Hulttio kokemusasiantuntija

 Noniin. Jännittäviä asioita tapahtuu. Mulle on jo vuosia sanottu eri tahoilta, että musta tulisi hyvä kokemusasiantuntija. Nyt siitä on tulossa totta. Tänään ilmoittauduin kokemusasiantuntija koulutukseen. Se alkaa ensi vuoden alussa. Just sopivasti ehdin saada peruskoulun päätökseen ja sen myötä saan aikaa perehtyä tähän kokemusasiantuntija asiaan. 

Tuntuu ihan johdatukselta tää juttu. Kaikki sattuu niin sopivasti juuri oikeaan aikaan. Kun kohtaa oikeat ihmiset, oikealla ajalla, niin asiat alkaa etenee. Aika jännittävää. Ja innostavaa! Pääsen kohtaamaan ihmisiä ja kertomaan, että toivoa on. Jos mä voin selvitä huumehelvetistä ja muista traumaattisista tapahtumista, niin kyllä voi kuka vaan! 

Mulle ei riitä, että mä pelastuin. Mä haluan, että muutkin pelastuisivat. Haluan elää elämäni niin, että mun elämän kautta moni muukin selviäisi helvetistään ja tulisi tuntemaan Jumalan. Mä en tyydy siihen, että mä selvisin. Muidenkin on sieltä mahdollista selvitä, ja haluan näyttää heille elämälläni, että se on mahdollista ja että toivoa on. Toivottomia tapauksia ei ole!

Ne, joilla ei ole toivoa, ne kuolee. Sen olen omin silmin nähnyt. Liian moni hyvä tyyppi kuoli huumeisiin ja väkivaltaan tai itsariin, vain koska heillä ei ollut toivoa. Toivottomuus johtaa kuolemaan. Se oli johtaa minutkin kuolemaan, mutta onneksi sain lopulta toivoa. 

Mistä sain toivoni? 

Olen varmaan sanonut sen joskus ennenkin, mutta sanon nyt uudestaan. Mun toivo heräsi yhtenä ankeana aamuna, kun vedin aamupiikkiä ja telkkarista tuli Aamusydämellä ohjelma, jossa kaksi entistä narkkaria kertoi, kuinka he olivat saaneet elämänsä kuntoon. Etsin suonta epätoivoisesti ja kuuntelin samalla heitä. Lopulta mä itkin ja piikitin. Ajattelin, et kunpa mä olisin tuolla puhumassa, enkä olisi tässä kiskomassa kamaa. Sit mulla välähti: jos noi ovat saaneet elämänsä kuntoon, niin ehkä voin saada minäkin! Ja niin toivo oli herännyt. Ja se toivo kantoi ja kantaa edelleen. 

Jokainen tarvitsee toivoa. Ihan jokainen. Mitä rankemmissa oloissa on, sitä suuremmalla syyllä tarvitsee toivoa. Ja se toivo voi syntyä ns. pienistäkin asioista. On siis hyvin tärkeää, että tässä julmassa maailmassa on ihmisiä, jotka kertovat, että toivoa on. Mä haluan olla yksi niistä. En tyydy siihen, että vain mulla on toivoa ja uusi ihmeellinen elämä, vaan haluan, että muutkin saisivat ne. 

Ikinä en olisi uskonut, millaisen elämän tulisin saamaan, enkä sitä, että minusta tulisi taiteilija. Nytkin mulla on meneillään täällä Pieksämäellä kaksi näyttelyä. Toinen on torin laidalla olevassa Kukkatori -kukkakaupassa ja toinen on Veturitorilla Veturitalleilla. Eilen oli Veturitorin näyttelyn avajaiset. Nyt mulla on tänä vuonna ollut jo 9 näyttelyä, joissa mun taidetta on ollut eri muodoissaan. Makrameeta, maalauksia ja piirustuksia. 

Jos mun kaltainen Hulttio voi saada hyvän elämän, kaiken sen paskan jälkeen, niin se on mahdollista ihan jokaiselle. Ei kannata heittää elämäänsä hukkaan, koska elämässä voi olla niin paljon hyvääkin. Eikä koskaan voi tietää, mitä hyvää on tulossa. Aikanaan pahakin voi kääntyä hyväksi, kuten mun elämässä on käynyt.

Kuka ikinä oletkin, joka tätä luet, älä luovu toivosta! Vaikka asiat näyttäisivät nyt kamalalta, se kamaluus ei kestä loputtomiin. Uskon, että hyvää on tulossa. Sinullekin, ja ihan jokaiselle. Ei siis pidä luovuttaa, vaikka kaikki paska vyöryisi niskaan samaan aikaan joka suunnalta. Se on vain paskaa. Se menee ohi aikanaan. Ja me ihmiset ollaan hyviä selviämään paskamyrskyistä. 

Linkki Hulttiksen todistuspuheeseen

https://ahdasportti.blogspot.com/2021/10/hulttiotyton-todistuspuhe.html?m=1  

Tässä on linkki mun pitämään todistuspuheeseen. Siitäkin on jo reilu viikko, ja pahoittelen hidasta toimintaani. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Silti mua ärsyttää oma saamattomuus. Vaikka teen paljon asioita, silti moni asia jää tekemättä. No, tämä asia ei jäänyt tekemättä, vaikka vähän myöhässä sen teinkin. 

Sain tosiaan puheesta paljon hyvää palautetta. Myös huoli nuorison narkkaamisesta tuli esiin. Yhä useampi nuori alkaa käyttää aineita, eikä todellakaan tiedä mihin ryhtyy. En tiennyt minäkään. Tajusin vasta liian myöhään, millaiseen helvettiin olinkaan sotkeutunut, mutta enää ei päässyt takaisin. Todella toivon, ettei niin kävisi kenellekään! 

Ihmisten kanssa jutellessa mietittiin, et olisi hyvä, jos nuorille puhuttaisi huumeista niin, että asiasta kertoisivat sellaiset ihmiset, jotka ovat itse asian kokeneet. Mullekin ehdotettiin, et mä voisin mennä kouluille puhumaan. Menisin kyllä mielelläni, mutta miten sekin onnistuisi? Enhän mä voi vain mennä, kävellä luokkaan ja ja huutaa: "Hei nuoriso, nyt puhutaan huumeista!" Asia pitäisi sopia ja järjestää, mutta kenen kanssa ja milloin? 

Pakko myöntää, että ajatus koululaisten edessä puhumisesta pelottaa. Kuten puhuminen ihmisten edessä yleensäkin. Mutta olen selvinnyt ihmisten edessä puhumisesta aiemminkin, joten pelko ei ole ongelma. Ainahan sellainen jännittää. Eikä ihme. Varsinkin jos olet erityisen herkkä persoona, ujo ja vielä traumatisoitunut. Mutta nämäkään asiat eivät ole este.

 Ihmettelen vaan omaa ristiriitaisuuttani. Olen arka ja ujo, mutta silti avoin ja sosiaalinen. Olen pelokas ja epävarma, mutta silti rohkea ja varma. Olen heikko ja herkkä, mutta silti vahva ja kestän paljon kaikenlaista ikävääkin. Pelkään ihmisiä ja uusia tilanteita, mutta silti kohtaan ne rohkeasti ja uskallan olla oma outo itseni. Olen ihan rikki ja hajalla, mutta silti minusta on ollut paljon iloa ja apua toisille. En oikein tajua itseäni. Ihan kuin olisin jotenkin kahtalainen persoona: on aito ja avoin Luonnonlapsi ja sit on rikkinäinen ja pelokas TraumaJenna. Vai onko ne sittenkin yhtä ja samaa Jennaa? En tiedä, enkä jaksa nyt miettiä enempää. Meni pää jumiin.😬

10 tuli taas ja Hulttis ihmisten edessä

 Viime aikoina olen ollut hyvin, hyvin väsynyt. En tiedä, mistä on kyse. Väsymyksestä huolimatta olen onnistunut edes jossain: Sain taas äidinkielen kurssista 10! Jee! Hyvä Hulttis! Nyt teen vielä yhden kurssin äidinkieltä, että saan myös todistukseen 10 äikästä. Vähänkö olen tykännyt niistä kursseista! Ihan erilaista ollut opiskelu nyt. Paljon mukavampaa. 

Mutta yksi asia mua huolettaa: Mitä hittoa mä teen peruskoulun jälkeen? 

En tiedä vielä. 

Mun on mietittävä asiaa rauhassa. En halua tehdä huonoa päätöstä tällaisen asian suhteen. Joten, mä mietin asiaa. 

Viikko sitten sunnuntaina olin puhumassa ihmisten edessä Kohtaamispaikassa. Se on sellainen hengellinen tilaisuus, joka on hyvin vapaamuotoinen. Mut kutsuttiin sinne todistamaan. Pari viikkoa prosessoin asiaa ja mietin puhettani. Jännitin sitä enemmän, mitä lähemmäs tuo kohtalokas sunnuntai tuli. Sain puheen valmiiksi ajoissa, mutta vähänkö olin jäykkänä jännityksestä, kun tilaisuus alkoi. Olin suorastaan kauhuissani. Lisäksi olin vielä tosi väsynyt.

Mutta sitten, vähän ennen mun puheen pitämistä havaitsin jotain tavallisuudesta poikkeavaa: Joku piti mua kiinni olkapäistä rennosti ja rohkaisevasti ja antoi mulle voimaa. Ketään ei siinä näkynyt, mutta kosketus ja voima todella tuntui. Väsymys oli tiessään ja aloin rohkaistua ja innostua. Puhujanpönttöön mennessäni jännitin kovasti ja sanoin ihan suoraan, että pelottaa ja jännittää aivan vietävästi. 

Kun sitten aloin puhua, jännitys vaihtui innostukseen ja iloon. Se puhujanpönttökin liikkui ja kolisi, kun olin niin innoissani. :D Kerroin siitä massiivisesta mielenmuutoksesta ja tästä koko elämän muutoksesta, jonka olen saanut kokea. Kerroin, miten selvisin huumehelvetistä ja sanoin, ettei toivottomia tapauksia ole olemassakaan. Kerroin, kuinka kiitollinen olen tästä uudesta mahdollisuudesta elää. En osannut kuvitellakaan huumevuosina, että voisin saada tällaisen elämän ja tällaisen määrän lahjoja. Olen 100 % kiitollinen! Puhuin myös anteeksiannosta ja myös katkeruuden turhuudesta. Ja siitä, ettei pahaa tapahdu vain pelkkää pahuuttaan, vaan sen on tuotava myös jotain hyvää mukanaan. 

Se oli toivontäyteinen todistus tällaiselta Hulttiolta. 

Ja siitä tykättiin. Sain raikuvat aplodit ja paljon hyvää palautetta. Moni tuli juttelee ja kiitti puheesta. Vaikutti siltä, että puheeni vaikutti moneen hyvällä tavalla. Olen kiitollinen.