Hyvät ja iloiset asiat

Syksy on täällä.
Ja niin on masennuskin. Taas.
Masennus vie mielen alakulon maailmaan.
Synkkä ja myrskyinen syksy
Tuli ja iski jälleen.
Jenna yrittää löytää ilon aiheita elämästä.
Ehkä se vielä jotain löytää..
Saa nähdä.
Saattaa löytää
Tai olla löytämättä.
Löytääkö vai ei, sen näyttää
Uusi uljas tulevaisuus,
Jota Jenna elää NYT.

No joo.
Kyllähän niitä ilon aiheita on löytynyt.
Ylipäätään jo se, että Jenna on saanut kokea,
Millaista on tää "normielämäksi" kutsuttu elämä,
On hyvä ja iloinen asia.
Ehkä.
No on se.
Vaikka se välillä onkin niin vaikeaa ja jopa pelottavaa,
Se on silti hyvä ja iloinen asia.
Tavallinen arki ja terveet rutiinit,
Nekin on hyvä ja iloinen asia.
Uusi elämä on ihmeellinen.
Ei tarvitse enää vetää piikkiä suoneen
Ja paeta itseään ja todellisuutta.
Se todella on hyvä ja iloinen asia.

Jenna siis elää ja voi hyvin (kohtalaisesti).
Vaikka Jennan pitäisi olla kuollut.
Se on aika outo asia,
Ettei henki lähtenyt,
Vaikka olisi pitänyt.
Joitakin se saattaa harmittaakin,
Kun ei se narkki paska kuollut.
Joidenkin mielestä se voi olla hyvä asia.
Niin vaan asiat jakaa mielipiteet,
Ja mielipiteet jakaa ihmiset.
Ja ihmiset jakaa ihmisiä "parempiin" ja "huonompiin".
Vaikka eihän täällä kukaan ole toista parempi
Lopulta kaikki ollaan yhtä huonoja.

"Elämä on ainutlaatuinen, älä heitä sitä hukkaan!"
Sanoi se ääni silloin joskus, kauan sitten,
Kun Jenna yritti kuolla, vaan ei onnistunut.
Silloin Jenna tajusi,
Kuinka maailma on kaunis ja
Että jokaisen elämä on arvokas,
Oli se sitten kuinka kamalaa tahansa.
Ei olosuhteet, ei ihminen, eikä mikään voi
Koskaan riistää elämän arvoa.
Jokaisen elämä on arvokas.
Älä siis pieni ihminen
Ikinä luovuta.
Pahimmassakin tilanteessa
On paljon hyvää.
Sitä ei ehkä silloin näe,
Mutta myöhemmin sen voi nähdä.

Koettelemukset vahvistaa,
Älä menetä toivoasi.
Kukaan ei ole täällä turhaan,
Kaikella on tarkoitus.
Ehkä sillä pahallakin,
Voi olla jokin hyvä tarkoitus,
Vaikka se niin pahalta tuntuu.
Sen Jenna on oppinut.
Myös sen, ettei koskaan
Pidä antaa periksi.
Ei koskaan.

Toivoa toivottomuuteen

Moro. Täällä on mennyt vaihtelevasti. Niin vaihtelevasti, ettei meinaa pysyä mukana. Silti yritän. Yritän vaan jotenkin jaksaa. Masennus häiritsee ja on irrallinen olo. Tuntuu, etten kuulu mihinkään, tuntuu ettei mulla ole paikkaa tässä maailmassa. Se on vain tunne, en tiedä, mikä todellisuus on. Saa nähdä.

Mutta sellaisesta asiasta iloitsen, kun viime aikoina on tullut useita kommentteja lukijoilta, jotka sanoo, että ovat päättäneet lopettaa käyttämisen. Mun blogi on ollut heille avuksi ja olen jutellut muutaman lukijan kanssa ja ollut heidän tukena. Eilen lähti yksi lukija katkolle ja sanoi, että mun blogi on häntä inspiroinut. Kovasti toivon, että hän onnistuu! On todella mukavaa, kun on saanut olla tukena.
 Muistan sen yksinäisyyden, joka oli niin raskasta ja raastavaa silloin käyttöaikoina. Se oli kamalaa. En toivo sitä kenellekään. Muistan yhden aamun, kun olin taas aamupiikillä, ja TV oli päällä. Sieltä tuli Aamusydämellä niminen ohjelma, ja siellä kaksi entistä käyttäjää kertoi, kuinka olivat päässeet irti. Mä kuuntelin sitä samalla kun epätoivoissani etsin suonta. Itkin ja piikitin, ajattelin, et kunpa mä olisin tuolla puhumassa, enkä tässä vetämässä kamaa. Olin niin yksinäinen ja epätoivoinen silloinkin, mut mulla heräsi toivo. Ajattelin, et koska noi on päässeet kuiville, niin ehkä mäkin voin päästä. Se toivo antoi voimia jaksaa edes vähän paremmin.
 Siksi mä tahdon olla toisten tukena. Että heilläkin heräisi toivo ja eivät olisi niin yksin. Joten, mulle saa tulla juttelee. Koskaan ei kannata luovuttaa, aina on toivoa. Jos mun kaltainen toivoton tapaus voi saada elämänsä kuntoon, niin kyllä voi kaikki muutkin. Älkää koskaan luovuttako!! Jokaisen elämä on arvokas, ja niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa!

Kutsumattomat vieraat

Syksyn saapuminen tuo usein mukanaan kutsumattoman vieraan. Se koputtelee jo ovelle ja kovasti haluaisi päästä kylään, tuo ikävä, ahdistava tyyppi: Masennus. En todellakaan tahdo päästää sitä sisään.
Joka syksy sama juttu.
Vaikka en avaisikaan ovea, Masennus ei luovuta. Se koputtaa, hakkaa ovea ja usein se lopulta murtautuu oven läpi, ja silloin Jenna on kauhuissaan.
Menisi pois, tuo kutsumaton vieras.
Kyllähän se tietää, etten mä tykkää siitä yhtään.
Menisi vaan pois ja antaisi mun olla.

Usein Masennus ei tule yksin. Kun se saa oven auki, se kutsuu mukaansa myös herra herra Ahdistuksen ja Kamahimon. Ne eivät ole mitään mukavia tyyppejä. En tahdo nähdä niitä, en tahdo näitä kolmea mielipuolta luokseni. Ja vaikka en tahdo niitä luokseni, ne tulee silti. Väkisin tunkeutuvat tänne kiusaamaan mua.
Pelottava porukka, häipykää täältä!
Jättäkää mut rauhaan!
Mut vaikka miten yritän estää, ne yleensä tulee.
Ei ne kysy, et onko ok, jos ne tulisi käymään, ne vaan tulee välittämättä mun estelyistä.
Jättäisivät mut vaan rauhaan.
Menisivät vaan pois ja antaisivat mun olla.

Masennus sanoo: "Turhaa on yrittää vastustaa, tiedät itsekin et kaikki on turhaa, eikä ole järkevää tehdä mitään, ei millään ole mitään väliä.."
Ahdistus sanoo: "Ei tässä maailmassa voi elää rauhassa, kun kaikki on niin pelottavaa ja sua kytätään missä ikinä liikutkin. Elämä on pelkkää tuskaa, pelkkää tuskaa on elämä.."
Kamahimo sanoo: " Hanki kamaa, kamaa, KAMAA, niin kaikki helpottaa!"
Sanon kaikille yhteisesti: "Valehtelijat!!! Jättäkää mut rauhaan ja antakaa mun vaan olla!! En jaksa kuunnella teidän valheita! Turhia tyyppejä olette kaikki!"

Ahdistus

Miksi tapahtuu asioita, jotka sattuu? Miksi pitää tapahtua asioita, jotka estää mun toipumista, tai ainakin hidastaa sitä? Harmittaa. Harmittaa kun elämä järkkyy ja pieni mieli ei sitä kestä.
Oli tilanne, jossa luulin tai olin varma, ettei mulla ole enää kotia. Kolme päivää olin siinä tietoisuudessa, ettei mulla ole enää mitään, olen menettänyt ihan kaiken. Se oli kamalaa. En ole siitä selvinnyt vieläkään. Ja jo tätä ennen jouduin kokee inhottavan järkytyksen, jonka jälkeen on tuntunut, että alkaa viiraamaan päässä. Halusin jo oikeastaan kuolla, koska en kestänyt enää. Meni mielen tasapaino pois tolaltaan.
Sit tulikin vielä pahempi järkytys ja sen jälkeen on päässä vaan pyörinyt, ja tuntuu, et maa tai lattia katoaa alta, tuntuu et pohja voi koska tahansa romahtaa. Ja sit mä vainoilen, ettei kukaan voi musta tykätä. Koen itseni inhottavaksi ja huonoksi, ja se heijastuu siihen, mitä mä kuvittelen et muut musta ajattelee. Tuntuu siltä, ettei kukaan halua edes olla mun seurassa, koska musta ei voi ajatella mitään hyvää. Vainoilen, et kaikki vihaa mua. Se on ahdistavaa. On vaikea luottaa.
Ja pelko.
Pelko on myös yksi hallitseva elementti tässä ollut.. Pelko vihasta, pelko hylkäämisestä, pelko satuttamisesta, pelko pois joutumisesta, pelko kaiken menettämisestä, pelko sekoamisesta, pelko väkivallasta, pelko valheista, pelko yksin jäämisestä, pelko siitä, et mua vihataan, pelko elämisestä, pelkoa koen vähän kaikesta. Pelkään myös retkahtamista, vaikka voimakas vastenmielisyys onkin olemassa. Ajatuskin retkahtamista tuntuu niin ahdistavalta, joten miks mä pelkään sitäkin? Ihanko vaan pelon vuoksi pelkäät, sinä hölmö nainen?
Tahtoisin puhua, kertoa tarkemmin, mutta en voi. Se ahdistaa, kun tahtoisin kertoa, mutta en voi. Jos kerron, tulee hankaluuksia kuitenkin. Ihan kuin niitä jo ei olisi. Mä en vaan jaksa. Anteeksi, lukijat! Itkettää.. Kunpa vaan asiat menisi parempaan päin. Järjestyisi, selkeytyisi, tasaantuisi ja stabiloituisi.  Te, jotka uskotte, voitteko rukoilla mun puolesta? Minä en luovuta. EN LUOVUTA, EN ANNA PERIKSI.

Rauhaisaa ja mukavaa

Olen töissä. Odotan, että tabletin akku lataa itsensä käyttövalmiuteen, että pääsisin opiskelee. Nyt on menossa englanti. Edellisestä englannin kurssista sain arvosanan 8. Ihan jees siihen nähden et mulla oli toi englannin kieli ihan ruosteessa.

Mulla alkaa ensi kuussa taidepiiri ja sit alkaa myös uusi työjuttu: pääsen valokuvauskurssille! Siistiä! Ei meinaa malttaa odottaa. Mut kyllä se siitä.

Viime viikolla oltiin Kuusamossa. Käytiin Kuusamon suurpetokeskuksessa ja Rukalla. Siellä suurpetokeskuksessa oli paljon karhuja. Yksi melkein 500-kiloinen karhu flirttaili mulle! Se teki sellaisia liikkeitä, joita se tekee naaraskarhuille kiima aikaan ja katseli mua hyvin kutsuvasti.😆 Enkä ollut ainut, joka sen näki. Tilanne oli aika koominen. Erikoinen tapaus.. Jäipähän ainakin hassu muisto!
Rukalla kun käytiin, mulla iski korkean paikan kammo Juhannuskalliolla. Mentiin sen kallion reunalle, josta alkoi suora pudotus ja kun mä näin siellä alhaalla liikenneympyrän ja autoja, mä pelästyin sitä, kuinka korkealla oltiin. Pelko tuntui polvissa asti ja mä en hetkeen pystynyt liikkuu. Se oli aika siistiä, vaikka pelotti.
Sit mentiin Rukan huipulle. Hississä pelkäsin ihan sikana. Oli pelottavaa olla siinä tyhjän päällä vaijerin varassa. Hui. Onneksi vaijeri ei katkennut ja selvisin ylös asti. Siellä oli upeat maisemat. Alas tultiin kesäkelkalla. Se oli tosi hauskaa!
Kaiken kaikkiaan koko matka oli tosi hyvä. Tykkäsin olla siellä. Tykkäsin mennä matkailuautolla. Tykkäsin käydä Lapissa. Tykkäsin koko lomasta.

Viime aikoina on siis ollut ihan mukavaa. Vaikka olenkin tottunut vaikeuksiin ja ahdistaviin oloihin, ei tämäkään haittaa, että on mukavaa ja rauhaisaa. Se, et on mukavaa ja rauhaisaa, on paljon parempaa, kuin jatkuvat vaikeudet ja ahdistavat olot. Kyllähän niitäkin on, mut onneksi välillä saa levätä.
Mut jos mä alkaisin miettii vaikeuksia ja ahdistavia oloja, niitä tulisi ihan varmasti. Siksi en niitä ajattele, vaan keskityn nyt rauhaisaa elämään ja opiskeluun.

Se jatkuu. Edelleen. Mengelen opit ovat edelleen käytössä.

Taas on ollut juttua Loikalan kartanosta lehdessä. Siellä edelleen on toiminnassa samat saastaiset käytännöt kuin oli silloinkin kun mä olin siellä (vuosina 2004-2006). Edelleen siellä harjoitetaan systemaattista nuorten tuhoamista, vieläpä lastensuojelun nimissä!

Lasten turmelua se on, pelkkä irvikuva lastensuojelusta!

Ei oo meininki muuttunut Loikalassa näiden vuosien aikana.. Mua surettaa kaikki ne nuoret, jotka joutuu tuhoamisleirille tollaisiin paikkoihin. Loikala on maanpäällinen helvetti. Sellaiseen ei pitäisi kenenkään kasvavan nuoren joutua, ei edes niiden "suomen pahimpien nuorten", minkä leiman kaikki Loikalaan joutuvat saa. Ketään ei pitäisi kohdella noin ihmisarvoa loukkaavasti, noin sadistisesti ja julmasti kuin Loikalassa. Edes vankilassa ei toimita niin! Vankila on kuulemma paljon parempi ja helpompi paikka, kuin Loikala. Näin sanoo tyypit, jotka ovat itse lusineet, ja joille olen kertonut Loikalasta. Vankila on lastenleikkiä Loikalaan verrattuna.

Ne, jotka tota nuorten tuhoamista harjoittaa, ovat itse demonisoituneita, niiden saatanalliset toimintatavat kertoo, ketä ne palvelee.

Olen itsekin ollut Loikalassa ja valitettavasti tiedän, mistä puhun. Jouduin kokee sitä kaikkea julmaa ja nöyryyttävää, alistavaa ja mitätöivää kohtelua 2 helvetillistä vuotta. Voi niitä, jotka joutuvat olemaan siellä vielä pidempään!! Sen kahden vuoden aikana Loikalan työntekijät tuhosi mua niin perusteellisesti, etten ole vieläkään toipunut siitä. Edelleen siellä viettämäni aika näkyy ja tuntuu.. Kysyn vieläkin esim. lupaa lähes kaikkeen tekemiseeni, koen sosiaalisia paineita niin etten osaa toimia luontevasti, vältän ja koen pelkoa auktoriteetteja kohtaan, mun on vaikea suhtautua hierarkisiin ihmissuhteisiin, on vaikea luottaa, äärimmäisen vaikea luottaa ihmisiin, pelkään vieläkin, että mut halutaan alistaa ja tuhota, pelkään et mut halutaan "muokata mieleisekseen" ja säikähdän kun joku vähänkin korottaa ääntä tai sanoo käskevästi jotain. Olen siis tavallaan vieläkin Loikalan kahleissa..

En tahtoisi kenenkään joutuvan Loikalaan tai muihin vastaaviin tuhoamislaitoksiin. Sieltä ei todellakaan palata terveenä takaisin.

Mulla alkoi Loikalassa syömishäiriö ja ajauduin katkerana ja täynnä vihaa saatananpalvontaan. Myös mun huumeongelma räjähti ja paheni entisestään Loikalan jälkeen. Enkä ole todellakaan ainut, joka on näin oireillut Loikalasta päästyään. Jo Loikalaan mennessä olin rikki, siellä viettämäni ajan jälkeen olin totaalisen rikki, tuhottu. Enkä ole ainut!! Olen niin vihainen. Koen voimakasta vihaa sen takia, kun siellä kaiken aikaa tuhotaan nuoria! Tälläkin hetkellä! Ja mitkä rahat tossa hommassa pyörii. Ne tienaa kunnon omaisuuden tuhoamalla nuoria!!

Sairasta on tehdä bisnestä rikkinäisillä nuorilla, vieläpä lastensuojelun nimissä! Valtio maksaa miljoonia lasten ja nuorten tuhoamisesta Loikalan kaltaisille helveteille!
Eikö olekin sairasta?

Jo ennestään rikkinäiset nuoret huostaanotetaan ja suljetaan laitoksiin, joista moni on kuin Loikala. Ne saa isot summat rahaa jokaisesta nuoresta, joita ne tuhoaa sadistisilla käytännöillään. Mitä järkeä on tuhota jo ennestään särkyneitä nuoria, jotka ovat muutenkin herkässä iässä? Niin ei saisi toimia ketään kohtaan! Miten ihmiset voi olla niin sairaita, että lähtevät toteuttamaan tällaista? Onko kyse vaan rahasta vai onko tällä nuorten tuhoamisella jokin muukin tarkoitus? Oli syy mikä tahansa, silti kukaan ei saa tuhota ihmiselämää! Ei yhden ainuttakaan!

Loikalan harjoittama toiminta ei paranna ketään, päinvastoin se turmelee nuoren ihmisen elämän! Se ei tee ketään paremmaksi, vaan pahemmaksi.

h//www.iltalehti.fi/kotimaa/a/9b3550ec-4bca-4b63-87c1-94a3b27f8f84
Linkki juttuun Loikalasta.

Hulttis ja eläinystävät

Tänään oli hauskaa kun käytiin läheisten luona. Ne ei olleet kotona, mutta heti ovella vastaan tuli innokas koira. Se on aina onnellinen ja saa onnellisuuskohtauksen, kun näkee mut. En tiedä miksi eläimet tykkää musta niin kovasti. Koira hyppi innoissaan ja nuoli mun kasvoja, kellahti selälleen ja vinkui innoissaan. Se oli mukava vastaanotto. Kanalan kanatkin tervehti, kun tultiin pihaan. 😆
 Kävin koiran kanssa lenkillä, ja se oli ihan innoissaan kun pääsi ulos. Kun lähdettiin pihasta, moikkasin kanoja, ja kun ne näki mut, ne syöksyi porukalla innoissaan kanahäkin uloimpaan reunaan, lähelle mua.😁 Sanoin niille, et kohta tuon ruokaa. Toisen kanalan kukko kiekui mulle, kun käveltiin ohi. Sanoin sillekin, et kohta tuon ruokaa.
 Vaikka mulla on kipuja, pystyin juoksee varovasti koiran kanssa. Ilahduin itsekin koiran ilosta ja innostuin juoksee sen kanssa pieniä matkoja. Aina kun käydään lenkillä, mä juttelen sille. Vastaantulijat saattaa pitää mua hulluna, mut mä juttelen koiralle silti. Sekin tykkää siitä. Ja niin tykkää muutkin eläimet.🥰
  Lenkin jälkeen menin viemään ruokaa ekaan kanalaan. Kukko ja kanat innostui, kun näkivät mut, ja pyörivät kanalan oven läheisyydessä. Niistä näki, et ne ilahtui, kun menin niiden luokse. Juttelin niille hetken ja annoin ruokaa. Ensimmäisen kanalan kanat saatu tyytyväiseksi. 🐔😄
 Menin sit toiseen kanalaan. Kanat hyppi innoissaan ja jouduin työntää yhden sisälle, kun se oli ovella vastassa. Meinasi tulla syliin. Niistäkin näki, et ne oli iloisia, kun menin moikkaa niitä. Aina kun käyn läheisten luona, mul on tapana käydä moikkaa kanoja ja saatan viettää pitkiäkin aikoja niiden kanssa. Ne tykkää selvästi siitä, kun niille puhuu. Nytkin ne oli tyytyväisiä, kun kävin siellä. Toisenkin kanalan kanat saatu tyytyväiseksi. 🐔😁
 Tässä toisessa kanalassa on yksi musta kana, joka erottuu muista. Ne muut kanat syrji sitä mustaa kanaa. Mä oon usein sanonut niille kanoille, että eivät syrjisi mustaa kanaa, vaan ottaisivat sen porukkaan niin kaikilla olisi hyvä olla. Ennen tää musta kana oli aina ylhäällä orrella, ja muut kanat alhaalla. Nyt se oli siellä muiden kanojen seurassa, ja en havainnut syrjintää.
Oliko ne ymmärtäneet mitä mä olin niille sanonut? En ole varma, mut nyt ne on hyväksyneet mustan kanan porukkaan. Erikoinen juttu. Hyvä näin.
 Ei kanat tyhmiä ole, en pidä mahdottomana, etteikö ne voisi ymmärtää puhetta. Juttelen niille usein, ja joskus ne jopa vastaa mun puheeseen!😅 Sit ne välillä aukoo nokkaa samalla tapaa kuin ihminen puhuu.🤣 Se on hassua. Ne kuuntelee mielellään mun juttuja. Ja aina kun ne on vapaana ulkona, ne juoksee vastaan, kun ajetaan pihaan.😆 Se on söpöä! Ja kun mä sanon niille, et odottakaa, niin ne odottaa! Fiksuja kanoja.
 Kyllä eläimet on hauskoja! Mä niin tykkään niistä!🥰 Olen siis saanut ystäviä. Yhden koiran, kukon ja 8 kanaa.😁

Ärsyttävä ilmiö

 Mua ärsyttää kun niin moni pitää päihdeongelmaisia ja mt-ongelmaisia huonompina ihmisinä, vieläpä itseään huonompana, yhteiskunnan pohjasakkana. Jotkut menee vielä niin pitkälle, et ajattelevat, että "tuollaiset pitäisi tappaa". Se ei ole totta! Ne, jotka noin ajattelee, ovat itse alhaisia ja julmia. Kysyn vaan: tappaisitko oman lapsesi/läheisesi, jos hänelle tulee päihdeongelma? Haluaisitko itse, että muut toivoo sun kuolemaa, kun itse taistelet elämästäsi huumehelvetissä?
 Mt-potilaat  ja päihdeongelmaiset ovat ihan yhtä arvokkaita kuin muutkin. Ei ongelma tee ihmisestä huonoa, vaikka ongelma olisikin ikävä. On väärin tuomita kanssaihminen huonoksi jonkun ongelman takia. Ihan kuin hän ei itsekin kärsisi ongelmastaan, ja vielä enempi kärsimystä lisää se, kun muut tuomitsee toisen itseään "alemmalle tasolle". Kuka tahansa voi sairastua päihde- ja/tai mt-ongelmiin, joten turhaa on kuvitellakaan, että toiset olisi alempiarvoisia kuin toiset.
 Vaikka nää ongelmat oireilee erittäin ikävästi, sekään ei ole syy tuomita toista huonommaksi. Jokainen toimii joskus väärin, toiset urakalla tekee pahaa (mikä on hölmöä), toiset tekee pahaa hienovaraisemmin (hölmöä sekin). Toinen voi varastaa, olla väkivaltainen ja sekoilla paljon, toinen voi olla hyvin katkera, puhua pahaa toisten selän takana ja vihata lähimmäistään. Yhtä pahoja tekoja kaikki. 
 Vaikka teot on vääriä, se ei tee toisesta huonompaa. Kaikki me tehdään väärin, joten ei ole aihetta tuomita toista muka itseään huonommaksi. Se on valhetta ja itsepetosta, siinä ihminen haluaa kuvitella olevansa hyvä, parempi, paras, ja siksi korottaa itsensä toisten yläpuolelle. Vieläpä sellaisten "yläpuolelle", jotka ovat eläneet elämänsä huumehelvetissä, taistelleet elämästä ja kuolemasta, joutuneet näkemään ja kokemaan niin sairaita ja pahoja asioita, et psyyke hajoilee.. niin, ja ovat vielä saattaneet selvitäkin siitä kaikesta, saaneet elämänsä kuntoon.
 On todella noloa ja häpeällistä mennä korottamaan itseään sellaisten "yläpuolelle", joiden elämästä eivät tiedä paskaakaan. Nää itsensä korottajat on usein kokeneet paljon vähemmän kuin ne, joiden ylitse yrittävät itseään korottaa. Moni ei edes selviäisi siitä kaikesta hengissä. Joten turhaa on mennä korottelemaan itseään toisten yläpuolelle, se on ALHAISTA!

Linkki

Tässä linkki uuteen tekstiin
https://ahdasportti.blogspot.com/2019/07/syntisen-teksti-synnista.html?m=0

Miten menee

Vihdoinkin tuli aikaa kirjoittaa. Olen töissä ja pidän taukoa. Mietin mitä tekisin seuraavaksi. Olen viime aikoina piirtänyt paljon ja maalannut. Tän kuun lopussa alkaa kesänäyttely ja en ole vielä osannut päättää et mitä töitä sinne valitsen. Saa nähdä. Olen tullut siihen tulokseen, että taide ja muut harrastukset pitää mut kasassa. En varmaan osaisi käsitellä esim traumoja, jos en tekisi taidetta.
 Viime aikoina onkin ollut taas noi traumat käsittelyssä. Näen edelleen joka yö karmeita painajaisia narkkaamisesta, ja en enää jaksaisi niitä. Alkaa tulla mutta täyteen unissa narkkaamisesta. Ne unet on niin vastenmielisiä! Alan olla jo totaalisen kyllästynyt noihin uniin. Jopa unissa mä olen kyllästynyt. Ihmettelen vaan sitä, kun ei oo ollut kamahimoja vieläkään. Toivottavasti ei tulekaan.

Kävi sellainenkin asia, kun yks ilta pesin hampaita, niin selkä naksahti. Tuli uusi kipukohta edellisen yläpuolelle. Luonnollisesti kipukin voimistui. Ensimmäinen kipukohta on alaselässä oikealla, toinen on vasemmalla, yksi nikama ylöspäin. Kipu on samanlaista kummassakin ja ai että kun se säteilee hyvin jalkoihin. Onneksi on tuo hemmetin kipulääkitys ja niiden avulla pystyn tekee fysioterapiajuttuja. Jos sitä ei olisi, en voisi tehdä mitään. Toisaalta taas en haluaisi syödä lääkkeitä. Ainiin, Odotan vieläkin ortopedin yhteydenottoa.. Toukokuussa oli aika, ja nyt odotan yhteydenottoa jatkosta. Toivon, että selkä paranee. Paranemisesta tuli mieleen: sain viime viikolla tietää, ettei mulla enää ole C-hepatiittia! Se on parantunut! Vähänkö siistiä. Verikokeiden tuloksissa sanottiin: kokeesta selvisi että C-hepatiitti on parantunut, tulos: negatiivinen.

 Lisäksi mä koen niin voimakasta itseinhoa ja häpeää, pelkoa ja tuskaa, että niiden kanssa ei oikeen tule toimeen, eikä pystyisi elämään, mutta kun on pakko. Vainoilen et kaikki vihaa mua, vaikka mä todellisuudessa vihaan itseäni. Enkä oikeen edes pysty puhuu. Jotenkin on vaan vaikeaa. Vaikeaa sietää itseään. Miksi? Jos joudut kuulee, että olet täysin arvoton paska ja muuta vastaavaa, kyllähän se satuttaa. Toistuvasti se satuttaa ja tuhoaa enemmän ja enemmän. Sit alat pikkuhiljaa itsekin uskoa niin. Tiedän, ettei pitäisi uskoa, mutta kun toistoa on riittävästi, valhekin muuttuu todeksi. Kyllä me ihmiset ollaan kummallisia.

En enää ymmärrä itseäni, en elämää.
Miksi olen niin heikko, miksi olen voimaton?
Lannistunut, masentunut ja heikkomielinen.
Olen myös turha, miks mä edes olen täällä?
Kai heikollakin on oikeus elää? Onhan?
Mut jos olen kerran turha,
Niin mitä mä sit teen täällä?
Jos olisin turha, mua ei olisi.
Ei kukaan ole täällä turhaan, jokainen on arvokas.
Elämällä on tarkoitus, ei se ole turhaa.
Vaikka kaikki vihaisivat mua,
En ole siltikään turha, enkä arvoton.