The Grande Finale on täällä taas. Se saapui hiljaa ja salakavalasti kuin mikäkin tietokonevirus. Ja nyt prosessori käy ylikierroksilla, muistiasema temppuilee, datan siirto takkuilee, kone sammuu itsekseen vähän väliä ja jumittaa ja sekoilee kunnes kone hajoaa. Ja niin kipinät lentää ja savu nousee. Voi tätä elämää...
Näen unia, joissa herätyskello soi ja pitäisi herätä ja lähteä töihin. Mutta en jaksa. En jaksa millään herätä. Sammutan herätyksen (mikä ei ole lainkaan tapaistani) ja käyn takaisin nukkumaan, vaikka tiedän, että olisi mentävä töihin. Ei vaan jaksa nousta kun väsyttää niin vietävästi. Ja kun oikeasti herään, en millään jaksaisi herätä ja tekisi mieli tehdä niin kuin unessa. Mutta väkisin vääntäydyn hereille ja lähden töihin kauheassa aamukoomassa. Uni ei virkistä, vaikka nukkuisin kuinka. Unissa toistuu uupumukseen viittaavat ilmiöt, kuten lauseet: "En jaksa.", "Väsyttää", "Mun voimat ei riitä", "Väsyttää ihan kaikki", "Antakaa mun olla, haluan vain kadota pois" ja niin edelleen. On hassua, kun on uuvuksissa unissaankin ja vielä valittaa siitä. Ja hereillä olo se vasta uuvuttavaa onkin. Pitäisi jaksaa käydä töissä ja olla läsnä ja jaksaa jutella ja tehdä töitä ja vaikka mitä. Pitäisi jaksaa vielä kävellä töistä poiskin ja hoitaa asioita. Kaupassa pitäisi käydä (jo pelkkä ajatus ahdistaa ja saa sykkeen kohoamaan), mitä olen vältellyt jo monta päivää. Mutta nyt on pakko jaksaa mennä kauppaan. Ja se ahdistaa ja aiheuttaa vain lisää stressiä.
Mun kroppa ja mieli ovat taas kerran ylirasittuneet. Jatkuva ylikuormitus on saanut minut kokemaan kummallisia ilmiöitä. Kuten jos joku puhuu pitkään, puhe menee yli ymmärryksen ja alkaa tuntua siltä, ettei aivojeni kapasiteetti riitä puheen käsittelyyn saati sitten kuunteluun. Se alkaa ärsyttää ja mieleen tulee huuto: "Olkaa hiljaa!" Ei jaksa kuunnella edes puhetta. En, vaikka haluaisin. Enkä meinaa itsekään osata enää puhua. Sekoilen sanoissa ja lauseet pätkii kun unohdan mitä piti sanoa ja sanat menee sekaisin ja kiroilenkin vielä. Turhauttavaa. Kaipaan vain hiljaisuutta ja rauhaa. Jatkuva meteli ja hälinä ympärilläni aiheuttaa mieleeni sekasorron, jota on vaikea rauhoittaa. Tekisi mieli vain paeta jonnekin piiloon. Olen silti yrittänyt jaksaa kuunnella ja olla läsnä, vaikka se onkin hiton rankkaa. Väsynyt mieli ei jaksa käsitellä asioita samalla tavalla kuten normaalisti. Loppuunpalaneena ei oikein hommat luista, ei mikään meinaa onnistua eikä meinaa jaksaa edes normaaleja asioita. Ja se saa minut kokemaan itseni todella huonoksi ja kelvottomaksi.
Miksi väsyn niin vähästä? Miksi palan loppuun vähän väliä? Miksei minulla voi olla sellaiset voimavarat kuin toisilla? Miksi muut jaksaa vaikka mitä mutta minä en? Miksi uupumus iskee ennen kuin edes sitä tajuan? Miksi tajuan sen vasta liian myöhään?
Kello kulkee kolme kertaa sekunnissa. Aika ei riitä mihinkään. En pysy ajassa mukana. En jaksa pysyä. Haluaisin vain vetäytyä yksinäisyyteen, lepoon ja rauhaan, jossa voisin vain olla hiljaa rauhassa, yksinäisyydessä, ilman jatkuvia aistiärsykkeitä ja kuormittavia asioita. Ylikuormittuneena ei ole helppoa elää. Ja siksi tarvitsen taas kerran lepoa ja rauhaa. Nyt olen töissä enkä jaksaisi olla täällä enää hetkeäkään. Väsyttää niin vietävästi. Tuntuu että pää räjähtää kappaleiksi. Vaikka tänään on täysin normaali ja rauhallinen työpäivä. Mutta minulle näköjään sekin on liikaa tällä hetkellä. Hemmetin surkea paska! Minusta ei ole mihinkään. Olen elinkelvoton yksilö. The Grande Finale vetää mielen matalaksi. Masentaa ja vituttaa. Ahdistaa ja suututtaa. Oma hemmetin heikkous! Mikä minua vaivaa? Miksi näin käy yhä uudestaan? Loppuuko tämä kierre koskaan? Elänkö loppuelämäni jossain helvetin typerässä ja uuvuttavassa loppuunpalamiskierteessä? Jos niin on, en jaksaisi enkä tahtoisi elää niin. Miksi tämä vain toistuu ja toistuu? Mikä tämän nyt tällä kertaa aiheutti? Taitaa olla tämäkin ihan omaa syytä. Olenko antanut jälleen kerran liikaa itsestäni toisille? Olenko jättänyt itseni huomiotta ollessani toisten tukena? Vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt levätä, miksi silti tuli taas The Grande Finale? Hemmetti vieköön!
Viime viikolla sain jonkin oudon kohtauksen. Ilmeisesti stressi aiheutti lievän sydänkohtauksen tai jonkin sen tapaisen. Yhtäkkiä tuntui siltä kuin olisin vetänyt överit, pumppu tykytti rinnassa hirveää tahtia ja tuntui, että nyt se tulee rinnasta ulos. Kipu oli kovaa ja tykytys hirveän nopeaa. Päässä pyöri kuin karusellissa ja raajat menivät ihan veltoiksi ja puutuivat. Olin vain siinä ihmeissäni ja ajattelin, että ehkä tää menee ohi kun vaan lepään. Ja jos henki lähtee, niin sitten lähtee. Lepoa kehiin ja katsotaan kuinka käy. (En halunnut soittaa ambulanssia, koska en voi luottaa terveydenhuoltoon, joka ei halua hoitaa edes entistä narkkaria.) Ja niin minä lepäsin. Ja se meni ohi. Mutta sen jälkeen jäi arka tunne rinnan seudulle ja olen tarkkaillut enemmän sydämen toimintaa. Välillä tulee tykytystä voimakkaammin ja helpommin kuin aiemmin. Tää on varmaan seurausta siitä kun joskus pysähtyi sydän huumemaailmassa. En tiedä. Mutta ainakin se meni ohi. Liika stressi rasittaa ja kroppakin siitä muistuttaa.
Tuntuu että olen heikompi kuin muut, jotenkin viallinen, loppuun kulutettu ja pilalle mennyt yksilö. Eikä ihme tällä taustalla! Olen elänyt suurimman osan elämästäni huumehelvetissä ja väkivallan sekä hyväksikäytön keskellä, joten ei kai se ole ihme, jos tuollaisten kokemusten jälkeen ei ole ihan entisensä. Toisaalta olen selvinnyt yllättävän hyvin, mutta tää uupumuskierre vetää mielen niin maahan, että asioiden positiiviset puolet katoaa näkyvistä. Yritän kaivaa niitä esiin vaikka väkisin ja iloita niistä asioista, jotka on hyvin. Kaiken tuskan ja paskankin keskellä on myös hyviä asioita, edes joitakin. Yritän keskittyä iloitsemaan peikonlehdistä ja taiteen tekemisestä sekä levätä ja ottaa rennosti. Kuten usein olen sanonut: kyllä se siitä! Vaikka mikä olisi, Hulttis ei luovuta. Pahemmastakin olen selvinnyt, ei yksi The Grande Finale minua nujerra!
