Hulttis ja kanaystävät

Hulttis ja kanat yhdessä ovat.

Sieltä ne tulee moikkaamaan Jenskaa. Kanat on aina iloisia nähdessään minut.

 

Siinä olen antamassa niille herkkuja. Hemmottelen niitä varmaan jo liikaakin. :D

Kanat tykkää kaurakekseistä. Jopa Iivari kukko poikkeaa tavastaan odottaa, että muut saa ensin. 

Välillä meininki menee kaoottiseksi. Kanat hyppii ja syöksyy viemään paloja toisiltaan. Ne tykkää syödä kädestä. Se on niillee tärkeää.

 

Siinä Hulttis juttelee kanoille ja söpöstelee niitä.

Ja tässä Hertta-kana pyytää lisää keksiä. Vastaan näyttämällä käsilläni, että loppu, ei ole enää, saitte jo. :)

Nää on mulle rakkaita ja tärkeitä ystäviä. Sitä ei uskoisi, millaisen suhteen ja yhteyden kanoihin voi saada. Nämä kuvat ottanut ystäväni Rauno Pakarinen ihmetteli aluksi tätä mun juttua kanojen kanssa. Kun hän pääsi näkemään minut kanojen kanssa, hän alkoi päästä jyvälle tästä ihmeellisestä ystävyydestä kanojen kanssa. 

Iivari-kukko on komia kukko! Aina skarppina ja valppaana. Iivari on mulle tosi rakas ja myös Iivari tykkää minusta kovasti. Yhtenäkin päivänä kun menin ulos ja huutelin kanoja, sieltä juoksee pian kukko hirveää vauhtia mun luokse kanat perässään. Kun katsoin Iivarin juoksua mun luo, siitä näkyi sellainen söpö kukon rakkaus. Kuin kohtaisi pitkästä aikaa kauan kaivatun ystävän. 

Tässä on Maija. Maija on hauska ja kovaääninen kana. Se on kova osoittamaan mieltään. Se saattaa mennä mököttämään vähän kauemmas toisista ja kun se saa huomiota, se tulee takaisin. Kyllä eläimilläkin on tunteet ja paljon älyä. Kanat on todella fiksuja, sitä ei arvaisikaan miten älykkäitä ne voi olla. Ymmärtävät puhettakin todella hyvin. 

Iivari vahtii. Se on tunnollinen kukko. Paras kukko mitä olen nähnyt. 

Ja Hulttiksen hemmottelu jatkuu. Kanat saa vuorostaan myslejä. Ne tykkää niistäkin.

Ystävät rakkaat yhdessä syö. Joudun usein komentamaan niitä, kun ne saattaa välillä nokkia toisiaan. Mutta nokkimisjärjestys on nokkimisjärjestys...

Nää on kyllä hauskoja otuksia. Yksi näistä, Matilda, on oikea härkäpää. Se kaataa ruoka-astiat, kuopii ruuat ihan sekaisin ja rohmuaa kaiken itselleen. Tässäkin se on ainoana yhden myslikasan äärellä. Se usein ärhentelee toisille ja joudun välillä työntämään sitä sivuunkin, jotta muutkin saisivat osansa. :D

Matildalta irtosi sulat pois sieltä täältä kun Matleena-kana kuoli noin kuukausi sitten. Matleena oli Matildan sisko. Matleena Suloisuus oli mullekin tosi rakas. Jäin kaipaamaan sitä ja surettaa vieläkin kun se kuoli. Arvelen, että Matildan sulat lähti stressin takia, Matleenan kuolema oli sillekin kova paikka. Kun sen jälkeen menin kanojen luokse, Matilda oli melkein kalju, mutta sit sen sulat alkoi kasvaa takaisin. Mä lohdutinkin sitä sanomalla, et kyllä ne sulat kasvaa takaisin, ja nyt ne on jo kasvaneet takaisin.

 

Hulttis ja ystävät.

Siinä Iivari ja Maija ovat trampoliinin alla. Kävivät tutkimassa ystäväni autoakin, et mikäs se tää on ja miten se Jenna nyt tällaisella tuli. Varmasti painoivat auton mieleensä. Ne juoksee usein vastaan, kun auto ajaa pihaan. Varsinkin tuttu auto. Se on söpöä. Ja sit kun mä olen kyydissä, hyppään ulos ja juoksen kanoja vastaan, ne juoksee vielä kovempaa ja niistä huomaa, et ne on todella iloisia nähdessään mut.

Iivari-kukko on ihana kukko. Söpö ja aina ajan tasalla. Se kuuntelee hyvin tarkkaan ihmisten keskusteluja ja siitä huomaa, miten se reagoi joihinkin sanoihin ja miettii kovasti kuulemaansa. Nää ymmärtää puhetta paremmin kuin arvaakaan.

Siinä muutkin kanat kokoontuu viettämään siestaa. Kanatkin viettää siestaa aina ruokailujen jälkeen. Ne kokoontuu johonkin mukavaan paikkaan lepäämään ja sukimaan sulkiaan. Vietän usein siestaa niiden kanssa ja silloin ne kerääntyy mun ympärille. Olen osa porukkaa. :D

Hertta Herttainen leikkimökin edessä. Tää on hauska kaveri. Hertta on kova poseeraamaan kun kuvaan kanoja. Hauska tapaus. Ja sen ääni on suloinen. Usein se vastaa mulle pienellä äänellä "Koo..." kun kysyn jotain tai puhun muuten vaan. Kanaystävät on mulle tärkeitä ystäviä. Ehkä sitä ei ymmärrä, ennen kuin pääsee näkemään, mitstä tässä mun ja kanojen ystävyydessä on kysymys. Moni on ihmetellyt asiaa, mutta ne, jotka ovat nähneet mut kanojen kanssa, ne ovat ymmärtäneet asian, ja se on heidän mielestään hauskan söpöä. :)

 

Työpaikalla mieleen tuli jotain

Olen töissä. Yritän tehdä jotain, mutta en saa aikaan mitään. 

Siksi yritän nyt vuorostaan kirjoittaa. 

Eipä sekään kovin helpolta tunnu... 

Pää on tyhjä ja olo ihan saamaton. 

Millainen luuseri olenkaan! 

No, en nyt ehkä ihan luuseri kuitenkaan. 

Olenhan saanut myös paljon aikaan. 

Kaikenlaista sekalaista taidetta monessa muodossaan. 

Minusta on ollut jopa apua toisille! 

Olen saanut sanoillani ja asenteillani hyvääkin aikaan. 

Silti välillä vajoan johonkin syvään kaaokseen, 

saamattomuuteen ja huonouden tunteeseen. 

Vaikka viime aikoina itsetuntoni onkin ollut parempi. 

Minua ei ole poljettu maan rakoon pitkään aikaan. 

Olen noussut sieltä maan raosta. 

Työllä ja tuskalla olen sieltä noussut, 

Pääsyt jopa ylös jotenkin. 

Eihän se aina ole helppoa pysyä pystyssä. 

Välillä painan itse itseäni takaisin sinne maan rakoon. 

Koen jotenkin ansaitsevani sen, että olen huono. 

Täysi paska suorastaan. 

Arvoton paska, joka saa paskaa aikaan. 

Mutta tosiasioiden valossa se ei ole totta! 

Mä olen ihan ok. 

Keskeneräinen, mutta kelvollinen. 

Ihan niinkuin jokainen. 

Olen opetellut ajattelemaan uudella tavalla. 

Olen opetellut puhumaan uudella tavalla. 

Olen opetellut suhtautumaan asioihin uudella tavalla. 

Se on vienyt vuosia. Ja vie edelleen.

Se uusi tapa on positiivinen asenne.

Siihen sisältyy hyväksyntä, ilo ja kiitos,

itsen ja toisten arvostaminen, innostaminen,

anteeksianto ja armollisuus, rehellisyys ja avoimuus.

Ja kiitollisuus on polttoaineeni. 

Olen 100% kiitollinen, ja se näkyy. 

Olen saanut uuden elämän, uuden mahdollisuuden elää,

Olen saanut uuden mielen, paljon hienoja lahjoja, 

Joita voin käyttää ihmisten iloksi. 

 

Olen saanut vihan tilalle rakkauden, 

Surun tilalle ilon,

Lannistumisen tilalle paljon intoa,

Katkeruuden tilalle anteeksiannon,

Tyytymättömyyden tilalle kiitollisuuden, 

Koston tilalle rauhan, armottomuuden tilalle armon,

Ymmärtämättömyyden tilalle ymmärryksen,

Masennuksen tilalle onnellisuuden,

Kuoleman tilalle hyvän elämän. 

Olen ikikiitollinen.

 

Kaiken sen tuskan kautta olen oppinut arvostamaan elämää.

Julisteita made by Hulttis

 Tässä muutamia mun tekemiä julisteita. Olen tehnyt näitä mediapajalla. 

Tää on mun ovessa.

Rohkaisevia lauseita hajonneelle itsetunnolle.

Näin se on. Vaikeudet vahvistaa.

Ovikyltti kotioveen.

Näin se menee. Aika ei riitä. 

Tää tuli tehtyä kerran, kun olin jälleen kerran saanut burn outin.

Tämäkin on asuntoni ovessa.

Tää on niin totta... Olen ihan hajapää, PTSD ADHD sekoilija. Post-traumaattinen ADHD ihminen on järkyttävä säheltäjä. Rähmäkäpälä.

Tää on kaikille lukijoille tehty kiitollisuudella ja rakkaudella. Kiitos kaikille, että ootte jaksaneet seurata Hulttiksen touhuja!

Tää on huvittava. Hauska. Yksi mun lemppareista. 

Elämäni on usein kuin kulkua paskamyrskystä toiseen. Ihan sama mitä teen, mihin meen, vai teenkö mitään, paskamyrsky tulee kuitenkin.

Kuten kuvista näkyy, olen käsitellyt rikkinäisyyttäni myös näin, tekemällä julisteita. Tää on ollut ihan hauskaa terapiaa. Ja toivon, että näistä voisi olla hyötyä ja apua myös toisille. 

Mielipideteksti

 Tässä yksi äidinkielen tehtävä, jonka tein. Piti kirjoittaa mielipidekirjoitus, ja tällaisen tekstin tein.

Koulukiusaaminen on tappava ongelma

 

Lapset osaavat olla julmia. Siitä hyvä esimerkki on koulukiusaaminen. Se on harmillisen yleistä ympäri Suomea ja olen itsekin saanut kokea koulukiusaamisen kautta miten julmia lapset voivat olla toisilleen.

Koulukiusaaminen ajoi minut itsemurhayritykseen jo viidennellä luokalla, mutta yritys epäonnistui, ja kiusaaminen vain paheni. "Kuole susi, kuole!", "Tapa ittes susi!" Kiusaajat huutelivat ja kirjoittivat pulpettiini itsemurhaan yllyttäviä tekstejä. Kaikki kiusaajat halusivat, että kuolen. Miksikö? Vain siksi, koska olin erilainen ja tykkäsin susista. Uskalsin vain olla oma itseni ja siksi minua kiusattiin koko kouluaika. Miten herttaiset lapset kykenevätkään tällaiseen julmuuteen?

 

Koulukiusaaminen on hirvittävän yleistä. Eikä siihen usein edes puututa. Ei ajatella yhtään, millaisen helvetin kiusaajat luovat kiusatulle. Se tekee elämästä sietämätöntä.

Tämän vuoden alussa sain kuulla hyvin ikävän uutisen: 13-vuotias poika oli tehnyt itsemurhan koulukiusaamisen takia. Miksi tämän pojan tuskaa ei huomattu ajoissa? Tai jos huomattiin, miksi siihen ei puututtu? Miksi kouluissa sallitaan kiusaaminen ja annetaan sen jatkua, vaikka tiedetään, millaista tuskaa ja tuhoa se tekee kiusatulle? Mielestäni ne opettajat, jotka eivät puutu kiusaamiseen, hyväksyvät kiusaamisen. Jos et puutu, on se sama kuin hyväksyisit asian.

Ja miksi kuvitellaan, että kiusaamisen syy on kiusatun? Jos kiusattu uskaltaa olla oma itsensä ja on erilainen kuin muut, tekeekö se kiusatusta muka syyllisen? Onko erilaisuus muka syy kiusata? Eikö syy ole ennemminkin kiusaajissa? Kiusaajat itse kiusaavat toista ja tekevät tämän elämästä helvettiä, kiusattu taas tekee kaikkensa ettei tätä kiusattaisi. Syy koulukiusaamisen ei ole kiusatun! Ongelma on niissä, jotka kiusaavat. 

Jos kiusaajalla itsellään olisi kaikki kunnossa, tuskin hän alkaisi purkamaan pahaa oloaan niihin, jotka ovat erilaisia. Jos kiusaajalla olisi kaikki kunnossa, hänellä tuskin olisi tarvetta kiusata ketään. Mutta silti niin usein ajatellaan, että vika on kiusatussa, onhan hän niin erilainen, outo ja poikkeava. Erilaisuus, outous tai poikkeavuus eivät ole mikään syy kiusaamiseen! Vika ei ole kiusatun missään nimessä! Se on aivan sama kuin syyttäisi väkivallan uhria hänelle tapahtuneesta väkivallasta: "On oma vikasi, että sut hakattiin". 

Kiusaaminen on väkivaltaa. Se on henkistä ja myös fyysistä väkivaltaa, joka voi edetä jopa seksuaaliseen väkivaltaan pahimmillaan. Kukaan ei ansaitse sellaista kohtelua! On päivänselvää, että väkivallan tekijällä on vastuu toiminnastaan, se vastuu ei kuulu kiusatulle, joka on väkivallan kohde. Ihmisten tulisi asettua kiusatun asemaan ja miettiä, toivoisiko sellaista kohtelua itselleen tai lapselleen. Samoin tulisi ajatella, että antaisko itsensä tai lapsensa kiusata toista.

 

Kiusaamisesta pitää puhua niin koulussa kuin kotona. Kiusaaminen on väkivaltaa, joka tulee kitkeä pois. Jos lapsi tottuu kiusaamaan toisia, eikä joudu siitä edes vastuuseen, ei ole vaikea kuvitella, kuinka tällainen lapsi toimii aikuisena. Hän jatkaa samaa mallia, kiusaa toisia myös aikuisena. Jos lapsille ei opeteta, kuinka väärin kiusaaminen on, ja mitä se aiheuttaa kiusatulle, pian kiusaamista pidetään jo normaalina asiana, jota joidenkin on vain pakko kestää. Sitä olisi kestettävä niiden, jotka erottuvat joukosta, ovat erilaisia ja usein lahjakkaita ihmisiä. Sen ei kuulu mennä näin! Meidän tulisi puolustaa kiusattuja, ei kiusaajaa. Kiusaaja on saatava vastuuseen teoistaan. Koulukiusaaminen pitäisi kriminalisoida, jotta kiusaaminen vähenisi.

Olen nähnyt, kuinka juuri kiusatut ovat niitä parhaita tyyppejä, aivan omanlaisiaan persoonia, joilla on vahva luonne ja monia lahjoja. He ovat vahvempia kuin kiusaajansa. Omasta mielestäni kiusaaja on se heikko ja pelokas ihminen. Ehkä monia kiusataan siksi, koska kiusaajat kokevat erilaisuuden ja kiusatun persoonallisuuden uhkana. Mene ja tiedä, mutta kiusaamisen on loputtava!

 

Liian moni nuori ajautuu itsemurhaan koulukiusaamisen takia. Kiusatuille ja kiusaajille on saatava apua. Jos asiaan ei puututa ajoissa, monen elämä tuhoutuu. Meidän ei tule sallia kiusaamista eikä antaa kasvavien nuorten ajautua itsemurhaan. On meidän aikuisten velvollisuus huolehtia, että kouluissa on turvallista olla, eikä siellä kiusata ketään. Eikö se ole myös koulun häpeä, jos oma oppilas tappaa itsensä koulukiusaamisen takia? Tällaiset tragediat on estettävä. Kiusaamisesta on puhuttava ja siihen on puututtava!

Valokuvia ja vaikeita asioita

Hulttis valokuvaamassa Konnekoskella. Kuvat on ottanut ystäväni Rauno Pakarinen. Reissu oli mukava. Onneksi on hyviä asioita elämässä. Jokaisesta hyvästä hetkestä olen kiitollinen. Nyt on ollut taas vaikea vaihe meneillään, traumojen käsittelyä ja kauhukokemuksia. Vaikeita muistoja kokemuksineen on palannut mieleen hyvin kaukaa lapsuudesta. Se sattu ja ahdistaa, vetää mielen maahan ja saa psyyken rakoilemaan.

Siinä Hulttis on aivan ⭐into⭐ ⭐into⭐. Huvittavaa tuo, miten aina innostun, vieläpä hyvin voimallisesti. Välillä tuntuu, etten edes saisi iloita tai olla innoissani mistään, onhan minut häpäisty ja rikottu, kielletty elämästä. Toisen ihmisen traumatisoiminen on sama kuin kieltäisit toiselta elämän, riistäisit luvan elää. Siksi ihmisen traumatisoiminen on suuri vääryys.

Mutta vaikka minut on rikottu, hyvin monta kertaa, trauma on toistunut toistumistaan, ja lupa elämään riistetty, silti minulla on oikeus elää. Jos ei olisi, en olisi olemassa. Mutta silti. Rankaisen itse itseäni esim syömishäiriökäyttätymisellä, ihan kuin saisin olla olemassa vain silloin kun minua rankaistaan. Nyt kun kukaan ei ole rankaisemassa minua yksin asuessani, näköjään teen sen sitten itse. Kyllä on typerää ja sairasta. Enkä tiedä miten saisin sen loppumaan. Olen kesän aikana laihtunut yli 6 kiloa, ja olen vain helpottunut asiasta. Kaikenlainen väkivalta ja hyväksikäyttö vääristää sitä kokeneen minäkuvaa ja kehonkuvaa. Itseinho ja häpeä ovat nousseet jälleen pintaan. Vaikka häpeä ei edes kuulu minulle, silti sitä koen. Se on hyvin turhauttavaa.

En silti luovuta. Ketään ei ole luotu luovuttamaan. Ei minuakaan. Vaikka mikä olisi, vaikka miten paljon sataisi paskaa niskaan, Hulttis ei luovuta. Vaikka traumamuistot vyöryy niskaan, en anna periksi vaan käsittelen vammani ja yritän päästä eteenpäin. Lapsi siälläni on kuollut, ja kuolinsyytutkimukset ovat vielä kesken. Olen todella vihainen ja hämmentynyt tästä kaikesta. Vihan käsittely ei ole helppoa, mutta sekin on tehtävä. Uskon, että kyllä minä vielä tästäkin selviän. Kaikki aikanaan. 

 

Nyt vain haluaisin kadota, mennä piiloon, valua pois ihmisten näkyviltä, hävitä olemattomiin, leijailla pois ja olla kokematta tätä tuskaa.

Olen kuin kävelevä ilonpilaaja, jonka läheisyydessä ei pysty kukaan olemaan masentumatta. En uskalla puhua tuskastani ihmisille, koska tiedän, ettei monikaan pysty sitä käsittämään, eikä ymmärtämään. 

Mutta silti tuskani näkyy. On kuin minussa olisi joku leima, jossa sanotaan: TUHOTTU IHMISRAUNIO, VAROKAA!!! 

Siksi haluaisin vain valua maan sisään, hävitä pois häiritsemästä, painua unohduksiin, ettei tuskani tarttuisi toisiin ja saisi siten enempää ahdistusta ja masennusta aikaan.

Aivan kuin minun olisi kiellettävä itseni, jotta muut eivät voisi pahoin. Heti kun en jaksa hymyillä, olenkin riskitekijä toisten hyvinvoinnille. Ehkä olisi parempi, jos en olisi olemassa, jos kerran minun on kiellettävä tuskani, ettei se häiritse ketään. 

Pahoittelen häiriötä.

Anteeksi että olen olemassa.

Yritän olla olematta.

Saanhan anteeksi?

 

Hulttiksen ajatusvirtaa asiasta toiseen

 Näen vieläkin painajaisia narkkaamisesta. Edelleen ne on kauheita ja ahdistavia unia, joiden jälkeen on aina tarkistettava et en kai ole retkahtanut. Mutta myös jokin on alkanut muuttua tässä viimeisen parin vuoden sisällä. 

Olen alkanut yhä useammin kieltäytymään aineista unissakin. Muistan useita unia, joissa olen ajatellut: "Enhän mä vedä enää" tai "Tää ei ole sitä mitä haluan". Olen myös unissa sanonut: "En mä nyt voi/tahdo ottaa", "En ota enää" tai "Sori, ei oo mun juttu." On ollut ilo huomata tämä muutos.

Sit taas jos olen retkahtamassa tai retkahtanut, unissa toiset ihmiset sanoo: "Jenna hei, sä et vedä enää kamaa" ja jopa käyttäjäkaverit tulee ihmettelee, et: "Mitä sä Jenna täällä teet? Sähän et enää narkkaa". Välillä ihmettelen itsekin unessa, että miksi ihmeessä mä tätä teen, eihän tää kuulu enää mun elämään.

Ja kun narkkaan unessa, koko touhu on ihan syvältä. Se ei ole mukavaa edes unessa. Koko unta kuvastaa turhuus, syvä ja kokonaisvaltainen turhuus. Sama vain toistuu, piikki, piikki, piikki, piikki.... loputtomiin yhtä piikittämistä, mikä on hemmetin ahdistavaa. usein vain etsin suonta epätoivoisesti, välillä taas osuu ja uppoaa ja niin sitä ollaan sitten sekaisin, vailla mitään päämäärää.. ja vedetään vain lisää. Nää kamaunet on niin todentuntuisia, että ne jättää ikävän fiiliksen koko seuraavan päivän ajalle. Ihan kuin se olisi jotenkin tapahtunut, ja koen siitä jopa syyllisyyttä. Outoa.

Mutta vaikka edistystä on tapahtunut huumeunissa, niin kyllä silti on vastenmielistä nähdä unia kyseisestä aiheesta. Ne todella on painajaisia, niissä ei ole mitään hauskaa. Toinen painajaisaihe on taas väkivalta. Niissä unissa tapahtuu kauheita, ja herään usein omaan huutooni. Sekin on kamalaa ja hyvin ikävä asia. Mut kai se on vaan mielen tapa käsitellä vaikeita asioita.

Voisi sanoa, etten tykkää unista. Varsinkaan, kun ne on painajaisia. Ja niitähän mä eniten näen. Sekin on outoa. Mikä mun mieltä vaivaa, kun se kiduttaa mua unissakin? Eikö päivisin tapahtuva jatkuva asioiden turha vatvominen, traumaoireet, takaumat, muistot ja uudelleen elämisen hetket riitä? Vielä unissakin hirveydet jatkuu, vaikka päivän aikana en edes olisi ajatellut kyseisiä asioita. 

 

Olen niin kiitollinen hyvistä päivistä. Niistä päivistä, kun hyviä asioita tapahtuu, tapaa mukavia ihmisiä ja tekee mielekkäitä asioita. Kun ei tapahdu kauheita, ei joudu elämään pelossa ja olemaan jatkuvan uupumuksen ja stressin vaikutuksessa. Viimeksi paloin loppuun kesän alussa, ja onneksi olen siitä toipunut. Nyt vaan pelkään pienintäkin väsymystä ja heti oon miettimässä, et enkai taas ole palamassa loppuun. Mulla on joku ihmeen loppuunpalamiskierre, krooninen uupumus rankkojen kokemusten ja elämänvaiheiden jäljiltä. Enkä tiedä miten sen saisi pois. 

Mutta uupumuksesta huolimatta sain 9.luokan suoritettua! Nyt aion vielä korottaa niitä nuorena pilaamiani kursseja, kuten äidinkieltä. Sitä olen tekemässä juuri nyt. Olen aivan innoissani tuosta äidinkielen opiskelusta! Nyt on tehtävänä kirjoittaa tietoteksti jostain itseä kiinnostavasta aiheesta, ja valitsin aiheeksi makrameen. Tätä asiaa prosessoin ja suunnittelen mielessäni, ja teen sen hyvin, huolellisesti ja täysillä.

Onneksi on mielekkäitä asioita. Olen kiitollinen kaikista mielekkäistä asioista elämässäni, kaikista lahjoista, jotka olen saanut ja joita voin käyttää myös toisten iloksi. Esim tällä viikolla tiistaina olin opettamassa makrameeta nuorisolle. Vähänkö oli hauskaa! Pojatkin oppi ja se oli siistiä! Oli jännittävää huomata, että taidan osata opettaa toisia tarvittaessa. Ensi viikolla opetus jatkuu. Odotan sitä innolla. Kaikenlaisen taiteen tekeminen on mahtavaa, ja on vielä hienompaa, jos pystyy jakamaan osaamistaan toisillekin. 

On ollut hauskaa huomata, että ennen niin antisosiaalinen Jenna onkin saanut kasvaa sosiaaliseksi. Se on ollut iso muutos ja tärkeä asia minulle. Uskallan olla aito oma itseni ihmisten joukossa ja uskallan ilmaista itseäni, olla innostunut, ilmaista sitä luonnonlapsen spontaania intoa, joka ilokseni innostaa myös toisia. Olen saanut olla rohkaisemassa ja kannustamassa toisia, mistä olen hyvin kiitollinen. Olen saanut huomata, että mun sanoilla on positiivinen vaikutus: ihmiset on saaneet rohkaisua, lohdutusta, kannustusta ja tukea, joka on ollut heille hyödyksi ja auttanut heitä eteenpäin elämässään.

Ja vaikka tykkään olla nykyään ihmiskontakteissa, tarvitsen myös aikaa itselleni. Aikaa prosessoida asioita ja olla omissa oloissani, tehdä omia juttujani. Koska koen asiat ja tunteet hyvin voimakkaasti, tarvitsen myös aikaa niiden käsittelyyn ja prosessointiin, aikaa saada asiat järjestykseen pääni sisällä. Ja taide on mahtava keino käsitellä asioita, samoin kirjoittaminen ja muu mukava tekeminen.  En varmaan selviäisi ilman kaikenlaisen taiteen tekemistä. Se on yksi osa toipumisprosessiani. On ollut jännä huomata, kuinka olen luonnostaan hakeutunut tekemään sellaisia asioita, jotka ovat tärkeitä post-traumaattisesta stressistä toipumisessa. Kun olen lukenut aiheesta, olen monta kertaa yllättynyt, kun löydän asioita, jotka kuuluvat toipumiseen ja edistävät toipumista, ja just niitä mä olen tehnyt ihan innolla.

Olen myös huomannut, että mulla on oikea asenne: Tästä selvitään! En jää tähän traumaattiseen tilaan kaikkine oireineen, vaan teen, mitä on tehtävissä, käsittelen, mitä on käsiteltävä ja jatkan elämää kaikesta huolimatta. Ei tää tässä vielä ollut! Hulttis kasvaa ja toipuu kyllä aikanaan. Kiirettä ei ole, asiat etenee omalla painollaan ja omalla ajallaan. Ja mulla on lupa olla keskeneräinen ja rikkinäinen. Valmista täällä ei tule koskaan, vaikka kasvaa ja kehittyä voikin. En tavoittele täydelisyyttä, koska sellainen on mahdottomuus ihmisen elämässä. Itse asiassa olisi todella pelottavaa olla täydellinen. Ajatuskin kauhistuttaa. Joten: vaikka olen rikkinäinen, olen ihan ok tämmöisenä!

Kuulumisia kuumalta kesältä

 Viime aikoina on mennyt ihan kohtalaisesti. En uskalla sanoa hyvin, koska hyvä voi vaihtua hetkessä pahaksi.. Kuitenkin on mennyt ihan ok. Olen jopa uskaltanut tehdä asioita, jotka on olleet pelottavan jännittäviä.

Juhannuksena oli Jäppilän pappilassa juhannusseurat ja pääsin esiintymään siellä. Lauloin yhden omista hengellisistä lauluista siellä. Laulun nimi on Taivaallinen lohdutuslaulu. Pelotti ja jännitti ihan hirmuisesti, mutta siitä huolimatta onnistuin. Uskalsin laulaa, ja vaikka vapisin kauttaaltani, laulu sujui erinomaisesti. Yllätyin itsekin siitä miten hyvin se meni. Parasta oli se, kun ihmiset tykkäsi siitä. Sain jakaa jotain hyvää toisille lahjojeni avulla. Olen kiitollinen. 

Eikä siinä kaikki..

 Pari viikkoa sitten täällä Pieksämäen torilla oli karaoketapahtuma, johon menin. Pelotti aivan vietävästi mennä laulamaan torin lavalle, mutta pelosta huolimatta minä menin ja lauloin. Kaksikin kertaa. Eka biisi oli Yön Joutsenlaulu ja toinen oli Hurriganesin I will stay. Vapisin pelosta varsinkin ekaa laulua laulaessa, mutta siitä huolimatta laulu meni ihan hyvin. Ainakin todella moni tykkäsi. Olen saanut vielä jälkeenpäinkin kuulla kehuja lauluistani. 

Minä pystyin ja uskalsin!

Onnistuinkin vielä ja voitin pelkoni. 

Hyvä Jenna! Niin sitä pitää!

Tää hirveä kuumuus ja helle on ollut raskasta ja uuvuttavaa. Onneksi nyt on jo vähän viileämpää. Kuumuudesta huolimatta sain 9.luokan viimeisen kurssin valmiiksi tän viikon tiistaina. Englanti. Ohi on! Paitsi ettei ihan vielä. Aion korottaa joitakin nuorena välinpitämättömästi tehtyjä kursseja. Äidinkieli ainakin on sellainen, jonka tahdon saada ajantasalle. Näköjään innostuin opiskelusta sitten.. Eipä olisi uskonut tätäkään tapahtuvan, mutta se tapahtui! Jee! 

On ollut kyllä siistiä saada kokea tää valtava muutos. En pysty edes käsittämään koko muutosta täydessä laajuudessaan. Olen kiitollinen, et olen saanut tulla siksi Jennaksi, joka tarkoitus on. Vanha Jenna, se hemmetin brutaali narkkari, on poissa. Ainakin suurimman osan aikaa. Välillä se tulee, sätkii ja potkii, mutta sillä ei ole enää valtaa minuun. Pelkään silti vieläkin retkahdusta. Ehkä se on terve pelko. 

Kesä on saanut myös kaikki ne vanhat kaverit liikkeelle. En oikein uskalla liikkua yksin ulkona, kun ei voi tietää keneen törmää ja mitä tapahtuu. Parikin kertaa olen jo törmännyt vanhoihin käyttäjäkavereihin. Onneksi eivät ole tyrkyttäneet mulle mitään ja ovat olleet asiallisia. Silti en tahdo joutua tekemisiin päihdemaailman tyyppien kanssa. Riski on liian suuri. On ollut surkeaa nähdä, miten sekaisin tyypit ovat tuolla rannalla. Se on mulle suuri suru ja sydämen murhe. Miksi mä selvisin sieltä ja niin moni muu jäi sinne? On ollut järkyttävää nähdä siellä olevien ihmisten tuska ja epätoivo. Yksikin pyysi mua auttaa hänet eroon päihteistä. Vastasin, etten mä voi sitä auttaa, sen on tehtävä se itse. Jos olisin ollut ajattelematon, ja lupautunut auttaa, pahimmassa tapauksessa auttajastakin olisi tullut autettava. Sehän olisi voinut vetää minutkin takaisin päihdehelvettiin. Enkä mä voi toista ihmistä sieltä pelastaa. Itsekin olen heikko ja hajalla, enkä  mä voi ottaa toisen ongelmaa vastuulleni. Omissakin ongelmissa on riittävästi vaikeuksia. Onneksi en ollut tuolloin yksin! Kaverit, meidän  valokuvausporukka, oli paikalla. Ilman heitä olisi voinut käydä huonosti. Kiitokset heille tuesta!

En todellakaan uskalla liikkua yksin ulkona nyt! Pelkään ihan oikeasti että törmään vääriin tyyppeihin ja ajaudun vääriin kuvioihin. Siis retkahdan. Sitä en tahdo!! Vaikka olen ollut jo yli 6 vuotta erossa niistä kuvioista, en ole niin vahva, että selviäisin täydellä varmuudella kaikista kiusauksista. Kunpa olisinkin vahva ja selviäisin! 

Mutta ei.

Olen heikko,

Vajavainen,

Rikkinäinen,

Traumatisoitunut ihminen.

Täytyy olla varovainen.. Maailma on vaarallinen paikka... (hemmetin PTSD-ajattelu!)

En todellakaan halua heittää tätä uutta hyvää elämääni hukkaan!!! Pidän siitä kiinni, en siitä luovu ja elän sitä täysillä vaaroista huolimatta!! 

En olisi uskonut, että voisin koskaan elää tällaista elämää, hyvää, lähes normaalia elämää, käydä töissä ja opiskella, olla taiteilijakin vielä! 

Nytkin mulla on töitä kahdessa näyttelyssä. 2 maalausta Sylvin pappilan kesänäyttelyssä ja 10 makrameetyötä Jäppilän pappilan taidenäyttelyssä, jossa on myös anopin hienoja maalauksia. Tänä vuonna mun töitä on ollut jo ainakin 5 tai 6 näyttelyssä (Meinaan mennä jo laskuissa sekaisin).. Siistiä! Varsinkin Kettu taulusta on hylätty kovasti. Moni on sanonut, että se on vähän kuin mun omakuva, yhtä symppis kuin mä. Mun instagram tililtä löytyy kuva siitä taulusta @Hulttiotytto. Siellä on paljon muutakin kuvamateriaalia mun taideprojekteista ym ym. Käykää vilkaisee!

Hulttis kuittaa!

Sanoissa on voimaa

Hei sinä, joka siellä päässäni asut ja huudat: "Olet kelvoton ja kauhea tyyppi!", voisitko olla jo hiljaa?

Sinä, joka sanot, "Että mikään muu ei ole riittävää kuin täydellinen", sinä mieletön turha Vaatija, joka et kuulu minun pääni sisälle! 

Etkö ole huomannut, ettei mikään maailmassa ole  täydellistä? Keskeneräinen kelpaa ja kaikki me ollaan vajavaisia. Täydellisyyden tavoittelu on siis turhaa ja hyödytöntä. 

Olen kyllästynyt jatkuvaan mitätöintiin, moittimiseen ja mollaamiseen, jota harjoitat. Vaikka oletkin vain yksi typerä ääni pääni sisällä, sinä hemmetin Vaatija, tiedän, ettet kuulu minuun. 

"Ai mitenniin en kuulu? Olenhan ajatus päässäsi. Ja tiedän, että olen oikeassa!", yrität puolustella.

Mutta vaikka oletkin vain ajatus päässäni, et kuulu sinne, etkä varsinkaan ole oikeassa! Joku muu on sen minun mieleeni istuttanut. Tai aika monikin..

"EI SAA KRITISOIDA!! MINULLE ET SANO VASTAAN!!!", huutaa Vaatija, jolle sanon, että

TURPA KIINNI NYT!!! 

EN KUUNTELE SUA ENÄÄ!!

 

Mutta mistä ihmeestä tällaiset päänsisäiset Vaatijat, Tuomarit, Kiduttajat ja sisäiset Sadistit oikein tulee?

Kun saa toistuvasti kuulla olevansa huono, kelvoton, mitätön paska, lopulta itsekin niin ajattelee. Sellainen ihmismieli on. Sinne pääsee tulemaan kaikkea saastaa ja turhuutta, joka tulee toisten ihmisten sanoista, valtamedian saastasta puhumattakaan.

Ihminen! Mikä sinä olet tuomaroimaan itseäsi ja toista kaltaistasi ihmistä? Millä oikeudella voit väittää, että toinen on mitätön, kelvoton, arvoton, paska, koska et itsekään ole yhtään parempi kuin muut? 

Mikä on ihminen sanomaan toiselle, ettei se kelpaa omana itsenään, on huono, arvoton surkimus ja ainainen häpeä?

Ja miten voi esim. vanhempi sanoa näin lapselleen, lapsi vanhemmalleen, ystävä toiselle, opettaja oppilaalle, puoliso omalle rakkaalleen jne?

Omilla sanoillamme me istutetaan toisiin ajatuksia, hyviä tai huonoja. Kannattaa siis miettiä mitä puhuu. Jos ihminen joutuu toistuvasti eri ihmisiltä kuulemaan olevansa kelvoton yksilö, ei ihme, että moni voi huonosti ja ajautuu jopa itsemurhaan. 

Varsinkin, jos sitä vielä kehoitetaan tappamaan itsensä!

Minuakin on moni pitänyt niin kamalana ja kelvottomana yksilönä, että ovat kehoittaneet mua tappamaan itseni. Enkä varmasti ole ainut, jolle niin on sanottu. 

Mutta mitä se kertoo itse sanojasta? Miksi kukaan tervejärkinen istuttaisi toisen mieleen niin pahoja ajatuksia, jotka pahimmillaan johtaa kuolemaan? Eikö ennemmin tulisi kannustaa toista elämään?

Koston kierre

Miksi me edes vihataan toisiamme, satutetaan sanoin ja teoin ja laitetaan paha kiertämään? Ja usein vielä aiheutetaan tuhoa ihmisille, joilla ei ole mitään osuutta omiin vammoihin. Ihan kuin meillä olisi joku kuviteltu oikeus kostaa omat kipumme toisille, jotka ovat syyttömiä siihen kipuun. Ja näin koston kierre vain jatkuu jatkumistaan...

On vaikea edes sanoa, mistä koston kierre saa alkunsa. Joku satuttaa jotakin, ja sitä jokua on joku muu satuttanut jo aiemmin. Sitten joku kostaa kipunsa jollekin toiselle, täysin syyttömälle, ja sitten tämä joku syytön joutuu kantamaan jonkun toisen kipua omiensa lisäksi ja saattaa laittaa pahan kiertämään edelleen kostamalla oman epäoikeudenmukaisen kipunsa jollekin toiselle, joka jälleen satuttaa vielä jotain ja niin koston järjetön kierre vain jatkuu loputtomiin...

...ellei joku sitä katkaise.

Kyllä maailma sitten on sairas ja mieletön paikka. 

Mitä se toisen satuttaminen edes hyödyttää? Se vain saa aikaan lisää tuskaa eikä vie omaakaan tuskaa pois. 

Me ihmiset ollaan ihan outoja...

Paskaa paskan päälle, paskaa paskan päälle, sieltä vähän, tuolta vähän lisää. 

Sellaista elämä on.