10 vuotta uutta elämää

Maaliskuussa tuli täyteen 10 vuotta uutta elämää! Aika kulkee nopeasti. 

Ja silti - olen vasta alussa.

Olen pahoillani, etten ole kirjoittanut pitkään aikaan tänne blogiin! Olen kirjoittanut tätä tekstiä jo huhtikuusta alkaen saamatta klikattua "julkaise"-painiketta. Otan nyt alkuun vain osan tekstistä, jotta saisin painettua "julkaise"-nappulaa. 

Vedettyäni vuoden vaihteessa rajat henkiselle riistolle, aloin voida paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Sain riistetyn elinvoimani takaisin, jumalasuhteeni syveni, olemukseni vapautui, kasvuni vapautui, armolahjat alkoi toimia aivan uudella tavalla ja kutsumukseni aukesi havaintokykyni kirkastumisen jälkeen. Vapautumiseni jälkeen alkoi vääristely, jonka seurauksena menetin olemassaolon oikeuteni - sen sijaan minut vääristettiin irvikuvaksi. Eikä vain kertaluontoisesti, vaan edelleen inversion paskamyrskyt jatkuvat - koska en ole lakannut olemasta rehellinen kokemuksistani, joiden käsittely on vuosien ajan ollut osa kutsumustani. En ole kirjoittanut henkilöstä, vaan ilmiöstä, johon liittyy tuhoisia toimitamekanismeja - ja joiden tunnistaminen voi auttaa välttämään niiden kohteeksi joutumisen. Toin esiin hyvin salakavalaa manipuloinnin muotoa, jota olen seurannut läheltä vuosia. Ja joka salakavalasti söi minua henkisesti elävältä, riisti enemmän kuin olisin osannut edes arvata. 

Kun olin lähellä kuolla uupumukseen, sen johdosta opin terveiden rajojen merkityksen - ja miten tappavaa niiden puute voi olla. Varsinkin, jos ympärillä on ihmisiä, jotka uskovat olevansa niin erityisiä, ettei heidän tarvitse kantaa itse omaa vastuutaan, vaan heillä on oikeus vierittää kaikki epämiellyttävät taakat, varjot, tunnekuormat, syyllisyys ja omien tekojensa vastuu jonkun toisen niskaan. Tahallinen vastuuttomuus on äärimmäistä itsekkyyttä ja egon epäjumalanpalvelusta - joka tuhoaa toisia korostaen samalla omaa viattomuuttaan. Kun kaikki paska on viskattu toisen niskaan, silloin "minussa ei ole mitään vikaa". Toinen ihminen on pelkkä väline, jota käytetään hyväksi emotionaalisena taakankantajana, syntien jäteastiana, henkisenä kaatopaikkana, yksipuolisena tukipalveluna, energiaorjana ja syntipukkina. Toisen hyvinvointi on täysin toissijaista, sillä ei ole mitään merkitystä, miten toinen kärsii kun tätä syödään elävältä samalla kun uuvutetaan mielivaltaisella taakalla. On mielivaltaista viskata oma vastuu, omat varjot, omat vääryydet, oma sisäinen kaaos ja omat ongelmat toisen niskaan - ja tehdä hänestä pahantekijä, kun hän yrittää sanoa: "Tämä ei ole oikein. Tätä menoa kuolen, jos jatkat vastuunpakoilua." Tämä on nykyajan vitsaus: avuttoman uhriuden tyranniaa. 

Kun kipeä meno vain pahenee ja kaikki vetoomukset kaikuvat kuuroille korville, on tehtävä valinta: vedänkö rajat vai annanko hukuttaa itseni paskaan. Olisi hulluutta hukata elämänsä toisen itsekkyyden alttarille - se olisi petoksen tukemista, itsensä uhraamista valheelle. Ja se vain lujittaisi toista pysymään katumattomana petoksessaan.  

Rajojen vetäminen avasi simäni - kirjaimellisesti. Olen tunnistanut kokonaisen valheiden verkoston, jonka taustalla vaikuttaa sama toimintalogiikka, mutta sillä on useita valepukuja, mutta samat manipulointimekanismit käytössä hieman eri vivahteilla. En ole yksin havaintojeni kanssa - myös toiset ovat kuvailleet, kuinka tällaiset toimintamekanismit tuhoavat heidän elämäänsä. Miten aivan huomaamatta heidän elämänsä on sidottu, heidän hyvinvointinsa ohitettu, oma tila ja aika lepoon riistetty, oma tahto ja vapaus nujerrettu vain, koska jotkut ovat päättäneet olla niin avuttomia, etteivät he selviä, elleivät voi salaa orjuuttaa toisia. Ja manipuloida heidät kokemaan syyllisyyttä jo pelkästä ajatuksesta, jonka mukaan olisi tärkeää huolehtia omasta hyvinvoinnistaan - jos haluaa pysyä elossa. Vaikka olisi jo uupunut hermoraunioksi, rajojen vetäminen tuntuu mahdottomalta - koska siitä tulee huono omatunto. Todellisuudessa jollakin toisella olisi syytä kokea tunnostuskia - ja jos omatunto ei enää edes kolkuta, sellaisen sielun tila on vakava! Jos ihminen pystyy kuluttamaan lähimmäisensä loppuun ilman tunnontuskia, mutta näyttelee samalla viatonta uhria, silloin jokin on vialla. Jos jonkun avuttomuus syö toisia elävältä, siinä ei ole mitään viatonta - eikä sellainen ole uhrin toimintaa, vaan kaltoinkohtelijan. 

Se on uhrityranniaa, joka kuluttaa toiset loppuun välttääkseen kohtaamasta itseään totuudessa. Jos joku kerjää jatkuvasti sääliä ja syö empatiaa toisilta ilman kykyä asettua toisten asemaan, hän sitoo säälillä muita ansaan - siis orjuuttaa empatian kautta vilpittömien sydämet. Se on helvetillisen salakavala keino alistaa toinen ihminen oman egon tarvitsevuuden tyranniaan - jossa toisen tarpeet, tunteet, kokemukset, havainnot, hyvinvointi, vapaus ja kutsumus poljetaan. Hyvin hienovaraisin keinoin toisen ihmisen elämä varastetaan oman egodraaman polttoaineeksi. Eikä aikaakaan, kun oman elämän eläminen alkaa tuntua rikokselta, eikä lepoa uskalla edes ajatella, vaikka on jo palanut loppuun. Väärä syyllisyys syöttää mieleen avuttoman uuvuttajan sääliä kerjäävän katseen, joka viestii: "Minä en pärjää ilman sinua! Jos et ole aina käytettävissäni, minulle voi käydä todella huonosti!" En siis ole ainut, joka on todistanut tätä kipeää ilmiötä - ja ollut lähellä tuhoutua sen seurauksena. Sääliä itkemällä voi hukuttaa vilpittömiä sieluja pohjattomaan tarvitsevuuden tyhjiöön, joka ei koskaan täyty. Sinne voi hukuttaa Jumalan palvelijoiden kutsumuksen ilman tunnontuskia. Ja jos joku vetää rajat, hänet vääristetään irvikuvaksi ja murhataan sosiaalisesti. Näppärä tapa välttää kohtaamasta itseään, katumasta tekojaan ja välttää parannuksen tekeminen.

Koska tällaista toimintaa on valitettavan paljon liikkeellä, en voi vaieta kokemastani, vaan sydämeni palaa kutsusta varoittaa toisia, että muut voisivat välttää kokemasta samaa. Jos kukaan ei varoita, kuka voisi herätä? Jos kukaan ei näytä todeksi vääryyttä, kuinka kukaan voisi vapautua siitä? Jos kukaan ei tuo pimeyden tekoja päivänvaloon, ketä se hyödyttää? Pimeyden ruhtinasta, joka saa pitää vangitut erossa totuudesta, joka voi vangitut vapauttaa. Siksi kiivailen totuudessa sielujen pelastuksen puolesta. Jos joku haluaa väkisin vääntää motiivini kieroon, hän paljastaa vain oman paatumuksensa. Rakkaus totuuteen ei vääntele todellisuutta kieroon, vaan vastustaa vääryyttä, joka tappaa sieluja - hitaasti, mukavasti ja hiljaisuuden suojissa. Hätä sieluista vaatii varoittamaan, vaikka se johtaisi yhä uudestaan inversion paskamyrskyihin. Tiedän, ketä palvelen ja nekin, jotka samaa Herraa palvelevat, tuntevat eron kutsumuksen ja paskapuheen välillä. "Sillä me emme voi mitään totuutta vastaan, vaan totuuden puolesta." 2.Kor. 13:8  

Aavistin, että kun tuon päivänvaloon pimeyden tekojen toimintamekanismeja, siitä eivät ilahdu ne, jotka eivät halua luopua niistä. Sananvapauteni riistettiin valhesyytöksillä - ilmeisesti osuin olennaisen tärkeään toimintamekanismiin, jonka päivänvaloon tuominen aiheutti niin voimakkaan loukkauksen, että minut piti leimata väkivallantekijäksi valheellisesti ja vaientaa kutsumukseni kristittynä. Jotta ei tarvitsisi mennä itseensä, ottaa vastuuta ja parantaa tapojaan, nujerretaan se, joka sanoo totuuden (vieläpä yleisesti ketään nimeämättä). Jos tuhoisaa toimintaa ei voi käsitellä edes yleisellä tasolla, koska joku tuhoisan toiminnan harjoittaja voi tunnistaa itsensä, miten voisin toteuttaa kutsumustani kristittynä? Pitäisikö kaikki kyseistä tuhoisaa toimintaa kuvaavat teokset polttaa kirjaroviolla ja vaatia sensuuriin kaikki aihetta käsittelevät tekstit, vaientaa kaikki, jotka ovat joutuneet kyseistä toimintaa kokemaan vain, ettei pimeyden teot tulisi päivänvaloon ja ettei niistä tarvitsisi tehdä parannusta? 

Jos joku haluaa pysyä paatumuksessaan, pysyköön, mutta minä en luovu sananvapaudestani ja kutsumuksestani sen takia. On törkeää vääristää valheellisilla syytöksillä toinen ihminen syylliseksi omiin tekoihin. On törkeää manipuloida vaientamaan toinen vain, ettei tarvitsisi katsoa peiliin. On törkeää leimata kutsumukseni väkivallaksi, vaikka leimaaja tietää varsin hyvin, etten ole taipuvainen väkivaltaan. Jos rehellisyyteni ja kutsumukseni onkin muka henkistä väkivaltaa, onko Jeesus väkivaltainen? Jos kokemusteni käsittely rakennukseksi, toivoksi, varoitukseksi, rohkaisuksi ja kutsuksi mielenmuutokseen onkin väkivaltaa, mutta se ei ole väkivaltaa, mitä minulle on tehty, niin mistä helvetistä tällainen logiikka on peräisin? Jos vuosien henkinen hyväksikäyttö, manipulointi, todellisuudentajuni systemaattinen kyseenalaistaminen, sananvapauteni riisto, kutsumukseni tukahduttaminen, valhesyytöksillä leimaaminen ja persoonani vääristäminen irvikuvaksi ei ole väkivaltaa, mutta niistä puhuminen on, milloin vääryyden tekeminen muuttui hyväksi, mutta siitä puhuminen yleisellä tasolla onkin väkivaltaa? Mistä tällainen mielivaltainen nurinkurisuus nousee? Jos joku haluaa pysyä pimeydessä, pysyköön - älköön kuitenkaan estäkö toisilta mahdollisuutta valita toisin. On paha asia tukahduttaa kutsumukseni ja vääntää persoonani kieroon syyttämällä minua teoista, joita en ole tehnyt. En voi suostua tällaiseen ja siksi vihdoinkin kirjoitan.