Mietteitä mitätöinnistä

 "Sä et ole mitään! Olet huono, paha, tyhmä, surkea ja syyllinen!"

Näin murskataan toisen minuus ja poljetaan se maan rakoon.

Mitätöivät sanat kertovat enemmän sanojastaan kuin sanojen kohteesta.

Toinen täytyy mitätöidä, koska itse sisimmässään kokee olevansa mitätön.

Toista polkemalla voi kuvitella olevansa muita parempi.

Toimiiko muka parempi ihminen niin?

Ei todellakaan.  

Terveellä ihmisellä ei ole tarvetta polkea toisia.

Ei ole tarvetta yrittää olla parempi toisten kustannuksella.

Samalla viivalla ollaan kaikki.

Mitä järkeä on mitätöidä toisia?

Ei mitään. Se on vain haitallista.

Tahallista toisen tuhoamista.

Miksi ihminen tekisi niin toiselle?

Ei ainakaan rakkaudesta.

Rakkaus kun ei tee lähimmäiselle mitään pahaa.

Mutta ihminen tekee toiselle pahaa, koska on kykenemätön rakastamaan.

Kun ei kykene arvostamaan toisia, silloin satuttaa toisia, kokee sen jopa oikeudekseen.

Tätä on armottomuus.

Armottomuuden seurana on usein myös julmuus.

Armottomalla on oikeus satuttaa, mutta toisella ei ole oikeutta suojautua.

Kaikki iskut pitäisi muka ottaa vain vastaan. 

Antaa kiltisti toisen tuhota itsensä.

Ottaa persoonaansa tuhoavat sanat vieläpä totuutena.

Ei se mene niin!

Tietenkään ei tule antaa toisen tuhota itseään!

Tietenkin täytyy suojautua, kun toinen satuttaa.

Terve itsesuojelu ei ole vääryyttä!

Toisen tahallinen tuhoaminen on vääryyttä!

Ei kenenkään kuulu antaa tuhota itseään.

Ihminen, joka toista tuhoaa, tuhoaa myös itseään.

Ihminen, joka toista mitätöi, mitätöi myös itsensä.

Joka toista mitätöi ja haukkuu, puhuu vain itsestään.

Syyttää toista omista virheistään ja sysää omat vikansa toisen niskaan.

Raukkamaisuuden huippu.

Jos on valmis satuttamaan, olisi myös kyettävä ottamaan vastuu.

Mutta ei.

Vika on vain ja ainoastaan toisessa, aina ja vain vika on siinä toisessa!

Kun ei haluta myöntää omia virheitään, syytetään toista kuin viimeistä päivää.

Tuomitaan toinen syylliseksi jopa tekoihin, joita tämä ei ole tehnyt.

Eikä kuunnella, kun toinen yrittää puolustautua.

Toinen on syyllinen, vaikka hän toisin todistaa.

Väännetään asiat kieroon vaikka väkisin!

"Sinä olet se pahantekijä ja syyllinen, minussa ei ole mitään vikaa! Olet tyhmä paha omahyväinen itsekäs tekopyhä väkivallantekijä omavanhurskas narsisti vajakki fariseus katumaton sosiopaatti ylpeä syyllinen!"

Ja näinkö puhuu syytön, pyhä ja puhdas ihminen?

Todellakin: sanat kertovat enemmän sanojastaan kuin niiden kohteesta. 

Ihminen, joka arvostaa toista, ei ikinä puhuisi toiselle näin.

Ihminen, joka ei arvosta toisia, ei arvosta myöskään itseään.

Siksi hän häpäisee itsensä sanoillaan.

Se on todella surullista. 

Kun ihminen ei suostu näkemään itseään rehellisesti, hän sysää omat vikansa toisten niskaan.

Itseään pettävä ihminen yrittää vääristää toistenkin persoonan kieroon.

Tehdä toisesta omien vikojensa ja tekojensa kantajan.

Syntipukin, jota syyttää syytösten perään.

Sellaista ei kuulu kenenkään sietää.

Ihminen kun ei voi kantaa kahden ihmisen vikoja ja tekoja.

Omissakin on jo riittävästi.

Toisen persoonan vääristäminen on toisen persoonan tuhoamista.

"En minä ole sinua tuhonnut. Sanoin vain totuuden."

Valehtelua totuuden nimissä.

Vähätellään vielä toisen tuskaa, mitätöidään vielä lisää, ei kuunnella vastaväitteitä.

Eihän tässä ole mitään järkeä!

Mielettömyys käy mahdottomaksi käsittää.

Mielettömyys johtaa helposti mielivaltaan. 

Kun toinen tuhoaa eikä myönnä tekojaan, on parempi vetäytyä suojaan.

Kun ihmisen sanat ovat pelkkää myrkkyä toisen persoonalle, pakeneminen on välttämätöntä.

Muuten myrkky leviää omaankin mieleen ja vääristää jo valmiiksi rikkinäisen minuuden.

Itsensä suojelu ei ole väärin!

Toisen satuttaminen on.

Mutta silti ajatellaan niin nurinkurisesti:

Ei se ole väärin, että satuttaa toista ilkeillä sanoillaan.

Se on väärin, kun toinen reagoi siihen ja suojautuu!

Aikamoista itsepetosajatusakrobatiaa.

Ei voi kuin hämmästellä tuota taidonnäytettä.