Pysähdys

 Olen täällä Taideluolassa ihan kuumehoureissa. Hourailen kaikkea hullua ja vähän myös jotain sekavaa. Sellaista se on kun sairastuu koronaan. En tiedä mistä sen sain, onko sillä väliäkään.

 Ehkä tää oli ihan hyväksi mulle, en olisi osannut muuten pysähtyä lepäämään. Aloin jo olla taas The Grande Finalen partaalla, liian uupunut edes tajuamaan sitä kaikista varoitusmerkeistä huolimatta. 

Jo vain, taas kello kulkee kolme kertaa sekunnissa, aika ei riitä mihinkään, se kulkee liian nopeasti enkä pysy sen mukana. Putoan irti ajasta ja leijailen jossain kaukana dissosiaatio oireiden avulla, olen paikalla mutta en läsnä.

 Niin, eikä uni virkistä, haluaisin vain  nukkua ja voi kuinka aamulla ärsyttää, kun se hemmetin kello soi. Ei jaksaisi nousta, kun väsyttää niin vietävästi. Tuntuu ettei olisi nukkunut lainkaan, vaikka olisi nukkunut 10 tuntia. Kun kello soi, tuntuu, että vastahan mä nukahdin. Ettei olis ehtinyt nukkua, vaikka onkin nukkunut. Uni ei vaan virkistä. Se on uupumuksen merkki.

Kovat äänet ärsyttää, kaipaan hiljaisuutta ja rauhaa. Meteli vain pahentaa mieleni sekasortoa ja sekin vain lisää stressiä ja jatkuvaa kiireen tuntua, vaikka oikeasti ei ole mitään kiirettä. Stressaan vähän kaikkea ja mulla on kahvikuppineuroosi. Hemmetin kädet vapisee. Päässä pyörii kuin paniikin karusellissa. Hurjaa menoa tosiaan. Niin hurjaa, että kurkkua kuristaa ja sydän lyö kahtasataa, siltä ainakin tuntuu. 

Säikyn kaikkia ääniä, pelästyn pientäkin rasahdusta, PTSD oireet ovat menneet pahemmaksi ja TraumaJenna otti vallan taas. Tulee uudelleen elämisen hetkiä, takaumia tramaattisista tilanteista. Tuntuu, että lattia voi sortua koska tahansa, koko kämppä voi romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Siksi hiippailen omassa asunnossani hyvin varovaisin askelin. 

 Aistin vaaran kaikkialla, enkä ole turvassa missään. Mieleni luotaa jatkuvasti mahdollisia uhkatekijöitä, olen varuillani ja valppaana. Mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa! Tällainen vaan väsyttää entistäkin enemmän. 

Pitäisi jaksaa ja voida tehdä vähän kaikkea joka päivä eikä lepoon ole jäänyt aikaa. Juoksen sinne ja tänne maanisen innon vallassa, joka hyvästä tahdostaan huolimatta saa minut uupumaan vain lisää. Ja se on jo huolestuttavaa, kun ei jaksaisi tehdä edes niitä tosi mukavia asioita!

 Äksyilen kun aika ei riitä, harmistun itseeni kun voimat ei riitä, haluaisin tehdä sitä ja tätä, käydä siellä ja tuolla ja hitto kun ei ehdi tehdä kaikkea kuitenkaan. Vaikka olenkin saanut paljon aikaan, silti niin paljon jää puuttumaan, koska se hemmetin AIKA EI RIITÄ!!! Sitten vielä suutun jos joku sanoo "Sinä olet Jenna uupunut, lepää välillä", koska en taida osata levätä kuitenkaan.

Ehkä siis on vaan hyvä, että sain koronan, koska se ainakin on pakottanut minut lepäämään. Ei tässä muutakaan voi, olo on niin kauhea. Kuume ja kivut alkoivat toissayönä. Päänsärky on ollut niin kauheaa, että tuntuu kuin pää räjähtäisi. Kipuja on kaikkialla, outoja kipuja. Kurkku on todella kipeä ja yskiminen kauhistuttaa koska se sattuu ihan sikana. Lihakset on kipeet vähän kaikkialla kropassa ja olo on hyvin voimaton. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. 

Silti koen tämän hyväksi, koska nyt saan levättyä ainakin. Joskus ikävätkin asiat voivat olla meille hyväksi. Olen kiitollinen siitä, että tämä sairaus pysäytti minut. Nyt otan rauhallisesti ja lepään. En voi muutakaan. Jos tästä on apua siihen, ettei The Grande Finals tule ja mene pahemmaksi, niin tää on hyvä juttu!