Kokemusasiantuntija toimeksianto ja kuulumisia

 Noniin. Olen töissä ja nyt ehdin kirjoittaa. Viime viikon torstaina mulla oli toimeksianto kokemusasiantuntijana. Vähänkö jännitin sitä, mutta se on ihan normaalia ja vain hyvä juttu. Toimeksianto oli erittäin onnistunut! Se meni tosi hyvin! Sain myös paljon hyvää palautetta luennosta ja myös persoonastani. Innokas luonnonlapsen persoonani inspiroi myös toisia. Ja myös sanomani on helpompi ottaa vastaan juuri persoonani takia, sekä sen, mitä olen kokenut ja mistä olen selvinnyt. Olen kuulemma hyvä puhuja ja osasin kertoa tarinani johdonmukaisesti, koskettavasti ja tyylillä. Hulttis -tyylillä. :D On erikoista, että se sama persoona, jota ennen halveksuttiin, vihattiin ja kammoksuttiin, onkin nyt persoona, josta tykätään, joka inspiroi ja innostaa tosia ja jonka tarina halutaan kuulla! Olen itsekin aika ihmeissäni tästä muutoksesta.

 Pieksämäen mielenterveys- ja päihdepolin työntekijät tilasivat minut pitämään luennon omasta elämästäni. Yllätyin itsekin, kuinka sujuvasti osasin pitää tuon luennon. Alku hieman jännitti, mutta sitten sanat vain tulivat luonnostaan, ja juuri oikeat sanat. Jokainen kuunteli intensiivisesti ja sain luotua sellaisen symppis- ilmapiirinkin. :D Jotenkin vain sain aikaan ilmapiirin, jossa oli empatiaa. Ja Hulttiksen symppis olemus tarttui myös toisiin. Myös tunteeni välittyivät voimallisesti. Eikä jäänyt kukaan kylmäksi. Tarinallani oli voimakas vaikutus tälläkin kertaa. Mun on itse vaikea käsittää tarinan voimaa ja vaikutusta, koska se on ollut minun normaali, mutta toisille se on ihan kuin toisesta maailmasta. Ja vaikka kerroin myös hyvin rankoista asioista, puheessani oli positiivinen pohjavire kaiken aikaa. Olen kiitollinen tarinastani, olen kiitollinen jopa niistä helvetillisistä kokemuksista, koska ilman niitä mulla ei olisi mitään kerrottavaa. Ja etenkin olen kiitollinen siitä, että olen selvinnyt niistä! Se onkin koko tarinan pointti. Millaisessa helvetissä elin aiemmin ja miten sieltä selvisin ja millaisen ihmeellisen elämän olen saanut helvetin tilalle. Helvetistä nousi taiteilija! En voi olla olematta kiitollinen! Ja vielä kiitollisempi olen, jos tarinani ja kokemukseni voivat olla toisille avuksi. Se todistaa, etten ole kärsinyt turhaan.  

Kokemus oli sellainen, että kokisin saman uudestaan myöhemminkin. Mielelläni otan vastaan toimeksiantoja, niin antoisia ne on niin kuulijoille kuin minulle itsellenikin. Jos kokemuksistani on apua yhdellekin ihmiselle, jaan niitä mielelläni. Jos kokemukseni avartaa toisten ymmärrystä, kerron niistä mielelläni. Jos kokemukseni voivat olla vakava varoitus toisille, puhun niistä mielelläni. Jos kokemukseni voivat tuoda toivoa toisille, en voi olla puhumatta niistä. 

Viime aikoina olen hoitanut kasveja ja tehnyt taidetta eri muodoissaan. Ei taida olla sellaista päivää, minkä aikana en kokisi kunnon FLOW-tiloja. Menen niihin niin helposti ja saatan olla FLOWssa tuntikausia. Minä vain teen ja tuotan taidetta kuin tehdas. Luovuuteni ryöppyää kuin mikäkin luonnonvoima, eikä sitä voi pysäyttää. Olen työstänyt nyt mun tulevaa näyttelyä. Ensi vuoden Tammi- ja Helmikuussa mulla on Monstera Madness - näyttely Pieksämäellä Poleenissa Galleria Uinossa. Aiheena ovat siis peikonlehdet (mikäpä muukaan...). Olen piirtänyt peikonlehtiä eri tekniikoilla, maalannut peikonlehtiä eri tekniikoilla, tehnyt savesta peikonlehtiä, ja kesän aikana keksin myös, kuinka makrameesta tehdään peikonlehtiä. Se oli mahtava oivallus, ja nyt olen keskittynyt makrameessakin peikonlehtiin. Olen myös piirtänyt jo 2 pienehköä kirjaa täyteen peikonlehtiä, ja kolmas kirja on menossa tällä hetkellä. Jokainen, joka on katsonut näitä kirjoja, on hämmästynyt. Moni on ihmetellyt, kuinka taitavasti olen piirtänyt. Useat ihmiset ovat sanoneet mulle: "Sä oot mestari tekemään peikonlehtiä." Hulttis on siis Monstera Master ihmisten mielestä :D On tää peikonlehtihulluus kyllä aika tuotteliasta ja hauskaa hulluutta. Joka muuten on tarttuvaa. Olen saanut useita ihmisiä hankkimaan peikonlehtiä ja myös huomaamaan peikonlehtien kauneuden omien tuotosteni kautta. Moni on innostunut hulluudestani, saanut siitä tartunnan ja niin Monstera Madness leviää. Saa nähdä, miten sen näyttelyn kanssa käy... :D 

Ainakin tätä näyttelyä odotetaan innolla. Kun olen kertonut siitä ihmisille, he ovat kiinnostuneet siitä ja odottavat innolla näyttelyä. Myös minulle se on tehnyt hyvää. Nyt mulla on päämäärä, suunta jota kohti kulkea, johon panostaa ja jota varten työskennellä. Onneksi tässä on vielä aikaa siihen, että ehdin tuottaa taidetta lisää. Teoksia on jo aika paljon, mutta mä haluan tehdä monenlaista taidetta, että näyttely olisi monipuolinen. Peikonlehtiä taiteen eri muodoissa. Kuten yksikään peikonlehti ei ole identtinen, sama pätee mun töihin. Näyttelyyn tulee monenlaista peikonlehteä monenlaisella eri tekniikalla. Vähänkö olen innoissani! Jo pelkkä ajatus sytyttää luovuuteni liekkeihin. 

Ja muistan myös LEVÄTÄ. Se on hemmetin tärkeää. On muistettava levätä, jotta jaksaa. Ja ettei tule taas The Grande Finale (TGF). Koska minä palan helposti loppuun, otan sen huomioon ja lepään. En tahdo palaa loppuun, joten muistan myös levätä ja ottaa rennosti. Sama koskee PTSD:tä. En tahdo joutua tilanteisiin, joissa saan lisää haavoja. Jo riittää traumat, niitä on ihan liikaa! PTSD ihanine oireineen vaikeuttaa elämää, ja siihen vielä loppuunpalaminen. Ne molemmat kietoutuvat toisiinsa, ovat syntyneet samoissa olosuhteissa. En olisi oppinut lepäämään ilman TGF:ää, joten eipähän sekään ole tapahtunut turhaan. Loppuunpalaneena osaan varoa loppuunpalamista. Ja vaikka olen ollut varovainen, läheltä piti -tilanteita tulee tuon tuosta. Viimeksi alkukesällä olin jo kivasti mennyt TGF:n puolelle, mutta onneksi heräsin uupumukseen ja muihin stressioireisiin. Ja niihin hemmetin painajaisiin, jotka pahenee aina, kun voin huonosti. Se, että näin käy niin helposti, johtuu siitä, etten ole päässyt toipumaan alkuperäisestä loppuunpalamisesta vieläkään. Enkä myöskään traumoista. Siksi TGF tulee niin hiton helposti. Siksi PTSD on osa elämääni edelleen. Olen edelleen tässä typerässä uupumuskierteessä. Luin vähän aikaa sitten loppuunpalamisesta, ja sain selville, että siitä toipuminen voi viedä VUOSIA. Ääääää mä en jaksa! Luin myös, että mitä enemmän ja kauemmin on joutunut kokemaan stressiä ja uupumusta, sitä pidempi aika toipumiseen menee. Tyyliin: Yhtä kauan kuin olet niitä kokenut, yhtä kauan joudut niistä toipumaan. Hitto vieköön. Jos tämä pitää paikkanasa, mulla menee vielä muutama vuosi TGF:stä ja PTSD:stä toipumiseen. 

Mutta. Minä. En. Luovuta. Koskaan. 

Minä aion toipua ja vaikka se vaatii aikaa, työtä ja kärsivällisyyttä, minä en luovuta. Ja vaikka olenkin rikki, sekään ei haittaa. Olen rikkinäisenäkin saanut aikaan monia hyviä asioita. Eikä tässä maailmassa täydellistä terveyttä olekaan. Jokainen on hajalla tavalla tai toisella. Minkäs teet, sellainen tää paha maailma on. Ei täällä kukaan ehjänä säily. Siksi meidän ei tulisikaan pitää rikkinäisyyttämme häpeällisenä tai nolona asiana. Se on ihan normaalia. Mitä enemmän haavojaan häpeää, sitä pahemmin ne oireilee. Ei haavoja tarvitse hävetä, koska haavoja voi käyttää myös hyvään. 

Jos en olisi särkynyt, en voisi ymmärtää enkä auttaa toisia särkyneitä. Siispä mieluummin olen särkynyt, kuin särkyneitä ymmärtämätön ylimielinen ihminen. Se, joka ei itse ole kokenut kovaa elämää, katsoo särkyneitä nenän vartta pitkin, ei koe empatiaa vaan halveksuntaa särkyneitä ja heikompia kohtaan. Ylpeydessään tällainen ihminen kuvittelee olevansa toisten yläpuolella. Sellaisten mielestä heikot ja hajonneet voisi tuhota pois "parempien" ihmisten tieltä. Mutta onko se hyvä ja parempi ihminen, joka ajattelee noin? Ei minun mielestä. Tuollainen ajattelu on alhaista ja väärin. 

Jokainen on arvokas, ihan jokainen! Sinäkin, lukijani, olet äärettömän arvokas ihminen. Jos et olisi, et olisi olemassa, etkä olisi ihminen. 

Ei siis ole järjen hiventäkään siinä, että ihminen korottaa itsensä toisten yläpuolelle ja kuvittelee olevansa muita parempi. Yleensä sellainen on muita pahempi, koska ylpeys aiheuttaa aina tuhoa. Se, joka ajattelee, että heikommat voisi tappaa, ei ajattele terveesti. Millä oikeudella me voidaan toivottaa toisille kuolemaa? Ei millään. Millä oikeudella me voidaan kuvitella olevamme muita parempia? Ei millään. Samalla viivalla ollaan kaikki. Sillä ei ole väliä, mitä kukakin on tehnyt, jokainen on arvokas teoistaan huolimatta, koska on ihminen. Tätä ei tunnu monikaan ymmärtävän. Minäkin ymmärsin sen vasta, kun olin joutunut ihan pohjalle ja särkynyt hyvin pahasti. Vasta kärsimyksen kautta elämän arvo kirkastuu. Samoin ihmisten arvo. Kun särkyy sirpaleiksi ja joutuu pohjalle, silloin ihminen alkaa oppia myötätuntoa toisia kohtaan. Ilman syviä haavoja me ollaan niin kovia ja ylimielisen kylmiä, ettei me kyetä arvostamaan toisia. Usein asia on näin. Meidän kova kuori tulee murtaa ennen kuin voimme osoittaa aitoa empatiaa toisia kohtaan. 

En toivo kenellekään sellaista kärsimystä ja haavoittumista kuin olen itse kokenut.  Kuitenkin nämä haavat ja syvä tuska ovat vaikuttaneet hyvin paljon siihen, millainen ja kuka olen. Arvelen, että olisin täysin empatiakyvytön sosiopaatti ilman haavojani ja kärsimystä. Mieluummin olen rikkinäinen ja kärsimyksissä koulittu tyyppi, kuin empatiakyvytön sosiopaatti! Olen kiitollinen, että olen särkynyt ja kohtaan toiset aitouden ja empatian kautta, en raivon tai ylpeyden kautta. Usein särkymisestä seuraa hyvää. Näin on käynyt minun kohdalla, ja uskon, että sama koskee jokaista. Uskon, ettei kukaan hajoa turhaan eikä kärsi turhaan. Ajan myötä niistä voi seurata paljon hyvää. 

Lukijani, pysykäämme siis lujana! Vaikka mikä olisi, ei luovuteta koskaan!

Linkki Ahdas Portti blogin uusimpaan tekstiin

https://ahdasportti.blogspot.com/2022/09/usko-kuuliaisuus-osa-1.html?m=0  

Tässä on linkki mun toisen blogin uuteen 3-osaiseen tekstiin. Työstin sitä reippaasti yli puoli vuotta, niin haastava aihe oli. En tietenkään saanut siitä täysin kaikenkattavaa tekstiä, en ole mikään teologian maisteri.  Mutta tärkeimmän siihen sain kuitenkin kasattua. Hitto, mikä työ ja tuska oli tätä tehdessä! Mutta siinä se nyt on. 

My Story Todistuspuhe

https://mystory.me/story/jenna-karjalainen/  

Tässä on linkki yhteen videoon, jossa kerron tarinani siitä, kuinka nousin huumehelvetistä Jumalan avulla. Sivulta löytyy videon lisäksi myös teksti. Käykää vilkaisee! 

Tää My Story juttu liittyy Misso 2022 operaatioon, jossa levitetään evankeliumia läpi Suomen. Muistan silloin ensimmäisinä selvinä vuosina lukeneeni Missoon liittyviä juttuja ja haaveilen, että pääsisin siihen mukaan. Nyt se haave on toteutunut! Olen kiitollinen. Ja innoissani! 

Hulttis palaa asiaan taas.

Toimeksianto ja ajatuksia särkymisestä

 Jee! Sain toimeksiannon kokemusasiantuntijana! Mahtavaa! Olen innoissani ja intoni teki vaikutuksen myös toimeksiantajiin. Siistiä! Ensi kuussa, 15.9 Päihde-  ja mielenterveyspolin kuntoutusyksikössä, pääsen pitämään luennon elämästäni, niistä monista vaikeuksista, joita olen käynyt läpi, ja mistä olen selviytynyt. Ja joiden kanssa taistelen vieläkin. Kerron ADHD:sta, masennuksesta, paniikkihäiriöstä, ahdistuneisuushäiriöstä, päihdeongelmasta ja niistä asioista, mitkä ovat auttaneet minua taistelussani näitä ongelmia ja sairauksia vastaan. Jännittävää! Hyvällä tavalla jännittävää! Vähänkö odotan innolla tätä! ⭐into⭐ ⭐ into⭐

Jälleen minun innokas ja omalaatuinen persoonani teki suuren vaikutuksen ihmisiin, ja minulle sanottiin, että on ilo päästä tekemään yhteistyötä kanssani ja miten hauskaa innostumiseni on. Se innostaa myös toisia, ja just se on parasta! Olemalla oma outo ja innokas itseni voin innostaa myös toisia! Ja jakamalla tarinani voin tuoda toivoa niille, jotka kamppailevat omien vaikeuksiensa kanssa. En todellakaan ole kärsinyt turhaan, en ole kulkenut turhaan läpi huumehelvetin ja läpi kaiken väkivallan ja kaltoinkohtelun. En ole särkynyt turhaan.

Jos mun karmeat kokemukset voivat auttaa toisia, mikään niistä karmeuksista ei ole tapahtunut turhaan. Ja se on todella lohdullista. On valtavan lohdullista, että omasta kovan elämäni korkeakoulusta voi seurata hyvää toisille. Ja myös minulle itselleni. En olisi minä ilman niitä kokemuksia. Tuskin olisin näin valoisa persoona, jos en olisi vaeltanut ensin synkässä pimeydessä. Jos en olisi selvinnyt helvetistä, en olisi oppinut kiitollisuutta. Se, mistä olen selvinnyt, on todella aihe kiitollisuuteen. Jos en olisi käynyt useita kertoja lähellä kuolemaa, tuskin olisin oppinut sitä, kuinka arvokas ja ainutlaatuinen lahja elämä on. Jokaisen elämä.

Ei pahaa tapahdu vain pelkkää pahuuttaan, se tuo aina myös jotain hyvää mukanaan. Vaikka sitä hyvää ei heti näe, eikä se hyvä heti tule, se kuitenkin vielä joskus tulee. Jos niin on käynyt minulle, niin voi käydä jokaiselle. En ole mikään erityistapaus. Pahan kääntyminen hyväksi koskee jokaista. Jos minulle tapahtuneet pahimmat kokemukset voivat tuoda mukanaan hyviä asioita, niin käy varmasti jokaiselle. Aikanaan. Ei mikään tapahdu turhaan. 

Eikä kärsimys ole turhaa, eikä myöskään särkyminen. Olen särkynyt monella tavalla, rikottu ja hakattu paskaksi yhä uudelleen, silti minä elän ja voin olla haavojeni kautta lahja toisille. Vaikka on väärin rikkoa toista ihmistä, särkymiseni vääryys voi silti kääntyä hyväksi. Pahasta särkymisestä voi tulla hyvää särkyneisyyttä. Ilman haavojani en voisi auttaa ketään. Ilman haavojani en voisi ymmärtää toisten tuskaa. Kun on itse särkynyt, vain silloin voi ymmärtää ja auttaa toisia särkyneitä. Ja särkyneiden ihmisten yhteys on parantavaa yhteyttä. Ei särkymistä tarvitse pelätä, se on lahja. Ilman hajoamista ei voi parantua eikä kasvaa. Ilman särkymistä ei voi eheytyä. Ilman haavoja ei voi oppia tärkeitä asioita itsestään ja elämästään. Särkymisen kautta ihminen pääsee kasvuun. Särkyneestä ihmisestä tulee aito ja empaattinen. Kylmä ja kova kuori hajoaa, ja tilalle kasvaa aito persoona. Koska on itse kärsinyt, pystyy kokemaan myötätuntoa toisten kärsimystä kohtaan. Toisten tuskaa on vaikea kohdata, jos ei itse ole kokenut tuskaa. Ja kun on käynyt läpi tuskan ja hajoamisen, ei toivo vastaavaa tuskaa toisille. Ei tahdo haavoittaa, vaan parantaa. Vain kärsimys synnyttää aitoa myötätuntoa. 

Ja mitä on maailma ilman myötätuntoa? Maailma ilman empatiaa? Sellainen maailma on julmien ja itsekkäiden ihmisten rakentama helvetti, jossa ei tunneta armoa eikä empatiaa. Halutaan vain hallita ja tyydyttää omat tarpeet toisten kustannuksella. Ja toiset ovat vain objekteja, välineitä, joita voi kohdella miten huvittaa. Joita voi alistaa ja hallita mielivallalla. Sellaista maailmaa hallitsee väkivallan kaikki julmat muodot ja niitä pidetään normaaleina. Julmuutta ja armottomuutta pidetään normaalina. Ei tunneta empatiaa eikä rakkautta. Ne ovat vain tyhjiä sanoja vailla sisältöä. Kuka haluaisi elää sellaisessa maailmassa? 

Valitettavasti me eletään sellaisessa maailmassa. Mutta me itse voidaan olla se muutos, jota toivotaan tähän julmaan maailmaan. Me voidaan olla niitä, jotka osoittavat empatiaa toisille. Me voidaan olla niitä, jotka eivät aja vain omia etujaan, vaan kuuntelevat ja tukevat toisia. Me voidaan aina valita rakkaus ja myötätunto. Eikö olisi mukavampi tulla muistetuksi ihmisenä, joka välitti toisista aidosti, rakasti aidosti? Sellaiset ihmiset muistetaan aina. Ne, jotka tuovat valoa toisten pimeyteen, ne muistetaan ja heistä pidetään. Kuka pitäisi ihmisestä, joka on armoton ja julma? Ihmisestä, jota ajaa vain oma itsekkyys ja vallanhimo? Kuka haluaisi tulla muistetuksi sellaisena? Sellaisia ihmisiä on paljon, ja sellaiset ihmiset halutaan unohtaa, koska jos heidät muistaisi, heistä jäisi mieleen vain se vääryys, jota he tekivät ja tuska, jota he aiheuttivat.

Ei ole ihmistä luotu julmaksi. Ihminen luotiin rakastamaan ja kunnioittamaan kanssaihmisiään. Ei täällä kukaan ole parempi toista, jokainen on yhtä arvokas. Ja jos tietää, että ihminen on arvokas, ei tahdo turmella heidän arvoaan. Koska kun turmelee toisen ihmisen, samalla turmelee itsensä.

Jokainen meistä on särkynyt tavalla tai toisella. Sinäkin, lukijani, et ole särkynyt turhaan. Haavojesi kautta voit olla lahja toisille. Vaikka särkyminen sattuu, siihen voi oppia suhtautumaan toisella tavalla. Sillä on suuri merkitys, kuinka me suhtaudumme asioihin. Jos näemme särkymisen vain pahana, emme näe kokonaiskuvaa. Särkymisen ei tarvitse olla aina  pahaa. Särkymisestä voi seurata myös hyvää. Särkyneet ihmiset voivat olla lahja toisille. Omien haavojensa kautta särkynyt voi auttaa toisia särkyneitä. Ja kun kaksi särkynyttä kohtaa, tapahtuu paranemisen ihme. 

Joku ymmärtää. 

Hän ei kauhistu minua eikä torju minua. 

Hän ei tuomitse eikä syyllistä minua.

Hän samaistuu minuun ja kokee empatiaa minua kohtaan.

Hän on läsnä ja kuuntelee. 

Hän jakaa myös omat haavansa minulle. 

Hän on särkynyt kuten minäkin.

Hän on kokenut tuskaa niin kuin minä, joten hän tietää mistä puhuu. 

Hän ei neuvo minua yläpuolelta vaan kohtaa minut samalta tasolta. 

Hän välittää aidosti. 

Ja yhdessä me voimme paljon!

Ja kun ihmiset kohtaavat näin, jakavat särkyneisyytensä toisilleen, silloin haavamme saavat parantavaa lääkettä. Silloin olemme lahja toisillemme. 

Kipua ja kasvihulluutta

Jee. Olen lomalla. Koko tämän kuukauden. Siistiä. Tai olisi siistiä, jos ei koskisi selkään. Kipu rajoittaa. Se estää toimimasta. Se vammauttaa. Se lamauttaa mielen ja myös masentaa. Sellaista se on. Elämä kivun kanssa. Välillä on parempia päiviä, välillä pahempia. Vaihtelu virkistää. Nyt on vuorossa pahempi päivä. Toivon, että pian olisi parempi. Kipu ei ole kivaa eikä kärsimys ole ihanaa.

Mutta on kivussa jotain hyvääkin. Olen jo vuosia elänyt selkäkivun kanssa, ja olen oppinut kivun kautta kärsivällisyyttä. Se on jalo taito josta olen kiitollinen. Vaikka en olekaan mikään superkärsivällinen tyyppi, niin olen kuitenkin jo ihan kohtalaisen kärsivällinen. Välillä kärsivällisyys rakoilee ja kärsimättömyys nousee pintaan. Sellaista se on. Vaihtelu virkistää. 

Elämä on rankkaa, mutta kyllä me siitä selvitään, kunnes kuollaan. Se on Herran kädessä. Tämä on hyvin lohdullista. Itse asiassa odotan kuolemaa innolla. Älä käsitä väärin, rakas lukija, en ole itsetuhoinen. Odotan vain sitä parempaa, tulevaa elämää, jossa ei ole kipua, kärsimystä, vääryyttä, pahuutta eikä syntiä eikä mitään pahaa. Hyvää kannattaa odottaa. Ja koska olen edelleen (ihme kyllä) hengissä, se kertoo, että mulla on täällä vielä tehtävää. Vaikka välillä, kivun keskellä varsinkin, iskee tuo autuas taivaskaipuu, en aio kaipuuni vallassa olla hullu ja riistää omaa henkeäni. Sehän olisi typerää.

Olen yrittänyt itsemurhaa yli 20 kertaa (varsinainen typerys), eikä henki ole lähtenyt, vaikka olisi pitänyt. Olen totaalisen kyllästynyt itsetuhoisuuteen. Mieluummin arvostan tätä ihmeellistä elämää, jonka olen saanut. Elämä on ainutlaatuinen lahja, jota en aio heittää hukkaan (vaikka välillä kaipaankin kuolemaa). Vaikka nyt koskee aika kovaa, pystyn silti iloitsemaan hyvistä asioista, joita muuten riittää jokaisen ihmisen elämässä, jos vain suostuisi näkemään ne. Kaiken pahankin keskeltä löytyy hyviä asioita, jos vain osaa katsoa. Synkimmässä pimeydessä, täysin pohjalla ei vaan enää jaksa katsoa. Se on ymmärrettävää. 

Muistan sen Vanhan Jennan, joka oli niin negatiivinen ja vihamielinen, se ei edes halunnut nähdä hyviä asioita. Se oli niin pohjalla, niin pahasti paskan keskellä, ettei se jaksanut nähdä mitään muuta kuin sen seuraavan piikin. Onneksi se on ohi! Iski kauhu jo pelkästään ajatellessa tätä. 

Toinen kauhua herättävä asia on se, mitä eilen tapahtui. Lähdettiin kaverin kanssa mun asunnolta käymään kaupassa. Kun astuin ovesta ulos, huomasin stalkkerin. Siinä se oli tien toisella puolella, ihan mun asunnon edessä. Vähän se ihmetytti, että vieläkö se kyttää mua, vaikka tein sille jo muutama kuukausi sitten selväksi, etten halua olla tekemisissä. Pelko iski kun se oli siinä. Kun se näki minut, se meinasi tulla mun luokse. Mutta kun se näki, etten ollut yksin, se pysähtyi. Meinasi iskeä pieni paniikki, ja toivoin hartaasti, ettei se olisi ollut siinä asunnon edessä mun takia. Mainitsin tyypistä kaverille ja lähdettiin kävelee ja oltiin kuin sitä ei olisi ollutkaan. Hetken päästä se lähti meidän perään. Ajoi pyörällä samaa tietä jota me käveltiin ja kun katsoin taakseni, sillä oli sellainen synkkä ilme. Onneksi se sitten siirtyi tien toiselle puolelle ja meni menojaan. Vähänkö ahdisti! Minä niin toivon, ettei se ollut kyttäämässä mua. Toivon, että sillä olisi ollut joku muu syy olla siinä. Varma en voi olla. Olisi jo tosi sairasta jos se vieläkin kyttäisi mua, näin pitkän ajan jälkeen. Varsinkin, kun tein sille selväksi sen, etten halua olla missään tekemisissä sen kanssa. Vaikka tuo kohtaaminen vähän huolestuttaa mua, en suostu elämään pelossa. Hemmetti vieköön en suostu! Elän omaa elämääni ja pidän huolen siitä, että saan elää elämääni turvallisesti. Onneksi minulla on apujoukkoja tällaisten tilanteiden varalle. Jos huomaan, että stalkkeri viettää jatkossakin aikaa asuntoni edessä, asialle on tehtävä jotain. Onneksi saan siihen apua. Ei hätää siis. 

Kivussa on riittävästi riesaa. Vaikka olenkin nyt kivun keskellä, olen myös kasvien keskellä. Ja kasvit ovat iloni. Tällä viikolla tiistaina käytiin Jyväskylässä Viherlandiassa ja sieltä lähti mukaan Monstera Variegata. Se on sellainen erikoispeikonlehti, jonka lehdissä on vihreän lisäksi myös valkoista. Sain sen palkkioksi Operaatio Näyteikkuna Varkaus -tilaustyöstä. En muista mainitsinko täällä tästä aiemmin. Joku aika sitten sain tilaustyön mennä maalaamaan Varkauteen tulevan kukkakaupan näyteikkunoita. Innostuin aivan vietävästi ja olin kiitollinen, että pääsin taiteilemaan kukkakaupan näyteikkunaa. Maalasin liljoja ja peikonlehtiä, sekä tekstin. Operaatio oli onnistunut ja työn jälki oli monien mielestä upeaa. Olen iloinen. 

Ja vielä iloisempi olen nyt, kun sain Monstera Variegatan. Laitan siitä kuvia tänne. 

Tässä se nyt on! Ihana Variegata. Enpä olisi arvannut, että saisin tämän lajikkeen.

Variegata on aika kallis kasvi, jonka vuoksi vielä hetki sitten sanoin, että tyydyn vain piirtämään ja maalaamaan näitä, koska tuskin tulen saamaan hankittua niin hintavaa kasvia.

Onneksi tämä oli alennuksessa! Vaikka sain tämän palkkioksi onnistuneesta työstä, olen silti helpottunut, että tää oli alennuksessa. 

Tää kasvi on myös rukousvastaus. Joku aika sitten rukoilin, että Jumala antaisi mulle tällaisen Variegatan. Ei mennyt pitkään, kun sain sen! Vaikka Variegata onkin palkkio työstäni, se on samalla myös mahtava lahja. Olen superkiitollinen!

Tää lehti on yksi mun suosikki. Se on hauska. Ja siisti. Tykkään sen väreistä ja muodosta. Siinä on yksi reikäkin. Peikonlehtien reiät ovat jostain syystä kovasti mun mieleen. Ne on rikkinäisiä mutta kuitenkin eheitä. Lovet ja reiät kuuluu niihin. Ne on vähän sama kuin kolhut ja haavat ihmisillä. Me ei oltaisi me ilman haavojamme. Rikkinäisyys kuuluu elämään, ja se myös kasvattaa meissä jotain uutta ja kaunista vanhan ja hajanaisen tilalle. Haavojen kautta me opitaan uutta niin itsestämme kuin elämästäkin. Ei  haavoja tarvitse hävetä. Niistä voi olla ylpeä (terveellä tavalla). 

 Tuo vaalein lehti oli vielä kiinni kun kasvi saapui  luokseni. Nyt se on jo auennut kokonaan! Peikonlehtien elinvoima ja kasvunopeus on hämmästyttävää. Ne selviää vaikeissa olosuhteissa ja kasvavat hurjaa vauhtia. Olen täysin hullaantunut peikonlehtiin! Sitä hulluutta ei voi sanoin kuvata. Mutta sen voi nähdä ja ymmärtää siitä moninaisesta taiteesta, jota luon aiheenani peikonlehti. Monstera Madness -näyttely on  tulossa! Olen saanut maalattua jo 14 taulua ja paljon muutakin näyttelyyn on tulossa, kuten makrameeta. Keksin vasta, miten makrameesta voi tehdä peikonlehtiä. Näyttelystä tulee monipuolinen ja haluan tehdä työt rauhassa. Sitten kun kokonaisuus alkaa olla melkein valmis, sitten varaan näyttelytilan. Ehkä vielä tämän vuoden aikana! 

Ps. Myös kirjan kirjoittaminen on edennyt hyvin. Olen nyt kirjoittanut ekasta Moision joitojaksosta. Yksi osa oli nimeltään: Pako Moisiosta. Siitä tuli ihan hauska pätkä! Kirjoitin myös tutkimusjakson koe-eläin ajasta, jolloin mulla diagnosoitiin mm. ADHD ja liuta muita diagnooseja. Hyvin etenee kirjoittaminen, vaikka haastavaa se onkin. Noista Moision ajoista oli ihan hauska kirjoittaa. Ja ei Moiskan ajat siihen jää, käyntejä siellä riittää! Onkin aika haastavaa koota kokonaisuus niistä useista hoitojaksoista, kun muistot on hatarat. Mitä tapahtui milläkin hoitojaksolla? Jotkut asiat Muistan kirkkaasti, osa on hämärän peitossa. Sen Muistan, että ehdin olla Moisiossa 4 kertaa ennen Loikalan kartanoon joutumista. Loput 6 kertaa oli Loikalan jälkeen. Ehkä mä kirjoitan näitä nyt lähinnä selkeyttääkseni itselleni ajatuksia. Hyödyllistä se joka tapauksessa on. 

Nyt puhelin valittaa jo akun loppumista. Eiköhän minunkin ole aika lopettaa tältä erää. Hulttis palaa asiaan taas!

Kirjoittamisen vaikeus

Kirjoittaminen on vaikeaa. Olen kirjoittanut lapsuuden tapahtumista, koulukiusaamisesta ym, ja edennyt jo ensimmäiseen huumekokeiluun ja sitä seuranneeseen seksuaalisen hyväksikäytön alkuun. Uskon, että näihinkin juttuihin tulee vielä lisää tekstiä. Vähän väliä mieleen tulee uusia muistoja, muistoja, jotka ovat olleet pimennossa vuosikausia. Tämä projekti todella on osa toipumisprosessiani. Saan muistoni takaisin!

Vaikka kirjan kirjoittaminen on vaikeaa, se on myös samalla todella kiinnostavaa. Olen saanut monia kadonneita muistoja takaisin jo nyt. Saa nähdä mitä kaikkea vielä tulee esiin unohduksen merestä. Osa muistoista on olleet hiton rankkoja ja vaikeita. Olen oireillut eri tavoin kirjoittamisen seurauksena. Esim viime viikolla en uskaltanut mennä avaamaan ovea kun siihen koputettiin. Jäädyin paikalleni kun koputus kuului. En pystynyt arvaamaan kuka siellä oli, enkä uskaltanut edes mennä katsomaan. Jäädyin vain paikalleni. Ja sama toistui useita kertoja. Neljännellä koputuskerralla laitoin miehelleni viestin: 

"Ootko mun oven takana? Joku on käynyt siellä useita kertoja enkä uskalla mennä avaamaan"

Lopulta tajusin, että se oli mieheni, koska hän huusi minua postilaatikosta. Vähänkö nolotti mennä avaamaan! :D Hän onneksi oli tajunnut, että nyt Jennalla on taas joku juttu meneillään, jokin oli vialla. PTSD-oireilua taas kerran. Ja hän ymmärsi, kun kerroin. Saatiin aika hyvät naurut asiasta. Yleensä mä menen ainakin katsomaan, kuka oven takana on, mutta tällä kertaa en uskaltanut liikahtaakaan. Se oli aika huvittavaa, vaikka mieheni joutuikin keksimään keinoja ajan viettämiseen. Hän oli unohtanut puhelimensa asunnolleen, joten ei saanut minuun yhteyttä. Onneksi hän sitten huusi minua postiluukun kautta. Muuten sama olisi saattanut jatkua koko loppupäivän. 

Ihmettelin itsekin käyttäytymistäni. En yleensä toimi näin. Asiaa miettiessäni tajusin, että tämä saattaa liittyä kirjoittamisprojektiini. Olin kirjoittanut kahtena edellisenä päivänä ja myös kyseisenä päivänä, ja jotenkin vaikutti siltä, että tämä oireilu liittyi kirjoittamisprojektiin ja siitä esiin nousseisiin tunteisiin.

Olen kirjoittanut aika ahkerasti, vaikka se onkin haastavaa. Haasteet ovat ihan jees. Mutta ne muistot ja tunteet... En tiedä kuinka suhtautua. Monenlaisia muistoja ja tunteita on noussut esiin, ja olen aika yksin niiden kanssa. Ei ole ketään, kenen kanssa voisin jutella kirjoitusprojektistani ja käsitellä projektia ja siitä nousseita fiiliksiä. Olen kyllä yrittänyt puhua, mutta minut on ohitettu kerta toisensa jälkeen. Vaikka olen itse tukenut ja kannustanut toista hänen kirjoitustyössään ja vatvonut uupumukseen asti hänen projektiaan, jään silti yksin omassa kirjoitustyössäni. Vaikka hän lupasi oman työnsä aikana tukea minua sitten kun minä kirjoitan, silti vastavuoroisuus ei toimi. Vaikka hän väittää muille kovaan ääneen tukevansa ja kannustavansa minua, hän ei tee niin. Olen yrittänyt useita kertoja puhua hänen kanssaan omasta projektistani, mutta yhä uudestaan minut on hiljennetty sanomalla jotain itsestäänselvyyksiä, kuten "Sä pystyt siihen" tai "Vaikka se on vaikeaa, teet tärkeää työtä" ja sitten asia onkin siirtynyt hänen kirjoitusjuttuihinsa. Joka kerta, kun yritän puhua projektistani, asia siirretäänkin hänen projekteihinsa. Toistuvasti on käynyt näin. Viimeksi tänä aamuna. 

Yritin kertoa kirjaprojektista ja siitä esiin nousseista tunteista, mainitsin jopa sen kovan yksinäisyyden, jota koen. Ja silti hän ohitti minut kylmästi. Sanoi jotain tällaista: "Vaikka se on vaikeaa, teet silti tärkeää työtä", ja äänikin kuulosti ihan erilaiselta, kylmältä.. Ja sitten hän jo siirsikin aiheen omaan kirjoitusprojektiinsa! Tuosta vain ohitti jälleen kerran minut. Joka kerta kun olen yrittänyt jakaa tätä asiaa hänen kanssaan, hän on ohittanut minut ja vaihtanut aiheen omiin juttuihinsa. Se alentaa minua ja on häpeällistä. En kehtaisi itse toimia noin kaveria kohtaan. Saati sitten ystävää. 

Tuo jatkuva ohittaminen on turhauttavaa, koska se vain toistuu ja toistuu. Se ei siis voi olla mikään vahinko. Tänä aamunakin näin, että ohittaminen tapahtui tietoisesti. On kuin vain hänen projekteillaan on merkitystä, ei minun. Minut voi kyllä hylätä olemaan yksin oman työni kanssa, mutta minun olisi tuettava ja kannustettava häntä hänen työssään. Ei se mene niin. Yksipuolinen tukeminen tukahduttaa sen, joka tukee. Jos vastavuoroisuus puuttuu, homma ei toimi. Siinä häviää itseltäkin mielenkiinto toisen asioihin, kun joutuu jatkuvasti kokemaan Kylmän Ohituksen. Sitä se on ollut. Se alkoi, kun aloin kirjoittamaan. Ja se vain jatkuu ja jatkuu ja yhä toistuessaan lyttää minut maan rakoon, ilmaisee, ettei minulla ole arvoa eikä merkitystä, eikä minun kirjoittamisprojektilla ole arvoa eikä merkitystä. Eihän se edes kiinnosta, koska hän toistuvasti ohittaa minut! Tosi reilua toimintaa. Vaikka annoin hänelle kaiken tukeni, kun hän sitä tarvitsi, tässä on tulos.. Kiittämättömyys on maailman palkka. Näköjään. 

 Ehkä hän kokee minun työni olevan jokin uhka hänen työlleen, ikään kuin kirjan kirjoittaminen olisi hänen yksinoikeutensa. Lisäksi toistuva ohittaminen lyttää minut maahan. Se mitätöi arvoni ihmisenä sekä työni arvon. Se saa myös miettimään, oliko minun tukeni hänelle turhaa? Arvostiko hän sitä todella? Ilmeisesti oli itsestäänselvyys, että kyllähän Hulttis tukee ja kannustaa (vaikka palaa loppuun aina välillä ja vaikka sillä on vaikeaa), mutta kun osat vaihtuvat, Hulttista ei tarvitse tukea ja kannustaa. Hulttis voidaan ohittaa. Hulttiksen voi jättää yksin. Kyllä Hulttis pystyy siihen. Kyllä se siitä yksinkin selviää. Vaikka olen tukenut häntä koko hänen projektinsa ajan, minä jään yksin omassa työssäni. En voi odottaa hänen tukeaan, se on tullut selväksi. Niin monta kertaa minut on jo ohitettu. Koen valtavaa yksinäisyyttä ja surua asian vuoksi.

Silti minä kirjoitan. Olen kirjoittanut nyt kolmena peräkkäisenä päivänä. Eilen illalla kirjoittamisen jälkeen koin voimakasta surua ja kaipasin lohdutusta. Yksinäisyys vyöryi niskaani, samoin kirjoittamisesta esiin nousseet massiiviset tunteet. En tiedä kuinka niitä käsittelisin. Itku tuli. Koin niin voimakasta yksinäisyyttä, että vapisin. On vaikeaa selvitä yksin tästä kaikesta. Pelkään, että jään vielä jumiin. Koen jo nyt itseni huonoksi jatkuvan ohittamisen takia, koen, että on väärin, että kirjoitan. On ahdistavaa kohdata vaikeita muistoja yksin. On ahdistavaa käsitellä niitä yksin. On ahdistavaa, kun yritän puhua niistä, ja minut vain ohitetaan. On kuin minua rangaistaisi työstäni. Vaikka enhän minä ole mikään uhka! En edes kirjoita samasta aihepiiristä. Kirjoitan omasta v***n elämästäni, eikä se ole millään tavalla uhka, eikä vääryys. Ja silti jään yksin. Ja minä hemmetti vieköön sitten olen yksin ja teen työni yksin. Vastavuoroinen tuki on turha toivo.

Muistui mieleen yksi uni, jonka näin. Olin siinä hukkumassa papereiden sekaan jossain isossa laatikossa. Huusin apuun ystävääni, mutta hän vain seisoi välinpitämättömän näköisenä vähän matkan päässä. Eikä tullut auttamaan, vaikka minä olin auttanut häntä aiemmin. Niinpä minä hukuin papreiden sekaan, upposin syvälle niihin ja sukelsin. Lopulta löysin tien ulos paperilaatikosta omin avuin. Se oli pieni kolo syvällä laatikossa. Mahduin ulos juuri ja juuri. Ulos päästyäni olin valtavan helpottunut. Mutta samalla surullinen ja hämmentynyt ystäväni toiminnasta. Näin tämän unen viime vuonna, noin vuosi sitten. Ja nyt ymmärrän sen merkityksen. Paperit ja laatikko, joihin olin hukkumassa ovat kirjoitusporjektini. Ja minä olen jäänyt yksin sen kanssa. Vastavuoroisuus: no change!

Shit happens.

Kirjaprojekti on alkanut!

 Hulttiksella on hyviä uutisia! 

Aloin viime  viikolla kirjoittamaan kirjaa. 

Omasta elämästäni kirjoitan.

Ja se on hemmetin rankkaa. 

Siitä huolimatta minä kirjoitan

Vihdoinkin sen kirjan!

Jota moni on toivonut,

Jota moni on ehdottanut,

Ja Jota itsekin olen miettinyt

Nyt jo seitsemän vuotta.

Nyt projekti on alkanut. 

Jo oli aikakin. 

Olen huomannut, että vaikka tykkään kirjoittaa, tämän kirjan kirjoittaminen ei ole helppoa. Olen vasta lapsuuden ajoissa, ja jo nyt olen kohdannut monia vaikeuksia, kipeitä muistoja ja traumaattista ahdistusta. Kai se kuuluu tähän, ja ehkä tämäkin on yksi osa toipumisprosessiani. 

Vaikka homma on vaikea ja monin paikoin hyvinkin ahdistava, minä teen sen ja hoidan homman tyylillä. 

En tiedä vielä, koska on valmista, en oikein edes osaa sitä ajatella. Se vaatii aikansa ja mä teen sen mielelläni ilman kiirettä. On niin monia muistoja, monia kokemuksia, monia päiväkirjoja, tää blogi... On niin paljon tekstejä eri paikoissa, ja on kuin olisin kasaamassa suurta palapeliä, jonka palaset ovat siellä täällä. 

Aikamoinen työ.

Mutta minä teen sen työn, oli se sitten miten vaikeaa ja tuntui miltä tuntui. Koen vaan olevani aika yksin tän projektin kanssa. En tiedä kenen kanssa voisin käsitellä tätä projektia, sen etenemistä ja siitä esiin nousevia ajatuksia ja fiiliksiä. Ehkä mun on vaan tehtävä tää yksin. Käy se niinkin. Vaikka vaikeaahan se on. 

Mutta minä selviän tästä. Eihän tää ole kuin rankkojen muistojen ja kokemusten kasaamista, eivätkä ne muistot ja kokemukset voi mua enää satuttaa. Ainakaan samalla tavalla kuin silloin kun ne tapahtuivat. Ja jos en tähän pystyisi, mikä kokemusasiantuntija minä olisin? Jos en pystyisi kohtaamaan menneisyyttäni, työni olisi turhaa.

 Silloin, kun olin vielä kokemusasiantuntijakoulutuksessa, silloin tuli kysymys, että mitä tämän jälkeen? Vastaukseni oli: Ehkä koulutuksen jälkeen olisi vihdoinkin aika alkaa kirjoittaa kirjaa. Ja niin minä sitten sen aloitin. Olen prosessoinut mielessäni kirjaa jo seitsemän vuotta, ja koulutuksen jälkeen olisi hyvin aikaa kirjoittamiseen. Silti koen ristiriitaisia fiiliksiä asian suhteen. On vaikeaa tuoda esiin niin henkilökohtaisia asioita, vaikka olenhan minä tehnyt niin tässä blogissakin. Vaikuttaa siltä, että mulla on joku vaikeus kirjan suhteen. Onneksi edes saan tekstiä aikaan! Ja kun olen kirjoittanut, koen helpotusta sen jälkeen. Mutta seuraava ajatus onkin jo siinä, miten paljon mulla onkaan vielä kirjoitettavaa. Ja miten paljon on tuskaa. Onneksi on myös iloa ja hyviä asioita. Olen samalla innoissani ja kauhuissani. 

Ehkä tää kaikki kuuluu asiaan. Ja vaikka ei kuuluisi, se on silti mun projekti ja mun fiilikset. Mä menen eteenpäin, mutta ensin mun on mentävä taaksepäin päästäkseni eteenpäin. On palattava kauas menneisyyteen, etsittävä sieltä olennaiset asiat ja koottava niistä yhtenäinen kokonaisuus. On kohdattava kaikki se tuska, revittävä auki vanhat haavat, kohdattava ne ja käsiteltävä ne hellästi, jotta ne voisivat parantua. Olen aika varma, että tää kirjaprojekti on osa mun toipumisprosessiani. Joten: vaikka välillä onkin vaikeaa, olen hyvällä asialla.  

🤪 

Haavoitettu herkkyys

Olen herkkä persoona. Koen asiat voimakkaasti. Aistin ilmapiirit ja ihmisten tunteet hyvin herkästi. Prosessoin asioita syvällisesti. Olen empaattinen, ehkä jopa liian empaattinen. 

Välillä koen, että herkkyyteni on kirous. 

Liian usein käy niin, että kun paljastan toiselle herkän luonnonlapsen, se luonnonlapsi saa iskuja ja kolhuja. 

Luulin voivani luottaa, mutta toisin kävi.

Kun herkkää luonnonlasta loukataan, hän särkyy ja samalla vetäytyy muurin taakse suojaan kaikelta mikä loukkaa ja satuttaa. Samalla hän sulkee muurin ulkopuolelle ne, jotka ovat satuttaneet. 

Se on ihan luonnollista. 

Se on itsesuojelua.

Kun toinen satuttaa, luottamus hajoaa.

Luottamus särkyy sirpaleiksi.

Kerta toisensa jälkeen. 

Kun sama ihminen satuttaa toistuvasti, hänet on suljettava muurin ulkopuolelle. Samalla suojataan herkkä luonnonlapsi muurin sisäpuolelle turvaan. Muurin sisällä oleminen vaan ei ole kovin mukavaa. Se kapeuttaa elämää. Onneksi olen keksinyt keinon: en ole muurin sisällä aina. Menen sinne vain silloin, kun siihen on tarvetta. Kuten silloin kun kohtaan niitä, jotka ovat minua loukanneet. 

Jos toinen loukkaa toistuvasti, häntä ei voi päästää lähelle. Jo itsesuojeluvaisto sen kertoo, samoin terve järki. Sellaiseen ei voi luottaa, joka satuttaa. Se on valitettavaa. 

Kun toista satuttaa, sillä on seuraukset. 

Luottamus hajoaa ja satutettu vetäytyy kuoreensa, etääntyy siitä, joka satuttaa. Oman turvallisuutensa vuoksi täytyy suojata itseään. 

On jo riittävästi haavoja, en halua enempää!

Olen surullinen, kun ikäviä asioita tapahtuu. Ihmiset satuttaa toisiaan täysin aiheetta, lapsellisesti ja tuhoisasti. TraumaJenna toteaa, että oli virhe paljastaa herkkä LuonnonlapsiJenna toiselle ihmiselle. Kun iskut osuvat herkkään luonnonlapseen, myös vammat ovat vakavat. Jotain herkkyydestä hajoaa. TraumaJenna kokee voimakasta vihaa, kun luonnonlasta on loukattu. Olisi edes iskenyt johonkin muuhun, kuin siihen herkimpään alueeseen. LuonnonlapsiJenna taas on hämmentynyt ja murheellinen. Arka ja pidättyväinen.  

Haavoitettu. 

Yllättäen ja arvaamatta.

Täysin ilman syytä! 

Ja niin maailma on vaarallinen paikka. 

Missään ei ole turvallista. 

Keneenkään ei voi luottaa.

Ei edes niihin, joihin luuli voivan luottaa. 

On tämäkin maailma yksi murheellisten laulujen maa. 

Koulutettu kokemusasiantuntija

 Valmistuin keskiviikkona 18.5.2022 kokemusasiantuntijaksi. 

Tässä mun todistus. Koulutus oli todella hyödyllinen ja antoisa. Aika meni ihmeellisen nopeasti tässäkin projektissa. Oli mielenkiintoista ja mukavaa, haasteellistakin, kuitenkin erittäin hyödyllistä. Sain rohkeutta lisää puhua ihmisten edessä ja huomasin, että mun tarinalla on voimakas vaikutus. Sitä vaikutusta on vaikea sanoin kuvata, niin moninaisia tunteita ja ajatuksia se herättää. Tehtävät ja opiskelumateriaali oli kiinnostavaa ja sain niiden kautta lisää ymmärrystä itseni ja muiden suhteen. Meillä oli hyvä porukka ja mahtavat ohjaajat. Aika meni tosi nopeasti ja opin paljon uutta. Ja nyt olen valmistunut. 

Jännittävää! Saa nähdä, mitä tästä vielä kehittyy. Olen avoin mahdollisuuksille ja otan vastaan toimeksiantoja. Mielelläni lähden toimimaan kokemusasiantuntijana. Olen varma, ettei tää koulutus mennyt hukkaan. Uskon, että Hulttiosta vielä kuullaan. 

The Grande Finale (taas kerran)

 Taas olen uuvuksissa ja niin väsynyt, että näen jo uniakin, joissa nukun iltapäivään asti, enkä jaksa herätä millään. Mulle sanotaan: "Kello on jo kolme, ja vielä sä nukut." Ja mä vain ynisen jotain ja... Nukahdan. Nukun taas sikeästi ja pian havahdun taas. Ainiin, piti herätä. Mutta en pääse hereille. En jaksa herärä. Alan huutaa apua. Huudan unissani: "Auttakaa, mä en jaksa millään herätä..." Ja sitten taas nukahdan. Uni tuntuu ahdistavan voimakkaalta. En vaan pääse hereille. Tätä jatkuu siihen asti, kunnes kello soi. Kun kello soi, ajattelen helpottuneena, en sittenkään nukkunut liian pitkään, ja sit herään ja tajuan, että onkin aamu. Ja ei jaksaisi herätä millään. Kauhea kooma päällä yritän repiä itseni ylös sängystä ja onnistun jotenkin. 

Ylös nouseminen oli vaikeaa, pukeminen oli vaikeaa, töihin valmistautuminen ja töihin käveleminen oli vaikeaa. Ei meinannut jaksaa kävellä. Eikä meinaa herätä millään vieläkään. Ajatus harhailee ja on vaikeuksia keskittyä. Päässä pyörii ja olen kuin sumussa. Tällä hetkellä elän hyvin hidasta elämää. Ja se on ihan ok. Hyväksyn uupumuksen, hyväksyn väsymyksen ja hyväksyn sen, että olen taas palamassa loppuun. Ehkä jo olenkin finaalissa. Siltä ainakin tuntuu. Hyväksyn myös sen. Hyväksyn myös sen, että olen viime aikoina ollut niin hajamielinen, että unohtelen tärkeitäkin asioita. Unohtelen asioita niin usein, että alan muistuttaa muistisairasta. Sekin on yksi uupumuksen oire. En jaksa edes luetella niitä kaikkia. Niitä on liikaa.

Väsyneenä ei vaan jaksa. Oikein mitään. Ei jaksaisi edes liikkua. Ei jaksaisi olla ja jaksaa. Ja silti muut pakottaa jaksamaan. Pitää jaksaa olla läsnä. Pitää jaksaa kuunnella toisten asioita. Pitää jaksaa vatvoa ongelmia ja keskustella. Pitää jaksaa olla tuntikausia ihmisten seurassa, vaikka haluaisi vain vetäytyä omiin oloihin lepäämään. Pitää jaksaa juosta siellä täällä. Pitää jaksaa olla iloinen ja positiivinen. Pitää jaksaa olla se SuperJenna, joka kestää kaiken eikä koskaan hajoa tai osoita uupumisen merkkejä.

Mutta mä en ole mikään SuperJenna! Mä olen ihan tavallinen Jenna, joka on niin rikki, ettei sen voimavarat riitä kaikkeen ja se uupuu vähän väliä. Olen ollut viime aikoina valtavan stressin alla sen stalkkerin takia ja muiden huolien takia. Onneksi olen nyt saanut olla rauhassa stalkkerilta, mutta silti vaikeuksia riittää. Itsellä ja toisilla. Otan toistenkin vaikeudet huolehdittavakseni, vatvon ja murehdin niitä, ja sitten väsyn, kun voimat ei riittäisi omienkaan vaikeuksien kantamiseen. Usein jään itse taka-alalle omien vaikeuksieni kanssa. Kannan toisten huolia, mutta jään yksin omien huolieni kanssa. Kannan sitten moninkertaista huolikuormaa, enkä jaksa kantaa sitä yksin. Taas olen The Grande Finalen partaalla. Ja kun näin käy, minuun suhtaudutaan usein alentuvasti. Se ärsyttää. 

Ihan kuin minua pitäisi kohdella silkkihansikkain ja olla muutenkin varovainen mun seurassa, etten vain rasitu liikaa tai hajoa palasiksi kuin joku posliininukke. Eikö minuun voisi suhtautua kuin ihmiseen? Jokainen väsyy joskus, ei sen takia tarvitse kohdella toista alentuvasti. Sellainen kohtelu vain lisää ahdistusta ja tunnetta siitä, että olen jotenkin huonompi kuin muut. Vaikka en ole. Jokainen väsyy joskus. On täysin inhimillistä palaa loppuun. Ei sitä tarvitse toisten pelätä. Kun mä palan loppuun, teen senkin tyylillä. 

Jotenkin tuntuu, että jos otan aikaa lepoon, se olisi jotenkin väärin. Ikään kuin olisi liian itsekästä pitää huolta jaksamisestaan. Vaikka eihän se ole niin. Jos en voi itse hyvin, en voi auttaa toisia. Jos en voi levätä, enhän minä jaksa silloin olla muidenkaan seurassa. Jos en huolehdi hyvinvoinnistani, ei minusta ole iloa toisille. Mikä minua siis vaivaa, kun koen oman ajan ja lepäämisen jotenkin vääräksi? Ikään kuin se olisi pois muilta. Koen välillä jopa syyllisyyttä siitä, että tarvitsen omaa aikaa jaksaakseni olla toisten kanssa. Ehkä se johtuu siitä, kun mua on syyllistetty asiasta niin paljon. Vaikka ei nyt viime aikoina. Silti se on jäänyt minuun vaikuttamaan ikävästi. Miten pääsen siitä eroon? Ei harmainta aavistusta. 

Usein käy myös niin, että jos onnistun ottamaan aikaa lepoon, just silloin tapahtuu jotain, mikä estää lepäämisen. Tulee joku paskamyrsky just ihan väärään aikaan. Yritä siinä sitten levätä. Tätäkin on tapahtunut jo niin usein, että olen alkanut melkein pelätä ajan ottamista lepoon, kun just silloin tapahtuu jotain ikävää tavalla tai toisella. Toistuvasti. Paskamyrskyjä tulee juuri silloin, kun tarvitsisin lepoa ja olen jo varannut siihen aikaa. Joten se siitä levosta! Ja niin stressi vain lisääntyy ja kertyy. Kunnes tulee The Grande Finale. Silloin ei enää jaksa välittää mistään. Koska ei ole enää voimia.  

Tätä menoa varmaan kuolen ennen aikojaan. Toisaalta olisin siitä hyvin helpottunut. Toisaalta mulla taitaa olla täällä vielä tehtävää. Jatkuva ja pitkäkestoinen stressi on myrkkyä elimistölle ja voi johtaa jopa kuolemaan. Ja kuinka kauan minulla on kestänyt stressiä? En osaa edes laskea aikaa, sitä on jatkunut vuosia. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta kuitenkin ihan liikaa. Post-traumaattinen stressi on hyvin pahalaatuista ja kuluttavaa. Siihen stressiin liittyy valtava traumojen kasautuma, joka tekee siitä pahempaa kuin ns "tavallinen" stressi, joka on haitallista sekin pitkään jatkuessaan. Elämä PTSD:n kanssa ei ole helppoa. Siihen liittyy myös tämä minun taipumus palaa loppuun vähän väliä. Traumaattiset olot ovat vieneet viimeisetkin voimavarat, ja vaikka kuinka työstän traumojani, en saa lisää voimavaroja. Viimeksi paloin loppuun syksyn loppupuolella. Ja nyt taas. Onneksi en pala enää ihan niin usein loppuun kuin pari vuotta sitten. Jotain edistystä siis on tapahtunut, vaikkakin armottoman hitaasti. 

Pääasia on, että edistystä edes tapahtuu. Olen siitä kiitollinen. Toipuminen ja kasvu on hidasta, mutta sitä tapahtuu. Vaikka välillä palankin loppuun. Jostain luin, että loppuunpalaminen on vain uusi alku, uusi mahdollisuus. Mihin? No minun tapauksessa se on tietenkin alku seuraavaan loppuunpalamiseen. :D 

Tällaista tää vaan välillä on. Silti Hulttis ei lannistu, ei luovuta eikä anna periksi. Hulttis tekee parhaansa toipuakseen. Ja lepää aina kun se vain on mahdollista. Jos se ei onnistu, ja Hulttis flippaa, sitten Hulttis flippaa aidosti ja tyylillä!