Kuvasarja osa 10: Ihmisrauniosta eläväksi todistajaksi

 

Elin vuosia henkisessä vankilassa, jossa havaintokykyni oli harhaa, tunteeni yliragointia, kokemukseni kuvitelmaa, tuskani turhanpäiväistä liioittelua, tunteeni merkityksetöntä yliragointia, tarpeeni vääriä, tahtoni ohitettava, muistoni kyseenalaistettavia, mielenterveys uhanalaisena, tarkkanäköisyyteni pahantahtoisuutta, älykkyyteni mielettömyyttä ja omatuntoni ääni hulluutta, jota ei missään nimessä kannattanut kuulla - olemassaoloni = kielletty. 

Vaikka sisimmässäni kyseenalaistin, pian epäilin omaa todellisuudentajuani - koska sanoin ääneen, mitä ajattelin. Rehellisyys oli rikos aina, kun yritin puhua teoista, jotka tuhosivat minua sekä niiden tekijää. Se olikin loukkaus, jos tein näkyväksi vääryyden, josta kutsuin parannukseen. Kun loukkaantumiset toistuivat toistumistaan, se antoi ymmärtää: "Sinä et saa puhua totta siitä pahasta, jota minä sinulle teen." Kun rehellisyydestä rangaistiin hiljaisella paheksunnalla, se oli kuin ehdollistamista lopettaa puhumasta totta. Jos en voisi puhua totta, enkä saisi tuoda päivänvaloon pimeyden tekoja, en voisi olla Kristuksen palvelija. 

On mahdotonta olla evankelista, jos ei voi puhua totta eikä uskaltaisi tuoda pimeyden töitä päivänvaloon hiljaisen rangaistuksen pelossa.🤐

Vaikka muutuin pahantekijäksi yhä uudestaan, en voinut luopua rehellisyydestäni. En halunnut enää palata takaisin valheeseen ihmisten mieliksi. 

Se olisi ollut paluu takaisin sinne pimeyteen, jonka syvyyksistä Jeesus minut pelasti. 

Matka vapauteen oli vaikeampi kuin olisin uskonut - ja silti olen vasta alussa. Kuitenkaan 11 vuoden prosessi ei ole mennyt hukkaan. Kaiken aikaa Jumalan Henki toi esiin sydämeni kahleita ja mursi niitä vuosien varrella - jopa hyvin väkivaltaisissa oloissa. Ilman Raamattua en olisi pysynyt järjissäni. En olisi muuttunut ilman elämää Äärettömän äärellä. Sanan äärellä saatanan sätkynuksestakin voi vapautua kasvamaan uusi luomus. ☆into☆ ☆into☆😙

Millaisista pimeyden kahleista Jeesus minut vapautti! 

En osannut aavistaa, että osa ympärilläni olevista sitoi minua uusiin kahleisiin. Minunhan piti olla tekemisissä uskovien kanssa?😬

Silti rehellisyyteni oli tuomittavaa, kun se teki näkyväksi ihmisten sitomat kahleet. Jos näytin todeksi piilossa toimivan pahuuden, olinkin pahantekijä. 

Mutta eikö Jeesuskin tehnyt niin?🤔

 Jos syntiä ei todeksi näytetä, siitä ei voi tehdä parannusta. 

Mutta ainiin- minähän vain kuvittelen sen pahan, mitä näen. Perkeleen petturi on päästään vialla, niinpä hänen todistustaan ei tarvitse kuulla - sen voi salaa polkea.

Tulin tuntemaan, mitä on pyhä gaslight-sumu. Sitä ei aina edes oivaltanut, kun todellisuudentajuni murskattiin hurskauden, viattomuuden, ystävällisyyden, rakkauden tai hyvän tahdon nimissä. Silti se sattui. Jos yritin varoittaa valheen toimintamekanismeista - "nyt sinä taidat kuvitella, eihän täällä mitään pahaa tapahdu (kyseenalaista mielenterveytesi ja vaikene)."

Olemassaoloni oli kuin minusta olisi tehty epäkuntoinen, kyseenalainen maanantaikappale. 

Eihän se voinut olla totta, mitä näin ja koin. Minä vain kuvittelin kaiken sen henkisen, hengellisen ja emotionaalisen väkivallan pahantahtoisessa mielessäni. 

Tekikö Jumala todella näin surkeaa työtä luodessaan minut?🤨

 Oli yhtä tuskaa elää jatkuvassa gaslight-sumussa. Kyse ei ollut vain satunnaisesta väännöstä, vaan systemaattisesta todellisuudentajun murtamisesta. Se vain tapahtui äärimmäisen salakavalasti. 

Todellisuudentajun murtaminen alkaa huomaamatta. Se ei ala huudosta tai lyönnistä, vaan kysymyksestä: "Oletko varma, että muistat oikein? Ei se minusta noin mennyt" Ja sitten annetaan uusi versio tapahtumille. Siitä tulee hitaasti toistuva rituaali, jossa jokainen ei-toivottu havainto kyseenalaistetaan. Ajan myötä kohde oppii epäilemään itseään ennen kuin ehtii edes puhua - ja niin vankila on valmis. 

Tätä on gaslighting: todellisuuden asteittainen vääntö, jossa toisen kokemuksesta tehdään epäilyttävä ja väärä.

Näin riistetään toisen vapaus, tuhotaan syvin olemus, murskataan havaintokyky ja estetään toista palvelemasta Jumalaa. 

Tämä johtaa elämään kahdessa todellisuudessa: 

- Sisäinen kokemus: tuska, kipu, hätä, pelko, uupumus, intuitio, omatunto, Jumalan äänen hiljainen varoitus.

- Ulkoinen versio: se, mikä hyväksytään "oikeaksi", on usein tekijän määrittelemä todellisuus.

Nämä kaksi maailmaa alkavat riidellä keskenään. Ihminen tietää jotakin, mutta ei enää uskalla luottaa siihen. Se on sisäisen kaaoksen alku. Henkinen väkivalta on kuin näkymätön arkkitehtuuri, jonka tarkoitus on ottaa hallintaan toinen ihminen. Kun kohde ei enää luota omiin aisteihinsa, hän alkaa etsiä todellisuuden vahvistusta väkivallan tekijältä. Tämä luo symbioottisen siteen, jossa tekijä toimii "todellisuuden portinvartijana". Mikään, mikä ei sovi hänen näkemykseensä, ei ole totta. Eikä hän tietenkään voi olla koskaan väärässä. Jos tekijän käytös tuntuu tuhoisalta, kohde vain "kokee väärin", "käsittää väärin", "näkee väärin", "tulkitsee väärin", "tuntee väärin", "ajattelee väärin" tai "muistaa väärin". 

Hengellisessä mielessä tämä on Jumalan paikan varastamista. Väkivalta ei ole vain väärää käytöstä, vaan se on ihmisen asettumista Jumalan tilalle määrittelemään, mikä on totuus. Eikä tämä "totuus" voi sietää mitään vastaväitteitä. Se sulkee kokonaan pois toisen ihmisen todellisuuden, kun se uhkaa paljastaa jotain, mikä "ei ole totta" tässä illuusiossa. Jos kyseessä olisi totuus, silloin epätotuudet eivät olisi uhka, joista ei saisi puhua. Jos kyseessä olisi totuus, se ei kieltäisi systemaattisesti toisten todellisuudentajua. Jos kyseessä olisi totuus, se sietäisi poikkeavia näkemyksiä eikä manipuloisi muita mukautumaan kieltämällä toisten havainnot, kokemukset, tunteet ja järjen. Jos kyseessä olisi totuus, se ei olisi niin hauras, että romahtaa ja loukkaantuu vähäisestäkin koettelusta. 

Kun väkivalta naamioidaan hauraan uhrin rooliin, viattomuuteen, hurskauteen, hengelliseen ohjaukseen, oikeaoppisuuteen, rukoukseen tai armollisuuden kaapuun, se tekee siitä vielä julmempaa. Tällöin todellisuuden murtaminen saa pyhän muodon. Vääristelijä ei tarvitse enää voimaa - hurskas sävy riittää.

"Anna anteeksi, en minä tahallaan."

"Sinä olet katkera, kun vieläkin haluat puhua."

"Eikö voitaisi vain mennä eteenpäin ja olla rauhassa?"

"Älä näe pahaa siellä, missä sitä ei ole!"

"Ei Jeesuksen palvelijan tulisi puhua noin."

"Tuo ei ole Jeesuksen Henki."

Näin syntyy hengellinen gaslighting: vääryyden tunnustaminen ja pahan tunnistaminen muuttuu tabuksi. 

Kipu ja tuska vääntyy "katkeraksi vatvomiseksi" ja "uskon puutteeksi". Rehellisyys tuomitaan "väkivallaksi" ja terveet rajat "itsekkyyden synniksi". 

Näin riistetään toiselta oikeus omiin havaintoihin, tukahdutetaan ääni, kielletään kokemasta "liian voimakkaita tunteita", estetään käsittelemästä kokemuksiaan ja kielletään kuulemasta omantunnon ääntä. 

Se on kuin sanoisi: "Et saa kuulla Jumalan Hengen ääntä. Ei Hän puhu omilleen, sinä vain kuvittelet." 

Gaslighting ei ole vain "väärinymmärrystä", vaan järjestelmällinen todellisuudentunnon murtaminen. Se on yritys sammuttaa totuuden valo ihmisessä. Siksi se tulisi ottaa vakavasti. Gaslighting ei ainoastaan murra mieltä, vaan riistää ihmiseltä uskon siihen, että Pyhä Henki voisi puhua hänelle. Jos en voi luottaa siihen, mitä näen, tunnen, koen, muistan ja kuulen - miten voisin kuulla Jumalan äänen? 

Se on äärimmäisen kiero tapa orjuuttaa ihminen: totuuden torjunta naamioituna armolliseen viattomuuteen. "En minä mitään pahaa ole tehnyt.", "Minä haluan pelkkää hyvää - siksi kaikki, mitä teen, on hyvää.", "Ei muistella menneitä, armo peittää kaiken.", "Ei siitä kannata enää puhua, älä kaivele, anna anteeksi ja unohda." Näin tekijän ei tarvitse koskaan muuttua. Todellinen anteeksianto ei lakaise totuutta maton alle, jotta vääryys saisi jatkua ilman parannusta. Jumalan armo ei koskaan vaadi vaikenemista valheen hyväksi.

Tässä kuviossa jokainen yritys sanoa totuus torjutaan "loukkaavana", leimataan "yliherkkyydeksi" tai väännetään "väkivallaksi". Näin ohjelmoidaan ihminen vaikenemaan totuudesta, ettei tulisi leimatuksi pahantekijäksi. Jos ei voi edes puhua avoimesti, silloin vapaus on vaihtunut orjuudeksi. Jos totuudesta vaaditaan vaikenemaan, silloin vääryys saa pitää vangitut otteessaan. Jos väkivallan kohde alistuu hurskaaseen hiljaisuuteen, väkivallan tekijä saa jatkaa rauhassa tuhotyötään, jota kutsuu "sovinnoksi". Jos hän ei vaikene, vääntö ja häpäisy jatkuu. Tekijä vaihtaa näkökulmaa lennosta, kääntää tilanteen päälaelleen, muuttaa sanojensa merkitystä, uudelleenkirjoittaa historiaa ja käyttää kohteen rektioita todisteena tämän "epävakaudesta". Se on logiikan sabotaasi, jonka tarkoitus ei ole ymmärtää, vaan hallita. Kun ihminen joutuu elämään tällaisen vaikutuksen alaisena, hän alkaa menettää luottamuksen omiin aisteihinsa, tunteisiinsa, mielenterveyteensä ja pahimmillaan kadottaa uskonsa Jumalaan ja ihmisiin.😥 

Kun ihminen on tarpeeksi kauan tässä ristipaineessa, tapahtuu murtuma: hän alkaa epäillä, onko totuus ylipäätään löydettävissä hänen harhaisilla aisteillaan. Tämä on psyykkinen ja hengellinen kuolema. Ei siksi, että mieli katoaisi, vaan siksi, että totuuden suunta katoaa itse-epäilyn sumuun.😶‍🌫️ Lopulta ihminen alkaa toistamaan samaa liturgiaa kuin hänen sortajansa:

"Ehkä minä vain ymmärsin väärin - taas."

"Ehkä minä ylireagoin."

"Ehkä minä muistan väärin, näen väärin, koen väärin, ajattelen väärin, olen väärin."

"Ehkä se oli minun vikani."

Tämä on henkinen helvetti, johon jääminen tappaa ihmisen sisäisesti.

Se tuhoaa Jumalan kuvaksi luodun ihmisen - kenenkään huomaamatta (mutta taivas näkee sen). 

Se tuhoaa ihmisestä sen, mikä tekee hänestä Jumalan kuvan: kyvyn havaita totuus ja vastata siihen. Kun tuo kyky murretaan, ihminen voidaan taivuttaa mihin tahansa, koska hän ei enää tiedä, mikä on totta. Siksi tällaista toimintaa voidaan perustellusti kutsua hengelliseksi väkivallaksi, vaikka se tapahtuisi kuinka hienovaraisesti.

Se varastaa toisen ihmisen elämän yrittäessään pakottaa todellisuuden oman mielensä mukaiseksi.🤬

Tästä vankilasta voi vapautua totuuden kohtaamisen kautta.

Toipuminen alkaa hetkestä, jolloin sielun väkivaltaa kokenut sanoo ensimmäisen kerran: "Tämä tapahtui." 

Siitä alkaa sielun eheytyminen: totuuden tunnustaminen ja todellisuuden palautus. Kun ihminen alkaa jälleen luottaa omiin havaintoihinsa ja omaantuntoonsa, hän astuu ulos valheellisen epäjumalan vallasta, joka yritti hallita hänen tajuntaansa. Siitä alkaa vapautuminen ja hengellinen parantuminen. 

Psyykkinen, hengellinen ja emotionaalinen väkivalta on yritys varastaa ihmiseltä hänen suhteensa totuuteen - siis Jeesukseen. 

Sen päämäärä ei ole kipu, vaan hallinta. Sen vastalääke ei ole viha, vaan kirkas, toistuva ja rehellinen toteamus: "Minä elän. Minä näen. Minä muistan. Minä tunnen. En ole hullu - hulluutta on vangita sielu valheeseen ja väittää hulluksi tämän nähdessä totuuden valon pimeydessä." 

"Emme voi mitään totuutta vastaan, vaan totuuden puolesta." (2.Kor. 13:8)

Mutta joillekin on tärkeämpää pelastaa kasvonsa, vaikka siinä menettäisi sielunsa.😰

Parempi on särkynyt mieli kuin kuollut sielu. 

Kun ihminen ei enää suostu ottamaan vastaan valhetta, se on toipumisen merkki. Terveet rajat eivät ole jäykkää itsekkyyttä, vaan merkki terveestä itsearvostuksesta ja kuuliaisuudesta rajojen Luojalle. Avoin mieli ei tarkoita, että sallii kaiken. Se tarkoittaa, että on valmis kuuntelemaan ilman, että luopuu arviointikyvystään. Todellinen kuunteleminen tarvitsee rajat, muuten se muuttuu nielaisemiseksi.

Valitettavasti yhteiskunnassa on päässyt vallalle hätkähdyttävä paradoksi: tunnistetaan heti lyönti, haava, mustelma tai muu näkyvä vamma - mutta kun ihmistä lyödään sanoilla, murskataan halveksunnalla, mitätöidään persoona, hämmennetään todellisuudentaju, Jumalan nimissä tai jatkuvalla psyykkisellä painostuksella, silloin todetaan: "ei tässä ole mitään vakavaa, sitähän tapahtuu kaikille, älä ylireagoi." Ilmeinen väkivalta kielletään, koska se ei sovi siihen tarinaan, jossa me olemme hyviä ihmisiä. Kun lyönnit isketään sieluun, todistetta ei voi valokuvata - ja siksi se voidaan teeskennellä olemattomaksi.🫣

Miksi tätä ei haluta nähdä?

- Näkymättömyyden mukavuus: Henkinen ja hengellinen väkivalta ei näytä väkivallalta. Se voi pukeutua hymynaamariin, kohteliaaseen sävyyn, viattomaan tietämättömyyteen, haavoittuvuuteen ja jopa hurskauteen. Todellisuudessa se on sielun vankila, johon vangittu paheksuu elävää elämää - koska se on näkyväksi tulemista. Kun väkivalta esiintyy "hyvänä", sen tunnustaminen merkitsisi, että joutuisimme myöntämään hyvyyskuvamme olleen valhetta. Sen myöntäminen on joillekin lähes mahdotonta, mikä on murheellista - koska silloin sana rististä jää hulluudeksi ja armo muuttuu halvaksi.

- Vastuun ja parannuksen pelko: Jos henkinen ja hengellinen väkivalta tunnustetaan todeksi, sen tekijöitä on siellä täällä - kodeissa, työpaikoilla, kirkoissa. Se pakottaisi meidät katsomaan itseämme peilistä totuudessa (mikä on kristinuskon ydintä). Helpompaa on sanoa väkivallan kohteelle: "Olet yliherkkä." Helpompaa on myös heittää vastuu toisen niskaan.  Näin parannus torjutaan. Jos parannus torjutaan yhä uudestaan, lopulta siitä voi tulla performanssia, joka paaduttaa sydämen. Helpot ja mukavat ratkaisut eivät ole aina hyviä ja oikeita. Ne voivat turruttaa mukavaan synnin uneen, joka vie laveaa tietä turmioon. Itsepintainen parannuksen torjuminen ja vastuun siirto ovat tuhon tien valintoja. Suunnan muuttaminen on mahdollista jokaiselle. Valinta on yksilön vastuulla.

- Kielijärjestelmän ongelma: Fyysiselle kivulle on sanat, psyykkistä kipua on vaikeampi sanoittaa. Kun sanoja ei ole, kokija kuulostaa liioittelevalta, vaikka kuvaa todellista tuskaa. Mutta koska sitä ei voi silmin havaita, on helppo sanoa: "En minä mitään nähnyt, ehkä sinä kuvittelit." Näin syntyy vaikenemisen kulttuuri, jossa ainoa "oikea" väkivalta on se, joka jättää näkyvät vammat ja vuodattaa verta näkyvästi. Jumalan näkökulma unohdetaan kokonaan.

- Hengellinen vääristymä: Valitettavasti joissakin yhteisöissä väkivallan kieltäminen saa pyhän muodon: "Älä tuomitse, älä aiheuta hajaannusta, älä puhu pahaa, älä nimeä vääryyttä, anna anteeksi, unohda, äläkä enää koskaan palaa asiaan." Tämä on maton alle lakaisun mentaliteetti, jossa pahaa ei saa manita - sitä suojellaan sielujen kustannuksella.💩🧹🤐🧹😇

Tämä johtaa varsin kipeään logiikkaan, jossa ihminen pystyy uskomaan samaan aikaan kaksi ristiriitaista asiaa:

- "Olen rakastava ja hengellinen ihminen."

- "Minulla on oikeus mitätöidä, halveksia, alistaa, hallita ja vääristää toista, kunhan teen sen nätisti ja rauhallisesti."

Tämä on moraalisen dissosiaation muoto: sydän on kylmä, mutta järki selittää, miksi se on "viisautta". 

"Voi niitä, jotka tahtovat olla salatut Herran edessä, ja peittää aivoituksensa, ja tekonsa pimeydessä pitää, ja sanovat: kukapa meidät näkee? Eli kuka tuntee meitä? 

Miksi te niin nurjat olette? Niin kuin savenvalaja pidettäisiin savena; käsiala puhuis tekijästänsä: ei hän ole minua tehnyt, ja teko sanois tekijästänsä: ei hän minua tunne." (Jes. 29:15-16 Biblia)

Miksi tämä on niin vaarallista?

Henkinen ja hengellinen väkivalta ei vain satuta - se muokkaa kohteen käsityksen todellisuudesta. Jos ihminen elää tarpeeksi kauan ympäristössä, jossa kipu kielletään, havainnot kyseenalaistetaan ja kokemus torjutaan, hän alkaa epäillä omaa havaintokykyään. 

Se on sielun todellisuuden sabotaasi, joka estää ihmistä palvelemasta Jumalaa Hengessä ja totuudessa.

Siksi vääristävään ympäristöön jääminen ei ole Jumalan tahdon mukaista.

Jatkuu seuraavassa osassa...