millaisen hyväksikäytön kierteestä olin irtautunut, minusta piti tehdä syntipukki hänen rikoksiinsa. Samaan aikaan kun hän vääristi minua syylliseksi rikoksiinsa, hän väitti, ettei harjoita mitään inversiota, eihän hän ole mikään narsisti - vaikka kukaan ei ollut edes sanonut mitään sellaista. Hän käytti ensimmäisenä sanaa "inversio", joka ei ollut käynyt minulla vielä edes mielessä. Kun hän itse paljasti inversion kieltämällä sen harjoittamisen, silloin oivalluksen lamput syttyivät💡 ja aloin tutkia aihetta syvemmin. Löysin tietoa aiheesta, joka sopi liiankin hyvin tuohon tilanteeseen. Kieltämällä tekonsa hän paljasti itsensä, vieläpä ihan oma-aloitteisesti.🫢 Minulle oli tullut jo liiankin tutuksi tämä sanojen ja tekojen sekasotku: mitä hän on kieltänyt, sitä hän on tehnyt kroonisesti. Se on todella murheellista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti