Kokemusmyöhästelijä

 Tänään jatkui kokemusasiantuntijakoulutus. Mulle kävi vaan vähän hassusti. Nukuin pommiin vaikka olin laittanut herätyksen (väärälle päivälle, hyvä minä!🤪). Mun oli tarkoitus herätä klo 9.00, että ehtisin hyvin paikalle ajoissa. Kuinkas sitten kävikään... 

Olin autuaassa unessa kunnes havahduin ja ihmettelin miksi ei kello soi. Heräsin siis  klo 11.52 ja säikähdin kellon aikaa, kauhistuin ja sanoin: "Voi hemmetti. Mä oon myöhässä!" Melkein iski paniikki ja puin kiireellä päälle ja laitoin tavarat kasaan. Mulle soitettiin sieltä ja kyseltiin, että onko kaikki kunnossa. Hädissäni kerroin nukkuneeni pommiin ja tulevani pian. Ei ollut hätää kuulemma ja hyvä että pääsen paikalle. Ensin ajattelin juosta sinne, mutta sit mulla välähti. Taksi! Sehän nopeuttaisi mun paikalle pääsyä.

Tilasin siis taktisesti taksin ja menin koulutukseen. Olin perillä klo 12.07. Vähänkö mua hävetti olla myöhässä. Mutta vastaanotto oli kaikkea muuta kuin harmistunut. En kuullut yhtäkään moitteen sanaa, kukaan ei paheksunut mua lainkaan. Kaikki oli iloisia kun tulin ja sanoivat "Hyvä Jenna! Mahtavaa!" Jne eikä ollut kaukana ettenkö olisi saanut aplodeja. 😄 Vastaanotto oli niin positiivinen, etten ole moista ennen kokenut. 😄 Oli niin ihmeellistä, kun mua ei paheksuttu, ei moitittu, eikä sanottu mitään syyttävää. Päinvastoin kaikki oli erittäin iloisia kun pääsin paikalle. Yksikin kertoi, että olivat kaivanneet mua. Yksi näytti peukkua ja iski silmää😆 Kaikki oli iloisia eikä mun myöhästyminen ollut ongelma. Pahoittelen kyllä asiaa. Eikä se haitannut ketään. Kaikki olivat iloisia siitä, että pääsin paikalle. 

Ihan eri asenne kuin esim koulussa tai muissa paikoissa, esim joissain työpaikoilla tai kokouksissa.  Minusta oltiin jopa huolissaan et onko mulla kaikki ok ja sanoivat, että "Ei Jenna kyllä jätä tätä kesken". Enkä jätä! En todellakaan jätä tätä juttua kesken! Meillä on ihan paras porukka ja huippu hyvä koulutus kaikkiaan!🤩 Olen kiitollinen näistä tyypeistä ja koko jutusta. Ollaan lähennytty ihmeellisen nopeasti, sen huomasin ja me kaikki ollaan tavallaan yhtä, vaikka samalla ollaan erilaisia ja erillisiä. Ja yhdessä me voidaan paljon.

Tää porukka oikeasti välittää eikä kukaan yritä nousta toisten yläpuolelle. Eikä korosta itseään, eikä kukaan yritä laittaa paremmaksi. Jokaista arvostetaan omana itsenään eikä siellä ole kilpailuhenkeä, et kuka on paras, ei mitään toista alentavaa ja itseä korottavaa. Jokainen on hyvä omana itsenään eikä kenenkään kokemus ole turha tai toista huonompi. Jokaisen persoona ja kokemus on arvokas.  Meillä on hemmetin hyvä yhteishenki. 😊 Ja valtavan laaja kokemusmaailma. Olen tosi, tosi kiitollinen näistä tyypeistä ja tästä koulutuksesta! 

Minähän perkele kirjoitan!!! (vaikka sitten aamukoomassa)

 Noniin. Kokemusasiantuntijakoulutus alkoi viime viikolla ja lähti hyvin käyntiin. Meillä on mahtava porukka! Tosi monenlaista kokemusta löytyy ja kiinnostavia tarinoita, kiinnostavia ihmisiä. Alussa jännitti aivan vietävästi, mutta sitten sekin helpotti. Jännityksen tilalle tuli valtava mielenkiinto. Halu oppia ja kasvaa tämänkin kautta. Hyvä oli lähteä tähän koulutukseen. Olen kiitollinen jo nyt. 

Huomasin myös, että saan ihmiset nauramaan. Osaan olla hauska tajuamatta sitä edes itsekään. :D Samoin myös multitalentismini on tullut näkyviin, vaikka en ole pahemmin edes tuonut sitä esiin. Olen vain ollut oma itseni ja tehnyt niitä juttuja joista tykkään. Ja niistä ovat tykänneet myös muut. Se on siistiä! Se on ihan parasta, että mun lahjoista on iloa myös toisille. Olen kiitollinen siitäkin.

Allekirjoitin sopimuksen vaitiolovelvollisuudesta. Nyt on mustaa valkoisella, ja vaikka olen pitänyt omatoimista vaitiolovelvollisuutta jo tän blogin takia, niin on hyvä, että nyt se on virallista. Hulttiotyttö on nyt sitoutunut vaitioloon virallisesti ja ottaa asian vakavasti. Se on hyvä ja hyödyllinen asia.

En tiennytkään, kuinka laajasti kokemusasiantuntija voi toimia. Yllätyin positiivisesti kaikista niistä mahdollisuuksista ja jo nyt alkoi ideat raksuttamaan päässä. Saa nähdä, mitä kaikkea sitä vielä tulee tekemään! Olen innoissani. Ja otan koulutuksen tosissani. Tahdon päästä auttamaan toisia ja teen parhaani sen eteen, että voisin auttaa toisia. 

Taas on aamupäivä ja olen vieläkin vähän koomassa. Mut ei se haittaa. Nyt ei tarvitsekaan olla super skarppina, vaan voi tehdä omia juttujaan kaikessa rauhassa aamukoomassakin. Nyt vaan iski jumitus ja ajatus katkesi. Liikaa häiriötekijöitä ja häiriötekijät häiritsevät kirjoittamista ja keskittymistä...

 

Jumittaja jumittaa jumissaan jumittaa jumittaja jumittaa jumissaan jumittaa...

Noniin! Nyt sain kiinni ajatuksestani. (Vihdoinkin!)

Olen huomannut, että mitä enemmän täällä blogissa on käynyt porukkaa, sitä alentuvammin tähän mun kirjoittamiseen on suhtauduttu. Eivät kaikki, mutta jotkut. Nyt täällä on käynt jo yli 1 951 000 kävijää, ja olen kiitollinen siitä. Kun olen sanonut siitä, moni on sanonut: "Hyvä!" ja kertovat kehonkielellään ja äänensävyillään jotain muuta. Ihan kuin se häiritsisi joitakin, että tätä blogia luetaan ja että kirjoitan tätä. En vaan tajua, mitä pahaa siinä on. Ja kun kirjoitan ihmisten ilmoilla, saatan kuulla sanoja, jotka on lausuttu hieman oudolla äänensävyllä ja kummallisilla painotuksilla. Sellaisilla joissa on vähättelevä ja piikittelevä sävy ja jotka siis vähättelee mun työtä ikään kuin se ei olisi niin merkityksellistä vaan ennemminkin halveksuttavaa. Siis piilohalveksuntaa ja piilovähättelyä.  Sanaa 'blogi' on näköjään mukava väännellä ja lausua tavoilla, joissa on alentava sävy. Toinen on erikoinen sävy on usein sanoilla 'vai niin', 'jaahas', 'taas', 'taasko' 'sinä kirjoitat' 'tuota' 'blogia', samoin sanoilla 'se' 'Jennan blogi', 'bloggaaminen' 'se sun blogi' jne. Näihin sanoihin on usein sisällytetty alentava, mitätöivä, piikittelevä ja halveksuva sävy.

 Onneksi on niitäkin, jotka ihan oikeasti arvostaa mun kirjoittamista. Heidän sanoistaan puuttuu nuo kaikki ikävät sävyt, heidän sanansa ovat positiivisesti latautuneita. Heidän sanansa eivät lannista, vaan niistä saa voimaa. Olen kiitollinen kaikista heistä! On outoa, miksi jotkut suhtautuvat mun kirjoittamiseen niin alentuvasti ja alentavasti. Jopa niin, että he sanoillaan ovat yrittäneet saada minut häpeämään kirjoittamistaitoani. Sitä on mitätöity, se on ohitettu röykeästi ja samalla annettu ymmärtää, että ei tuo nyt ole vielä mitään, minullapa on jotain vielä parempaa... Tekstejäni on vähätelty, annettu ymmärtää, ettei niissä mitään erikoista tai uutta ollut. Kirjoituksiani on väheksytty monin tavoin ja samalla aihe on siirretty johonkin muualle. Joskus minua on jopa kehoitettu, "neuvottu" (käsketty) lopettamaan kirjoittaminen. Joskus siihen on painostettu. Joskus on myös uhkailtu. On myös annettu ymmärtää, ettei se ole hyvä asia, että kirjoitan. Kirjoittamisen lahjani on tosiaan joutunut koville. Joskus blogistani puhutaan hyvin alentuvaan sävyyn, vaikka sanoissa olisi kehuja. Kehut eivät tule sydämestä, ne eivät ole aitoja. Enkä tarkoita kaikkia, vaan joitakin ihmisiä. Onneksi saan myös aitoja kehuja ja kannustusta. Suurin kannustin on se, että tekstini ovat auttaneet toisia, edes yhtä ihmistä. Miksi pitää vähätellä sitä, että haluan auttaa toisia kirjoituksillani? Jostain syystä jotkut saattavat kokea kirjoittamiseni uhkana. Ikään kuin mä en saisi onnistua, en saisi olla niin kiinnostava, en saisi osata kirjoittaa, en saisi jakaa tarinaani enkä saisi auttaa toisia kirjoittamalla.

Mulle on myös sanottu, että mä olen kamalan itsekäs, kun kirjoitan tätä blogia. Olen muka vain hakemassa huomiota. Jotka väittää näin, ne eivät tajua sitä, miksi kirjoitan. En kirjoita saadakseni huomiota, vaan auttaakseni toisia. Ja koska olen saanut paljon palautetta siitä, miten tekstini ovat auttaneet monia ihmisiä, en todellakaan kirjoita itsekkyyttäni enkä vain itseni takia. Kirjoitan auttaakseni toisia. Nimenomaan se motivoi mua kirjoittamaan, kun saan kuulla, että mun teksteistä on ollut apua toisille. Onko se itsekkyytä? Onko se huomion kerjäämistä? Ei ole ainakaan minun mielestä. Mä kirjoitan auttaakseni ja lisätäkseni ymmärrystä. Myös siksi, että olen varoittava esimerkki ja myös toivoa antava esimerkki. Välillä ajattelen itsekin, että mitä väliä mun sanoilla on, en ole mitään. Mutta sekään ei pidä paikkaansa. Jokaisen sanoilla on merkitystä. Ja mitä vaikeammista asioista selviää, omilla sanoillaan voi myös kertoa toisille, että toivoa on. Eikä se ole keneltäkään pois. 

Ei se ole keneltäkään pois, kun mä kirjoitan ja käytän tätäkin lahjaa ihmisten iloksi, avuksi ja hyödyksi. Päinvastoin moni saa siitä jotain, siitä voi olla apua monille. Suurempi vääryys olisi se, että en kirjoittaisi, en käyttäisi lahjojani yhteiseksi hyväksi. Olisi suurempi vääryys, jos sulkisin kaiken kokemani, kaiken osaamani ja kaiken tietämäni sisimpääni, en jakaisi näitä kenenkään kanssa, vaan jatkaisin itse elämääni eteenpäin välittämättä siitä, että kokemuksistani ja taidoistani voisi olla apua toisille. Se olisi itsekästä. Se olisi väärin. Se olisi pois toisilta. Se olisi pois myös minulta. Lopulta se tukahduttaisi minut hengiltä. 

Joten: MINÄHÄN PERKELE KIRJOITAN!!!

Ajatuksenvirtaa aamukoomassa

 Vaikka olen vielä aamukoomassa, olen silti kauhuissani jo nyt. Huomenna alkaa kokemusasiantuntijakoulutus (kauhea sanahirviö, joka on vaikea kirjoittaa) ja mua pelottaa. Mulla on taipumus aina jännittää asioita etukäteen, ihan uuvuksiin asti. Se ei ole kovin hyödyllistä, mutta silti näin tapahtuu. Jenskaa jänskättää. Jo hyvissä ajoin etukäteen. 

Mielessä pyörii kysymyksiä:

Mitä minusta tulee?

Vai tuleeko mitään?

Osaanko olla siellä?

Tulenko toimeen ihmisten kanssa?

Ketä siellä tapaan?

Vai tapaanko ketään?

Onko minusta siihen?

Osaanko auttaa toisia?

Miten saan parhaiten asiasta hyödyn irti?

Onko minusta edes tähän?

Toivon ja uskon, että on ja silti epäilen itseäni taas kerran.

Entä jos mokaan?

No mitä sitten. Jokainen mokaa joskus. 

Mutta haluaisin kuitenkin olla mokaamatta.

Haluaisin olla hyvä kokemusasiantuntija. 

Entä jos olenkin huono? Kelvoton? Arvoton? Paska?

Hemmetti vieköön näitä ajatuksia.

Tässä näemme taas kuinka ihmisellä on paha tapa epäillä itseään ja kykyjään. Ja se onkin yleensä suurin este onnistumiselle. Pelottaa yhä enemmän... Hitto. Minä aion onnistua. Menen sinne, vaikka miten pelottaisi. Olen oma outo itseni ja annan mennä vaan. Kyllä se siitä. Mä pystyn tähän. Jep. Pystyn kyllä. Olen pystynyt moneen muuhunkin asiaan, kun olen uskonut itseeni. Ja vaikka en olisi aina uskonutkaan, olen silti saanut yllättyä positiivisesti monet kerrat. Joten, kyllä se siitä. Ei ole mitään hätää. Hulttis hoitaa homman. 

 

Ja nyt päässä lyö tyhjää. Ajatus katkesi. ERROR ERROR ERROR.... Hemmetin aamukooma. Voisin hyväksyä jumittamisen, jos olisin unessa. Mutta olen ainakin jokseenkin hereillä ja ei ole kivaa, jos päässä lyö tyhjää ja jumittaa. Kesken kirjoittamisen. SYNTAX ERROR SYSTEM FAILED... 

...

...

...

...

...

...

...

Päässä kuuluu sisäinen huuto, jossa on hieno kaikuefekti: "PERKELEEEEEEEH!" 

Tämä ei ole yhtään tapaistani. Mistä tuo kirosana oikein tuli? 

Niin. Aamut on vaikeita. Tai sitten aamut ei ole vaikeita, vaan minä olen vaikea. Ainakin aamuisin. Olen aamuisin koomassa oleva jumittaja, johon saattaa olla vaikeaa saada kontaktia, jonka sanat ovat vain hiljaisia ynähdyksiä ja joka vain vetäytyy johonkin nurkkaan jumittamaan. Ja siinä se sitten on. Jumittaa vain ja on kuin ei olisikaan. 

Mutta kyllä se siitä vielä herää. Aikanaan. Joskus nopeammin, joskus hitaammin. Riippuen siitä, onko saanut nukuttua, onko nähnyt painajaisia ja herännyt omaan huutoonsa, vai onko yö ollut muuten vaikea, vai kenties oikein hyvä. Hyvät yöt ovat harvassa. Mut kyllä mä silti olen herännyt lähes joka päivä. Joskus kooma jää päälle niin, että vielä illallakin on kuin vasta herännyt. Se on outoa. 

Paras tapa herätä on päästä kunnon flow-tilaan ja tehdä mielekkäitä asioita. Kunpa se olisikin mahdollista joka aamu. Ja päivä. Ja ilta. Mielekäs tekeminen on elämäni perusta. Ainakin yksi niistä. En selviäisi ilman mielekästä tekemistä. Tulisin hulluksi (ellen jo ole sitä) jos en saisi tai voisi tehdä omia taidejuttujani. En silti ole varma, olenko hullu. Kalligrafiaa harjoitellessakin mietin asiaa ja kirjoitin kauniin tekstin, jossa luki: Ovatko hulluus ja luovuus jotenkin yhteydessä toisiinsa? Vastausta en ole saanut. Taidan olla luova hullu. Ainakin olen hiton luova ja ehkä vähän hullukin, mutta hyvällä tavalla.

 

 Uusi mottoni on: Outous on okei! Ja sehän pitää paikkansa. Olemalla oma outo itseni saan kaikenlaista siistiä ja hauskaa aikaan. Ja jopa hyvää! Hitto, mä oon saanut paljon hyvää aikaan toisissa ihmisissä olemalla oma outo ja aito (ja luova hullu) itseni! Se on ollut erittäin ihmeellistä tajuta. En olekaan mikään arvoton, surkea, huono ja pilalle mennyt yksilö. Ei kukaan meistä ole sellainen. Mun perusasenne itseäni kohtaan on ollut lapsesta lähtien, että olen arvoton, huono ja pilalle mennyt paska. Moni vahvisti tätä käsitystä. Mutta nyt olen saanut huomata näiden selvien vuosien aikana, että tuo perusasenne, lähtökohtani itseni suhteen, EI PIDÄ PAIKKAANSA. Koska olen saanut aikaan myös paljon hyvää, se on ollut yksi todiste tuon väitteen paikkansapitämättömyydestä. Se on ollut todella lohdullinen ja helpottava oivallus. Kukaan meistä ei ole arvoton, ei huono, ei pilalle mennyt, eikä mikään paska. Jokainen on arvokas omana itsenään. Jokaisen elämä on arvokas. Ihan jokaisen. 

 

Ihminen voi parhaiten silloin kun hän saa olla oma itsensä. Jos ei saa olla oma itsensä, silloin ei voi hyvin. Ja kun saa olla oma itsensä, silloin voi hyvin ja elämään löytyy lisää merkitystä ja samalla oppii myös tuntemaan itsensä. Ja oikeasti: outous on okei! Olisi ihan tylsää jos me kaikki oltaisi samanlaisia, samalla tavalla ajattelevia ja samalla tavalla toimivia yksilöitä. Eihän me edes oltaisi yksilöitä, vaan massaa. On vaan hyvä erottua joukosta olemalla rohkeasti sitä mitä on. Olla oma aito ja outo itsensä. Silloin oppii tuntemaan itsensä paremmin, löytää omat lahjansa ja monia hyödyllisiä taitoja ja luonteenpiirteitä, joista on iloa ja apua myös toisille. Omana outona itsenään oleminen on samalla tutkimusmatka omaan itseen. Kuka minä olen? Mistä minä tykkään/en tykkää? Mitä minä haluan? Mitä minä osaan? Ja niin edelleen. Se on hemmetin hyvä ja hyödyllinen asia. Omana itsenään oleminen. 

Koska, jos me ei voida olla sitä mitä olemme, me voidaan huonosti ja oireillaan. Ollaan kuin jossain ahtaassa laatikossa, josta ei pääse ulos. Laatikossa, johon joku tai jotkut ovat sinut väkisin tunkeneet. Sinä et ole ongelma. Niillä on ollut ongelma: Ne eivät ole jostain syystä kyenneet hyväksymään sinua omana itsenäsi. Voi olla että olet ollut jonkinlainen uhka toisille, ja siksi sinut on pitänyt tukahduttaa. Sinussa oleva potentiaali on nähty, ja se on pelottanut toisia, ollut uhka heille. Siksi sinua on estetty olemasta oma itsesi. Olen kokenut tämän monet kerrat itsekin. Silti, laatikosta voi tulla ulos. Se on jokaisen ihmisen perusoikeus, oikeus olla oma itsensä ja tulla ulos ahtaasta laatikosta, johon jotkut ovat hänet tunkeneet. On heidän ongelmansa, jos he eivät ole voineet hyväksyä sinua, koska näkevät persoonasi uhkana. Voi olla muitakin syitä. Niitähän riittää. Syyt ovat kuin persereikä: sellainen on kaikilla. Mutta todellisuudessa kenelläkään ei ole mitään syytä estää toista olemasta oma itsensä! Se ei vaan ole hyväksyttävissä eikä varsinkaan oikein. Toisen ihmisen persoonan alistaminen ja tukahduttaminen on vakava rikos. Se on rikos ihmisyyttä vastaan ja se on myös rikos meidän Luojaamme vastaan. Koska me ollaan olemassa, meidän on haluttu olevan olemassa. Ei kukaan ole täällä turhaan. Ja jokaisen tulisi saada olla oma itsensä. Tietenkin niissä rajoissa, ettei aiheuta toisille kärsimystä ja vääryyttä. Eikä harjoita jatkuvaa pahuutta itseään eikä toisia vastaan. Niin, että se on hyvää, hyödyllistä ja oikein. 

 

Me voidaan aina valita. Jokaisessa hetkessä ja jokaisessa tilanteessa me voidaan valita. Valita, kuinka toimitaan. Valita, mitä sanotaan vai sanotaanko mitään. Valita, teemmekö hyvää vai pahaa. Valita, mihin aikamme käytämme. Valita, kenelle puhumme. Valita mitä teemme. Valita miten olemme. Valita, totellaanko ja alistutaan, vai pidetään tahdostamme kiinni ja vastustetaan vääryyttä. Me voidaan aina valita. Enkä sano, että se olisi helppoa. Ei se aina ole. Silti me voidaan valita. Ei ole aina helppoa tehdä oikeaa valintaa. Mutta jos ei edes valitse, sekin on valinta. Elämä on vaikeaa, mutta me selvitään kyllä. Siihen asti kunnes kuollaan. Kun elää elämänsä niin, että se on hyvää ja hyödyllistä itselle ja toisille, se on hyvä ja arvokas elämä. Ja vaikka eläisi elämänsä täysin päin persettä, tuhoaisi ja satuttaisi toisia, sekin elämä on arvokas, mutta ihminen itse on riistänyt oman arvonsa ja elämänsä arvon elämällä vääryydessä. Ihminen, joka arvostaa itseään ei kohtele itseään eikä toisia kaltoin. Jokaisen elämä on arvokas ja ainutlaatuinen lahja, elipä elämänsä miten hyvänsä. Mutta vaikka elämä on lahja, meiltä ei häviä vastuu elämästämme. Me ollaan vastuussa teoistamme. Jokainen elää elämänsä tyylillään ja kantaa siitä vastuun. Edes vastuuton elämä ei ole elämää vailla vastuuta. Ja mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää. Voi, olen tämän saanut karvaasti kokea... 

Täällä minä, vanha narkkari puhun asioita, joista en koskaan uskonut puhuvani. Varsinkaan huumevuosina. Muutos on mahdollista, olen siitä elävä esimerkki. Ihminen voi muuttaa tapansa toimia, ajatella ja puhua. Näin mulle on käynyt. Valtava mielenmuutos ja uusi ihmeellinen elämä, jossa saan käyttää monia lahjojani ihmisten iloksi. Multitalentismini oli minullekin yllätys. En todellakaan arvannut, että minulla olisi tällaisia lahjoja. Enkä sitäkään, että minusta voisi olla toisille hyötyä ja apua. Tahdon auttaa toisia. Minulle ei riitä se, että mä pelastuin huumehelvetistä ja sain uuden elämän. Mä tahdon, että muutkin pääsisi sieltä ja  ja aion tehdä parhaani auttaakseni heitä. 

Ja tästä päästään tekstin alkuun: Koska minulla on tällainen tahto, niin eiköhän minusta tule ihan hyvä kokemusasiantuntija.

Mikä ärsyttää keskustelussa?

 Mikä kaikki ärsyttää keskustelussa? 

Kysyn tätä sinulta, hyvä lukija. Kommentit ovat tervetulleita. 

Oma listani siitä, mikä ärsyttää keskustelussa: 

• Päälle puhuminen. Yhä uudestaan. Se kertoo, ettei toista kiinnosta, mitä toinen sanoo. Tai siis yrittää sanoa. 

• Asian siirtäminen jatkuvasti omaan itseen. Kun toinen yrittää alkaa kertoa jotain, saa ehkä yhden lauseen sanottua, niin vastapuoli kääntääkin asian itseensä. Yhä uudestaan. Se on rasittavaa. Yritäpä siinä kertoa omaa asiaasi! 

• Muka-kuuntelu. Ollaan kuuntelevinaan, mutta odotetaankin vain omaa vuoroa päästä puhumaan. Itsestään. Siinä ei paljoa toisen asia kiinnosta, kun samalla valmistelee mielessään omaa puhevuoroaan ja odottaa, että pääsee ääneen. 

• Kysytään toiselta jotain vain siitä syystä, että pääsisi itse puhumaan. Ei siis oikeasti kiinnosta, miten toisella menee, kysymys on vain keino päästä itse vuodattamaan omia asioitaan. 

• Ohittaminen. Ei oteta vakavasti. Ohittaa voi monella tavalla. Jo pelkkä asenne kertoo, kiinnostaako ja ottaako toisen vakavasti. Tai sitten vähättelee toisen asiaa ja saattaa vielä sanoa, ettei tuo nyt ole niin vakavaa, hänellä on ollut vielä vakavampaa ja näin jälleen toinen ohitetaan ja siirretään asia omaan itseen. 

• Vähättely ja mitätöinti. Näihinkin on monet keinot eri tilanteissa. 

• Liiallinen arvostelu ja oikeassa olemisen pakko. Samalla annetaan ymmärtää, että toinen on väistämättä väärässä, jos itse on aina oikeassa. Kaikkitietävä leikkiminen on turhaa, ei kukaan tiedä kaikkea. Jokainen on joskus väärässä.  

• Jatkuva keskeyttäminen ja aiheen vaihtaminen. 

• Torjuminen ja kieltäminen, joista seuraa henkinen hylkääminen. Tähänkin on monet keinot.

• Se, ettei oikeasti kuunnella! Ja silti vaaditaan itse sitä, että toinen kuuntelee. Yhä uudestaan. Ihan kuin toisella olisi vain korvat ja toisella suu. Tässä ei oteta toista huomioon, ja se ajan myötä voi alkaa tuntua hyväksikäytöltä.

• Kahden asian samanaikainen läpikäyminen. Kumpikin yrittää tuoda esiin omaa asiaansa, kuulematta toista ja antamatta toiselle tilaa. Keskustelusta tulee kilpailu, jossa kilpaillaan siitä, kuka saa puhua eniten. Ja näin keskustelu käy turhaksi. Ja hiton rasittavaksi. Tekee mieli vain paeta paikalta mahdollisimman nopeasti.

• Vyöryttäminen. Se, ettei toista kuunnella, mutta silti vyörytetään toista jatkuvasti omilla ongelmilla. Eikä ajatella, että jos toinen ei tule kuulluksi, siltä katoaa mielenkiinto kuunnella toista. Jatkuva vyöryttäminen on stressaavaa ja se alkaa tuntua toisesta pahalta. Toinen kokee olevansa kuin joku likasanko, johon toinen sylkäisee omat ongelmansa ja sitten lähtee helpottuneena pois. Kuulematta toista lainkaan. Olettaen, että toinen jaksaa kyllä kuunnella hänen ongelmiaan, ja se on hänen velvollisuutensa. Näin ei asia ole. 

• Puhutaan vain itsestään. Aina vain minä sitä tätä ja tuota. Suurin osa lauseista alkaa sanalla minä, minun, minulla, minulle, jne. Eikä edes kysytä, mitä toiselle kuuluu. Se on rasittavaa ja käy pidemmän päälle ärsyttämään. Eikö todellakaan muu kiinnosta, kuin vain se oma minä? 

• Kuuntelun vaatiminen kuulematta toista. Tästä onkin jo puhuttu. 

• Jatkuva samojen asioiden vatkaaminen ilman edistystä. Yhä uudestaan nousee samat asiat esiin, samalla äänenpainolla, samoilla sanoilla, aina vain kun tulee sopiva tilaisuus ottaa ne asiat esiin. Usein toisen asia sivuutetaan näin ja toisen oma asia jää kesken. Kun toinen sanoo jonkun sopivan sanan tai muuta, mikä tuo tilaisuuden alkaa vatvoa samoja ongelmia, sitä tilaisuutta ei jätetä käyttämättä, vaan otetaan jälleen kerran esiin ne samat hemmetin ongelmat, joita toinen on kuullut kyllästymiseen asti. Ja näin taas näppärästi sivuutettiin se, mitä asiaa toisella oli. 

• Piilovihaiset kommentit ja passiivis-aggressiiviset piikittelyt. Hemmetin rasittavaa. Ihan kuin toinen ei tajuasi mistä on kyse!

• Muka-kiinnostunut kyseleminen vain, että pääsee puhumaan omista asioistaan. Tämä on rasittavaa. 

• Keskustelun tahallinen pitkittäminen, vaikka toisella olisi selvästi kiire mennä muualle. Asia vain jatkuu ja jatkuu, ja alkaa kuulostaa väkisin pitkäksi väännetyltä puheelta, jossa ei loppua näy. Samalla itse asia menettää merkitystään ja sanat käyvät tyhjiksi. Toista yritetään väkisin pitää kiinni, vaikka on selvää, että hänen olisi mentävä. 

• Tyhjät ja latteat sanat ja ilmaisut, jaarittelu sekä positiiviset latteudet, jotka sopivat huonosti tilanteeseen. Näillä pahimmillaan mitätöidään toisen asian vakavuus. Positiivisuus on perseestä vain silloin, kun sitä ei osata käyttää oikein. 

• Syyllistäminen, haukkuminen, ilkeät puheet ja satuttavat sanat. Sanat, jotka on tarkoitettu satuttamaan. 

• Itsesääliin vajoaminen ja murjottaminen. Ei nähdä itse ongelmaa, eikä varsinkaan ratkaisua, vaan vajotaan itsesääliin surkuttelemaan ja voivottelemaan, kuinka kauhea sitä onkaan. Tämä ei edistä mitään. Päinvastoin se jumittaa. Muutosta ei tapahdu. 

• Tai sitten annetaan ymmärtää, että on itse parempi kuin muut, osaa ja tietää kaiken paremmin, katsoo toista nenän vartta pitkin ja antaa ymmärtää, ettei toinen ole mitään. 

• Hyökkääminen ja projisointi. Siirretään omat viat toiseen ja haukutaan sitä siitä, mitä itse on. Kun toinen haukkuu sinua, hän yleensä haukkuu vain itseään. 

• Toisen manipulointi ja hyväksikäyttö. 

• Ei anneta toiselle vaihtoehtoja. Annetaan ymmärtää, ettei ole vaihtoehtoja (vaikka ainahan niitä on) ja pakotetaan toinen johonkin. 

• Painostaminen ja mahdottomat vaatimukset. Joita kukaan ei voi toteuttaa. Ei edes vaatija itse. 

• Ilkeät ja julmat kommentit. Verbaalinen väkivalta. Sanatkin voivat sattua miekan pistoa enemmän. Pahimmillaan toinen ihminen tuhotaan pelkillä sanoilla. Sellainen on sairasta ja väärin. 

• Huono huumori ja toisen kustannuksella pilailu pahassa tarkoituksessa. 

• Paskan jauhaminen selän takana. Mustamaalaaminen. 

• Uhkailu, Painostaminen ja pakottaminen. "Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla" "Turpa kiinni ja tottele, tai muuten...!" Uhkaillaan myös ikävillä seurauksilla, kostolla ja ties millä. 

• Toisen tietojen käyttäminen aseena tätä vastaan.  

• Toisen lyttääminen ja mitätöinti. Erittäin tuhoisaa ja sairasta toimintaa. Ei nähdä toisen arvoa, koska ei nähdä arvoa itsessäkään. Jos ei arvosta itseään, ei kykene arvostamaan myöskään toisia. Itseään kunnioittava ihminen ei kohtele toisia huonosti.

Voi, näitä olisi vaikka kuinka! Lista on loputon. Kuka tahansa halukas saa laittaa listaan jatkoa.

The Möykky

 Jälleen Hulttio täällä kirjoittelee. Kaikenlaista asiaa tulee mieleen. Ensinnäkin mut hyväksyttiin kokemusasiantuntijakoulutukseen! Alkaa ensi kuussa. Se, joka mua haastatteli, sanoi, että mä oon käynyt aikamoisen kovan elämän korkeakoulun ja että mä oon moniosaaja, mulla on paljon annettavaa. Siistiä! 

Toivon vaan, että minusta tulisi hyvä kokemusasiantuntija. Että osaisin kohdata ihmisiä oikein ja osaisin muutenkin toimia niin että siitä olisi hyötyä toisille. On tämäkin kummallista, kun jatkuvasti epäilen itseäni ja kykyjäni. Välillä suorastaan pelkään, et entä jos aiheutankin vain harmia toisille. En onneksi enää ole aiheuttanut niin paljoa harmia toisille kuin silloin joskus aikoinaan. Silti olen huolissani. Mutta aion onnistua ja hoitaa homman tyylillä. 

Toinen asia on Möykky. Möykky, joka on ollut minussa aina, jota olen kantanut mukanani koko elämäni. Sen sisältö selvisi. Se selvisi jälleen uuden muiston kautta. Siinä muistossa myös oli sekin hetki, kun katkaisin yhteyden omaan kroppaani traumaattisen tapahtuman seurauksena. Karmeeta kamalaa... Shit happens! 

Möykky sisälläni sisältää: 

• Sanoinkuvaamatonta kauhua ja pelkoa

• Syvää tuskaa, hiljainen huuto, jota kukaan ei kuule 

• Hätää ja hämmennystä, kauhea teko jota en voinut käsittää

• Epätoivoa ja valtavaa avuttomuutta

• Raivoa. Niin suurta raivoa, että voisin räjähtää kappaleiksi 

• Inhoa, häpeää ja itseinhoa 

• Halua kadota pois, halua kuolla

• Vihaa, joka vaatii oikeutta 

• Sekasortoa ja kaaosta, jotain mikä menee täysin yli ymmärryksen

• Oman ruumiin hylkääminen, yhteyden katkeaminen omaan kehoon  

Aikamoinen möykky. Kaikkea tätä olen kantanut sisälläni koko elämäni. En tiennyt ennen Möykyn sisältöä, se oli vain jotain  sanomatonta, käsittämätöntä ja sanatonta tuskaa, jota ei voinut kohdata. Ja se Möykky on tuntunut raskaana rinnassa, painavana ja tukahduttavana pallona, jota ei saa pois. 

Oli vain hyvä,  että vihdoinkin pystyin nimeämään Möykyn sisältämät asiat ja fiilikset. Nyt niitä voi paremmin käsitellä. Sitä, mitä ei voi nimetä, ei voi myöskään käsitellä. Vaikka noita muistoja on kauheaa muistaa, ne on hirveitä kohdata, silti niistä selviää asioita, jotka auttavat mua toipumaan. Aikanaan. Ei tällaista Möykkyä hetkessä käsitellä. Ei paraneminen tapahdu tuosta vain, hetkessä. Se vaatii aikaa. Ja työtä. Eikä se ole helppoa. Ehkä olisi tylsää, jos toipuminen olisi helppoa. Jos se olisi helppoa, niin eihän ne ongelmatkaan olisi niin vaikeita kuin ne oikeasti ovat. Jos asiat olisi vain helppoja, elämästä katoaisi mielenkiinto ja halu kasvaa ja kehittyä. Joten, onneksi on myös haasteita. Ilman haasteita elämä olisi tylsää. Se on mun mielipide, mä vaan satun tykkäämään haasteista. Tää haaste vaan ei oo ihan niin mukava... Mutta aion käsitellä Möykkyni kaikessa rauhassa ja sopivaan tahtiin. Nyt kun Möykyn sisällölle on löytynyt nimet, niitä voi käsitellä. On vaan järkyttävää ajatella, että pieni lapsi on joutunut kokemaan noin kauheita tunteita. Sellaista raivoa, että voisi räjähtää kappaleiksi. Ynnä muuta. Ei ole ihme, että olen sulkenut ne asiat ja tunteet pois tietoisuudestani, eihän pienellä lapsella ole kykyä käsitellä sellaista..

 Ikävienkin asioiden kohtaamisessa voi siis tapahtua edistystä. Jos en olisi suostunut muistamaan niitä kauheita asioita, ei mulla olisi vieläkään hajuakaan Möykyn sisällöstä. Nyt on ja se on hyvä asia. En kyllä hetkeen haluaisi muistaa lisää asioita. Näissäkin on paljon prosessoitavaa. Noi muistot on auttaneet mua ymmärtää miksi mun elämä meni niinkuin meni. Ne loksauttaa monet palaset paikalleen. Silti ne on hirveitä. Ei riitä sanat kuvaamaan niiden kauheutta. Eihän mulla ollut edes silloin vielä sanoja! Eikä ollut helppoa sanoittaa niitä muistoja. Onneksi sanat löytyi. Oli jo aikakin. 

Tää hemmetin syömishäiriökin liittyy kaikenlaiseen väkivaltaiseen kaltoinkohteluun. Viimeksi mulla oli syömishäiriö Loikalan kartanon aikoina, ja sielläkin oli kaltoinkohtelua. Ja nyt taas. On kuin mä rankaisisin itseäni nyt kun kukaan ei ole rankaisemassa mua. Näen itseni vääristyneesti. Psyykkisen itseni olen oppinut hyväksymään kyllä, mutta fyysinen itseni on vaikeaa hyväksyä. Koska mua on kohdeltu kaltoin pitkin elämääni, se on antanut sellaisen kuvan, että olen huono ja arvoton ihminen. Koska olen pilalle mennyt yksilö, mua saa (muka) kohdella kaltoin. Ehkä olen jopa ansainnut kaiken sen väkivallan, mitä mulle on tehty. Olen niin kamala, en kelpaa omana itsenäni, ja vaikka kuinka yritän, en vain kelpaa. Olen siis surkea, mitätön paska, jolle voi tehdä mitä tahansa julmaa ja pahaa. Vika on minussa. Olen (muka) syyllinen siihen, kun mua kohdellaan väärin, mulle tehdään väkivaltaa kaikissa muodoissaan. Syy löytyy aina minusta. Koska minä olin sellainen tai sanoin niin tai tein näin tai mitä tahansa olinkaan, teinkään, sanoinkaan tai olin tekemättä, sanomatta, olematta, vika oli minun. Olen siis paha ja aivan mahdoton ihminen. En kelpaa sellaisena kuin olen, en saisi olla sellainen kuin olen, minua on yritetty muuttaa väkisin ja mielivaltaisesti vaikka miten monet kerrat, koska en ole kelvannut omana itsenäni. Minussa on siis jotain pahasti vialla, kun en ole kelvannut omana itsenäni. Ja tää kaikki kääntyy lopulta minua itseäni vastaan omassa mielessäni. Ja niin minusta itsestäni tulee itseni vihollinen. 

Aika kummallista, eikö?

Aika sairasta, eikö vain? 

En tiedä kuinka suhtautua. Peilistä minua katsoo raadeltu ja ruma tyyppi, jossa näkyy vain vikoja ja puutteita. Siinä ei ole oikein mikään hyvin. Kaikki ne julmat, satuttavat sanat ovat muokanneet minäkuvani vääristyneeksi hirviöksi, joka täytyy edes jotenkin yrittää korjata. En tiedä onko sen korjaaminen edes mahdollista. Mut jos se olisi edes vähän pienempi ja laihempi, se ei ehkä olisi niin vaarallinen... kai? 

Tämmöistä tää on. Koen olevani täysi ääliö koko syömishäiriön takia. En ole tänäänkään syönyt  mitään. Yllätys... En vaan mahda itselleni mitään. Tää on outoa ja vaikeaa edes kuvailla tätä ristiriitaista häiriökäyttäytymistä. Kaikenlaista sitä joutuukin elämässä  ja itsessään näkemään ja kohtaamaan... 

Mulla alkaa jo olla mitta täynnä. 

Syömishäiriöstä ja vastavuoroisuudesta

 Noniin. Nyt on taas hetki aikaa kirjoitella tänne. Voisin kertoa pienen tarinan. 

Oli kaksi ystävää. Toinen kuunteli toista ja tuki tätä hänen ongelmissaan, jotka olivat hyvin vaikeita. Hän kuunteli tämän ongelmia yhä uudestaan ja uudestaan. Hän tuki ja kuunteli parhaansa mukaan ja toinen sai siitä apua. Mutta sitten kun kuuntelija-ystävällä ilmeni ongelmia, joista hän yritti avautua ystävälleen, hänet ohitettiin sanomalla positiivisia latteuksia. Ja kun ystävä ei tätä kokenut hyvällä ja hän sanoi asiasta, yritti jälleen puhua ongelmastaan, ystävä torjui hänet jälleen sanomalla, ettei ole mikään terapeutti. 

Tässä vaiheessa kuunteleva ystävä hämmentyi. Onko hän sitten ollut muka jokin terapeutti ystävälleen, kun on kuunnellut tämän yhtä lailla vaikeita ongelmia toistuvasti? Hän mietti myös, että ovatko hänen ongelmansa muka niin paljon vakavampia, että niiden kuuntelemiseen ja tukena olemiseen tarvitaan terapeutti? Hän kyllä koki, että ihan ystävä olisi riittänyt. Olihan hänkin ollut ystävälleen tukena ja kuuntelijana monet kerrat. Hän mietti, onko se reilua, että hän on kuunnellut toista hänen vaikeuksissaan, mutta häntä ei kuunnella hänen vaikeuksissaan. Harmistuneena hän tajusi, että tästä ystävyydestä puuttui vastavuoroisuus. Miksi hänen pitäisi kuunnella toista, jos toinen ei vastavuoroisesti kuuntele häntä? Jos ei itse tule kuulluksi, vaan aina kuuntelee, siinä häviää pian mielenkiinto kuunnella toista. 

Mitä tästä opimme? Vastavuoroisuus kannattaa. Muuten toinen kaikkoaa ja sulkeutuu.  

Tähän aiheeseen liittyy myös yksi uni. 

Siinä ystäväni oli uppoamassa suohon. Hän huusi apua ja minä menin auttamaan. Sain nostettua hänet ylös. Pian kävi niin, että minä olin uppoamassa suohon. Huusin ystävääni apuun, mutta hän vain seisoi pienen matkan päässä ja katsoi minua ilmeettömänä. Hän ei tullut auttamaan minua. Hän vain seisoi ja katsoi kun minä upposin suohon. Ja niinpä minä hukuin. Ja sitten heräsin. 

Tästä unesta on jo jonkin aikaa. Näin tämän unen joskus viime keväänä. Nyt se tuli mieleen, kun asiat ovat miten ovat. 

 

Mulla on syömishäiriö. Olen laihtunut jo 10 kiloa parin vuoden aikana. Symishäiriökäyttäytyminen on jatkunut kaksi vuotta ja mennyt vähä vähältä pahemmaksi. Mä näännytän itseäni. En syö kuin vasta illalla klo 18 jälkeen. Yleensä. Joskus en syö silloinkaan. Alussa mä söin aina välillä. Sitten se vain alkoi jäädä pois pikkuhiljaa. Ja nyt olen iloinen, kun olen laihtunut. Mutta samalla huolissani. Vielä pari viikkoa sitten suhtauduin syömishäiriöön kuin vitsiin. Pidin sitä vain vitsinä. Kunnes minut herätettiin tilanteeseen, kun kävin elintapaohjaajalla. Hän sai minut tajuamaan, ettei syömättömyystottumukseni ole normaalia. Voimani ovat vähentyneet, paino laskenut taas ja olen hemmetin uuvuksissa. Eikä ihme. Siinä tilanteessa jouduin vihdoinkin tunnustamaan: Mulla on syömishäiriö. Tää ei oo normaalia, eikä oikein. Hän antoi mulle tehtävän: Sain sellaisen paperin, johon aina merkitsin päivämäärän ja rastin ruutuun, kun olin syönyt jotain. Siitä oli apua. Aloin saada parikin rastia ruutuun päivässä, parhaimmillaan kolme. Mutta en kuitenkaan syönyt lämpimiä ruokia juuri lainkaan, vaan enemmän muroja ja granaattiomenoita yms. Oli se silti jotain. 

Tajusin myös, että mun täytyy kertoa läheisille ihmisille, että mulla on syömishäiriö. Jos jään salailemaan ongelmaa, se vain pahenee. Paras tapa sotia ongelmaa vastaan on tunnustaa se. Ja minähän tunnustin. Kerroin kaikille läheisille, että mulla on syömishäiriö. Yllätyin siitä, että he tiesivät sen jo. Olivat olleet jo pitkään huolissaan ja arvelleet, että mulla on syömishäiriö. Kyllähän se kertominen helpottaa, mutta samalla se kirpaisee, kun sen sanoo. Sitä ei ole helppo sanoa. Siinä joutuu nöyrtymään. Mulla on ongelma, ja se ongelma on minussa. Mulla on sota itseäni vastaan. Toinen osa minua tahtoo kuihduttaa ja näännyttää minut olemattomiin, toinen osa taas haluaa elää ja voida hyvin. Se on hemmetin ristiriitaista! Koko syömishäiriö on kuin joku valtava hirviö, joka yrittää tukahduttaa minut. Jolle en mahda mitään. 

Kun yritin kertoa tästä ystävälle, kävi lopulta juuri kuten aiemmin kertomassani tarinassa. Lopulta jo ajattelin, että en halua edes parantua kun minua ei oteta vakavasti, vaan saan kuulla positiivisia latteuksia, kuten että kyllä se siitä väistyy ja että kyllä Jumala minut parantaa. En tullut kuulluksi, vaan tulin torjutuksi hyvää tarkoittavilla sanoilla, jotka ohittivat sen mitä halusin kertoa. Ja kun minut torjuttiin uudestaan sanomalla, ettei hän ole mikään terapeutti, lopulta jo ajattelin: Okei, ei mulla ole mitään ongelmaa. Ei mulla ole syömishäiriötä. Koska mun ongelmia ei pystytä kuuntelemaan, niin sovitaan sitten, ettei niitä ole. Käsittelen sitten asioitani sellaisten ihmisten kanssa, jotka pystyvät kuuntelemaan minua. 

Miksi vuodatan tätä asiaa tänne? KOSKA SE HARMITTAA! En toivo, että muille kävisi näin, kun he ovat avun ja tuen tarpeessa. Pieni vinkki: Kun jollakin on jotain kerrottavaa sinulle, niin KUUNTELE HÄNTÄ. Ihan oikeasti. Ongelmia ei tarvitse olla heti ratkaisemassa, niistä voi vain puhua. Jo se, että voi purkaa asiaa toiselle, on todella iso apu. Jo se auttaa toista valtavasti, jos hän tulee kuulluksi. Meidän ihmisten vaan ei ole helppoa kuunnella toista. Mielessä pyörii vain ne omat tarpeet kertoa asioistaan ja tulla itse kuulluksi. Kun toinen yrittää puhua, sitä samalla jo valmistelee mielessään omaa puheenvuoroaan, jolla ohittaa toisen asian. Kun toinen yrittää puhua, on reilua antaa toisen puhua ja kuunnella, mitä hän sanoo, kuunnella, mitä hän tuntee, kuunnella, mitä hän kokee, kuunnella, miten hän asiat näkee. Se on mielenkiintoista! Mutta jos me vain "kuunnellaan" ja sen jälkeen siirretään taas asia omaan itseen, omiin ongelmiin, siitä tulee kilpailu, jossa kumpikin yrittää tuoda asiaansa esiin ja aihe vaihtuu toisen aisasta toisen asiaan koko keskustelun ajan. Se ei ole reilua ihmisen kohtaamista. Toisella voi olla ihan oikeasti hätä ja hän saattaa tarvita apua. Jos me ei jakseta kuunnella toista, hän jää pahimmillaan yksin vaikeuksiensa kanssa. Ja jos toinen on vielä kuunnelut sinua usein ja tukenut sinua, mutta sinä et tee samaa hänelle, se ei ole oikein eikä aitoa ystävyyttä. 

En halua tuomita ketään tai syytellä, koska itsekin sorrun samoihin virheisiin. Puhun asiasta yleisellä tasolla, ja toivon, että se saisi meidät miettimään omaa toimintaamme. Olemmeko reiluja, jos ystävä kuuntelee meitä, mutta emme itse kuuntele ystävää, vaan jätämme ystävän yksin ongelmiensa kanssa? Tätä moni meistä tekee. Ja silti samalla yhä pidämme ystäväämme velvollisena kuuntelemaan meitä, vaikka olemme itse torjuneet hänet ja jättäneet kuulematta. Vastavuoroisuus, ihmiset! Jos oikeasti pidät toista ystävänä, jos ihan oikeasti välität hänestä, niin luulisi, että sinuakin kiinnostaa kuunnella häntä! Ei ystävä ole mikään likasanko, johon voi purkaa omat ongelmat, mutta jonka voi jättää yksin omien omgelmiensa kanssa. Kunpa me osattaisi olla reiluja toisillemme! Ihan oikeasti ajatella välillä sitä toistakin, eikä vain itseään.

Paskoja muistoja ja fiilisten vuoristorataa sekä hallintaa

 Olen töissä ja jumitan. Katoan omaan sisäiseen maailmaani, lähden liikkeelle ja jäljelle jää vain kroppa joka jumittaa. Olen paikalla, mutta en läsnä. Dissosiaatio. Pystyn poistumaan itsestäni ja tarkkailemaan asioita ulkopuolelta. Leijailen ja lentelen vaan. Nää oireet on pahentuneet taas. 

Eikä ihme. 

Jälleen palasi mieleen muistoja, hyvin ikäviä asioita lapsuudesta. Tiesin, että jotain on tulossa taas. Näin unen maanjäristyksestä, joka kohdistui mun lapsuudenkotiin, siihen kotiin, jossa nyt asuu joku muu. Viesti oli selvä: jotain järisyttävää on taas tulossa mieleen. 

Ensin kieltäydyin vastaanottamasta muistoa, joka minun olisi aika muistaa. Sanoin sille ensin ei, en pysty, en uskalla, pelottaa. Ja sen seurauksena sain elohiiren vasempaan silmäkulmaan. Pari päivää sitä siedin, keräsin rohkeutta ja 14.1.2022, juuri synttäripäivänäni, suostuin muistamaan. En jaksanut enää elohiirtä ja ikävän painostavaa fiilistä, joka johtui siitä kun vastustin muistoa. Lopulta suostuin muistamaan, ja nyt kaduttaa. 

En pysty avaamaan sitä tässä hirveästi, asia on liian kipeä. Nytkin alkoi päässä pyörimään, kurkkua kuristaa, kädet vapisee, paniikki iskee. Mutta se menee ohi. Aikanaan. Kyllä se siitä. Käsittelen asiaa ja todella toivon, että pääsisin traumaterapiaan. Traumoja on kasautunut ihan liikaa. Tää muisto on syy siihen, miksi niitä on alkanut kasautumaan. 

Joku rikkoi minut jo ihan pienenä lapsena. Ja sitten pitkin elämääni moni on nähnyt rikkinäisyyteni ja ajatellut: "Tuossa on helppo kohde, se on jo valmiiksi rikki. Rikkinäistä on mukavampi ja helpompi rikkoa." Ja niin syntyi traumoja toisensa perään, traumaa toisensa päälle, hemmetti soikoon. On todella alhaista rikkoa jo valmiiksi rikkinäistä. Tapetaan jo henkisesti tapettua, ja vielä nautitaan siitä! 

Miksi jotkut ihmiset toimii näin? Hehän häpäisevät eniten itseään toimimalla kuin mikäkin alhainen paskiainen. Ja silti tällainen toiminta on valitettavan yleistä. 

 

Olen todella vihainen. Kun muisto palasi, aluksi olin täysin neutraali, en tuntenut mitään. Olin vaan silleen, et joo. Tämmöistä. Eihän tähän osaa suhtautua. Voiko se olla edes totta, kun en tunne mitään? Sitten, seuraavina päivinä alkoi tulla erilaisia fiiliksiä, joita on vaikea sanoin kuvata niiden syvyyden ja voimakkuuden vuoksi. Tuskaa, surua, epäuskoa, kauhua, pelkoa, inhoa ja valtavaa vihaa ja raivoa. Yritäpä pysyä kasassa ja olla kuin mitään ei olisi! Jos näyttäisin, miltä musta tuntuu, mitä olen kokenut, jäisin varmasti hyvin äkkiä yksin. Läheisimmätkin ystävät pakenisivat mun läheisyydestä, jos ilmaisisin tunteeni ja kertoisin, mistä ne johtuu. Sitä on liian vaikea kohdata. Eikä ihme.

Joten. Pidän tunteeni omana tietonani parhaani mukaan ja käsittelen niitä omissa oloissani. Teen mielekkäitä asioita ja yritän olla vatvomatta liikaa asioita. Onneksi on paljon hyviä asioita elämässä. Olen kiitollinen niistä. Varsinkin taiteen tekeminen eri tavoilla on mahtava apu, samoin kasvien hoito. Nyt taideluolassa on 72 huonekasvia. Peikonlehdet on mun suosikkeja. Mulla on kotona 6 peikonlehteä, 3 eri lajiketta. Olen myös piirtänyt ja maalannut peikonlehtiä aivan vietävästi. Mulla on sellainen pieni luonnoskirja, johon olen piirtänyt peikonlehtiä. Se on jo puolessa välissä. Peikonlehdet on ihan parhaita!  Joku niissä vaan viehättää. Ne on täynnä reikiä ja niissä on halkeamia ja lovia, ne on rikkinäisiä mut kuitenkin ehjiä. Ehkä ne sykähdyttää mua siksi, koska ne on vähän niin kuin mä. Täynnä haavoja, mutta silti ihmeellisen elossa. Rikottu, mutta samalla täynnä elämää ja kasvua. Peikonlehdet selviää haastavissa oloissa. Ja niin selviän minäkin. Ne ei luovuta, vaan löytävät aina keinon kasvaa. Samoin minä. Hulttis ei luovuta koskaan! 

Jälleen osasin siirtää itseni ikävistä fiiliksistä hyviin asioihin! Jes, mä osasin sen taas! Huomion suuntaaminen on tehokas tapa päästä ikävistä fiiliksistä. Tuskin on olemassa sellaista tilannetta, josta ei voisi löytää jotain hyvää. Ja jos hyvää ei löydy itse tilanteesta, niin sen ulkopuolelta varmasti löytyy hyviä asioita. Kuten peikonlehdet mun tapauksessa. En ole tunteideni orja, vaan voin liikuttaa niitä ja valita itse, mihin huomioni suuntaan. Suuntaanko sen vallitsevaan ikävään fiilikseen ja jään sen valtaan? Vai annanko ikävän fiiliksen vain olla, hyväksyn, että se on ja suuntaan huomioni johonkin mukavaan ja hyvään asiaan? 

Vaikka on paska fiilis, silti voin itse valita, mitä ajattelen, mihin suuntaan huomioni. Paras on suunnata se mielekkäisiin asioihin. Ajatella sitä hyvää, mitä elämässä on. Joku tärkeä asia, kiinnostuksen kohde, tekeminen, jne. 

Tunnetta ei tarvii kieltää. Se saa olla. Jos me aletaan kieltämään tunteita, me sidotaan ne itseemme. Torjumalla ja kieltämällä tunteita me vangitaan ne, ja se vaan voimistaa niitä. Ja just itse torjunta tekee siitä tunteesta kamalan. Enemmän kärsii torjunnasta kuin itse tunteesta. Mua on auttanut se, että hyväksyn tunteen, annan sen tulla ja kertoa asiansa. Sopivassa tilanteessa siis. Kun tunteelle sanoo kyllä, se vapautuu. Kun sille sanoo ei, se jää meidän vangiksi. Eikä se tunne itsessään tapa, se ei tuhoa meitä. Tunne on vain tunne, tunne ei tapa. Kun tunteen kohtaa hyväksynnällä, se vapautuu ja olo helpottaa. Ei pidä alkaa analysoida tunnetta, antaa sen vaan olla millainen se on ja tarkkailee vaan, miltä se tuntuu missäkin päin kehoa. Oman aikansa oltuaan tunne alkaa helpottaa. 

Tämmöisiä juttuja olen testaillut viime aikoina ja olen kokenut ne hyödyllisiksi. Jo ennen kun aloin hankkia aiheesta tietoa, tiedostin, että on parempi hyväksyä tunteet kuin kieltää ne. Ja kun hankin tietoa, huomasin, että olin oikeassa. Näin on ollut pitkin mun toipumismatkaa. Jo ennen kuin olen hankkinut tietoa esim traumoista, olen jo itsenäisesti tehnyt niitä asioita, jotka auttavat toipumiseen. On ollut hauskaa kirjoja lukiessa havaita, että hei, just näin mä oon toiminut! On kuin minussa olisi joku sisäinen traumatyöskentelyopas. Ja siitä on ollut paljon apua. Silti en jää vain sen varaan, vaan hankin tietoa niistä asioista ja aiheista, jotka koskettaa mun elämää ja ongelmia. Tiedonhankinta kannattaa. Sekin on yksi tärkeä osa toipumista. Siksi suosittelen kaikille, joilla on joku ongelma tai ongelmia, hankkikaa tietoa aiheesta! Siitä on todella suuri apu. Kun paremmin käsittää, mistä on kyse, mitä voi tehdä, on parempi mahdollisuus selvitä niistä. 

Siis, rakkaat lukijani, mä luotan teihin. Tekin ootte luottaneet minuun. Ja mä luotan myös siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Aikanaan. Toiveikas suhtautuminen tulevaisuuteen on apu jo itsessään. Älköön kukaan kadottako toivoaan! Jos mä olen voinut selvitä hyvin helvetillisistä olosuhteista, niin kyllä voi kuka tahansa selvitä omista vaikeuksistaan! Tsemppiä ja voimia kaikille!

Terveisin: Hulttis.

Uuden vuoden postaus

 Vuosi vaihtuu taas. Aika on mennyt ihan hirveän nopeasti, tuntuu kuin koko vuosi olisi mennyt hetkessä ja tässä sitä ollaan. 

Kaikenlaista on tänä vuonna ollut, tapahtunut ja sattunut. Kuten: 

• Suunnattoman paljon posttraumaattista stressiä kaikkine kompleksisen PTSD:n oireineen. Välillä hiippailen omassa asunnossani, säikyn kaikkia ääniä, näen painajaisia, eristäydyn, pelkään pahinta ja toivon parasta.

• Kaksi loppuunpalamista, The Grande Finalea, eka kesällä ja toinen tämän syksyn aikana. Tää viimeisin The Grande Finale on ollut hiipivä ja salakavala, sitä ei tajunnut ennen kuin oli jo myöhäistä. Krooninen uupumus on perseestä. 

• Peruskoulun valmistuminen. 3 kymppiä äidinkielestä on ehkä siistein juttu opiskelussa. 

• Olen tuottanut valtavan määrän taidetta eri muodoissaan, kaikkiaan 9 näyttelyä, joissa on ollut mun maalauksia, piirustuksia ja makrameetöitä. 

• Monta mukavaa työpäivää Mediapajalla, videoiden tekoa ja julisteiden väsäämistä. Olen kuulemma työpaikan väriläiskä, vaikka mustiin pukeudunkin. Olen päässyt sielläkin käyttämään lahjojani ja oppinut uusia asioita. On ollut mahtavaa, et mut on hyväksytty omana itsenäni ja ilahtunut siitä, että pajalla outous on okei. 

• Hauskoja hetkiä maalauskurssilla. Yhdellä kerralla suutuin tauluun maalauskurssilla ja heitin taulun huoneen poikki päin seinää suutuksissani. Menin ulos tupakoimaan ja sit alkoi hävettää. En aikoihin ollut noin tulistunut ja pahoittelin asiaa muille. Heitä huvitti koko asia ja totesivat vain, että "Sellaista se taiteilijan elämä välillä on, ihan normaalia!' :D Onneksi taidepiirissä muutkin taiteilijat ymmärtää, mitä se luomisen tuska on. 

•  Hyviä hetkiä läheisten kanssa ja ihania hetkiä kanojen kanssa. Ritva-kana hyppäsi syliin yhtenä päivänä. Kanojen kanssa oleminen on ollut mahtavaa. Harmillista on, että 5 kanaa kuoli tämän vuoden aikana. Levätköön ystävät rauhassa! 

• Hirveä määrä valokuvia eri valokuvausreissuilta. Ennätys kuvien määrässä yhdeltä reissulta on noin 1300 kuvaa. Hulttis on kuvannut ihan *into* *into* ja sitten kuvien läpikäyminen on ollut lievästi sanottuna työlästä. 

• Blogissa käynyt kaiken kaikkiaan yli 1 940 000 kävijää. Tämä on jo ihan käsittämätöntä. Olen ihmetellyt tätä blogijuttua ja en pysty käsittämään, kuinka tästä on tullut näin suosittu. Olen kiitollinen. Hulttis ei tee tätä turhaan! Olen iloinen myös kaikista yhteydenotoista, joita olen teiltä lukijoilta saanut. Kiitos! Yhteyttä saa ottaa jos haluaa, ja se on toivottavaa. Joka haluaa ottaa minuun yhteyttä, viestiä voi laittaa sähköpostiin aivotukaani@gmail.com. (Aivotukaani on lintu, joka asuu ihmisen pään sisällä ja nokkii aika ajoin ajatuksia poikki Tok Tok Tok... Ja sit ei enää muista mitä piti sanoa tai kirjoittaa). 

•Tämän vuoden maaliskuussa tuli 6 vuotta täyteen uutta elämää ilman ruisku- ja huumehelvettiä. Olen todella kiitollinen. Ensi vuonna tulee 7 vuotta, ja seiska on mun lempiluku, sitä pitää juhlia. 

• Helmikuussa tuli täyteen 3 vuotta ilman tupakkaa sähkötupakan avulla. Mahtava juttu ja on muuten ollut paljon terveempi olo. 

• Kirjoitusterapian päätyttyä ilmestyi kirja, jossa on meidän kirjoitusterapiassa kirjoitettuja tekstejä, Heroines antologia. Kirjan kanteen pääsi mun tekemä piirrustus. Kirjasta löytyy yli 20 tekstiä meikäläiseltä. Löytyy myös netistä. Heroines tarkoittaa sankaritarta. En tiedä kuinka suhtautua siihen, että olen sankaritar. :D 

• Viime uutena vuotena aloin yllättäen piirtämään sarjakuvaa. Koko juttu lähti käyntiin ihan extempore, ilman suunnitelmaa, ja silti siitä on tullut kiinnostava kokonaisuus. Sarjan nimi on Oliot. Siinä oliot käsittelevät elämän syvällisiä ja hengellisiä asioita ja ilmiöitä huumorin kautta. En ole vielä uskaltanut julkaista tätä sarjaa, vaikka jokainen, joka on sitä lukenut, on kehoittanut julkaisemaan Oliot -sarjan. Olen piirtänyt Olioita jo 38 osaa ja tarina etenee vieläkin. Ehkä mä vielä joskus uskaltaudun julkaisemaan sen. 

• Hulttion kasvi-innostus räjähti käsiin. Taideluolassa on tällä hetkellä 64 huonekasvia. Olen ilahtunut ja innoissani siitä, että osaan pitää ne hengissä. Peikonlehdet ovat suosikkejani ja tälläkin hetkellä kotona yksi peikonlehti tekee jo kolmatta uutta lehteä. Kasvit ovat suuri ilo minulle. Se on aika jännä juttu ja uusi siisti asia. 

• Vaikka on ollut vaikeeta, on ollut myös mukavaa. Kaiken kaikkiaan olen 100 % kiitollinen. Pääsin myös todistamaan tästä suuresta muutoksesta seurakuntaan tänä syksynä. 

• Olen työstänyt traumojani lukemalla kirjoja aiheesta ja kirjoittamalla aiheista mieleen tulevia juttuja. Olen kirjoittanut noin 14 kokonaista päiväkirjaa huhtikuusta lähtien. Ennätys kirjan täyteen saamisessa oli 11 päivää. Sain siis kirjastokortin ja se on ollut iso apu traumaprojektiini. Olen lainannut ja lukenut hirveän määrän kirjoja tärkeistä aiheista ja samalla kirjoittanut asioita ja asioista. Tää on yksi osa toipumisprosessiani. 

• Hyvät hetket ystävien ja kavereiden kanssa. On ollut ilo saada ystäviä, jotka hyväksyy ja ymmärtää mua omana outona itsenäni. Erityisen siistiä on ollut se, kun olen saanut kannustaa ystävää ja olla innoittajana hänen kirjaprojektissaan. Sain rohkaistua hänet käyttämään lahjojaan, olen tukenut häntä kirjoittamisen aikana ja saanut lukea valmistuvaa kirjaa, jossa on aivan mahtava juoni. Olen ollut muusa olemalla vain mitä olen. Siistiä! 

• Olen saanut tämänkin vuoden aikana kasvaa ihmisenä. Olen ymmärtänyt monia asioita ja tehnyt mielekkäitä juttuja. Olen saanut olla avuksi ja hyödyksi, jopa iloksi toisille. Mutta ei tää vielä tässä ollut, katsotaan ja ihmetellään, mitä Hulttiksesta vielä on tulossa!

Hulttiotytön VideoBlogi - Hulttiotytön Taideluola

 Hyvää joulua lukijat! Kiitos, että ootte jaksaneet seurata tätä blogia! Tässä teille joululahjaksi video mun asunnolta. Tehtiin tää Mediapajan porukan kanssa ja oli hauskaa kuvailla tätä. Toivottavasti tästä on teillekin iloa! Pääsette näkee, millainen mun kämppä on. Taidetta löytyy valtavasti, samoin myös kasveja. Jos kaikki yksityiskohdat olisi käynyt erikseen läpi, tätä videoo olisi joutunut työstämään pienen ikuisuuden. Aika hyvin tästä kuitenkin ilmenee, millaisen Taideluolan olen kehittänyt. :D 

Hyvää joulua!! 

Terveisin. Hulttis😬

Postermywall kikkailua

Rohkaisua kaikille pimeässä kulkeville.

Joka aamuinen riesa. Olen aivan koomassa aamuisin ja herään hitaasti. Välillä kooma on niin paha, ettei muuta pysty ajattelemaan kuin sitä, kuinka koomassa sitä on. 

Typeryyden peruslaki. 

Näin on! On parempi yrittää ja epäonnistua, kuin paeta ja olla yrittämättä. Epäonnistumisista oppii aina jotain, mutta pakeneminen ja yrittämättä jättäminen ei opeta muuta kuin olemaan pelkuri, ja lamaantunut sellainen.

Välillä koen asiat aika voimakkaasti myös negatiivisessa valossa. 

Aina on mahdollisuus toimia oikein. Joka hetki. Joka päivä. 

Jos emme tunne itseämme, emmekä sitä, kuinka toimimme, olemme hukassa ja menetämme paljon, ehkä jopa hukkaamme itsemme (ja läheiset). Itsetuntemus on tärkeää ja sen myötä on helpompi elää ja olla ihmisten kanssa. Jos emme tiedä, mihin reagoimme, miten reagoimme, miksi reagoimme, olemme kusessa itsemme suhteen ja aiheutamme samalla paljon harmia toisillekin. 

Jees. 

Näin on. On heikkoutta alistaa toisia.

Varsinkin itsensä!

Tämäkin on raskas taakka erityisen herkälle persoonalle, joka aistii voimakkaasti toisten tunnetiloja. Ja heti sitä miettii: mitä mä oon tehnyt? En välttämättä mitään, mutta tunteet, joita toinen yrittää peittää, näkyy läpi, ja pistää miettimään, mikä on vialla ja miksi.

Jokaisen on hyvä olla sellainen kuin on. Oma itsensä. 

Terveisiä TraumaJennalta! 

Tämä koskee jokaista, sinuakin, joka tätä luet. 

Niin!! Perhana sentään.

Eräänä aamuna mulla vähän jumitti...

Syksyt on vaikeita. Aina.

 Jumala johdattaa meidän elämään oikeat ihmiset oikeaan aikaan. Älä siis työnnä luotasi ketään, jolla on hyvä tahto sinua kohtaan.