Tässä tekstissä syvennymme itsepetoksen syväpäädyn syöksylaskun vaaroihin. Ja näemme toivon siitä, että syvimmästäkin paskasta voi kasvaa elämää.
Tunnustamme myös kipeän totuuden: paskaan voi myös hukuttaa itsensä ja muitakin - koska ylpeys uskoo: "Minun ei tarvitse muuttua - muuten kuolisin."
Jeesus opetti toisin: "Jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin, mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää."
Muuttumaton mielenlaatu ei käsitä sitä, mikä Jumalan Hengen mieli on. Sitä helposti halveksii, pilkkaa ja vastustaa. Siitä tuli minulle oikein harrastus ollessani pimentyneen mieleni sokaisemana. Voipa sitä samaa harrastella myös hurskauden nimissä. Vaikutus on sama, ehkä jopa tuhoisampi: Kivisydän jää pyörimään oman egosirkuksen ympärille, joka kuluttaa ympäriltään elämää - ja uskoo olevansa suurikin herra. Kun ylpeys panssaroidaan pyhyyteen, siitä vasta vankila tuleekin! Mutta vankilan avaimet on kaiken aikaa vangin omassa taskussa. Jeesus kolkuttaa vankilan ovea, kutsuu vangittuja pimeydestä valkeuteen. Onneksi Hän ei luovuta helpolla!
Ylpeys uskottelee, että on mukavampaa jämähtää hengellisesti kuolleeksi kuin löytää Elämä Valkeudessa. Se uskottelee, että Elämän Valkeus on pahuutta, ihmisvihaa ja vaarallista harhaa, yllyttää halveksimaan ja vihaamaan sitä Totuutta, jonka kohtaaminen voisi meidät vapauttaa.
Se voi ottaa aikansa, kun kova sydän vastustaa elämää itseään. Moni on niskuroinut itsensä ensin umpikujaan, vajonnut kuuluisaan pohjakosketukseen. Siellä pohjalla on tullut mitta täyteen, elämän realiteetit ovat alkaneet avautua, ja on herännyt hätä omasta tilasta - katuvalle armo voi kirkastua.
Elämän pohjanoteerausten äärellä epätoivo voi muuttua toivoksi. Syvimmänkin paatumuksen keskellä on mahdollisuus muutokseen. Juuri tämä toivo meiltä pyritään pimentämään, ettei yksikään vangittu edes näkisi toivoa vapautuksesta.
Ilman toivoa olisimme hukassa, emme edes osaisi ajatella: "Ehkä minäkin voin vapautua tästä paskasuosta." Tämä ajatus on vaarallinen valheen näkökulmasta, koska sillä on taipumus alkaa herättää uudenlaista motivaatiota ja ajattelua. Ne johtavat ihmistä tekemään valintoja, jotka suuntaavat kohti tuota päämäärää. Eikä sitä edes tarvitse yrittää pakottaa itsestään - se vain tapahtuu kuin luonnostaan. Usein sen huomaa vasta jälkeenpäin. Joskus on hyödyllistä katsoa taaksepäin voidakseen nähdä ja ymmärtää, kasvaa ja oppia kokemuksistaan. Pahimpia virheitä on jättää kasvu väliin, lakaista menneisyys maton alle ja julistaa kohtaamattomuus eteenpäin menemiseksi, maton alle lakaisu hengelliseksi kypsyydeksi ja pysähtyneisyys pyhyydeksi.
Sehän olisi nurinkurisuuden huippu. Se kääntäisi hurskauden ylösalaisin hienovaraisesti, mutta kohtalokkain seurauksin. Se olisi totuuden torjuntaa totuuden nimissä.
Ylpeys sokaisee silmät näkemästä, tukkii korvat kuulemasta ja pimentää sydämen oikeuttamaan mitä kipeämpiä juttuja. Mitä pidemmälle jatkaa, sitä kipeämmäksi touhu menee. Tämä tie pimenee pimenemistään. Silloin on kova tarve syyttää toisia siitä mitä itse puuhailee. Tästä tuli oikein pakonomainen rituaali meikäläiselle silloin, kun vaelsin suoraa päätä syvälle pimeyteen (mitä mustempaa, sitä parempaa, örisin tuolloin). Ei tarvitse olla edes saatananpalvoja joutuakseen pakonomaiseen ulkopuolisen syyllisen etsimiseen. Ulkokultainen hurskaus voi olla vielä petollisempi ansa. Mitä erinomaisempi on kuva omasta hyvyydestä, pyhyydestä ja oikeamielisyydestä, sitä vaikeampaa on enää nöyrtyä tunnustamaan omia virheitään. Silloin syntipukki on välttämätön.
Se on luonnolliselle ihmiselle mitä tyypillisin keino välttää kohtaamasta itseään. Hengellisyyden nimissä siitä voi tulla "jalo" virka veljien syyttäjän toimessa - ikään kuin Jeesus kutsuisi ketään sellaiseen tehtävään. Vaikka syytettäisiin toisia kuinka hienovaraisesti ja vaivihkaa, se ei rakenna yhteyttä, vaan tuhoaa sen.
Pahimmillaan homma voi lähteä lapasesta hurskaasti ja huomaamatta. Syntipukkisirkus on automaattiohjauksella toimiva vääristysrituaali, jossa ei nähdä mitä tehdään, ei kuulla varoituksia, ei ymmärretä aiemmin selkeitä tosiasioita, ei kohdata ketään - koska ei kohdata edes itseään. Se on kuin pakomatka parannuksen teosta. Sillä matkalla joku joutuu "palvelemaan" kohtaamattomuuden kaatopaikkana lähimmäistään - kaiken hyvän nimissä - paatumuksen kunniaksi. Silloin paras tapa palvella voi olla poistua mahdollistamasta paaduttavaa vääristyssirkusta.
Jumala voi uudistaa kovan sydämen, kirkastaa pimentyneen mielen, oikaista vääristyneen luonteen ja kasvattaa selkärangan, joka kykenee kantamaan oman vastuun ilman tarvetta raskauttaa toisia taakoilla, joita heidän ei kuulu kantaa. Eikä kanna toisten vastuuta kaikkien turmioksi. Tämä mahdollistaa ihmissuhteiden tervehtymisen, uskon kuuliaisuuden ja vastavuoroiset kohtaamiset.
Jopa entisen saatanan vääristämän misantroopin Jumala muutti totuuden rakkaudesta kiivailevaksi empaatikoksi. Tämä on hulvatonta monien ystävieni mielestä, joihin kuuluu uskovia ja uskosta osattomia.
Jumalan armosta öykkärin silmät ovat auenneet ajallaan ja kivisydän on saanut armon murtua ylpeydestään. Minulla ei ole ollut siihen minkäänlaista kykyä tai ansiota - kapinoin ja niskuroin kuin pässi. Silti Jumala armahti minua. Tätä armoa Hän tahtoo osoittaa jokaiselle, henkilöön katsomatta. Oma ylpeytemme vastustaa Jumalan armoa ja totuutta omaksi turmioksemme - joutuupa siitä kärsimään myös lähimmäiset. Siksi tarvitsemme anteeksiantoa - missä anteeksannosta on tullut totta, siellä ei syntipukkeja enää tarvita. (Hebr 10:18)
Tämä olkoon rakkaudellinen varoitus entisen hulluttelijan sydämeltä. Olkoon tämä myös armollinen rohkaisu kaikille, jotka kuulevat. Jos joillakin iskee jälleen tarve vääristää sanani kieroon, pyydän pysähtymään edes hetkeksi miettimään, miksi minua ei voi enää nähdä, kuulla, kohdata ja ymmärtää, vaan minusta täytyy vääristää irvokas irvikuva?
Sehän on sama kuin kieltäisi (aikaisemmin hyvin tuntemansa) lähimmäisen olemassaolon. Siinä samalla pyyhkäisee pois mielestään toisen ihmisarvon, vuosien muutoksen, Jumalan vaikuttaman kasvun ja hyvän työn. Mikä matto oikein yllyttää rakkaitani kieltämään uuden luomuksen ja Jeesuksen todistuksen? Onneksi on niitäkin, jotka näkevät, kuulevat ja ymmärtävät minua ilman tarvetta vääntöön. Kunpa enää yksikään ei menisi vääristelyn tielle! Kunpa sinne menneet tulisivat takaisin! En ole ainut, joka on hämmästellyt tätä vääristysirkusta, joka vain jatkuu milloin mistäkin suunnalta. Valitettavasti varsin läheltä. Ja se tekee siitä vielä tuskallisempaa. Kaiken aikaa armon ovi on auki - sitä vain ei näe silloin, kun kieltää tekevänsä sitä mitä tekee ja syyttää siitä toisia. On eri asia syyttää ja tuomita toisia kuin puhua avoimesti siitä, mikä meitä tuhoaa. Ensimmäinen syyttää, moittii, vaatii ja sivaltaa toisia sanoillaan - ja karkottaa muut luotaan. Toinen kuvailee sanoillaan asioita, ilmiöitä, tapahtumia, syy-seuraussuhteita ja tuhoisaa toimintalogiikkaa - tämä avartaa, varjelee ja vahvistaa toisiakin. Jopa uskosta osattomat ymmärtävät ja näkevät eron. Samoin valveutuneet uskovat.
On päivänselvää, ettei kukaan ihminen voi olla syyllinen siihen, mitä joku toinen tekee.
En voi olla syyllinen toisten toimintaan, vain omaani.
Minuun on turha kaataa omia varjojaan - ne eivät siirry minuun. Varjot vain kasvavat.
Minun niskaan on turha viskata taakkojaan - en ole sijaiskärsijä, jonka veri tuo sovituksen.
Olen kerrassaan kelvoton ja turmiollinen syntipukki - mitä pakonomaisemmin minuun viskaa vikojaan, sitä enemmän sydän paatuu ja pimenee. Vaikka kuinka vääristelisi, se ei muuta minua miksikään, siinä muuttaa vain omaa sydäntään. Eikä hyvään suuntaan.
Ja arvaatko, kuka siitä iloitsee?
No perkele tietenkin.
Sen ilveilijän valheita ei tarvitse kuunnella!
Kukapa muu yllyttäisi tällaiseen vääntelyyn? Nurinkäännön tuhattaituri yllyttää vääristelemään kieroon elävät todistajat ihmisten sydämissä. Ettei vain kukaan ottaisi todesta perkeleen petturia. Mitä vakavampi uhka, sitä armottomampi vääristyssirkus. Se lähti käyntiin vasta, kun vapauduin palvelemaan Jeesusta koko sydämeni Herrana. Niin kauan kun väärät herrat saivat hallita, käyttää, kuluttaa, polkea ja uuvuttaa elämääni, en ollut ongelma. Kun lopetin laittomuuden kynnysmattoilun, minusta tuli laittomuuden ihminen, väkivaltainen, itsekäs, paskapää, saasta, myötätuntokyvytön, rakkaudeton, katkera, kohtaamaton, katumaton, väärähenkinen, ihmisvihaaja, maalittaja, myrkyllinen, harhainen, ylpeä, eksyttäjä, itsepetosuskova, tekopyhä, kalkittu hauta ja luopio. Aika irvokas syytöslista (ja niin massiivinen, etten jaksa edes luetella).
Jos tuo syytösvyöry pitäisi paikkansa, uutta luomusta ei olisi. Sen sijaan olisin monin verroin pahempi kuin se Vanha Jenna. Ja se ei sodi vain minun todellisuudentajua vastaan, vaan kieltää monien muidenkin havainnot minusta. Ympärilläni olevat ihmettelleet kanssani, miksi ihmeessä olemassaoloni on niin sietämätöntä, että minusta pitää vääntää nurinkurinen irvikuva. Ikään kuin olisi rikos olla rehellisempi, myötätuntoisempi, aidompi ja ympäristöystävällisempi - ja saatanan vääristämä paskiainen on saatava takaisin?
Saatana haluaa vain varastaa, vääristää, hallita, kuluttaa, tappaa, piinata, tuhota ja orjuuttaa sieluja mukavilla valheillaan. Se valehtelee meille kivoja, hivelee egoa, lupailee suuria valheita saadakseen meidät tekemään turmion töitä toisillemme. Ja matto vieköön, millaisen paskiaisen se minusta vääristi! Sitä se tekee meille kaikille oikein mielellään. Ja saa paatumuksen tuntumaan helvetin mukavalta. Niin mukavalta, ettei siitä enää haluaisi herätä. Jos joku herättää, siitä loukkaannutaan (minä kävin kimppuun kuin raivohullu).
Silti Jeesus osoitti suuren laupeutensa minua kohtaan. Hänen armostaan saan olla elävä todiste: Jumalan armo ja totuus voi vapauttaa pahimmatkin öykkärit. Herääminen on mahdollista, vaikka olisi jo luisunut syvälle, syvälle, maton alaiseen maailmaan, jossa kaikki on ylösalaisin. Sieltä minäkin tulen. Sieltä minä kutsun muitakin tulemaan vapauteen. Jos vielä olisin itsekäs paskapää misantrooppi, en välittäisi kutsua ketään vapauteen valheen vallasta - varsinkaan, kun niskaani lentää vääristyspaskavyöryjä niiden taholta, joita rakastan eniten tässä maailmassa. Kun vihdoinkin voin sanoa tuon koko sydämestäni, saan kuulla olevani varsin nurinkurinen versio itsestäni - aivan kuin se entinen saatanan vääristämä paskiainen olisi saatava takaisin vaikka sitten väkisin, ettei joidenkin tarvitse katsoa peiliin ja muuttaa suuntaa. En lakkaa rukoilemasta heidän puolestaan.
Kiitos Jeesukselle, että Hän teki minusta ympäristöystävällisemmän - ja aidomman ihmisen. Hän yksin on tämän sielua kuljettavan aluksen kapteeni. Kaikki muut hallitsijat (myös oma ego) johtaisivat vain tyranniaan. Kristuksen Herruus johtaa vapauteen, jota en olisi tullut tuntemaan, ellen olisi rämpinyt läpi erilaisten orjuuden muotojen. Tuskalliset kokemukset monenlaisten kahleiden vankeudesta tekivät mahdolliseksi ymmärtää muita kahleiden sitomia ja väärien taakkojen raskauttamia. Orjuuden jälkeen Kristuksen vapaus kirkastui - samoin se kallis hinta, jolla meidät on vapaiksi ostettu. Hänen antamansa kuorma on sopiva ja keveä kantaa. Hän ei pakota eikä vaadi, vaan osoittaa armoa ja rakkautta silloinkin, kun kämmäilen. Hän ei murskaa, vaan nostaa, kantaa ja pelastaa. Hän vaikuttaa minussa tahtomista ja tekemistä hyvän tahtonsa mukaan, sielujen pelastukseksi. Omassa voimassani en voisi kuin niskuroida ja hullutella.
Jos olemassaoloni tällaisena matottaa joitakin niin vietävästi, että minut pitää vääristää, vääristelkööt omalla vastuullaan. Vääristelystä huolimatta en voi vaieta siitä, mitä olen nähnyt ja kokenut.
On monia, jotka tahtovat kuulla kummajaisen empiirisiä havaintoja helvetillisen elämän koulusta. On monia, jotka kaipaavat toivoa, selkeyttä, ymmärrystä, vertaistukea ja rohkaisun sanoja - siis elävää todistusta elämän raadollisuuden keskelle. Viime aikojen kohtaamiset ovat tuoneet esiin syvän tarpeen: tulla nähdyksi, kohdatuksi, kuulluksi ja arvostetuksi ilman paineita vääntäytyä johonkin muottiin toisten mieliksi. Vastavuoroinen dialogi on arvokas lahja, joka ei täytä tilaa itsellään eikä jätä toista tyhjäksi, mutta taakkojen raskauttamaksi. Se antaa molemmille tilan olla, kohdata ja tulla kohdatuksi. Yhä uudestaan olen kuullut samaa: täällä kaivataan rohkeaa rehellisyyttä, jossa ei tarvita tekopyhyyden turvaliivejä.
Kaivataan Jeesusta, joka elää omiensa keskellä - ilman kohtaamattomuuden kulissiteatteria. Jeesusta, joka ei halveksi luotujaan, vaan, kutsuu vangittuja vapauteen ja osoittaa armahtavaisuutta synnin raskauttamille, murtuneille sieluille - henkilöön katsomatta. Jeesusta, joka vaikuttaa rohkeutta tuoda päivänvaloon valheen, joka meitä pyrkii eksyttämään johtaakseen siinä elävät tuhoon - mukavuuden, hyvyyden, helppouden ja ihmisjärjen mieltymysten nimissä. Jeesuksen, joka rakastaa jokaista ihmistä, eikä tahtoisi yhdenkään jäävän vangiksi salakavalaan laittomuuden lakaisuvaltaan, joka piilossa toimii (ja yllyttää loukkaantumaan aina, kun piilopahuus uhkaa paljastua).
On monia, jotka eivät ole loukkaantuneet kuullessaan kantapään kautta opittuja varoittavia esimerkkejä kieroutuneiden dynamiikkojen vaaroista, maton alle lakaisun mielenlaadusta, pyhitetyn pahuuden toimintamekanismeista ja itsepetoksen äärimuotojen vaaroista.
Jopa uskosta osattomat ovat tunnistaneet eron tuhoisan toiminnan ja persoonan välillä. Satiiriset keinoni kuvailla piilopahuuden mekanismeja ei ole ollut loukkaantumisen aihe arjen kohtaamisten keskellä. Päinvastoin niistä on innostuttu - jopa juopporannalla.
Tässä muutamia lausahduksia arjen keskeltä:
"Tuo on osuvasti kuvattu, vihdoinkin joku sanoo sen ääneen."
"Olen nähnyt tuon ilmiön - en vain ole osannut sitä nimetä."
"Maton alle lakaisu on ollut meidänkin perheen juttu. Kun minut lakaistiin, mitäpä sitä tekisi hukuttaakseen tuskansa? Viinaa ja lääkkeitä, huumeitakin menee."
"Tekopyhyyden turvaliiviteatteri - nyt sanoit jotain, mikä on vaivannut minua pitkään. Pitääpä kirjoittaa tuo ihan ylös."
"Onpa helpottavaa kuulla, kun vihdoinkin joku sanoo, minulle nämä sanat: sinun ei tarvitse toimia toisten mieliksi tavalla, joka tuhoaa itsesi."
"Näyttää siltä, että matto on levinnyt vähän joka suuntaan - onko enää seurakuntaa, jossa ei lakaista maton alle ongelmia?"
"On sairasta polkea toisten rajoja rakkauden nimissä. Mikä rakkaus tuhoaa toisen ja tuomitsee syylliseksi sen, joka ei alistu enää tuhoutumaan toisten mieliksi?"
"Peljättävää pyhyyttä. Miten tuollaiseen tilaan voi edes päätyä?"
Omakohtainen kokemus paatumuksen syväpäädyn syöksylaskusta on kääntynyt hyödylliseksi opiksi itsepetoksen vaaroista. Samoin se on auttanut muitakin näkemään, ettei ihminen ole yhtä kuin se vääryys, jota hän on eksynyt tekemään. Itseironinen satiirini on vapauttanut muitakin näkemään tuhoisan paskan koomiset puolet. Rehellisistä kohtaamisissa olemme kohdanneet ja käsitelleet paskaa ilman tarvetta tuomita ihmisiä paskaksi. Päinvastoin olen puolustanut paatuneimpienkin ihmisarvoa. On eri asia käyttäytyä paskamaisesti kuin olla paskaa. Meikäläinenkin oli ennen aikamoinen paskiainen, kunnes Jeesuksen armosta vapauduin olemaan empaattinen kummajainen. Tämä antaa toivoa muutoksen mahdollisuudesta. Myös niiden vaikempien tapausten kohdalla, joihin itse kukin törmää matkan varrella - tai joka törmäilee toisiin ja teutaroi menemään kuten minä aikoinaan.
Se, mistä Jumala minut on pelastanut, on elävä todiste muutoksen mahdollisuudesta pahimmillekin ääritapauksille. Tämä todistus on tarkoitettu annettavaksi ihmisille, henkilöön katsomatta. Jokaisella on vapaus valita kuulla tai olla kuulematta. Ja vaikka ei itse kärsisi kuulla, ei olisi hyödyllistä yrittää estää muilta mahdollisuutta kuulla sitä, minkä itse torjui. Koko jutun pointti on Jeesuksessa, meikäläinen on vain astia, joka ei mitään voisi ilman Jeesusta. Jeesuksen rakkaus on sytyttänyt sydämeni kiivailemaan sielujen pelastuksen puolesta. Se on avartanut myötätuntoisen näkökulman muillekin: paatuneimmatkin tapaukset ovat arvokkaita ihmisiä, joita Jumala rakastaa - eikä siksi voi hyväksyä pahaa, joka tuhoaa Hänen rakkautensa kohteet.
Tulin kipeästi kokemaan, miten mukavantuntuinen valhe voi orjuuttaa sielun, turmella luonteen ja pimentää mielen kuvittelemaan voivansa tehdä mitä haluaa ilman seurauksia. Tee mitä tahdot - tai oikeastaan: tottele isäntäsi tahtoa, niin pääset helpommalla/säilytät mukavuuden/vältät vastuun/saat hallita = siis olla tyranni. Alussa se vielä oli "mukavaa", mutta mitä pidemmälle menin, sitä ilmeisemmäksi tuli, etten ole se, joka hallitsee, vaan jota hallitaan kuin orjaa. Se oli niin sietämätön ajatus ylpeydelleni, että piti valehdella itselleen entistäkin enemmän - ja ympäristö kärsi siitä. Tein kauhistuksia ja aloin inhota yhä enemmän sitä, mitä tein. Silti pakenin totuutta kuin ruttoa. Vihasin itseäni niin syvästi, että itsetuhoisuudesta tuli elämäntapa. Tai kuolemankierre, jossa itsetuhon konstit olivat monipuolinen kokonaisuus. Niillä keinoilla moni lähti ympäriltä ensi yrittämällä, jopa vahingossa tai toisten "avustamana" (pakottamana) - silloin Jumalan varjelus tuntui epäreilulta. Niinpä kapinoin lisää. Nyt olen kiitollinen ja tahdon elää koko elämäni Jeesukselle, joka on varjellut hullun elämäni varmalta tuholta niin monesti, että olen jo seonnut laskuissa. Hänellä oli parempi elämä annettavana, johon sisältyy myös tarkoitus - ei vai minua, vaan muitakin varten. Vapisen ajatellessani, mitä minä hullu menikään tekemään! En voi kyllin kiittää, enkä käsittää Jumalan armollista aivoitusta. Jopa pimeimmät vaiheeni kääntyivät tärkeäksi opetukseksi, joita ilman en voisi ymmärtää toisten kipuja ja kahleita syvällisesti.
Ilman helvetillisen menneisyyteni kohtaamista en tietäisi, mistä Jumala minut pelasti ja miksi tarvitsen armoa. Jos olisin lakaissut menneisyyteni maton alle, en olisi päässyt eteenpäin, en olisi oppinut kokemuksistani, en olisi vapautunut kahleistani, olisin jäänyt sokeaksi ja kyvyttömäksi tuntemaan myötätuntoa ketään kohtaan. Kohtaamattomuudessa katseeni ei olisi kirkastunut näkemään niin kuin minut on tarkoitettu näkemään - Jeesuksen silmin, Jeesuksen mielenlaadun tuntemisesta käsin. Ilman Häntä en näkisi näkymättömiä ajallisen keskellä, enkä ymmärtäisi hengellisiä asioita - ne olisivat hulluus. Ilman jo vuosikymmenen jatkunutta työskentelyä kipeiden kokemusten äärellä Jeesuksen hyvä työ minussa olisi hukkunut kohtaamattomuuden maton alle. Jos olisin totellut ihmisiä, en tietäisi mitään siitä, mitä minut on kutsuttu elämään todeksi.
En tullut turhaan kokemaan, kuinka itsepetos vääristää sydämen hitaasti, mukavasti, helposti ja huomaamatta. Koska tulin tuntemaan valheen vaarat, miksi en varoittaisi niistä toisia? Sehän olisi itsekästä ja rakkaudetonta, jos vaikenisin, vaikka näkisin muiden olevan menossa suoraa päätä mukavantuntuiseen vaaraan. Jos kukaan ei varoita, evankeliumin valkeus pimenee. Ja mitä mattoa me sitten tehdään? Ylistetään itseämme autuaaksi asenteella: ei tämä meitä koske - syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme?
Mukavakin itsepetos on juuri sitä synnin pettämänä paatumista, josta Raamattu meitä varoittaa Hebr. 3:12-13. Samoin Sana kehoittaa varoittamaan, kehoittamaan, varustamaan ja vahvistamaan toinen toisiamme. Olisi tottelemattomuutta vaeta silloin, kun se johtaisi omantunnon ristiriitaan. Siitä ei voi vaieta, mistä on kutsuttu todistamaan. Tarvitaan niitäkin, jotka haistaa pimeyden metkut jo kaukaa ja varoittaa siitä, mikä tuhoaa sieluja salaa, vieläpä hurskaasti Jeesuksen nimessä. Jopa uskosta osattomat ymmärtävät sen - ja pitävät sitä jopa arvokkaana lahjana.
Vääristymistä vaikeneminen olisi välinpitämättömyyttä - varsinkin, jos näkee, kuinka mukava valhe pukeutuu pyhyyteen ja vetää Jumalan rakastettuja mukanaan Jeesuksen nimi suojanaan. Se ei ole hyökkäys ihmisiä vastaan, vaan sielujen varjelukseksi tarkoitettu palvelutehtävä. Moni näkee sen lahjana. Joillekin se on myrkkyä. Niin se oli minullekin silloin, kun vihasin totuuden valkeutta. Vastustin avoimesti Jeesusta. Kohtaamaton kulissihurskaus pistää kapinan vielä kierommaksi: Jeesuksen nimessä vihataan totuutta, halveksitaan Jeesuksen Hengen työtä toisissa - siis Jeesusta itseään. Se viha ei ole henkilökohtaista vihaa ihmistä kohtaan. Se kohdistuu siihen Herraan, joka sydäntä hallitsee. Kun Kristus saa olla sydämen Herra, ihminen on vapaa. Sen tulisi olla ilo - monille se onkin - mutta joillekin se on niin hirveä loukkaus, että toisen olemassaolo täytyy hävittää. Jos ei voi enää hallita toista herrana, toista ei ole enää olemassakaan. Tilalle rakennellaan nurinkurinen narratiivi, johon totuuden nimissä kaikkien tulisi uskoa.
Pyhä petos ajaa vääristelemään ilmeisiä tosiasioita Jeesuksen nimessä, jotta oma tahto olisi oikeassa ja joku toinen aina väärässä.
Tätä meikäläinenkin duunaili pimeydessä - ahkerasti. En vain onnistunut saamaan aikaan kovinkaan vakavaa haittaa evankeliumille. Ja nyt näen, kuinka tätä samaa tahtoa noudatetaan hurskauden nimissä, oikeaoppisesti ja täysin varmana siitä, että ollaan hyvällä ja oikealla asialla. Vaikka poljettaisi lähimmäisiä salaa, tuomittaisi syyttömiä syylliseksi ja julistettaisi syylliset viattomiksi. Vaikka peiteltäisi pimeyden töitä pyhän kohtaamattomuuden maton alle ja oikeutettaisi viskellä vastuuta väärille harteille - ollaan silti niin oikeassa uskossa, ettei enää osata erehtyä. Vaikka syytettäisiin aina toisia ja halveksittaisi Jumalan työtä toisissa - eletään silti armosta. Mutta eihän armossa elämisen tulisi johtaa toisten hienovaraiseen syyllistämiseen ja tuomitsemiseen? Käsittääkseni Jeesus ei antanut omilleen veljien syyttäjän virkaa.
Tämä "armo" ei tunne katumusta eikä kaipaa vapautusta, vaan tuomitsee vapautumisen itsekkyydeksi ja projekteeraa kohtaamattoman syyllisyyden vapautuneen lähimmäisen viaksi.
Tämä on syntipukkisirkus, joka ei tunne armoa yhtäkään sielua kohtaan.
Se ei auta ketään vapautumaan vääryydestä, vaan vangitsee vääristelemään kieroon todellisuutta voidakseen välttää epämukavan totuuden paljastumisen. Tähän ei päädytä hetkessä, vaan pitkällisen prosessin seurauksena. Kun epämiellyttäviä tosiasioita lakaisee maton alle tarpeeksi monta vuotta, lopulta pyhyys pimenee. Tässä pyhyydessä "rakkaus ei tunne rajoja", vaan polkee toisten rajat - ja loukkaantuu, jos toinen ei alistu enää kynnysmattoilemaan ihmisten mieliksi.
Tällainen hurskaus on kuin hengellistä välineurheilua, jossa lähimmäistä kulutetaan salaa oman mukavuuden kunniaksi - ja tehdään se vieläpä niin kierosti, että lähimmäinen luulee itse halunneensa kantaa vieraita ikeitä hyvinvointinsa, omantuntonsa, mielenyerveytensä, todellisuudentajunsa, kutsumuksensa ja jumalasuhteensa kustannuksella. Tällaiseen orjuuden ikeeseen Kristus ei kutsunut ketään. Silti sitä kaupataan kristillisten hyveiden nimissä vilpittömille, auttamishaluisille, myötätuntoisille ja pahaa aavistamattomille Jumalan lapsille. Vieraiden ikeiden viskely on peljättävän tehokas keino estää muita palvelemasta Jumalaa Hänen tarkoituksensa mukaan. Elävän Jumalan palveleminen ei uuvuta sieluja salaa elävältä. Vaikka väsymme, emme uuvu - koska Jeesus vie meidät myös lepäämään. Ei ole rikos vetäytyä aika ajoin yksinäisyyteen - on rikos tuomita itsekkyydeksi kahdenkeskeinen ajan viettäminen Herran kanssa. Luonnollinen levon tarve tuomitaan siellä, missä lähimmäinen nähdään kulutustuotteena.
Olin tällaisen orjuuden ikeessä vuosia - enkä edes tajunnut, miten monessa suhteessa elämäni oli vangittu tuhoutumaan toisten mukavuuden alttarille. Jos olisin jäänyt ihmisten mieliksi loppuunkulutettavaksi, en olisi voinut elää todeksi kutsumustani Kristuksen todistajana. Se olisi tehnyt tyhjäksi Jumalan aivoituksen elämässäni. Ja se olisi vaikuttanut ties kuinka moniin ihmisiin, joita minut on tarkoitettu kohtaamaan.
Ihmisten orjuudessa en ollut vapaa kohtaamaan toisia. Eipä minulla ollut siihen voimavarojakaan. Elin kroonisen uupumuksen kierteessä kantaessani harteillani turmiollista taakkaa toisten paatumuksen hyväksi. Ja mitä tapahtui? Kieroutunut toiminta meni vain kieroutuneemmaksi. Vastuuttomuus sai yhä julmempia piirteitä. Parannusperformanssit seurasivat toisiaan ja totuuden kohtaamisesta tuli joka kierroksella yhä teennäisempi farssi. Muutokseen ei ollut motivaatiota, koska kaikki kohtaamaton pimeys oli viskattu minuun. Voi, kunpa olisin tajunnut jo aikaisemmin! Auttaminen kohtaamattomuuden kaatopaikkana ei auta ketään. Se mahdollistaa paatumusta.
Tämän oivaltaminen oli todella kipeää, mutta vapauttavaa. En voinut enää jäädä kynnysmattoilemaan rakastamieni ihmisten paatumuksen mahdollistajana. Rajojen vetäminen ei suojellut vain omaa elämääni, vaan avasi mahdollisuuden vapautumiseen muillekin. Jos olisin jäänyt kynnysmattoilemaan, olisin jäänyt mahdollistamaan kaikkien osapuolten tuhoa. Vaikka muutuin hurskaan halveksunnan kohteeksi ja rehellisyyteni tuomittiin väkivaltaiseksi ihmisvihaksi, entisenä misantrooppina tiesin, ettei sellaiset syytökset ole totta. Misantrooppi ei välittäisi edes varoittaa valheen vaaroista toisia, vaan nauttisi salaa katsoessaan kun kaikki hukkuvat yhdessä pyhään piilopaskaan.
Pyhitetty kohtaamattomuus voi johtaa varsin nurinkuriseen hurskauteen. Siinä totuus lakaistaan maton alle aina, kun se ei miellytä. Maton alle lakaistaan myös ongelmat, vääryydet ja lähimmäisten hätä. Se on muka anteeksiantoa! Eikä asiaan saa enää koskaan palata! Ikään kuin anteeksianto edellyttäisi muistin amputointia, pakonomaista unohtamista ja totuuden torjuntaa. Mikä maton alle on lakaistu, se maton alla pysyköön - ja jatkukoon kaikessa hiljaisuudessa.
Lähimmäisen olemassaolo uutena luomuksena kielletään, kun tätä ei voi enää hallita oman mukavuuden mukaan. Niinpä rajani tuomittiin itsekkyyden synniksi ja vapauteni kapinaksi. Kun lopetin laittomuuden kynnysmattoilun, minusta tulikin laittomuuden ihminen! Kun en jäänyt Jumalan palvelun nimissä tuhoutumaan kohtaamattomuuden kaatopaikkana, minusta tuli luopio. Todellisuudessa olen luopio vain, jos katsoo asiaa pimeyden näkökulmasta. Jos se on luopumusta, ettei enää ohita todellisuudentajuaan, eikä suostu toimimaan vastoin omaatuntoaan, mistä siinä oikein luovutaan? Valheesta. Ei ole luopumusta kieltäytyä antamasta tukahduttaa todistustaan ja häväistä kutsumustaan kaikkien turmioksi.
Missä olemassaoloni on enää halveksittava irvikuva, ei olisi hyödyllistä jäädä vääristelyn vaikutuspiiriin. Se "auttaisi" vääristelyyn eksyneitä vääristelemään lisää, lisää ja lisää. Missä hurskaasti murskataan valheen voimalla niitä, joiden olemassaolo häiritsee mukavaa "rauhaa", siellä on perusta on vinossa - tai kääntynyt jo ylösalaisin. Mikä rauha se on, joka häiriintyy siitä, jos joku vapautuu kuolemasta elämään ja kehtaakin tuoda valoa pimeyteen? Se ei ole Jumalan rauha, vaan kuoleman rauha. Sen tunnistaminen on mahdollisuus korjata vinoutuma. Jos vinoutuman olemassaolo kielletään ja lakaistaan maton alle, on vaarana, että matto peittää kaiken. Ja maton alle mahtuu. Sinne mahtuu kokonainen maailmankuva, nurinkurinen armoteoligia, jossa se ei ollutkaan täytetty, vaan tilalla on: "Se on lakaistu! Niinpä enää ei tarvitse kohdata, ei nähdä, ei kuulla eikä ymmärtää mitään, mikä uhkaa mukavuutta, häiritsee riettaan iloista armon ilmapiirä ja saa kulissit rakoilemaan." Ei saa paljastaa sitä piilopahaa, joka turmelee salaa sieluja ulkoisesti hurskaalta näyttävän rakennelman takana.
Koko rakennelman idea on: mukavan tuntuinen pakokapseli todellisuudesta.
Jos epämukava totuus omaantuntoon kilahtaa, se nopeasti maton alle livahtaa.
Totuudenpuhujat tuomitaan rauhanrikkojiksi siellä, missä epämukavia totuuksia on lakaistu maton alle niin pitkään, ettei enää huomata, mitä tehdään. Kohtaamattomuudessa on juuri tämä ongelma: ei nähdä, ei kuulla, ei ymmärretä. Ilmeisesti usko ei tulekaan kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen Sanan kautta - vaan usko tulee kuuroudesta ja kuurous oman oikeassa olemisen kautta.
Jos Jeesuksen Henki toimii tavalla, joka ei miellytä - kielletään: "Ei tuo ole Jumalasta. Ei Jeesuksen Henki toimi noin. Ei Jeesuksen seuraaja voi puhua noin / ei voi toimia noin / ei voi pukeutua noin / ei palvella noin / ei voi olla kutsuttu tuollaiseen tehtävään / ei voi elää noin / ei voi olla tuollainen." Jos totuus torjutaan yhä uudestaan, ei huomatakaan, kun joudutaan kieltämään Jeesus lähimmäisessä. Mukavasta parannuspakokapselista voi tulla sydänten vankila, josta ei saisi enää kukaan puhua. Ei saisi kutsua vapauteen niitäkään, jotka tahtoisivat vapauteen.
Vaikka yleisesti tunnettua on, että herätys alkaa, kun valheet paljastuvat - kohtaamattomuus loukkaantuu, jos joku nimeää pimeyden työt. Kyllä hurskaasti herätystä rukoillaan mutta sitten kun herätys alkaa, niin johan se lakaistaan maton alle livakkaan. Kohtaamaton kulissihurskaus kääntää herätyksen ongelmaksi ja peittelee pimeyden töitä vedoten armoon ja rakkauteen. "Rauha, rauha, vaikka ei rauhaa ole."
Valheen "rauha" vaatii vaikenemaan totuudesta armon nimissä. Se kieltää kohtaamasta pahan todellisuutta ympärillään ja omassa sydämessään - Jeesuksen nimessä. Pitäisi vain katsoa Jeesukseen ja lakata pahaa näkemästä. Mutta jos katsoo Jeesukseen niin kuin Raamattu sanoo, siinä valossa oman tilan turmiollisuus paljastuu, samoin ympäristön pahuus. Silloin ei enää näe itseään niin kuin fariseus temppelissä: muita parempana.
Jumalan pyhyyden edessä näen oman syntini ja Hänet, joka sovitti syntini. Jos siis katsoo Kristukseen, silloin näkee Hänet, näkee itsensä, kokee sovituksen, näkee toiset, tuntee hädän sieluista ja antautuu palvelukseen. Tämä prosessi on tunnettu parannuksena, sitä on pidetty elintärkeänä sielujen autuuden kannalta läpi kirkkohistorian. Mutta nyt tilalle on tullut toisenlainen, mukavampi "katse Kristukseen", joka kieltää kohtaamasta itseään Kristuksen valkeudessa, tuomitsee katseen kirkastumisen eksytykseksi, vaientaa varoitukset ja kieltää näkemästä pahan todellisuutta. Pahan tunnistaminen onkin pahan kaivelua. Pahan tunnustaminen onkin negatiivista henkeä. Pahan nimeäminen onkin pahan puhumista toisista. Pahan vaaroista varoittaminen onkin pahantahtoista ihmisvihaa.
Mitä mattoa?
Jos kukaan ei tunnista pahaa, ei tarvita myöskään Sovittajaa. Näin ristintyö pimennetään, ettei loukata ketään.
Positiivisuuden nimissä amputoidaan erottelukyky. Samalla pimentyy evankeliumin ydin: Kristuksen risti. Jos pahan todellisuutta ei saisi nähdä, eikä siitä saisi puhua, silloin ei voida saada todellista apua pahan ongelmaan.
Jos ei saisi enää tehdä näkyväksi sitä, miten meitä eksytetään, kuinka voisimme oppia erottamaan valheen totuudesta? Silloin estetään näkeviä näkemästä ja sokeutetaan sydämet. Silloin olemme helposti kontrolloitavia, helposti poljettavia ja helposti käytettävissä vieraiden ikeiden kantajina kaikkien turmioksi. Vaikka meidän tulee kantaa toistemme kuormia, kaikkia kuormia ei kuulu kantaa. Jokaisella on myös kuormat, jotka itse kunkin on itse kannettava. Vastuun rajojen tunteminen on terveen uskon elinehto. Jos vastuun rajoja ei tunneta, niitä rikotaan. Se on kuolemanvakava asia kristillisen vapauden, lähimmäisenrakkauden ja totuuden kuuliaisuuden kannalta.
Vieraiden ikeiden painon alla on mahdotonta palvella Jumalaa koko sydämestään - koska sydäntä hallitsee toiset herrat. Väärien taakkojen alle on uupunut moni Jumalan palvelija. Vieraiden ikeiden taakka voi olla niin raskas, että se vie lopulta hengen. Olin itsekin hilkulla kuolla mielivaltaisten taakkojen alle. Se on johdonmukainen seuraus siitä, mitä tapahtuu, kun viskelee taakkoja lähimmäisen harteille ja lähimmäinen kantaa, koska on muka julmaa vetää rajat, vaikka olisi kuolemaisillaan vuosien kroonisen loppuunpalamiskierteen päätteeksi.
Kieroutunut kuvio opetti, millainen henkinen helvetti rajaton rakkaus voi olla. Rajattomuuden keskellä rajat alkoivat kirkastua. Laittomuuden kynnysmattoilu opetti tuntemaan vastuun rajat (se oli peljättävä, kallis, kivulias ja hengenvaarallinen oppitunti).
Kun usein sanotaan, että "kantakaa toistenne taakkoja, niin te täytätte Kristuksen lain" unohdetaan usein se loppupuoli, jota ilman toisten taakkojen kantaminen voi olla kaukana Kristuksen lain täyttämisestä: "kunkin on kannettava oma kuormansa ". Jos näitä kuormia viskelee vääriin niskoihin, siinä rikotaan ihmisiä ja estetään terveeseen vastavuoroisuuteen ja totuuden rakkauden kuuliaisuuteen kasvu itseltä ja toisilta. Väärien taakkojen viskely on siitäkin vaarallista, että siinä lähimmäinen pakotetaan salaa kantamaan sellaisia taakkoja, jotka yksin Kristus on jo kantanut ja sovittanut. Se voi johtaa vaaralliseen kuvioon, jossa jonkun on tuhouduttava toisten taakkojen raskauttamana, jotta joidenkin ei tarvitsisi katsoa peiliin ja nöyrtyä katumukseen. Raamattu varoittaa juuri tällaisesta puuhailusta: "He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten harteille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellakaan liikuttaa." (Matt. 23:4)
On vaarallista vangita salaa toinen taakankantajaksi - vieläpä hirskauden viitta hulmuten, viaton hymy naamalla tai sääliin vedoten kaiken hyvän nimissä. Silloin ei tehdä mitään hyvää, vaan pidetään yllä pahaa, joka orjuuttaa tekijän orjuuttamaan toisia. Puhun nyt tällaisen kieroutuman äärimuodosta. Se on tärkeää tehdä näkyväksi, jotta emme päätyisi yhtä pitkälle. Muistakaamme, ettei kyseinen dynamiikka ole läheskään aina yhtä syvästi vääristynyt. Korjausliike on mahdollista niin kauan kun henki pihisee - toivon mukaan myös taakankantajassa. Olisi kaikkien kannalta hyödyllistä, ettei lähimmäinen kulu hengiltä joutuessaan kantamaan kahden tai useamman taakkoja harteillaan. Tämä kuvio voi mennä turmiollisempaan suuntaan, mitä pidempään se jatkuu. Ja kun se kroonistuu, siitä tulee Väärien taakkojen viskaamisen syndrooma, joka ei palvele elämää, vaan kuolemaa. Kun yksi kantaa mielivaltaista taakkaa, toisen ei tarvitse luopua vääryydestä, joka tuhoaa tekijän ja tekojen kohteen. Sen sijaan vääryys pyhitetään, taakankantajan ihmisyys poljetaan ja syyttömiä syyllistetään siitä, mitä tehdään. Syyttömästi syytetty ei voi olla syyllinen kuin omiin tekoihinsa. Hän ei siis ole absoluuttisen viaton uhri - sellaisia ei tässä maailmassa ole ollut muita kuin Jeesus. Vaikka olisin joskus joutunut uhriksi, olen myös ollut tekijä, jonka uhriksi ovat joutuneet usein juuri ne kaikkein läheisimmät - toisten teoista en voi olla vastuussa, omissakin on riittävästi. Siksi tarvitsen Krituksen armoa joka päivä, etten enää eksyisi mielettömyyteen.
Jos oma vääryys vieritetään toisen niskaan, silloin estetään mielenmuutos itseltä ja toisiltakin. Eikä tämä vaadi tietoista pahuutta. Siihen riittää haluttomuus kohdata mitään epämukavaa - varsinkaan omassa sydämessä. Sillä tiellä meikäläisestäkin tuli aikoinaan paatumuksen syväpäädyn syöksylaskija. Tein syväliukuni avoimesti. Se oli vaarallista silloinkin. Vielä vaarallisempaa siitä tulee, kun paatumuksen syväpäätyyn syöksytään armon varjolla, hurskaasti ja huomaamatta - Jeesuksen nimessä.
Pyhitetty pysähtyneisyys voi kätkeytyä taitavasti hurskauteen, mutta mitä pidempään se jatkuu, sitä ilmeisemmäksi sen epäaitous tulee. Olen nimennyt tämän ilmiön tekopyhyyden turvaliiviteatteriksi - joka osuu kuin matto lattiaan jopa uskosta osattomien mielestä. Hekin tunnistavat kohtaamattomuuden kulissihurskauden teennäisyyden. Ja valitettavasti liian moni on saanut hyvin ikävän kuvan kristillisyydestä tällaisen pyhyyden seurauksena. Kohtaamaton kulissihurskaus ei kohtaa toisia aidosti, vaan yläpuolelta tuomiten toisia syylliseksi siihen, mitä itse tekee - vieläpä Jumalan Sanaa lyömäaseena käyttäen. Sellainen Raamatun käyttö herättää syystäkin voimakkaita vastareaktioita. Se on kaukana terveestä omantunnon pistosta, jonka tulisi herättää katumus, johtaa synnintuntoon ja parannukseen. Ulkokultainen Raamatun käyttö antaa väärän kuvan Jumalasta. Se ei lähennä meitä Kristukseen, vaan vieraannuttaa tehokkaasti Jumalan Sanasta, jota me tarvitsisimme eniten voidaksemme elää lähellä Jeesusta. Jos emme anna Sanan kaksiteräisen miekan lävistää sydäntämme, emme opi tuntemaan kirjoituksia ja Jumalan voimaa. Ilman Hengen mielen tuntemista Jumalan Sanan aarteet jäävät meiltä tuntematta. Silloin Raamattu on meille pelkkää "käsky käskyn päälle, läksy läksyn päälle, hieman sieltä hieman täältä." Ja tietenkään Sana ei silloin koske meitä, vaan aina toisia.
Arjen kohtaamisten keskellä olen yhä uudestaan kuullut toisten kertovan samaa, mitä olen saanut itsekin osakseni. Evankeliumin nimissä heitä on "kohdannut" teennäiseen hymynaamariin kätkeytynyt kohtaamattomuuden kovettama sydän. Sen vierellä voi olla vilpittömiä, jotka sydämestään tahtoisivat auttaa, mutta eivät voi. Koska kohtaamaton hallitsee tilaa ja "hoitaa homman". Vilpittömät pidetään rekvisiittana, joiden valoa käytetään kätkemään kohtaamaton pimeys. Vilpittömien ei auta kuin totella, koska muuten perästä kuuluu. "Tottelemattomuudella" voi olla ikävät seuraukset. Jos ei tottele ihmisiä, voi menettää palvelutehtävänsä ja paikkansa. Ikään kuin se ei olisikaan Kristus, jota ainoaa tulisi Herranaan totella. Uskosta osattomat näkevät teeskentelyn läpi paremmin kuin arvaisikaan. Epärehellisyys on vihoviimeinen asia, mitä he kaipaavat. He elävät jo keskellä epärehellisyyttä. Jos hurskaat pyhät ilmentävät sellaista mielenlaatua, uskosta osattomat saavat kuvan, jonka mukaan Jeesuksella ei ole parempaa annettavaa kuin tämän maailman ruhtinaallakaan. Juuri siihen vihollinen pyrkiikin.
Kohtaamaton kulissihurskaus esiintyy pyhänä samalla kun halveksii toisia, hallitsee toisia ja uskoo olevansa muita pyhempi. Niinpä se saa jo valmiiksi synnintuntoiset tuntemaan olevansa liian syntisiä ja kelvottomia Jumalalle. Sellainen asenne ei kohtaa toisia samalta viivalta, ei välitä aidosti kuunnella, vaan ohittaa kysymykset ja lähimmäisen hädän armon nimissä. Ikään kuin kaikki järjestyisi, jos nyt vain lakaiset hätäsi maton alle, unohdat kokemuksesi anteeksiannon nimissä- ja äkkiä teet sen uskonratkaisun. Tämä ei ole evankeliointia sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan hienovaraista rokottamista evankeliumia vastaan. Se jättää jälkeensä vastenmielisyyden kaikkea kristillisyyttä kohtaan. "En halua olla missään tekemisissä sen teidän Jeesuksen kanssa" on yksi yleisimmistä lauseista tällaisen "saarnaamisen" seurauksena. Eikä ihme, koska ihmistä ei kohdata, vaan kohdellaan kuin projektia, josta on jo ennalta päätetty, mikä tulos kelpaa. Silloin ei jää sijaa Jumalan Hengen työlle, kun ihminen etsii omaa kunniaa ja hyötyä lähimmäisestään.
Muottiin ahtava uskonnollisuus vaatii muita olemaan sellaisia, kuin ihmiset haluavat. Tällainen asenne antaa sanattoman viestin: "et kelpaa Jumalalle jos et ole sellainen kuin odotamme." Ikään kuin Jumalalle kelpaisi vasta, kun ihminen hävittää yksilöllisyytensä toisten mieliksi. Tämä pyhyys ei voi sietää aitoja Jumalan kuvia, jotka ovat vapaita kasvamaan Kristuksen tuntemiseen sellaisina kuin ovat - synteineen ja vikoineen päivineen. Juuri syntiemme, vikojemme, haasteidemme ja haavojemme kanssa meidän tulisi mennä Kristuksen luokse voidaksemme vapautua. Mutta kohtaamaton kulissihurskaus vihjailee rivien välistä: "et sinä voi tuollaisena kelvata Jumalalle, sinun pitää ensin täyttää meidän odotuksemme hyvästä kristitystä - noniin, annapa meidän muovailla itsesi muottiimme mahtuvaksi, ehkä sitten kelpaat palvelemaan Jumalaa." Valitettavasti tässä touhussa mikään ei riitä. Vaikka vääntäytyisi miten mutkalle miellyttääkseen ihmisiä, aina löytyy moittimisen aiheita ja lisää vaatimuksia. Samalla sisäinen ihminen kuolee. Se on armotonta menoa.
Tekopyhyyden turvaliivit tunnistaa niiden sisäisestä onttoudesta. Asenne karkottaa ympäriltään nekin syntiset, jotka kaipaavat Vapahtajaa: Yläpuolelta tuomitseva, nenän vartta pitkin katsova, aina oikeassa oleva, toisia alentuvasti kohteleva, Raamatulla päähän lyövä, tyhjiä latteuksia hokeva, hiljaisia odotuksia huokuva, levoton ja kiireinen, nopeaan ratkaisuun painostava, parannusta vaativa, armon ehdollistava, helvetillä uhkaava, hurskaasti halveksiva, rakkauden sanoja julistava, mutta rakkaudeton, muotojumalinen ylimielinen.
Onneksi kaikki uskovat eivät ilmennä tällaista mentaliteetilla! Vielä on niitä, jotka eivät ole notkistaneet polviaan matolle.
Omavanhurskauden kovettama pyhyys on saanut monet uskosta osattomat toteamaan: "Jos tämä on Jeesuksen uskoa, en halua olla missään tekemisissä sellaisen Jeesuksen kanssa." Tai: "Jos tämä on rakkautta, en halua olla sellaisesta rakkaudesta osallinen." Tai: "Jos Jumala on tällainen, en tahdo tulla tuntemaan sellaista Jumalaa."
He ovat torjuneet vääristyneen uskonnollisuuden syystäkin - murheellista on, että samalla terve usko hämärtyy. Vääristyneen hengellisyyden seurauksena Jeesuksesta jää mieleen kammottava kuva. Ei ole ihan sama, millä mielellä me evankeliumia julistamme. Jos Jeesuksen palveljia sydämessään halveksii niitä, joita Kristus kutsuu luokseen, se ei käy järkeen.
Silloin ihminen työntää lähimmäistään pois Kristuksesta Hänen nimissään.
Tällainen hurskaus ei kutsu toisia evankeliumin vapauteen, vaan painostavaan huonommuuteen, jossa jo valmiiksi toivottomaksi tuomittu, syntien raskauttama sielu vajoaa epätoivoon. Tällainen "saarnaaminen" ei johda armon tuntemiseen, ei vapauta, vaan herättää vihaa Jeesusta kohtaan - koska Hänen nimissään tuomitaan toinen liian syntiseksi "pyhien yhteisöön". Eikä siihen tarvita sanoja - pelkkä toisia yläpuolelta halveksiva asenne riittää. Ikään kuin meillä olisi oikeus päättää, ketkä ovat kelvollisia palvelemaan Kristusta. Sehän on Jumalan paikan varastamista, jos alamme katsoa ihmiseen ja päättää, ketkä kelpaavat pelastukseen ja ketkä ansaitsevat joutua kadotukseen. Voi tällaista sokeutta! Ei Jeesus turhaan varoittanut karttamaan ulkokultaisuutta. Se oli synti, jota Jeesus vastusti kaikkein kovimmin sanoin - koska rakasti ulkokultaisen pyhyyden kovettamia sieluja yhtä palavasti kuin muitakin syntisiä.
Koska Jumala ei muutu, Jeesus rakastaa tänäpäivänäkin jokaista, olipa hän missä tilassa tahansa. Siksi meillä ei ole syytä paeta Häntä. Hän voi muuttaa kohtalomme - olipa kyseessä muotojumalinen, siivosyntinen, rikkinäinen, rikollinen tai paatunut öykkäri. You name it. Jopa helvetillinen elämä voi muuttua todistuksen aarreaitaksi Jeesuksen seurassa.
Hänen kanssaan voimme aina aloittaa alusta. Ei se mitään, vaikka kämmäillään ja erehdytään - ei meistä tule täydellisiä - mutta voi meitä, jos emme enää kykene erehtymään ja tunnustamaan langenneen luontomme taipumusta eksyä kämmäilemään. Sitten kämmäillään oikein urakalla.
Terveisin kokemuksen syvä rintaääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti