7 vuotta uutta elämää + kokemustarina

 Viime kuun loppupuolella, 25.3 tuli täyteen 7 vuotta uutta elämää. Kun ajattelee sitä, millainen elämä mulla aikoinaan oli, ja millainen elämä mulla on nyt, ne ovat kuin yö ja päivä. En olisi uskonut, että voisin saada elämäni kuntoon. Enkä ollut uskaltanut edes toivoakaan, millaisen elämän olen saanut. Olen ihan äimänä vieläkin ja ihmettelen kovasti tätä muutosta vieläkin. 

Seiska on mun suosikki luku, ja tätä täytyy juhlistaa jotenkin. Olen todella kiitollinen. Olen kiitollinen siitä, mistä olen selvinnyt, kiitollinen siitä, mitä olen saanut, kiitollinen siitä, mitä olen oppinut, kiitollinen siitä, että olen päässyt käyttämään lahjojani, kiitollinen lahjoista, kiitollinen siitä, että olen saanut muuttua ja helpottunut siitä, etten ole enää se sama Jenna, joka se Vanha Jenna oli. Hävettää ajatellakin sitä. 🤭 Onpahan ainakin aihetta kiitollisuuteen. Kiitos Jumalalle Hänen suuresta armostaan! 

Olen päässyt kertomaan kokemustarinaani ihmisille. Koulutuksessa ja sen ulkopuolella. Sillä on ollut iso merkitys monelle. Ihmiset ovat itkeneet ja iloinneet, kun olen kertonut tarinani. Jotkut ovat sanoneet, etteivät ole rankempaa tarinaa kuulleet, vaikka monia tarinoita ovatkin kuulleet. Ja kun olen kertonut tarinani, olen osannut välittää tunteet hyvin voimakkaasti. En ole tietoinen siitä kuinka se tapahtuu, niin vain käy. Miten monia se on järkyttänyt, ja myös lohduttanut, tunteita on ollut monenlaisia. Ja mikä ilo ihmisillä on ollut, kun olen päässyt tarinan loppuosaan! Ajattelin, että voisin jakaa tarinani myös täällä. Enhän halua, että rakkaat lukijani eivät kuulisi sitä. Joten. Minä julkaisen sen. 

Hulttiotytön kokemustarina 

Halusin kuolla jo lapsena. Koin, että olin jotenkin viallinen, pilalle mennyt yksilö. Usein minulta kysyttiin: ”Mikä sinussa on pieleen mennyt kun olet tuollainen?” En silloin osannut vastata. Ihmettelin asiaa itsekin. Vasta 13-vuotiaana sain tietää, että vika on ADHD. Silloin se diagnosoitiin Moision sairaalassa.

Lapsena sain hyvin pahoja raivareita, en pystynyt keskittymään koulussa ja olin häirikkö. Mahdoton tapaus kuulemma. Vihasin itsekin itseäni, koska en voinut itselleni mitään. Hoitamaton ADHD on helvetti oman pään sisällä. Se teki elämästäni hyvin vaikeaa.

Koulussakin koettiin, että minussa on jotain vialla. Minua kiusattiin koko se aika, jonka olin koulussa. Kun olin 5-luokalla, kiusaajat ajoivat minut niin ahtaalle, että yritin silloin ensimmäistä kertaa itsemurhaa. Pakenin kiusaajia kerrostalon katolle. Kiusaajat huusivat alhaalla: ”Hyppää susi, hyppää! Kuole pois!” Olisin hypännyt ellei poliisi olisi tullut hakemaan minua pois. Sen jälkeen kiusaaminen paheni. ”Ei se pystynyt edes tappamaan itseään, ihan turha tyyppi ” huusivat kiusaajat. Pulpetteihin kirjoitettiin ”Kuole susi!” ”Tapa ittes susi!”. Tykkään susista, siitä tuo haukkumanimi.

Olin 11-vuotias kun päihteet tuli elämääni. Ensin alkoholi, pian myös huumeet. Sain pidettyä asian salassa jonkin aikaa. Pian homma karkasi lapsesta ja jäin kiinni. 13-vuotiaana jouduin ekan kerran psykiatriselle masennuksen ja päihdeongelman takia. Silloin sain ADHD-diagnoosin. Sitä vaan ei hoidettu! Moni piikki olisi varmasti jäänyt vetämättä, jos ADHD olisi hoidettu aiemmin. Olin moisiossa kaikkiaan 9 kertaa, lopulta sain reilu parikymppisenä porttikiellon sinne. Narkkaria ei haluttu hoitaa. Huumeongelma ei ole mielenterveysongelma heidän mielestään.

Kun olin 15-vuotias, jouduin erityislastensuojeluyksikköön Loikalan kartanoon. Sinne kuulemma laitettiin Suomen pahimmat nuoret. Sellainenkin leima tuli otsaan sitten. En nähnyt siellä Suomen pahimpia nuoria, vaan rikkinäisiä ja eksyksissä olevia nuoria, jotka olisivat tarvinneet rakkautta ja rajoja, eikä mielivaltaisia rangaistuksia, simputusta, alistamista, mitätöintiä, julmia sanoja ja fyysistä väkivaltaa. Kun sinne jouduin, minut laitettiin eristykseen 1-huoneeseen. Se oli pieni tyhjä huone, jossa oli kalterit ikkunassa, valvontakamera, sänky ja ei omia vaatteita vaan kylpytakki päällä. 2 viikkoa eristyksissä oli kamalaa. Jotkut olivat 1-huoneessa jopa kuukausia. Tällainen on lainvastaista. Paikka oli brutaali eikä siellä tunnettu empatiaa ja armoa. Siellä ei saanut tehdä mitään ilman lupaa. Ei edes tulla omasta huoneesta ja käydä vessassa. Siellä oli puhekielto, pakkotyötä, eristämistä ja ilkeät kasvattajat. Me nuoret nimettiin paikka Helvetin esikartanoksi. Olin siellä vuosina 2004-2006. Sen jälkeen olin robotti. Kysyin kaikkeen lupaa ja pelkäsin pahinta. En uskaltanut olla varma mistään muusta kuin työnteosta ja rangaistuksista. Ne kun olivat ainoat varmat asiat Loikalassa.

Loikalan jälkeen meno vain paheni. Sekaannuin satanismiin, koska olin niin täynnä vihaa ja katkeruutta Loikalan jälkeen. Käytin yhä enemmän päihteitä, sain niin pahoja raivareita, ettei poliisitkaan meinanneet saada mua rauhoittumaan. Olin putkassa vähän väliä. Olin jatkuvasti sekaisin, vedin mitä eteen vain tuli, olin itsetuhoinen ja tein rikoksia. Homma lähti todella huonoon suuntaan. Halusin vain kuolla.

Ihan sama mistä hain apua, minut tuomittiin toivottomaksi tapaukseksi joka paikassa. ”Ei sua voi auttaa. Sä oot toivoton tapaus.” ”Ei me voida auttaa sua.” ”Me ei haluta auttaa sua.” Yksi Moision lääkäri sanoi jopa ”Tapa ittes! Ainiin, sähän teet sitä koko ajan!” Tuolloin minut oli yritetty tappaa ja olin ollut 3 päivää jatkuvan väkivallan ja kidutuksen kohteena. Vaikka lääkäri näki, että minut oli pahasti hakattu, silti se kehotti mua itsemurhaan. Tämä tapahtui joskus vuonna 2011.

Huumemaailmassa koin hyvin paljon seksuaalista hyväksikäyttöä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, raiskauksia ja kaltoinkohtelua. Minua kohdeltiin kuin jotain esinettä, jota sai rikkoa ja heittää pois kuin roskan. Joskus jopa suostuin siihen saadakseni aineita. Olin hyvin epätoivoinen ja minua oli helppo käyttää hyväksi, koska inhosin vieroitusoireita yli kaiken. Vieroitusoireissa olin valmis mihin tahansa saadakseni olon helpottumaan. Naisen osa huumemaailmassa on hirveä. En toivoisi sitä kenellekään.

Elin jatkuvassa pelossa väkivaltaisen miehen kanssa. Sekin oli yksi helvetti. Koin kaikki väkivallan ja julmuuden muodot. Jouduin kokemaan niin sadistista kohtelua, etten voinut uskoa sitä todeksi. Minua alistettiin ja manipuloitiin, väitettiin, että olen hullu ja kuvittelen kaiken sen julmuuden. Minuuteni ja tahtoni yritettiin tuhota systemaattisesti. Se ei kuitenkaan onnistunut. Traumatisoiduin kyllä todella pahasti. Väkivaltaa oli paljon. Eniten henkistä väkivaltaa. Myös fyysinen ja seksuaalinen väkivalta olivat arkea. Hän lopulta yritti tappaa minut. Siitäkin varjelluin ihmeellisesti.

Yritin usein tappaa itseni. Halusin vain kuolla, koska eihän mua voinut auttaa. Olinhan toivoton tapaus. Narkkasin kuollakseni ja vedin usein överit ja jouduin sairaalaan. Kerran, kun heräsin yliannostuksen jälkeen, lääkärit hämmästyivät ja sanoivat kauhuissaan: ”Sun pitäis olla kuollut! Eihän tää voi olla mahdollista!” Lääkärit raivosivat jotain lääketieteen rajojen ylittymisestä. Itse olin vain pettynyt. Vasta jälkeenpäin tajusin, kuinka ihmeellisesti Jumala on varjellut henkeni.

Yhden itsemurhayrityksen jälkeen koin jotain erikoista. Heräsin taas Mikkelin sairaalassa ja menin ulos tupakalle. Kaikki näytti uskomattoman kauniilta siinä ankeassa sairaalan pihassa. Värit hohtivat ja kaikki oli todella kaunista. Ihmettelin sitä ja kuulin äänen, joka sanoi: ”Elämä on ainutlaatuinen lahja. Älä heitä sitä hukkaan ”. Liikutuin siitä syvästi ja itkin. Joku rakastaa minua sittenkin. Käymällä lähellä kuolemaa aloin oppia elämän arvon. Jokaisen elämä on arvokas. Jopa tällaisen toivottoman narkkarin.

Olin silti edelleen kusessa aineiden kanssa ja hyvin epätoivoinen. Käyttäjäkaveritkin olivat huolissaan. Minun narkkaamisessa oli jotain sairasta, jopa kokeneet käyttäjät kauhistelivat ankaran harrasta narkkaamistani. Se oli minun epäjumalianpalvontaa. Näytinkin jo kuolleelta. Olin kuin luuranko. Ajauduin niin pohjalle, että jouduin nöyrtymään. En selviä tästä yksin. Aloin rukoilla vuonna 2012. Moni kristitty rukoili mun puolesta, samoin läheiset.

2013 pääsin korvaushoitoon. Silti vedin edelleen aineita, vaikka yritin olla vetämättä. Se oli vaikeaa aikaa. 2014 tapasin mieheni, joka sanoi, että asiaan on olemassa ratkaisu: ADHD:n hoito. En uskonut sitä aluksi itsekään. Kun 2015 maaliskuussa tapasin ADHD-lääkärin, hän sanoi: ”Et sä ole toivoton tapaus! Kyllä sua voi auttaa!” Olin ihan äimänä noista sanoista. Ja vielä enemmän yllätyin siitä, kun sain lääkityksen, joka rauhoitti päänsisäisen helvettini. Rauha ja tyyneys tuli jatkuvan sekasorron ja hälinän tilalle. Pian huomasin, että en enää halua käyttää aineita, koska minun ei tarvitse. Massiivinen huumeongelma jäi pois itsestään. Se oli ihmeellistä! Oma kokemukseni ADHD:n hoidosta on saanut minut ymmärtämään, kuinka tärkeää ADHD:n hoito on. Tämä kirjainyhdistelmäsairaus tulisi ottaa vakavasti. Hoitamattomana se pilaa monen ihmisen elämän. Se,miten suuri apu minulle siitä on ollut, on näyttänyt myös ympärilläni oleville ihmisille sen, kuinka suuri apu ADHD:n hoidosta voi olla.

Kun sain lääkityksen, ja sen myötä pääni kuntoon, alkoi suuri muutokseni. Aloin kasvaa ulos narkkarin kuoren sisältä, ja aito Jenna pääsi esiin. Rikolliset tavat jäivät pois. Rakastuin Raamattuun ja aloin kasvamaan siksi ihmiseksi joka minun on tarkoitus olla. Sain kokea totaalisen mielenmuutoksen. Kaikki arvot, asenteet, ajatukset, tahto ja toiminta muuttui parempaan suuntaan. Halu kuolla vaihtui elämisen iloksi. Katkeruus vaihtui kiitollisuuteen anteeksiannon myötä. Anteeksianto oli yksi tärkeimpiä valintoja, joka edisti kasvuani ja toipumistani. Kun annoin anteeksi kaikille minua loukanneille, itsellenikin, henkinen kasvuni lähti todella etenemään.

Ennen anteeksiantoa olin täynnä vihaa ja katekruutta. Vihasin kaikkea ja kaikkia, itseänikin. Toivotin kuolemaa kaikille, jotka olivat tehneet minulle pahaa. Katkeruus on kauhea myrkky, sen olen huomannut ja karvaasti kokenut. Uskoon tultuani sain kaikki syntini anteeksi. Se herätti minussa ajatuksia. Jos minä sain anteeksi kaikki suuret syntini, niin mikä minä olen kantamaan kaunaa toisille? Aloin kuunnella puheita anteeksiannosta ja kesällä 2016 valitsin anteeksiannon. Yhtenä iltana kävin rukouksessa läpi kaikki, joille halusin antaa anteeksi. Se oli pitkä rukous. Rukouksen jälkeen valtava rauha täytti minut ja suuri taakka putosi harteiltani. Totesin, että nyt tein oikean valinnan ja nukuin sen yön paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Seuraavasta päivästä lähtien minussa näkyi merkkejä muutoksesta. En ollut enää vihainen ja minusta näkyi sen sijaan tyyneyttä, iloa ja rauhaa. En enää äännähtänyt kuin uhri, jos minua vahingossa tönäistiin tai varpailleni astuttiin. Olin energisempi ja kiitollisuus paistoi minusta esiin kuin aurinko. Olin kaiken kaikkiaan vapautuneempi ja positiivisempi. Negatiivisuuteni oli muuttunut positiivisuudeksi. Huomasin, etten enää toivo kuolemaa kenellekään, vaan päinvastoin toivon hyvää niillekin, jotka minua olivat satuttaneet. Armoa minä toivon, en kostoa. Aiemmin asia oli päinvastoin. En enää puhu menneistä katkeraan ja syyttävään sävyyn, vaan käsittelen asiat asioina ja otan vastuun itsekin omista virheistäni. Olen oppinut olemaan armollinen itselleni ja toisille. Armollisuuden opin antamalla anteeksi itselleni. Se oli ehkä vaikeinta. Mutta ei kuitenkaan mahdotonta. Itselle anteeksi antaminen vei aikansa, mutta sen myötä olen kasvanut ja oppinut armollisuutta. Jos ei voi armahtaa edes itseään, kuinka voi armahtaa toisia? Juuri se, kuinka me suhtaudumme itseemme vaikuttaa myös suhtautumisessamme toisiin. Miten kohtelemme itseämme, siten kohtelemme myös toisia. Siksi itselle anteeksi antaminen on tärkeää.

Anteeksianto ei ole vääryyden hyväksymistä vaan siitä vapautumista. Anteeksiantamattomuus sitoo tapahtuneeseen vääryyteen ja sen tekijään. Anteeksianto vapauttaa niistä. Se vapauttaa ihmisen kasvuun ja antaa takaisin kaiken sen energian, jonka katkeruus oli sitonut. Katkeruus vie voimat ja estää kaiken kasvun. Katkeruuteen jääminen on yksi ihmisen huonoimpia valintoja. Katkeruus tuhoaa eniten ihmistä itseään. Se myös leviää ympäristöönsä ja myrkyttää ympäristöä ja ihmisiä kuin syöpä. Katkeruuteen jääminen on kuin hidas kuolemantuomio ihmiselle itselleen, itse langetettu tuomio. Anteeksianto poistaa tuon tuomion ja vapauttaa elämään. Anteeksianto ei ole sitäkään, että suostuu yhä uudelleen kaltoinkohteluun. Todellinen anteeksianto johtaa parannukseen. Jos toinen kohtelee huonosti ja pyytää anteeksi, ja silti jatkaa kaltoinkohtelua, sellainen anteeksipyyntö ja anteeksianto ei ole aito, vaan se on anteeksiannon vääristämistä. Anteeksiannon varjolla ei kuulu jatkaa kaltoinkohtelua. Eikä anteeksiantoa saisi vääristää ja vetää pimeyden tekojen verhoksi.

 Anteeksianto vapautti minut vuosien vihan ja kaunan kierteestä ja auttoi minua näkemään asiat laajemmasta perspektiivistä. Tässä prosessissa olen edelleen. Anteeksianto ei ole vain kertaluontoinen tapahtuma, se jatkuu läpi elämän. Anteeksianto on prosessi. Minulle se on elämänasenne, joka ohjaa minua eteenpäin. Joka ilta palaan tähän valintaan ja työstän sitä. Anteeksianto ei ole aina helppoa, ei todellakaan, ja joskus sitä joutuu työstämään pitkään. Pysyn valinnassani, tuntui miltä tuntui. Tunteet ovat tunteita, anteeksianto on tahdon valinta. Tunteet seuraavat tätä valintaa aikanaan.

Tapahtui mitä tapahtui, minä tahdon antaa anteeksi, koska se on oikein ja hyväksi minulle ja tosille. Vaikka olen kokenut hirveitä asioita, se ei oikeuta minua ikuiseen katkeruuteen. Katkeruus tuhoaisi minut, jos jäisin siihen. Kun tiedostan tämän ja sen, kuinka paljon olen itse saanut anteeksi Jumalalta ja ihmisiltä, tahdon itsekin antaa anteeksi. Tämä tahtoni on saanut aikaan hyvää ympärilläni, toisissa ihmisissä. Jotkut ovat olleet katkeruuden kahleissa ja kuultuaan tarinani ja nähtyään tahtoni antaa anteeksi kaikesta huolimatta, on saanut heidätkin lähtemään anteeksiannon prosessiin. Siitä olen valtavan iloinen. Anteeksianto on nimenomaan prosessi, se jatkuu läpi elämän. Vaikka välillä katkeroituminen uhkaa, ja uusia haavoja tulee, tahdon silti pysyä anteeksiannossa. Koska olen saanut itse paljon anteeksi ja kokenut, miten paljon hyvää minussa on tapahtunut anteeksiannon valinnan jälkeen, tahdon pysyä siinä elämäni loppuun saakka.

Anteeksianto vapautti minut olemaan aito oma itseni. Uudessa elämässäni pääsin käyttämään niitä lahjoja, jotka olen saanut, löysin piilossa kyteneen multitalentismini ja niin narkkarista tulikin taiteilija. Muutokseni myötä myös muut ihmiset alkoivat suhtautua minuun uudella tavalla. Minua ei enää pidetä narkkarina, vaan taiteilijana. Minua ei enää vihata, vaan minusta tykätään ja minut hyväksytään omana outona itsenäni. Olen 100% kiitollinen.

Lahjojeni käyttäminen on ollut minulle myös traumaterapiaa. Piirtäminen, maalaaminen, makramee, virkkaaminen, pianon soitto ja oman musiikin säveltäminen, laulaminen, kirjoittaminen ja valokuvaaminen ovat olleet todella iso apu toipumiseen. On ollut mahtavaa huomata, että niistä on hyötyä, apua ja iloa myös toisille!

Raamattu on myös ollut iso apu. Se on lohduttanut, rohkaissut, ojentanut ja kasvattanut minua. Väkivallan keskellä pelossa eläessäni Raamattu oli minulle tuki ja turva. Sen avulla pysyin järjissäni kaiken sen mielivallan keskellä. Sen kautta ymmärsin, että jokainen ihminen on äärettömän arvokas, minäkin. Sen avulla tajusin myös, ettei minua saa kohdella miten tahansa. Se esti minua lähtemästä koston ja katkeruuden tielle. Sen avulla opin anteeksiannon tärkeyden.

Väkivaltaisista oloissa eläminen opetti minulle jotain hyvin tärkeää: Vain heikot sortavat toisia. Julmuuden keskellä ajattelin, etten itse tahdo kohdella ketään julmasti. En tahdo riistää kenenkään ihmisarvoa, vaan päinvastoin palauttaa sen ja kohdella jokaista empatian kautta, en julmuuden kautta. Kenenkään ei kuuluisi alistaa toista, eikä kohdella julmasti, ei millään tavalla. Vaikka minut yritettiin tuhota täysin, tahtoni ja minuuteni vain vahvistuivat.

Kun olen kertonut joillekin väkivallan alla elämisestä, jotkut ovat sanoneet: ”Jenna, sä olet vahva. Moni ei olisi selvinnyt noissa oloissa, eikä säilynyt itsenään.” Ne sanat sai minut tajuamaan, että olen vahvempi kuin sortajani. Jos en kelpaa omana itsenäni, niin ei tarvitse kelvata! En ala olemaan jotain mitä en ole, en edes väkivallalla pakottaen. Jos en kelpaa sellaisena kuin olen, se ei ole minun ongelma. Vain heikot alustavat toisia ja yrittävät ahtaa toiset muottiin, johon he eivät sovi. Alistaja yrittää alistaa toista, koska hän pelkää sitä toista, jossa hän näkee vahvuutta, joka häneltä itseltään puuttuu. En ole syyllinen toisen tekoihin. Väkivalta ei ole väkivallan kohteen syy, vaan tekijän. Vain heikot turvautuvat väkivaltaan, anteeksianto taas on vahvojen ominaisuus.

Olen saanut myös huomata, kuinka pahimmista kun kokemuksista on seurannut myös hyvää. Ei pahaa tapahdu vain pelkkää pahuuttaan, vaan sen on tuotava myös jotain hyvää mukanaan. En olisi minä ilman näitä kokemuksia. Minun oli kuljettava tämä tie, eikä se ollut turhaa. Pahimmissakin tilanteissa on aina toivoa. Ja mitä rankemmista kokemuksista selviää, sitä vahvempi ihmisestä tulee. Rankat kokemukset myös kasvattaa. Ja sen myötä voi auttaa toisia samassa tilanteessa olevia.

 Tämä on minun tahtoni, auttaa toisia. Tahdon myös tuoda esiin sen, että päihdeongelmainenkin on arvokas ihminen, joka ansaitsee ihmisarvoisen kohtelun ongelmastaan huolimatta. Päihdeongelmaisten kohtelu terveydenhuollossa on vääristynyt. Ei nähdä sitä ihmistä, joka on ongelman takana. Monia ei haluta edes nähdä eikä auttaa. Liian moni saa toivottoman tapauksen leiman otsaansa. Ketään ei tulisi sanoa toivottomaksi tapaukseksi. Toivottomia tapauksia ei ole! Olen siitä elävä esimerkki.