Lukko

Moro pitkästä aikaa!
Pahoittelen, etten oo hetkeen kirjoittanut.
En oo pystynyt.
Mulla on ollut jokin kirjallinen lukko. En oo pystynyt kirjoittaa, vaikka olisin halunnut. Nyt yritän. Saanko lukon auki?
Vaikeeta.
Kädet tärisee, kun yritän kirjoittaa. En tajua.
Yritän silti kirjoittaa. Vaikka moni varmasti ajattelee, et olis parempi jos olisin hiljaa, silti mä kirjoitan.
Mun on pakko.

Tää on mulle tarkoitettu työ, tehtävä, jonka olen saanut tahtomattani. Siksi mun on kirjoitettava.
Toissa iltana kun rukoilin, Herra puhutteli mua. Hän sanoi: "Älä lopeta kirjoittamista. Jatka Hulttiotytön blogin ja Ahdas Portti blogin kirjoittamista. Se on sinun tehtäväsi, joten ole rohkea ja kirjoita."
Mun on kirjoitettava.
Eihän se helppoa ole, ei todellakaan.
Mut mä kirjoitan, jos siitä olisi edes joillekin apua. Haluan tuoda toivoa toivottomille.
Ja olen saanut kuulla, että moni on saanut toivoa ja apua mun teksteistä. Se rohkaisee mua jatkamaan. Älkää tekään, rakkaat lukijat, luovuttako!

Moni naureskelee mulle ja pitää mua jonain hölmönä narkkarina (lievästi sanottuna), jota on kiva haukkua. Naurakoon. Haukkukoon. Ei ole mun häpeä.
Hyvähän se on haukkua sellaista, jota ei tunne.
Ennen kuin alkaa haukkua toista toisten puheiden perusteella tai vanhojen asioiden takia, kannattaisi ehkä tutustua ensin tyyppiin ihan kasvokkain, ottaa selkoa nykytilanteesta, tehdä omat johtopäätökset ja sit vasta haukkua jos on oikeesti aihetta.
Niin toimii ne, joilla on järkeä ja ymmärrystä. Hölmöt ei tee niin. Hölmöt haukkuu, kun eivät tunne toista. Vain hölmöt tuomitsee tutkimatta.
Olen ollut joskus ihan HIRVEE tyyppi, tiedän sen. Nykyään olen vaan kamala.🤪

En ole enää se vanha Jenna, mikä olin 4-5 vuotta sitten. Olin silloin aikoinaan ihan haukkumisen arvoinen. En vaan enää ole se sama Jenna kuin ennen. Ne, jotka on lukeneet tätä blogia alusta asti, tietävät sen. Ne on nähneet sen muutoksen, mitä mussa on tapahtunut näiden 5 vuoden aikana. Ja varsinkin ne, jotka ovat eläneet mun kanssa, ovat myös nähneet sen.
Ne on myös nähneet sen, miten rikki mä olen.
Häpeän itsekin sitä vanhaa Jennaa. Se oli raivostuttava kaveri. Helvetin narkkari. Mut onneks sitä ei enää ole. Vanha Jenna on kuollut. Hyvähän kuollutta on haukkua. Ja varmasti elävääkin. En mä vieläkään ole täydellinen, enkä tule olemaankaan.
Viidessä vuodessa ehtii tapahtua paljon, joten kannattaa ottaa selkoa nykytilanteesta ennen kuin tuomitsee toisen ja alkaa mustamaalaamaan.

Ja vaikka nykyäänkin olen enää vain kamala, en jaksa välittää, jos jotkut haukkuu. Kamalia ollaan kaikki. Me kaikki ollaan vajaita ja turmeltuneita ihmisiä, joten jokaisessa meissä on aihetta haukkuihin, jos pitäisi alkaa haukkumaan. Me ei todellakaan olla mitään hyviä ihmisiä, sen todistaa sekin, et pitää haukkua toisia ja puhua paljon paskaa. Kaikki me tehdään virheitä, mut onko se aihe alkaa alentamaan toisia ja ylentämään itsensä toisten tuomariksi? Yleensä pilkka osuu lopulta omaan nilkkaan. Se, miten me haukutaan toisia, kertoo paljon meistä itsestämme. Usein haukkuihin sisältyy projisaatioo omasta itsestä. Ei turhaan sanota hukkuvalle että ite oot. Se nimittäin pitää paikkansa.
Joten, haukkukaa vaan, paljastatte samalla itsenne!😆

Noniin. Lukko on auennut.

Kipinästä kasvuun valokuvanäyttely

Moro!

Kipinästä kasvuun valokuvanäyttely on tämän kuukauden ajan kulttuurikeskus Poleenissa Pieksämäellä. Tulkaa kaikki katsomaan miten siistejä kuvia meidän valokuvausporukka on saanut aikaan!

Kaikki kuvat ollaan tehty porukalla ja jokaiseen kuvaan on tullut ideaa vähän kaikilta meistä. Meillä on todella mahtava tiimi! Porukalla saatiin toteuttaa niitä ideoita, joista ollaan haaveiltu. Nyt ne on esillä. Ei tää olis onnistunut ilman koko jengiä. Yhdessä pystyy paremmin toteuttaa niitä ideoita, joita meillä on. Olen kiitollinen meidän pomolle Jonelle mahtavasta kurssista ja erittäin hyvästä ja hyödyllisestä opetuksesta! Kiitos Jone Matilainen, ammattivalokuvaaja! Arvostan työtäsi ja olen kiitollinen koko kurssista.

Kiitos myös koko Kipinä graphics-porukalle! Ootte ihania tyyppejä! Kiitos et oon saanut tutustua ja ystävystyä teidän kanssa. Jatketaan yhdessä projektia!

Tässä vielä pari näyttelykuvaa. 

 Nurkkaan ahdistettu.
Kuvastaa väkivaltaa ja sen uhkaa, pelossa elämistä ahtaassa tilassa, josta pakeneminen on vaikeaa, sitä miltä väkivallan kohteeksi joutuneesta tuntuu.

Hylätty.
Kuvastaa hylättyjä kohtaloita ja tyhjää tilaa. Paikka on hylätty, se on tyhjillään ja sinne on paennut toinenkin hylätty.

Näinkin ankeissa oloissa saa aikaan taidetta. Oli tosi siistiä olla tuolla viljasiilolla. Jenska pääsi valomaalaamaan ja se oli tosi tosi mukavaa. Näyttelytöissä on paljon valomaalausta mukana. Innostuin siitä ihan sikana. Käykää katsomassa meidän näyttelyä! Siellä on monenlaista näkemystä ja monenlaisia kuvia.

Ei kannata.

Miehet! Älkää tulko mun lähelle. Olen niin sairas, että aiheutan vain pahoja asioita. Minussa on jokin pahasti vialla. Jos elämääni tulee mies, siitä tulee kerta toisensa jälkeen väkivaltainen. Minä ilmeisesti saan sen aikaan.
 Jos se en olisi mä, ei olisi ongelmaa. Jokin minussa aiheuttaa sen, että miehille tulee kova tarve hakata mut. Uudestaan ja uudestaan. En tiedä itsekään mistä se johtuu. Niin vain tapahtuu.
 Lisäksi minulle on helpompaa tehdä kaikenlaista väkivaltaa ja minua on helpompi käyttää hyväksi, koska niin mulle on ennenkin tehty. Jos se en olisi mä, sellaista ei tapahtuisi. Mutta koska se olen mä, niin vain käy.
 Kaltoinkohdeltua on helpompi kohdella kaltoin.
 Sama paska kaava toistuu ja toistuu, kerta toisensa jälkeen. Ilmeisesti mun ei kuulu elää ihmissuhteissa, koska näin käy. Olen liian sairas, minua ei ole tarkoitettu parisuhteeseen. Mikä minussa on vikana?!
 Parempi elää yksin, koska aiheutan vain pahuutta ympärilleni. Minussa on jokin peruuttamattoman pahasti vialla. Mutta mikä? Tahtoisin tietää sen itsekin.

Kuulumiset kriisin keskeltä

Moro! Viime aikoina on ollut niin kiireistä etten ole ehtinyt huoltaa tätä blogia. Nyt vihdoinkin pääsin kirjoittaa. 

Jotenkin olen jaksanut, välillä romahdan itkemään. Hajoilen siellä täällä, esim kaupassa kassajonossa hajosin yksi päivä. Kävelyllä myös. Ja iltaisin hajoilen täällä uudessa kodissa. Kai se kuuluu asiaan.

Mutta vielä en onneksi ole retkahtanut. Enkä aio retkahtaa. Pysyn lujana. Eikä nyt ole ollut enää tuokaan asia niin paljoa mielessä kuin aiemmin. Toivon, et pahin uhka olis poissa. Varma ja vakaa on tahtoni siitä, etten tahdo enää palata siihen kamahelvettiin. Joten pysyn lujana.

Paljon on ollut hoidettavia asioita ja onneksi sain tukihenkilön avuksi tähän tilanteeseen. En mä olis yksin päässyt liikkeelle, niin lamaantunut olen ollut. Nyt on jaksanut tehdä ja hoitaa asioita kun on tukihenkilö. On vaan niin paljon kaikkee, et tuntuu ettei mulla riitä aika enää kaikkeen. Vähän on ollut hermoromahduksen oireita ja traumaattista stressiä, joten olen todennut et mun tarvii rauhoittaa ympäristö edes kahdeksi tai kolmeksi päiväksi viikossa. En oo onnistunut.

Jatkuvasti on menoja, mut on myös paljon hyviä asioita. 4.12.2019 klo 12.00 Poleenissa on meidän valokuvausporukan Kipinästä kasvuun näyttelyn avajaiset, jossa mä soitan flyygeliä. Siistiä! Kannattaa tulla katsomaan! Siellä tulee olee hienoja kuvia.

Tälläkin hetkellä Poleenissa on näyttely, jossa on multa 2 työtä.  Näyttelyn teema on Elossa. Käykää vilkaisee jos mahdollista!

Ja onneksi on läheiset tukena myös. Ja eläinystävät. Eilen kävin katsomassa kanoja. Kanat oli todella iloisia taas. Ne antaa jo silittää ja näyttävät tykkäävän siitä, vaikka se onkin niille uusi ja outo asia. Iivari-kukko hakeutui vähän väliä mun lähelle. Se jopa ajoi kanit pois mun läheltä.😆 Iivari kaipasi läheisyyttä. Otin sitten Iivarin syliin ja voi miten kukko oli liikuttunut ja onnellinen. Harras tunnelma vallitsi, kun Iivari-kukko oli sylissä. Mullekin se oli liikuttava hetki, kuten kuvasta alla näkyy. Sylissä olon jälkeen kukko oli paljon reippaampi, avoimempi, iloisempi ja erittäin tyytyväinen. Söpö! Onneks saatiin tuo hetki ikuistettua, kiitos Antille kuvan ottamisesta!

Onneksi on noita hyviä hetkiä tän kriisin keskellä. En varmaan jaksaisi ilman noita hyviä hetkiä. Yksin asuminen ei oo helppoo näin heti alussa, mutta kai siihen tottuu. Siinä on hyvät ja huonotkin puolensa. Mutta mä selviän.

Todella toivon, et selviän.

Ehkä mä selviän.

Kyllä mä tästä selviän.

Raskaita ajatuksia

Miks elämän pitää olla niin hirveän vaikeaa?
Kaikkea sitä joutuukin kokemaan.
Olen mennyt pahasti rikki.
Niin rikki, etten tiedä toivunko koskaan.
En voi enää luottaa keneenkään.
Pelkään tulevaa, pelkään kaikkea.
On kuin olisi pohja vedetty alta,
Eikä mistään saa otetta.
Ei jaksa enää...

Terapeuttini liikuttui, kun näki minussa vahvuutta.
Vahvuutta rankasta tilanteesta huolimatta.
Vahvuutta, jota en itse huomaa.
Onko sitä edes?
Ei tunnu yhtään siltä, et olisin vahva.
Päinvastoin.
Olen heikko, huono, tuhottu ihmisraunio.
Toivunko mä koskaan?

Ei voi tietää...

Olen niin yksin.
Vaikka ihmisiä on ympärillä, olen silti yksin.
Täytyy tottua siihen.
Yksinäisyys on "ystäväni".
Tuntuu kuin olisin vain joku haamu.
Onko yksinäisyys todellista?
Vai onko se illuusio?
Mistä mä voin tietää,

Mikä on totta ja mikä ei?


Olen menettänyt turvallisuuden.

Olen kadottanut todellisuuden.

Olen menettänyt luottamuksen.

Olen kadottanut järkeni.

Olen vajonnut hulluuteen.

Linkki

https://ahdasportti.blogspot.com/2019/11/halveksittu-lahja.html?m=0
Tässä linkki uuteen juttuun. Itse asiassa tuolla on 2 uutta tekstiä. Ketä kiinnostaa, käykää vilkaisee!

Kriisiytyneen tyypin ajatuksia

 Mulla on traumaattinen stressi meneillään vieläkin. En ole pahemmin saanut nukuttua tänä aikana. Kahdessa viikossa vain kahtena yönä olen nukkunut suht hyvin. Joka kerta kun olen nukuttamassa, alan kuulla ääniä. Kuulen kuiskauksia, niitä sanoja, joilla mua on satutettu. Myös kuulen nukahtamaisillaan ollessani kolinaa, musiikkia, auton tööttäyksiä ja välillä kuulostaa kuin joku olisi murtautumassa tänne. Säikähdän niitä ääniä, ja sit on vaikeaa saada unta taas. Ja kun lopulta olen nukahtamassa,  se alkaa taas. Se toistuu, toistuu, se on kuin kidutusta. Traumatisoitunut mieli reistailee.

Eilen kävin "kotona" hakemassa edes jotain sieltä pois. Se asunto on aivan järkyttävässä kunnossa. Se on ihan tuhottu. Kaikki mitä olen saanut aikaan siellä ollessani, on tuhottu. Turhaan laitoin "kodin" kauniiksi. Turhaan maalasin tauluja ja virkkasin kaikkea kivaa sinne. Kaikki on tuhottu. Teinkö mä kaiken vaan siksi, että sen voi tuhota? Kaikki mitä olen tehnyt siellä, on ollut turhaa.

Rakkaat lukijat, antakaa anteeksi, etten ole aiemmin uskaltanut tästä puhua! Olen niin tahtonut kertoa ja jakaa asian, mutta mua on estetty. On ollut hemmetin vaikeeta kirjoittaa, kun ei ole saanut sanoa aina sitä, minkä tahtoisi sanoa. On tuntunut niin pahalta pitää asia salassa, olen kokenut sen vääryytenä kun en ole voinut kertoa. Te lukijat ootte olleet mulle niin iso tuki ja apu, etten voi kyllin kiittää. Olen kokenut syyllisyyttä siitä, kun en ole voinut kertoa. Antakaa anteeksi!

En ole ainakaan vielä retkahtanut.  Aion pysyä lujana. On ihme, etten ole tähän mennessä retkahtanut! Siitä olen kiitollinen. En tahdo enää palata huumehelvettiin, miksi palaisin? Hetken "helpotuksen" takia? Ei. Se hetken "helpotus" olisi vain illuusio. Se ei ole hyödyllistä, enkä tahdo pilata elämääni jonkin hetkellisen illuusion takia. Onneksi koen ajatukset retkahtamisesta vastenmielisinä,  se suojelee. Silti niitä ajatuksia tulee välillä ja ne pelottaa ja ahdistaa.  Kunpa vaan pysyisin lujana! Aion pysyä lujana. Nyt jos koskaan on tarpeellista pysyä lujana. En anna vaikeuksien enää viedä mua kamahelvettiin. Ne on Vanhan Jennan ajatuksia, enkä anna Vanhan Jennan häiritä itseäni. Olisi hulluutta lähteä vielä narkkaamaan! En tahdo heittää kaikkea hyvää hukkaan, enkä tahdo pilata elämääni.

Vaikka on vaikeaa, ei se ole syy lähteä narkkaamaan. Vanha Jenna sanoisi: " aina on tekosyy narkata", mutta en lähde siihen enää. Mulla on parempi syy pysyä selvänä. En tahdo heittää kaikkea tätä hyvää hukkaan. En tahdo vetää päätä sekaisin, siinä ei ole järkeä. Se olisi vaarallista. Voisin tehdä silloin täysin väärät valinnat ja joutua ties mihin. En tahdo vaarantaa elämääni enää yhtään enempää. Kunpa vain pysyisin lujana! En anna periksi! Rukoilkaa mun puolesta, te jotka uskotte Jeesukseen!

Jenna ei luovuta.

Jenna pysyy lujana.

Jenna yrittää pysyä järjissään.

Rukoilkaa Jennan puolesta.

Hemmetin paska juttu

Nyt on todella raskasta ja vaikeaa. On sattunut niin ikäviä asioita. Olen nyt turvassa kuitenkin, onneksi. Ihme, että selvisin. Asian arkaluonteisuuden vuoksi on hemmetin hankalaa kirjoittaa. En tiedä mitä tekisin.
Mun täytyy päästä eteenpäin. Olen niin yksin ja pelkään koko ajan. On niin turvaton olo. En tiedä kauanko jaksan. Tää kaikki on ollut niin raastavaa, niin raskasta. Onneks huomenna on terapia. En vaan oikeen uskalla liikkua missään. Olen vaan linnoittautunut huoneeseeni ja pelkään. Välillä pelko on jopa vainoharhaista. Alkaa mielenterveys olla kovilla. Kunpa vaan pysyisin järjissäni!
Tässä tilanteessa on tullut mieleen lähtee narkkaamaan. Ajatuskin inhottaa, enkä tahdo retkahtaa. Vanha Jenna olisi jo lähtenyt vetää kamaa. Mä en lähde. Pelkään silti retkahtamista, kun noita ajatuksia tulee aika ajoin. Mutta miksi mä lähtisin? Miksi heittäisin kaiken hukkaan? Miksi pahentaisin tilannetta entisestään? Miksi tuhoaisin itseni?
En näe yhtään järkevää syytä tehdä niin. Kunpa vaan pysyisin lujana!

Loikala määrätty lopettamaan + rikostutkinta

Loikalasta on aloitettu rikostutkinta. Tässä linkki juttuun.
https://yle.fi/uutiset/3-10969524

Tässä on myös juttu, joka koskee päätöstä Loikalan  kartanon  lopettamiseen.
https://yle.fi/uutiset/3-11003454

Olen helpottunut, että tuo helvetin esikartano lopetetaan. Kaunishan se on ulkoisesti, hieno ympäristö, mutta sisältä se on helvetti. Noita juttuja lukiessa törmäsin niin moneen tuttuun rajoittamistoimenpiteeseen, joita olen itsekin siellä ollessani kokenut. Siksi mä vähän ihmettelen, et miks Heidi Räyhä (Rauha) väittää, ettei nämä kerrotut asiat muka pidä paikkaansa. Kyllä ne pitää paikkansa. Olen kokenut tuon kaiken itse. Ja tuskin kukaan nuorista keksisi tuollaisia omasta päästään, ne kun vielä täsmää toisten Loikalasta olleiden kertomaan. Yli kymmenen vuotta (ainakin 15v) noi samat sadistiset keinot on olleet käytössä ja tuhonneet monta nuorta. Kauhistuttaa ajatella kaikkia niitä nuoria, joiden elämä Loikalasta on tuhottu näiden vuosien aikana. Miksi se on edes sallittu? Onneksi siihen nyt puututtiin.

Eräs toimittaja oli muhun yhteydessä asiaan liittyen. Maanantaina on haastattelu ja sitä ennen mun täytyy kaivaa Loikalan aikaiset päiväkirjat esiin. Ei varmaan tuu olee helppoa kohdata niitä asioita, mutta koska asia on tärkeä, mä kyllä teen sen. Muistan vieläkin sen tuskan Loikalassa ollessani, kun ei saanut mitään tehdä ilman lupaa ja aina joutui pelkää rangaistusta pienestäkin virheestä. Kerrankin kun kuorin perunaa "väärin päin", sain siitä ihan hirveetä huudot ja vihan. Ja se pelko, mikä oli päivittäin, kun kasvattajilla oli raportti. Sen aikaa oltiin kaikki huonehoidossa ja pelättiin, et kenet ne taas hakee rapsalle kaikkien kasvattajien haukuttavaksi. Sinne kun joutui, se oli ihan hirveetä. Joutui seisoo kasvattajien edessä ihan suorana, kädet sivulla, hiljaa ja kuuntelee yksi kerrallaan jokaisen kasvattajan huutoa ja haukkumista. Kerran jouduin rapsalle siksi, koska muka meikkasin "liikaa".  Siellä sai kuulla, kuinka paska on, siellä nolattiin ja alistettiin ihan pienistäkin "virheistä". Kiellettiin mm. olemasta oma itsensä. Koskaan ei voinut tietää, oliko päivän aikana tehnyt jotain sellaista, että joutuu rapsalle kaikkien haukuttavaksi. Tahallaan meitä pidettiin jatkuvassa pelon ja epätietoisuuden ilmapiirissä. Esim lomille pääsykin oli aina epävarmaa siihen asti, kun olet junassa. Vasta junassa pystyi olee varma, et nyt pääsee lomalle.   Huh huh..

Ei voi kuin ihmetellä tuota sadismia mitä Loikalassa harjoitettiin/harjoitetaan. Eikö kasvattajilla omatunto kolkuta? Eikö ne tajua mitä ne tekee? Vai nauttiiko ne siitä? (Usein näytti siltä, et kyllä nauttivat) Miksi kasvattajat edes suostuivat tuollaiseen toimintaan? Tunteeko ne edes katumusta teoistaan? Vai eikö edes hävetä? Tää on vähän sama ilmiö kuin natsi-Saksassa, jossa ihan tavalliset ihmiset suostuivat hirmutekoihin, kun FUHRER käski. Ja nämä ihan tavalliset ihmiset muuttuivat hirviöiksi olosuhteissa, joissa hullu johtaja pääsee valtaan. Ja vieläpä nauttivat sadistisista julmuuksistaan. Näin myös Loikalassa.  Toivottavasti saavat ankaran rangaistuksen ja kiellon tehdä työtä lasten ja nuorten parissa. Ja aikuisten, vammaisten ja vanhusten parissa myös. Koska jos tuollaiset pääsee jatkamaan "työtään", sama helvetti vaan toistuisi uudessa ympäristössä, uudessa muodossa ja uusien kohteiden kanssa.

Kaikenlaisia projekteja

Moroo! Täällä taas Hulttis kirjoittaa pitkästä aikaa. Viime aikoina on mennyt ihan ok. Pari viikkoa sitten alkoi valokuvauskurssi ja olen siitä ihan innoissani. Se on ollut todella antoisa kurssi jo tähän mennessä. Ei aina malttaisi odottaa seuraavaa kertaa, se on niin mukava. Tää eka kuva onkin mun ensimmäinen viikkotehtävä. Kuvan tarkoitus on kertoa minusta jotain. Ja tämähän kertoo. Paskaa tapahtuu, mut olen selvinnyt. Olen mennyt pahasti rikki, siksi rosoinen tausta. Lehdet kuvastaa sitä et olen aika värikäs persoona. Sellainen kuva meikäläisestä. Shit happens.

Viime aikoina on ollut taas kovemmat kivut selässä. En tiedä miksi, mutta hemmetti kun sattuu. Pelkään, et siellä on taas jotain mennyt hajalle. Toivottavasti ei. Yritän siis tulla toimeen kipuni kanssa. Ei oo helppoa, mut yritän hyväksyä sen, et kipu kulkee aina mukana. Onneksi olen kehittänyt uusia, erilaisia projekteja. Olen hankkinut vitutus päiväkirjan ja pienen pahan mielen kirjan. Ne on todella hauskoja ja hyödyllisiä. Niitä työstämällä pystyn suhtautuu ikäviinkin asioihin huumorilla. Suosittelen kaikille!

 Sit on sellainenkin projekti meneillään, missä mun pitää pikkuhiljaa tuhota kirja, jota työstän. Sen nimi on Tuhoa tämä kirja väreissä. Suosittelen sitäkin kaikille, se on erittäin terapeuttinen. Olen muun muassa kastellut kirjan, töhrinyt sitä väreillä, pureskellut kirjaa, laahannut sitä pitkin käytävää ja mutaista maata jolloin siitä irtosi sivuja, olen viillellyt kirjaa, tökkinyt reikiä siihen, maalannut ja tehnyt painokuvioita, rypistellyt sivuja jne.. Se on erittäin terapeuttista! Moni on varmaan pitänyt mua hulluna, kun ovat nähneet mut työstämässä tuhokirjaa, mut eipähän tuo haittaa. Pieni hulluus on vain hyvä asia.

Nämä pienet tärkeät projektit ovat auttaneet mua selviää kipujen ja syysmasennuksen kanssa. Myös töissä käyminen ja opiskelu on olleet tärkeitä. Olen jo kahdesta englannin kurssista saanut arvosanan 8. Olisin toivonut parempaa (hemmetin perfektionisti). :D 8 on mun huonoin numero tähän mennessä. On se vaan outoa, miten voi arvosanatkin näin muuttua. Ennen ne oli yleensä 4-5 välillä. Parhaimmillaan 6. Paitsi kuvis ja musiikki oli 9-10. Nyt on tullut muistakin aineista parempia arvosanoja. Se vähän hämmästyttää.

Haluan vielä kiittää niitä lukijoita, jotka kannustivat mua käymään 9-luokan loppuun ja vinkkasivat nettiperuskoulusta! Kiitos, kiitos ihan sikana tyypit!! Teidän ansiosta Hulttis opiskelee ja onnistuu. Kiitos, että potkitte mua perseelle! Olen miettinyt jatko-opintoja, ja ajattelin ehkä mennä tän jälkeen nettilukioon. Kiitos kaikille, jotka ootte kannustaneet mua! Suurkiitos!