Kuvasarja osa 8: Anteeksiannon uusi ulottuvuus ja Kyykkykynismin kirkastuminen Gaslight-sumun jälkeen

 Kuvasarja jatkukoon. Tässä osassa sukelletaan syvään päähän ilman kellukkeita. Onko otsalamppu päällä? 

Sitten mennään!

Tässä kuvassa katseeni on varsin palava - ja terävä.  Tuntuu kuin se katsoisi sielun ytimeen. Se tutkii, koettelee ja kutsuu olemaan totta. Se ei katso tuomitakseen, vaan halusta nähdä ja ymmärtää. Se on avoin ja kysyvä, kirkas ja terävä, mutta siinä näkyy myös se totuuden Hengen kiivaus, joka ei hyväksy vääryyttä, joka tuhoaa sieluja. Siinä on läsnä armo ja totuus - jotka eivät ole minusta lähtöisin, vaan sydämeni Herrasta: Jeesuksesta. 

Jumalan huumori on hulvatonta: entinen saatanan vääristämä paskiainen on vapautettu palvelemaan Jumalan kummajaisen kutsumusta laulavana evankelistana ja totuudentunnistajana, joka haistaa perkeleen metkut jo kaukaa ja varoittaa pimeyden petosten vaaroista. 😄

Tässä ironian huippu: Kun katseeni terävöityi ja ääneni vapautui, olen saanut kuulla olevani harhainen, eksynyt, ylpeä, katkera, kapinallinen, väärässä hengessä oleva, laittomuuden ihminen, pahan palvelija, demoninen paskapää, itsekäs sadisti ja ihmisvihaaja. Tällaiseksi "muutuin" joidenkin silmissä, kun vedin terveet rajat vääryydelle ja vapauduin elämään todeksi kutsumustani - jonka tarkoitus on tuoda valoa pimeyteen, ei peitellä pimeyttä lakaisemalla kipeä totuus maton alle muhimaan. 

Käsittääkseni harhaisuus, katkeruus, eksyminen, ylpeys jne ilmenevät aivan eri tavoin kuin mitä tämä rajojen vetämisestä seurannut muutos ilmentää. Harhainen on harvoin johdonmukainen ja selkeä, katkera ei ole kiitollinen, eksynyt ei kykene hengelliseen erotteluun, ylpeä ei iloitsisi murtumisestaan, väärässä hengessä oleva ei kiivailisi totuuden rakkauden puolesta, pahan palvelija ei toisi päivänvaloon pimeyden tekoja, laittomuuden ihminen ei olisi valoisa, kapinallinen ei olisi kuuliainen Jumalalle, demoninen paskapää ei rohkaisisi ketään, itsekäs ei kykenisi arvostamaan toisia, sadisti ei voisi olla empaattinen eikä ihmisvihaaja varoittaisi toisia vääryydestä, joka tuhoaa - varsinkaan, kun tietää saavansa paskaa niskaan siitä hyvästä.

 Tällaista vääristelyä ei ole tullut vain yhdeltä suunnalta, vaan yllättävän monelta suunnalta.😯 Sitä on tullut vähän sieltä täältä, välillä jostain, mistä en olisi uskonut sellaista tulevankaan. Mutta samalla on myös paljon niitä, jotka näkevät minut realistisesti - uskovia ja uskosta osattomia. Jopa jumalattomat näkevät minut rehellisemmin kuin hurskaasti halveksivat pyhät. 

Rehellisyys on uhka vain siellä, missä totuutta ei voida sietää. Mutta onko se oikein, että vaaditaan toisia vaikenemaan ja luopumaan kutsumuksestaan?🤨

Hiljaisuus ei vapauta ketään, se mahdollistaa valheen vallan kasvun. Kun joku uskaltaa olla rehellinen, se rohkaisee muitakin rehellisyyteen. Ei ole armollista vaatia toisia vaikenemaan kipeistä asioista. Se on sama kuin kieltäisi heiltä paranemisen, riistäisi äänen ja vaatisi pakonomaista todellisuuden torjuntaa - siis itsepetosta. Vieläpä anteeksiannon nimissä.😖

Tällainen anteeksiannon väännös ei vapauta ketään - sehän kieltää anteeksiannon prosessin. Ikään kuin anteeksianto olisi hetkessä tapahtuva lakaisu, jonka jälkeen asiaan ei saa enää koskaan palata, muuten se muka on katkeruutta.🤐 Tämä se vasta sitookin sieluja katkeruuteen! Varsinkin, jos vääryyttä ei oikaista, eikä tekijällä ole aikomustakaan tehdä parannusta. Anteeksiantoa käytetään silloin vaientamaan kaltoinkohtelun kohde - ja tekijä saa jatkaa ilman todellista katumusta. Katumusta vain näytellään, jotta "saataisiin anteeksi" ja voitaisi jatkaa kipeää menoa ilman vastuuta, muutosta ja lopulta ilman tunnontuskia. 

Jos vääryyden jatkumisen yrittää ottaa puheeksi, tekijä voi vaientaa uhrinsa sanomalla syyttävästi: "Minähän pyysin jo anteeksi! Pitääkö tähän vielä palata? Etkö voisi jo antaa anteeksi?" Ikään kuin anteeksianto tarkoittaisi alistumista ottamaan vastaan paskaa ja haavoja loputtomiin, ilman oikeutta sanoa totuutta, vastustaa vääryyttä ja ilman oikeutta noudattaa tervettä itsesuojeluvaistoa. Tällöin anteeksiannosta on tullut orjuutuksen väline.🤯 Se palvelee katumattomuutta, ei totuuden rakkautta. 

Tällainen anteeksianto antaa pahan jatkua ja pahimmillaan vangitsee kärsimään tuota pahaa kuolemaan asti. Se myös paaduttaa tekijän sielua. 

Tällainen anteeksiannon logiikka antaa hyvin ikävän ja väärän kuvan Jumalasta: ikään kuin Jumala olisi pahaa suojeleva sadisti, joka vaatii alistumista vääryyteen anteeksiannon nimissä.😵‍💫 

Ikään kuin Jumala vaatisi meitä toimimaan luontoamme vastaan vaatimalla mahdottomia: lakaise kokemasi vääryys maton alle, vaikene iäksi, tukahduta tunteesi ja unohda, mitä olet kokenut. Näin tullaan tunnevammaiseksi. 

Ei ole ihme, että moni kokee anteeksiannon vastenmielisenä, ja valitettavasti myös Jumalan.😩 Tämä ei ole Raamatun Jumala, vaan vääristynyt kuva Jumalasta. Anteeksianto ei ole vaientamisen väline, jolla sidotaan sieluja orjuuteen.🤬 Se on juuri se ase, joka tekee tyhjäksi pimeyden vallan meidän elämään. Siksi se onkin väännetty kieroon hitaasti, mutta huolellisesti läpi sukupolvien. Jos ei saa kohdata ja käsitellä kokemuksiaan, kuinka niistä voi vapautua ja oppia uutta?🤔 Miten voisi kasvaa, jos ei voi kohdata, käsitellä, prosessoida, tunnustaa ja puhua siitä, mitä on kokenut? Anteeksianto ei ole hiljaisuuden vankila, joka vaatii armon nimissä pyyhkimään muistin tyhjäksi. Silloin jäisi kasvu väliin, vapaus muuttuisi teatteriksi ja elämä pysyisi valheen  vankina. Samoin todistus hukkuisi "armolliseen unohduksen mereen".

Aito anteeksianto ei vaadi vaikenemaan ja unohtamaan väkisin kipeitä kokemuksia. Päinvastoin se vapauttaa kohtaamaan ne totuudessa, puhumaan niistä ilman vihaa ja kaunaa. Se vapauttaa koetusta vääryydestä, eikä vaadi väkisin torjumaan tuskaa. On mahdotonta vapautua katkeruudesta kasvuun, jos ei saisi edes käsitellä kokemuksiaan rehellisesti eikä enää koskaan puhua siitä, mitä on kokenut. 

Anteeksianto ei lakaise kipua, eikä vaadi unohtamaan menneisyyttään - sehän on ihmisluonnon vastainen vaatimus, joka ei ole Jumalan tahdon mukainen. Anteeksianto lunastaa ne vapaaksi vihollisen vallasta. Kun helvetilliset kokemukset tuo valoon, ne saavat uuden merkityksen. Niiden tuhovoima katkeaa, kun torjunta vaihtuu kohtaamiseen. 

Pahimmatkin kokemukset voivat kääntyä voimavaraksi, ei vain itselle, vaan myös toisille, kun ne tuo valoon. Se, mitä on kokenut, voi auttaa muita samaa kokevia. Se, mitä on kärsinyt, auttaa ymmärtämään muita kärsiviä - kova sydän saa murtua empatiaa oppimaan. Se, mitä on nähnyt, voi auttaa muitakin näkemään. Se, mistä on selviytynyt, voi auttaa toisia selviytymään. Se, mitä on oivaltanut, voi auttaa muitakin oivaltamaan asioita syvemmin - erilaiset näkökulmat ovat rikkaus, ei uhka. Se, mistä on saanut vapautua, voi auttaa muitakin löytämään vapauden. Mutta jos anteeksiannettuihin asioihin ei saisi enää palata, silloin pyyhittäisiin pois toisten todistus ja vapaus Herrassa.😬 

Totuus vapauttaa. Valhe vangitsee. Totuus ei pakota ketään mihinkään, se antaa mahdollisuuden valita itse, kuinka siihen suhtautuu. Valhe ei kunnioita ihmisen tahdon vapautta, vaan vaatii mukautumaan hiljaista uhkaa ja syyllisyyttä luomalla. Totuus kutsuu rehellisyyteen ja aitoihin kohtaamisiin. Valhe pakottaa vaikenemaan totuudesta ja murskaamaan oman minuutensa. Koska valhe vihaa aitoutta, se manipuloi toisia olemaan epäaitoja. 

Vaikenemisen vaatimus pakottaa luopumaan rehellisyydestä. Samalla se kieltää tulemasta näkyväksi omana itsenään - se on muka itsekkyyttä. Näin kielletään rehelliset kohtaamiset syntinä - tilalle tulee pakotettu kohtaamattomuus ja teeskentelyn täyteiset naamarileikit.🥸 Seurauksena on hauraita egoja, tyhjiä kuoria, salattuja syntejä, pyhitettyä pahuutta, hurskasta halveksuntaa, pyhitettyä pysähtyneisyyttä, ulkokultaista projekteeraamista, väärien taakkojen viskelyä, syyttömien syyttäjäisiä, totuuden vääristelyä, katumatonta "armossa elämistä", kohtaamattomia sydämiä, kauhistusten kabinetteja, vangittuja sieluja, kuolleita sydämiä, jotka yrittävät näytellä elävää, mutta silmistä paistaa tyhjyys. Koska valhe vaatii tukahduttamaan totuuden, se tappaa ihmisen siinä samalla.😥

Totuus on elämän perusta, jos se hylätään, hylätään myös elämä. Ja kun joku kutsuu elämään totuudessa, sitä ei enää nähdä rakkautena, vaan kutsuja leimataan väkivaltaiseksi ihmisvihaajaksi. 

Tämä on paholaisen teologiaa: totuus väännetään rakkaudettomuudeksi ja totuuden torjunnasta tehdään rakkautta.💩😵 Näin syntyy hurskas rakkaudettomuus, joka on kaukana siitä rakkaudesta, johon Jeesus meitä kutsuu.

Kun rakkaus totuuteen väännetään kieroon, kuka voi pelastua? 

Tähän päivään mennessä valhe ei ole pelastanut ketään - se hukuttaa, vaikka sen tekisi kuinka pyhän näköiseksi. Mitä pyhemmäksi petoksen tekee, sitä kovemmaksi sydän paatuu. Ja sitä vaarallisemmaksi valhe muuttuu. Hurskaisiin kääreisiin käyketty petos ei ole pyhää. Se on juuri sitä pimeyttä, jota Jeesus vastusti enemmän kuin mitään syntiä: ulkokultaisuus. Tämä mieli paljastuu, kun se vihastuu siihen, joka vapautuu. Se, joka elää ja kutsuu elämään, leimataan uhkaavaksi häiriötekijäksi. Elämä, joka vapautui kuluttavasta orjuuden ikeeseen elämään, muuttuukin yleisen hiljaisen paheksunnan aiheeksi. Missä vaiheessa pyhyys on kääntynyt ylösalaisin? Milloin elävä uskoo alkoi vastustamaan elävää elämää? Milloin Jeesuksen Hengen työstä tuli aihe pyhään paheksuntaan? Milloin totuus muuttui niin loukkaavaksi, ettei sitä enää kärsitä kuulla? Milloin valheesta tuli suojelukohde, jota ei saa nähdä eikä tunnistaa, vaikka se riehuisi nenän edessä alastomaksi riisuttuna?

Tässä toteutuu Raamatun sana: "He vihaavat sitä, joka portissa oikeutta puoltaa, ja totuuden puhuja on heille kauhistus." (Aam. 5:10)

Paskamyrskyjenkin keskellä voi iloita. Paskan keskellä voi jopa nauraa - siitä voi tehdä vaikka satiiria. Syvä suru ei sulje pois kiitollisuutta. Kipeät tunteet tuovat lisää syvyyttä myös positiivisiin tunteisiin (jos niitä ei lakaise). Tuskan keskellä olen kokenut parhaita kiitollisuuden hetkiä. Kyllä, se on paradoksaalista, mutta koko elämä on täynnä paradokseja, ja niiden äärellä sieluni innostuu. Ilo Herrassa on väkevyytemme vaikeuksien keskellä. Tunne-elämäni on avautunut yhä syvempään ja moniulotteisempaan elämään anteeksiannon prosessin myötä. Ilo ja suru voivat olla yhtä aikaa läsnä, eikä tuska sulje pois kiitollisuutta. Ei ole vain joko tai, vaan kokonainen tunteiden kirjo voi olla läsnä samaan aikaan. Ei ole ääripäästä toiseen sinkoilevaa tunnevuoristorataa, vaan kohtalaisen tasapainoinen tunneskaala, jonka voimakkuus sopii tilanteeseen. Innostuksen intensiteetti on vahvistunut ja sydän on saanut palavuutensa takaisin. Jos mielen selkeytyminen on eksytystä, mistä hemmetistä tällainen uskomus tulee?🤔 Milloin meidät on kutsuttu elämään kaoottisen illuusion keskellä? En ole ainut, joka on kokenut vastavaa vapauduttuaan kuluttavasta valheesta. 

Yhteyteni luontoon on vahvistunut entisestään - eläimet hakeutuvat luokseni tavoilla, joka hämmästyttää niiden omistajia. Aivan kuin ne näkisivät minussa jotain, mitä ihmisen silmä ei näe. Ainakin ne tunnistaa eläinten ystävän. Kummajaisuuteni koskettaa myös ihmisiä. Kohtaamiset ovat olleet antoisia molemmin puolin. Niihin on tullut lisää syvyyttä ja vapautta. Enää ei tarvitse pelätä hiljaista rangaistusta ja oikuttelua siitä, että huomioin toisia. Olen vapaa kohtaamaan toisia koko olemuksellani - ja se on vapauttanut muitakin rehellisiin kohtaamisiin. Enää en elä säästöliekillä, eikä kukaan enää tukahduta olemustani kalvamalla sitä salaa. 

Koska aitous on Jumalan ase vapauttamaan toisia aitouteen, sen tukahduttaminen on valheen voimien työtä. Mikäpä olisi kierompi strategia empaatikon olemuksen tuhoamiseksi, kuin vangitseminen kuluttavaan empatiaorjuuteen? 

Mutta se, mikä oli lähellä tuhota minut, kääntyikin voitoksi ja Jumalan kunniaksi. 

Koska vain vapaa voi johtaa muitakin vapauteen, on tärkeää pysyä lujana eikä alistua enää uudestaan orjuuden ikeeseen. Ei, vaikka se pukeutuisi uhrin viittaan, näyttäytyisi kuinka avuttomalta ja itkisi itsesäälin kyyneliä. Ei, vaikka se tekeytyisi oikeoppiseksi, syyttäisi vapautta vääryydeksi ja hakkaisi Raamatulla päähän, kun en tottele. Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä. Hän palkitsee kuuliaisuuden. Itseään täynnä olevat ihmiset käyttävät sitä vain hyväkseen. Vilpittömät pitävät sitä arvossa.

Välillä kadulla kulkiessa tapahtuu kummia: käväisen moikkaamassa tuntemattomia rohkaisevilla lauseilla tai yllättävillä kysymyksillä. Yksi oli kysymys totuudesta. Nuori kaveri näytti aika yllättyneeltä, kun joku kummajainen kulkee ensin ohi, sitten kääntyy takaisin ja tulee määrätietoisin askelin kysymään: "Mitä sä ajattelet totuudesta?" Hän ei heti osannut vastata, ja sanoin, ettei tarvitsekaan vastata, tarkoitus on herättää ajattelemaan asiaa omalla ajallaan. Totesin lähtiessäni vielä: "Totuus on elämän perusta, moikka!" Ja sitten hyppelin pois kyynisen koomisesti. Välillä olen käynyt muistuttamassa ihmisiä elämän arvosta. On ollut ilo nähdä, kuinka lannistunut olemus saa uutta ryhtiä, kun saa kuulla olevansa arvokas Jumalan kuva. Ja miten surullinen katse alkaa säihkyä ilosta, kun kummajainen käy sanomassa, miten arvokas ihminen on, ja kaunis. Vielä lyhyt rohkaisu pitää huolta terveistä rajoista, jotta sielua kuljettava alus voisi pysyä kunnossa. Ja sitten matka jatkui tavalliseen tapaan, johon harvemmin on kuulunut tällaiset yllättävät liikehdinnät tervehtimään tuntemattomia. Kerran oli huvittava tilanne vesisateessa liikennevaloissa. Eräs vanhempi rouva oli siinä ja minä huikkasin siinä odotellessa rohkaisun sanat: "Siunattua päivää! Vaikka tänään sataakin vettä, tänäänkin sun elämä on arvokas lahja. Pitkä ikä on siunaus haasteista huolimatta - niiden läpi kulkeminen tuo mukanaan viisautta, jota meidän nuorempien tulisi pitää arvossa. Sulla on tyyli kohdallaan ja kaunis olet! Heippa!" Rouva ilahtui tästä merkittävästi. En tiedä, mitä hän ajatteli, jos sattui näkemään takkini selässä olevan tekstin, jossa luki "Anticosialist" (tahallaan c ja s väärin kirjoitettu). 

Antisosialismi ei tarkoita minulle ihmisten välttelyä, vaan sellaisen sosiaalisuuden välttelyä, joka kuluttaa, uuvuttaa, tuhoaa, vääristää, riistää, käyttää hyväksi, manipuloi ja rikkoo. Sellaista sietääkin karttaa, koska se ei ole hyväksi kenellekään. Kun en suostu välineeksi sellaiseen kanssakäymiseen, en anna toisille mahdollisuutta turmella itseään kyseisellä toiminnalla. Olen sosiaalinen siellä, missä ei turmella ihmisiä, vaan kunnioitetaan. Annan jokaiselle mahdollisuuden rehelliseen kohtaamiseen, mutta jos joku kuvittelee sitä oikeudeksi manipulointiin ja riistoon, ei ole minun häpeäni, että joudun pakenemaan sellaista toimintaa. Enää en anna loputtomiin uusia mahdollisuuksia paskamaiseen kohteluun. Olen oppinut virheestäni haluta uskoa hyvää silloinkin, kun toiminnan todellisuus todistaa katumatonta halua tuhota minut ja hukuttaa paskaan - ja sitten kieltää: "En ole koskaan tehnyt sulle mitään pahaa!'🤯 Sellainen ei ole sosiaalista kanssakäymistä, vaan henkistä orjuuttamista. Tuhoisan paskan päivänvaloon tuominen on mahdollisuus vapautua paskan kahleista. Jos tunnistan tuhoisan toimintalogiikan ja varoitan toisia valheen vaaroista, se ei tee minusta väkivaltaista misantrooppia. Jos vielä olisin misantrooppi, en välittäisi varoittaa, koska en välittäisi kenestäkään. Koska olen saanut vapautua tuosta(kin) vankilasta, en voi olla varoittamatta valheen vaaroista toisia. En voi myöskään vaieta siitä, mitä Jeesus on tehnyt elämässäni ja yhä tekee. Koska Jumala on katsonut hyväksi tehdä minusta tunnepetosten tutkan, käytän tätäkin lahjaa sielujen varjelukseksi - pimeyden petosten vaarat on helpompi välttää, kun ne tunnistaa ajoissa.

Suurin osa ei ole kokenut tarkkanäköisyyttäni uhkana, vaan lahjana, joka kohtaa muut samalta viivalta, tunnustaa heidän arvonsa, pitää heidän puoliaan, antaa heille uusia oivalluksia, rohkeutta vetää rajoja ja selkeyttä nähdä manipuloinnin läpi, tunnistaa, mikä rakentaa ja mikä tuhoaa -  erottaa valheen totuudesta. On ollut koskettavaa nähdä, millainen helpotus se on ollut, kun vihdoinkin joku näkee pintaa syvemmälle ja tunnustaa: "et ole kuvitellut omiasi, minä näen sen myös." Tämä on avannut oven muillekin vapauteen itse-epäilyn vankilasta. On ollut koskettavaa nähdä, kuinka kiivauteni on sytyttänyt muitakin kiivailemaan totuuden puolesta. 

Viime aikoina olen törmännyt yhä uudestaan ihmisiin, joilla on kokemuksia vastaavanlaisista ilmiöistä, joita olen todistanut omassa elämässäni. Jopa pelkkä toimintamekanismien nimeäminen on ollut heille merkittävä apu tilanteen hahmottamiseen. Kun olemme jakaneet havaintojamme ilmiöstä, oivalluksen lamput ovat syttyneet molemmin puolin - sen myötä on syttynyt myös kiivaus rajojen vetämiseen. Se, mitä olin aavistellut, on vahvistunut paikkansapitäväksi: Passiivinen pahuus, energiavampirismi, vastuuton loisiminen, gaslight-kieroilu ja uhrityrannia ovat yllättävän yleisiä nykyään. Nykyään väkivalta ja sielun orjuuttaminen toteutetaan piilossa, henkisellä tasolla, joka tuhoaa ihmisiä syvemmin kuin näkyvä fyysinen väkivalta. Mutta silti tällaista väkivaltaa vähätellään, vaikka se aiheuttaa pahempaa tuhoa kuin fyysinen väkivalta. Se tuhoaa ihmisen syvintä olemusta, mikä on paljon vakavampaa kuin fyysiset vammat. 

Henkisen väkivallan vähättely ei ole harmitonta väärinymmärrystä, vaan moraalinen sokeus, joka antaa pahalle luvan jatkaa työtään näkymättömissä. Henkinen, hengellinen ja emotionaalinen väkivalta on hiljainen tappaja: se rikkoo todellisuudentajun, murskaa itsetunnon, polkee ihmisarvon, lamauttaa tahdon, tukahduttaa rukouksen, riistää vapauden, estää kutsumuksen ja tekee väkivallan kohteesta oman olemuksensa epäilijän. 

Henkisen väkivallan ydin on todellisuuden sabotoiminen - siis totuuden tuntemisen estäminen. Fyysinen väkivalta satuttaa kehoa, mutta henkinen väkivalta vääristää mielen peilit. 

Fyysinen isku osuu kehoon, mutta henkinen isku menee Jumalan kuvaan asti: siihen osaan ihmisessä, joka tietää, kuka hän on. Kun ihminen alkaa epäillä omaa todellisuudentajuaan, väkivalta on onnistunut täydellisesti. Se tekee sen, mitä kidutus tekee sielulle: 

- se kohdistuu ihmisen ytimeen, identiteettiin ja arvoon,

- saa kohteen epäilemään omaa muistiaan, havaintojaan, tunteitaan ja todellisuudentajuaan,

- kääntää vastuun ja syyllisyyden väärään suuntaan,

- luo jatkuvan pelon, syyllisyyden, riittämättömyyden ja häpeän ilmapiirin.

Väkivalta ei ole pelkkä teko, vaan se on valheellinen todellisuus, joka pakotetaan toisen ylle. Se on salakavala sielun vankila, jonka torjuminen ei ole "väärinkäsitysten oikaisua", vaan sielun vapauttamista orjuudesta.

Näkymättömissä tehty pahuus ei ole vähemmän tappavaa kuin näkyvä pahuus. Se on sitäkin salakavalampaa, koska sen tunnistaminen on vaikeampaa tuskasta huolimatta. Sitä on vaikea tunnistaa, koska se naamioituu rakkaudeksi, huolenpidoksi tai hengelliseksi ohjaukseksi. Siksi se on petollisempaa kuin fyysinen väkivalta: kohde ei aina edes tiedä, että häntä tuhotaan. Kun vääristys puetaan huolen, armon ja Jumalan Sanan kaapuun, siitä tulee pyhitetty valhe. 

Pyhitetty piilopahuus osuu laittomuuden salaiseen vaikutukseen kuin matto lattiaan.

Sitä ei näe, mutta sen tuhon tuntee - silti sitä ei haluaisi uskoa todeksi, koska se näyttelee niin taitavasti pyhää ja viatonta. Se murskaa  todellisuudentajun, mutta tekee sen rakkauden nimissä. Se tekee totuudenpuhujasta pahantekijän hetkessä ja julistaa syyllisen syyttömäksi tuosta vain. Todellisuuden päälaelleen kääntö sujuu hurskaasti hymyillen, pyhästi paheksuen, oikeaoppisesti tuomiten, projektiosaarnaten tai uhrin äänellä valheita itkien. Tällainen väkivalta tuottaa pitkäkestoisempia vauroita. Keho paranee, mutta sielu voi jäädä vuosiksi hajalle. Moni on kokenut fyysisen väkivallan jälkeisen kivun helpommaksi kantaa kuin sen, että omaa todellisuutta mitätöitiin vuosi toisensa jälkeen. 

Kun henkinen väkivalta on onnistunut, se tekee ihmisestä itsensä vanginvartijan: väkivallan kohde alkaa itse sensuroida itseään, puolustaa tekijää, selitellä tämän käytöstä ja kantaa tekijän syyllisyyttä uskoen sen omakseen. Se on hirvittävä rikos. Mutta silti vähättelyn logiikka on levinnyt yllättävän laajalle: "Jos sitä ei näy, sitä ei ole" - tämä on yhteiskunnan rakenteellinen harha, josta voimme astua ulos. 

Henkinen väkivalta on järjestelmällisesti rakennettu hiljaisuus. Sen voima on juuri siinä, ettei kukaan näe eikä puhu asiasta. Sen tuhoavuus on siinä, että se saa kohteen epäilemään näkyvyyden ja olemassaolon arvoa: "Ehkä tämä on vain minun heikkouttani, ehkä olen kuvitellut, ehkä minä ansaitsin sen." Jos väkivallan kohde yrittää tulla näkyväksi, hänet paheksutaan, tuomitaan, leimataan ja vaiennetaan syyllistävällä rakkaudella: "Ei saa puhua pahaa toisista, anna anteeksi ja unohda." Ikään kuin se ei olisi väärin, mitä hänelle on tehty, vaan siitä puhuminen onkin väärin. Pahan puhuminen ja pahan todellisuuden nimeäminen ovat kaksi eri asiaa. Jos niitä ei osata erottaa, aletaan suojella pahaa itseään. Tämä on hengellisesti vaarallista sokeutta, koska se antaa tekijälle teologisen suojan: "Ei se ollut väkivaltaa, sinä koet sen väärin - minä vain puhuin." Näin sanat muuttuvat aseiksi, ja Jumalan Sana valjastetaan puolustamaan vääryyttä. Tämä on hengellisen petoksen muoto, jossa totuuden torjuminen puetaan valheellisen nöyryyden viittaan. Ja se on moraalisesti pahempaa kuin suora pahuus, koska se esiintyy valona ja käyttää Jumalan Sanaa kontrollin välineenä. Jumalan Sanan väärinkäyttö on aina väkivaltaa Jumalan omaa luonnetta vastaan. Jos ihminen on saanut tulla tuntemaan Jumalan rakkauden, hän ei voi samalla tehdä Jumalasta väkivallan oikeuttajaa.

Kun väkivalta verhoutuu hengellisyyteen, se saa pyhän auran. Tämä on pimeyden oppi, jossa valhe esittää nöyryyttä ja kontrolli puetaan uskonnolliseksi rakkaudeksi. Se ei toimi avoimesti, vaan kätkeytyy rivien väleihin, vääristää merkitykset ja todellisuuden. Ja mikä on seuraus?🤨 Hengellinen uusiokieli Orwellin tapaan. 

Tällainen puhe on hengellistä noituutta: sillä vääristellään kieroon todellisuutta, sanotaan yhtä ja tarkoitetaan toista, ohjataan salaa toisen tahtoa, iskostetaan valhe alutajuntaan, hallitaan pelolla ja häpeällä, sidotaan syyllisyydellä ja säälianasoilla, tukahdutetaan kasvu, estetään totuuden kohtaaminen, vallataan sydämen valtaistuin salaa ja vaiennetaan anteeksiannon nimissä suojelemaan pahaa. Se tappaa rukouksen, koska ihminen ei enää tiedä, puhuuko hän Jumalalle vai manipuloijalle - ja se on yhtä helvettiä. 

Jokin on vialla, jos joutuu kamppailemaan mielessään, että saisi tilaa ajatuksilleen, että varmasti rukoilee Raamatun elävää Jumalaa, Häntä yhtä ainoaa Pelastajaa, Jeesusta, niin kuin Raamattu sanoo. Se on tahdonvastainen vangitseminen epäjumalanpalvelukseen, jossa vangittu joutuu taistelemaan voidakseen ajatella ja rukoilla vapaasti Jeesusta, ei epäjumalaa, jota ei ole tahtonut palvella alun perinkään. On kammottavaa, jos hyvän nimissä ryöstetään salaa toinen ihminen oman egon epäjumalanpalveluksen salakavalaan orjuuteen.

Emotionaalinen väkivalta vääristää tunteet aseeksi hienovaraisella ilmapiirin säätelyllä ihmissuhteissa: sanoja ei aina edes tarvita, kun tunneilmasto puhuu puolestaan. Samoin kehonkieli puhuu enemmän kuin moni avoin saarna. Syyllistäminen, vaikeneminen, hiljainen halveksunta, paheksunta, ohittaminen, mitätöinti, kylmyys, liioiteltu uhriutuminen, jatkuva vihjailu, valheelliset kommentit, projektiovyöryt, manipulatiivinen empatia ja painostava pelon ilmapiiri puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa. Sillä ei murskata vain yhtä hetkeä, vaan luodaan valheellinen todellisuus, jossa ihminen ei enää uskalla luottaa siihen, mitä näkee ja tuntee. Kun ihminen alkaa hävetä omia rajojaan ja tunteitaan, hänet on saatu hallintaan ilman, että häneen kosketaan. Tämä on emotionaalisen vankilan päämäärä: lamauttaa ilman jälkiä.

Ja mikä helpotus se on monelle ollut, kun joku näkee, mitä he ovat nähneet, ymmärtää heidän tuskansa ja nimeää sen aiheuttajan. Sen näkee, miten katse kirkastuu, sielu vapautuu ja olemus vahvistuu, kun joku toinen on nähnyt ja kokenut samaa: "En ole kuvitellut omiani, en ole hullu - tämä on yleinen ilmiö." Olen nähnyt, millainen taakka toiselta putoaa, kun hänen kokemuksensa tunnustetaan ja hänen havaintonsa vahvistetaan todeksi. Tätä olen saanut itsekin kokea. Samat toimintamekanismit eri yhteyksissä, samat tuhovaikutukset ja todellisuuden vääntö, eri tilanteissa, eri aikoina, useiden ihmisten kokemana ei ole mitään harhaisen mielen kuvitelmaa. Nämä ilmiöt ovat liiankin yleisiä - koska niitä vähätellään ja ollaan kuin mitään ei olisi vialla. 

Piiloväkivallan vähättely on hengellisesti vaarallista, koska se tekee yhteisöstä rikoskumppanin - ja juuri siihen manipuloija pyrkii. Kun yhteisö sanoo "älkää liioitelko", se asettuu tekijän puolelle ja pahentaa haavaa. Se muuttaa armon halvaksi - koska armo ilman totuutta ei ole armoa, vaan anteeksiannon parodia, joka orjuuttaa sieluja. Se myös tukkii parannuksen tien. Niin kauan kun väkivalta selitetään pois ja syyllisyys vieritetään väärään kohteeseen, tekijä ei koskaan kohtaa omaa rikostaan, eikä rikoksen kohde saa oikeutta - oikeus käännetään nurinkuriseksi syntipukkirituaaliksi, jossa väkivallan kohde tuomitaan syylliseksi tekijän tekoihin - ja sitten lakaistaan maton alle anteeksiannon nimissä. Tämä antaa väärän todistuksen Jumalasta: ikään kuin Jumala olisi epäoikeudenmukainen. Kun väkivalta pyhitetään ja syytön tuomitaan syylliseksi, samalla Jumalasta annetaan vääristetty kuva: väkivallan siunaaja, ei vapauttaja. Tämä vääristää käsityksen armosta: se tekee synnistä pyhän suojelukohteen ja katumattomuudesta hyveen. Näin totuuden puhumisesta tulee rikos, joka johtaa sosiaaliseen teloitukseen.

Henkinen, hengellinen ja emotionaalinen väkivalta on todellisuuden murha. Kun ihminen ei saa olla enää totta itselleen, hänen oma sielunsa murtuu. Ja jos yhteisö vähättelee sitä, se liittyy tekijän rikokseen. Henkinen väkivalta on sielun vääristämistä pyhän nimissä, ja siksi se on kaueampaa kuin fyysinen väkivalta. Sen vähättely on kuin sanoisi: "Jos verta ei näy, Jumala ei välitä." Mutta Jumala on totuus, ja siellä missä totuutta vääristetään, Hänen Poikaansa vääristetään. Jumala vihaa sellaista väkivaltaa eniten, joka pukeutuu pyhyyteen ja viattomuuteen. Siksi väkivalta on syytä tehdä näkyväksi - muuten se saa rauhassa tuhota tekijänsä ja tekojen kohteet.

Kun piilopahuuden toimintamekanismit nimeää, niiden valta menettää tehoaan. Siksi niistä ei saisi puhua. Siksi niitä ei saisi nähdä. Siksi niistä ei saisi varoittaa. Pitäisi vain "katsoa Kristukseen", lakata näkemästä, vaieta puhumasta, kärsiä hiljaa ja jättää muutkin kärsimään. Ettei vain loukattaisi ketään - lakkaa välittämästä. Jostain syystä tällaisen toiminnan harjoittajat saavat kyllä loukata, riistää ja haavoittaa toisia, mutta voi kamala, jos joku kehtaakin tuoda ne päivänvaloon! Ikään kuin vääryyden tekeminen ei olisi itsessään pahaa, vaan pahaa olisikin vääryyden nimeäminen. Voiko nurinkurisempaa kaksinaismoralismia ollakaan! Tämä logiikka sotii totuutta vastaan narsistisen loukkaantumisen voimalla. Jos ego ei siedä valoa, sen täytyy olla pahaa.

Tähän osuu tämä Raamatun sana kuin matto lattiaan: "Mutta tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, mutta ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta, sillä heidän tekonsa olivat pahat. Sillä jokainen, joka pahaa tekee, vihaa valkeutta, eikä tule valkeuteen, ettei hänen tekojansa nuhdeltaisi." (Joh. 3:19-20) 

"Viisas poika kuulee isän kuritusta, mutta pilkkaaja ei ota nuhdetta kuullaksensa. Tietoa rakastaa, joka kuritusta rakastaa, mutta härjetön se, joka nuhdetta vihaa." (Sananl. 13:1,12:1) Eikä tämä kuritus tarkoita mitään selkäsaunaa, vaan sydämen ojentautumista Herran pelkoon totuuden rakkaudessa. 

Jatkuu seuraavassa osassa...