Toimeksianto ja ajatuksia särkymisestä

 Jee! Sain toimeksiannon kokemusasiantuntijana! Mahtavaa! Olen innoissani ja intoni teki vaikutuksen myös toimeksiantajiin. Siistiä! Ensi kuussa, 15.9 Päihde-  ja mielenterveyspolin kuntoutusyksikössä, pääsen pitämään luennon elämästäni, niistä monista vaikeuksista, joita olen käynyt läpi, ja mistä olen selviytynyt. Ja joiden kanssa taistelen vieläkin. Kerron ADHD:sta, masennuksesta, paniikkihäiriöstä, ahdistuneisuushäiriöstä, päihdeongelmasta ja niistä asioista, mitkä ovat auttaneet minua taistelussani näitä ongelmia ja sairauksia vastaan. Jännittävää! Hyvällä tavalla jännittävää! Vähänkö odotan innolla tätä! ⭐into⭐ ⭐ into⭐

Jälleen minun innokas ja omalaatuinen persoonani teki suuren vaikutuksen ihmisiin, ja minulle sanottiin, että on ilo päästä tekemään yhteistyötä kanssani ja miten hauskaa innostumiseni on. Se innostaa myös toisia, ja just se on parasta! Olemalla oma outo ja innokas itseni voin innostaa myös toisia! Ja jakamalla tarinani voin tuoda toivoa niille, jotka kamppailevat omien vaikeuksiensa kanssa. En todellakaan ole kärsinyt turhaan, en ole kulkenut turhaan läpi huumehelvetin ja läpi kaiken väkivallan ja kaltoinkohtelun. En ole särkynyt turhaan.

Jos mun karmeat kokemukset voivat auttaa toisia, mikään niistä karmeuksista ei ole tapahtunut turhaan. Ja se on todella lohdullista. On valtavan lohdullista, että omasta kovan elämäni korkeakoulusta voi seurata hyvää toisille. Ja myös minulle itselleni. En olisi minä ilman niitä kokemuksia. Tuskin olisin näin valoisa persoona, jos en olisi vaeltanut ensin synkässä pimeydessä. Jos en olisi selvinnyt helvetistä, en olisi oppinut kiitollisuutta. Se, mistä olen selvinnyt, on todella aihe kiitollisuuteen. Jos en olisi käynyt useita kertoja lähellä kuolemaa, tuskin olisin oppinut sitä, kuinka arvokas ja ainutlaatuinen lahja elämä on. Jokaisen elämä.

Ei pahaa tapahdu vain pelkkää pahuuttaan, se tuo aina myös jotain hyvää mukanaan. Vaikka sitä hyvää ei heti näe, eikä se hyvä heti tule, se kuitenkin vielä joskus tulee. Jos niin on käynyt minulle, niin voi käydä jokaiselle. En ole mikään erityistapaus. Pahan kääntyminen hyväksi koskee jokaista. Jos minulle tapahtuneet pahimmat kokemukset voivat tuoda mukanaan hyviä asioita, niin käy varmasti jokaiselle. Aikanaan. Ei mikään tapahdu turhaan. 

Eikä kärsimys ole turhaa, eikä myöskään särkyminen. Olen särkynyt monella tavalla, rikottu ja hakattu paskaksi yhä uudelleen, silti minä elän ja voin olla haavojeni kautta lahja toisille. Vaikka on väärin rikkoa toista ihmistä, särkymiseni vääryys voi silti kääntyä hyväksi. Pahasta särkymisestä voi tulla hyvää särkyneisyyttä. Ilman haavojani en voisi auttaa ketään. Ilman haavojani en voisi ymmärtää toisten tuskaa. Kun on itse särkynyt, vain silloin voi ymmärtää ja auttaa toisia särkyneitä. Ja särkyneiden ihmisten yhteys on parantavaa yhteyttä. Ei särkymistä tarvitse pelätä, se on lahja. Ilman hajoamista ei voi parantua eikä kasvaa. Ilman särkymistä ei voi eheytyä. Ilman haavoja ei voi oppia tärkeitä asioita itsestään ja elämästään. Särkymisen kautta ihminen pääsee kasvuun. Särkyneestä ihmisestä tulee aito ja empaattinen. Kylmä ja kova kuori hajoaa, ja tilalle kasvaa aito persoona. Koska on itse kärsinyt, pystyy kokemaan myötätuntoa toisten kärsimystä kohtaan. Toisten tuskaa on vaikea kohdata, jos ei itse ole kokenut tuskaa. Ja kun on käynyt läpi tuskan ja hajoamisen, ei toivo vastaavaa tuskaa toisille. Ei tahdo haavoittaa, vaan parantaa. Vain kärsimys synnyttää aitoa myötätuntoa. 

Ja mitä on maailma ilman myötätuntoa? Maailma ilman empatiaa? Sellainen maailma on julmien ja itsekkäiden ihmisten rakentama helvetti, jossa ei tunneta armoa eikä empatiaa. Halutaan vain hallita ja tyydyttää omat tarpeet toisten kustannuksella. Ja toiset ovat vain objekteja, välineitä, joita voi kohdella miten huvittaa. Joita voi alistaa ja hallita mielivallalla. Sellaista maailmaa hallitsee väkivallan kaikki julmat muodot ja niitä pidetään normaaleina. Julmuutta ja armottomuutta pidetään normaalina. Ei tunneta empatiaa eikä rakkautta. Ne ovat vain tyhjiä sanoja vailla sisältöä. Kuka haluaisi elää sellaisessa maailmassa? 

Valitettavasti me eletään sellaisessa maailmassa. Mutta me itse voidaan olla se muutos, jota toivotaan tähän julmaan maailmaan. Me voidaan olla niitä, jotka osoittavat empatiaa toisille. Me voidaan olla niitä, jotka eivät aja vain omia etujaan, vaan kuuntelevat ja tukevat toisia. Me voidaan aina valita rakkaus ja myötätunto. Eikö olisi mukavampi tulla muistetuksi ihmisenä, joka välitti toisista aidosti, rakasti aidosti? Sellaiset ihmiset muistetaan aina. Ne, jotka tuovat valoa toisten pimeyteen, ne muistetaan ja heistä pidetään. Kuka pitäisi ihmisestä, joka on armoton ja julma? Ihmisestä, jota ajaa vain oma itsekkyys ja vallanhimo? Kuka haluaisi tulla muistetuksi sellaisena? Sellaisia ihmisiä on paljon, ja sellaiset ihmiset halutaan unohtaa, koska jos heidät muistaisi, heistä jäisi mieleen vain se vääryys, jota he tekivät ja tuska, jota he aiheuttivat.

Ei ole ihmistä luotu julmaksi. Ihminen luotiin rakastamaan ja kunnioittamaan kanssaihmisiään. Ei täällä kukaan ole parempi toista, jokainen on yhtä arvokas. Ja jos tietää, että ihminen on arvokas, ei tahdo turmella heidän arvoaan. Koska kun turmelee toisen ihmisen, samalla turmelee itsensä.

Jokainen meistä on särkynyt tavalla tai toisella. Sinäkin, lukijani, et ole särkynyt turhaan. Haavojesi kautta voit olla lahja toisille. Vaikka särkyminen sattuu, siihen voi oppia suhtautumaan toisella tavalla. Sillä on suuri merkitys, kuinka me suhtaudumme asioihin. Jos näemme särkymisen vain pahana, emme näe kokonaiskuvaa. Särkymisen ei tarvitse olla aina  pahaa. Särkymisestä voi seurata myös hyvää. Särkyneet ihmiset voivat olla lahja toisille. Omien haavojensa kautta särkynyt voi auttaa toisia särkyneitä. Ja kun kaksi särkynyttä kohtaa, tapahtuu paranemisen ihme. 

Joku ymmärtää. 

Hän ei kauhistu minua eikä torju minua. 

Hän ei tuomitse eikä syyllistä minua.

Hän samaistuu minuun ja kokee empatiaa minua kohtaan.

Hän on läsnä ja kuuntelee. 

Hän jakaa myös omat haavansa minulle. 

Hän on särkynyt kuten minäkin.

Hän on kokenut tuskaa niin kuin minä, joten hän tietää mistä puhuu. 

Hän ei neuvo minua yläpuolelta vaan kohtaa minut samalta tasolta. 

Hän välittää aidosti. 

Ja yhdessä me voimme paljon!

Ja kun ihmiset kohtaavat näin, jakavat särkyneisyytensä toisilleen, silloin haavamme saavat parantavaa lääkettä. Silloin olemme lahja toisillemme. 

Kipua ja kasvihulluutta

Jee. Olen lomalla. Koko tämän kuukauden. Siistiä. Tai olisi siistiä, jos ei koskisi selkään. Kipu rajoittaa. Se estää toimimasta. Se vammauttaa. Se lamauttaa mielen ja myös masentaa. Sellaista se on. Elämä kivun kanssa. Välillä on parempia päiviä, välillä pahempia. Vaihtelu virkistää. Nyt on vuorossa pahempi päivä. Toivon, että pian olisi parempi. Kipu ei ole kivaa eikä kärsimys ole ihanaa.

Mutta on kivussa jotain hyvääkin. Olen jo vuosia elänyt selkäkivun kanssa, ja olen oppinut kivun kautta kärsivällisyyttä. Se on jalo taito josta olen kiitollinen. Vaikka en olekaan mikään superkärsivällinen tyyppi, niin olen kuitenkin jo ihan kohtalaisen kärsivällinen. Välillä kärsivällisyys rakoilee ja kärsimättömyys nousee pintaan. Sellaista se on. Vaihtelu virkistää. 

Elämä on rankkaa, mutta kyllä me siitä selvitään, kunnes kuollaan. Se on Herran kädessä. Tämä on hyvin lohdullista. Itse asiassa odotan kuolemaa innolla. Älä käsitä väärin, rakas lukija, en ole itsetuhoinen. Odotan vain sitä parempaa, tulevaa elämää, jossa ei ole kipua, kärsimystä, vääryyttä, pahuutta eikä syntiä eikä mitään pahaa. Hyvää kannattaa odottaa. Ja koska olen edelleen (ihme kyllä) hengissä, se kertoo, että mulla on täällä vielä tehtävää. Vaikka välillä, kivun keskellä varsinkin, iskee tuo autuas taivaskaipuu, en aio kaipuuni vallassa olla hullu ja riistää omaa henkeäni. Sehän olisi typerää.

Olen yrittänyt itsemurhaa yli 20 kertaa (varsinainen typerys), eikä henki ole lähtenyt, vaikka olisi pitänyt. Olen totaalisen kyllästynyt itsetuhoisuuteen. Mieluummin arvostan tätä ihmeellistä elämää, jonka olen saanut. Elämä on ainutlaatuinen lahja, jota en aio heittää hukkaan (vaikka välillä kaipaankin kuolemaa). Vaikka nyt koskee aika kovaa, pystyn silti iloitsemaan hyvistä asioista, joita muuten riittää jokaisen ihmisen elämässä, jos vain suostuisi näkemään ne. Kaiken pahankin keskeltä löytyy hyviä asioita, jos vain osaa katsoa. Synkimmässä pimeydessä, täysin pohjalla ei vaan enää jaksa katsoa. Se on ymmärrettävää. 

Muistan sen Vanhan Jennan, joka oli niin negatiivinen ja vihamielinen, se ei edes halunnut nähdä hyviä asioita. Se oli niin pohjalla, niin pahasti paskan keskellä, ettei se jaksanut nähdä mitään muuta kuin sen seuraavan piikin. Onneksi se on ohi! Iski kauhu jo pelkästään ajatellessa tätä. 

Toinen kauhua herättävä asia on se, mitä eilen tapahtui. Lähdettiin kaverin kanssa mun asunnolta käymään kaupassa. Kun astuin ovesta ulos, huomasin stalkkerin. Siinä se oli tien toisella puolella, ihan mun asunnon edessä. Vähän se ihmetytti, että vieläkö se kyttää mua, vaikka tein sille jo muutama kuukausi sitten selväksi, etten halua olla tekemisissä. Pelko iski kun se oli siinä. Kun se näki minut, se meinasi tulla mun luokse. Mutta kun se näki, etten ollut yksin, se pysähtyi. Meinasi iskeä pieni paniikki, ja toivoin hartaasti, ettei se olisi ollut siinä asunnon edessä mun takia. Mainitsin tyypistä kaverille ja lähdettiin kävelee ja oltiin kuin sitä ei olisi ollutkaan. Hetken päästä se lähti meidän perään. Ajoi pyörällä samaa tietä jota me käveltiin ja kun katsoin taakseni, sillä oli sellainen synkkä ilme. Onneksi se sitten siirtyi tien toiselle puolelle ja meni menojaan. Vähänkö ahdisti! Minä niin toivon, ettei se ollut kyttäämässä mua. Toivon, että sillä olisi ollut joku muu syy olla siinä. Varma en voi olla. Olisi jo tosi sairasta jos se vieläkin kyttäisi mua, näin pitkän ajan jälkeen. Varsinkin, kun tein sille selväksi sen, etten halua olla missään tekemisissä sen kanssa. Vaikka tuo kohtaaminen vähän huolestuttaa mua, en suostu elämään pelossa. Hemmetti vieköön en suostu! Elän omaa elämääni ja pidän huolen siitä, että saan elää elämääni turvallisesti. Onneksi minulla on apujoukkoja tällaisten tilanteiden varalle. Jos huomaan, että stalkkeri viettää jatkossakin aikaa asuntoni edessä, asialle on tehtävä jotain. Onneksi saan siihen apua. Ei hätää siis. 

Kivussa on riittävästi riesaa. Vaikka olenkin nyt kivun keskellä, olen myös kasvien keskellä. Ja kasvit ovat iloni. Tällä viikolla tiistaina käytiin Jyväskylässä Viherlandiassa ja sieltä lähti mukaan Monstera Variegata. Se on sellainen erikoispeikonlehti, jonka lehdissä on vihreän lisäksi myös valkoista. Sain sen palkkioksi Operaatio Näyteikkuna Varkaus -tilaustyöstä. En muista mainitsinko täällä tästä aiemmin. Joku aika sitten sain tilaustyön mennä maalaamaan Varkauteen tulevan kukkakaupan näyteikkunoita. Innostuin aivan vietävästi ja olin kiitollinen, että pääsin taiteilemaan kukkakaupan näyteikkunaa. Maalasin liljoja ja peikonlehtiä, sekä tekstin. Operaatio oli onnistunut ja työn jälki oli monien mielestä upeaa. Olen iloinen. 

Ja vielä iloisempi olen nyt, kun sain Monstera Variegatan. Laitan siitä kuvia tänne. 

Tässä se nyt on! Ihana Variegata. Enpä olisi arvannut, että saisin tämän lajikkeen.

Variegata on aika kallis kasvi, jonka vuoksi vielä hetki sitten sanoin, että tyydyn vain piirtämään ja maalaamaan näitä, koska tuskin tulen saamaan hankittua niin hintavaa kasvia.

Onneksi tämä oli alennuksessa! Vaikka sain tämän palkkioksi onnistuneesta työstä, olen silti helpottunut, että tää oli alennuksessa. 

Tää kasvi on myös rukousvastaus. Joku aika sitten rukoilin, että Jumala antaisi mulle tällaisen Variegatan. Ei mennyt pitkään, kun sain sen! Vaikka Variegata onkin palkkio työstäni, se on samalla myös mahtava lahja. Olen superkiitollinen!

Tää lehti on yksi mun suosikki. Se on hauska. Ja siisti. Tykkään sen väreistä ja muodosta. Siinä on yksi reikäkin. Peikonlehtien reiät ovat jostain syystä kovasti mun mieleen. Ne on rikkinäisiä mutta kuitenkin eheitä. Lovet ja reiät kuuluu niihin. Ne on vähän sama kuin kolhut ja haavat ihmisillä. Me ei oltaisi me ilman haavojamme. Rikkinäisyys kuuluu elämään, ja se myös kasvattaa meissä jotain uutta ja kaunista vanhan ja hajanaisen tilalle. Haavojen kautta me opitaan uutta niin itsestämme kuin elämästäkin. Ei  haavoja tarvitse hävetä. Niistä voi olla ylpeä (terveellä tavalla). 

 Tuo vaalein lehti oli vielä kiinni kun kasvi saapui  luokseni. Nyt se on jo auennut kokonaan! Peikonlehtien elinvoima ja kasvunopeus on hämmästyttävää. Ne selviää vaikeissa olosuhteissa ja kasvavat hurjaa vauhtia. Olen täysin hullaantunut peikonlehtiin! Sitä hulluutta ei voi sanoin kuvata. Mutta sen voi nähdä ja ymmärtää siitä moninaisesta taiteesta, jota luon aiheenani peikonlehti. Monstera Madness -näyttely on  tulossa! Olen saanut maalattua jo 14 taulua ja paljon muutakin näyttelyyn on tulossa, kuten makrameeta. Keksin vasta, miten makrameesta voi tehdä peikonlehtiä. Näyttelystä tulee monipuolinen ja haluan tehdä työt rauhassa. Sitten kun kokonaisuus alkaa olla melkein valmis, sitten varaan näyttelytilan. Ehkä vielä tämän vuoden aikana! 

Ps. Myös kirjan kirjoittaminen on edennyt hyvin. Olen nyt kirjoittanut ekasta Moision joitojaksosta. Yksi osa oli nimeltään: Pako Moisiosta. Siitä tuli ihan hauska pätkä! Kirjoitin myös tutkimusjakson koe-eläin ajasta, jolloin mulla diagnosoitiin mm. ADHD ja liuta muita diagnooseja. Hyvin etenee kirjoittaminen, vaikka haastavaa se onkin. Noista Moision ajoista oli ihan hauska kirjoittaa. Ja ei Moiskan ajat siihen jää, käyntejä siellä riittää! Onkin aika haastavaa koota kokonaisuus niistä useista hoitojaksoista, kun muistot on hatarat. Mitä tapahtui milläkin hoitojaksolla? Jotkut asiat Muistan kirkkaasti, osa on hämärän peitossa. Sen Muistan, että ehdin olla Moisiossa 4 kertaa ennen Loikalan kartanoon joutumista. Loput 6 kertaa oli Loikalan jälkeen. Ehkä mä kirjoitan näitä nyt lähinnä selkeyttääkseni itselleni ajatuksia. Hyödyllistä se joka tapauksessa on. 

Nyt puhelin valittaa jo akun loppumista. Eiköhän minunkin ole aika lopettaa tältä erää. Hulttis palaa asiaan taas!

Kirjoittamisen vaikeus

Kirjoittaminen on vaikeaa. Olen kirjoittanut lapsuuden tapahtumista, koulukiusaamisesta ym, ja edennyt jo ensimmäiseen huumekokeiluun ja sitä seuranneeseen seksuaalisen hyväksikäytön alkuun. Uskon, että näihinkin juttuihin tulee vielä lisää tekstiä. Vähän väliä mieleen tulee uusia muistoja, muistoja, jotka ovat olleet pimennossa vuosikausia. Tämä projekti todella on osa toipumisprosessiani. Saan muistoni takaisin!

Vaikka kirjan kirjoittaminen on vaikeaa, se on myös samalla todella kiinnostavaa. Olen saanut monia kadonneita muistoja takaisin jo nyt. Saa nähdä mitä kaikkea vielä tulee esiin unohduksen merestä. Osa muistoista on olleet hiton rankkoja ja vaikeita. Olen oireillut eri tavoin kirjoittamisen seurauksena. Esim viime viikolla en uskaltanut mennä avaamaan ovea kun siihen koputettiin. Jäädyin paikalleni kun koputus kuului. En pystynyt arvaamaan kuka siellä oli, enkä uskaltanut edes mennä katsomaan. Jäädyin vain paikalleni. Ja sama toistui useita kertoja. Neljännellä koputuskerralla laitoin miehelleni viestin: 

"Ootko mun oven takana? Joku on käynyt siellä useita kertoja enkä uskalla mennä avaamaan"

Lopulta tajusin, että se oli mieheni, koska hän huusi minua postilaatikosta. Vähänkö nolotti mennä avaamaan! :D Hän onneksi oli tajunnut, että nyt Jennalla on taas joku juttu meneillään, jokin oli vialla. PTSD-oireilua taas kerran. Ja hän ymmärsi, kun kerroin. Saatiin aika hyvät naurut asiasta. Yleensä mä menen ainakin katsomaan, kuka oven takana on, mutta tällä kertaa en uskaltanut liikahtaakaan. Se oli aika huvittavaa, vaikka mieheni joutuikin keksimään keinoja ajan viettämiseen. Hän oli unohtanut puhelimensa asunnolleen, joten ei saanut minuun yhteyttä. Onneksi hän sitten huusi minua postiluukun kautta. Muuten sama olisi saattanut jatkua koko loppupäivän. 

Ihmettelin itsekin käyttäytymistäni. En yleensä toimi näin. Asiaa miettiessäni tajusin, että tämä saattaa liittyä kirjoittamisprojektiini. Olin kirjoittanut kahtena edellisenä päivänä ja myös kyseisenä päivänä, ja jotenkin vaikutti siltä, että tämä oireilu liittyi kirjoittamisprojektiin ja siitä esiin nousseisiin tunteisiin.

Olen kirjoittanut aika ahkerasti, vaikka se onkin haastavaa. Haasteet ovat ihan jees. Mutta ne muistot ja tunteet... En tiedä kuinka suhtautua. Monenlaisia muistoja ja tunteita on noussut esiin, ja olen aika yksin niiden kanssa. Ei ole ketään, kenen kanssa voisin jutella kirjoitusprojektistani ja käsitellä projektia ja siitä nousseita fiiliksiä. Olen kyllä yrittänyt puhua, mutta minut on ohitettu kerta toisensa jälkeen. Vaikka olen itse tukenut ja kannustanut toista hänen kirjoitustyössään ja vatvonut uupumukseen asti hänen projektiaan, jään silti yksin omassa kirjoitustyössäni. Vaikka hän lupasi oman työnsä aikana tukea minua sitten kun minä kirjoitan, silti vastavuoroisuus ei toimi. Vaikka hän väittää muille kovaan ääneen tukevansa ja kannustavansa minua, hän ei tee niin. Olen yrittänyt useita kertoja puhua hänen kanssaan omasta projektistani, mutta yhä uudestaan minut on hiljennetty sanomalla jotain itsestäänselvyyksiä, kuten "Sä pystyt siihen" tai "Vaikka se on vaikeaa, teet tärkeää työtä" ja sitten asia onkin siirtynyt hänen kirjoitusjuttuihinsa. Joka kerta, kun yritän puhua projektistani, asia siirretäänkin hänen projekteihinsa. Toistuvasti on käynyt näin. Viimeksi tänä aamuna. 

Yritin kertoa kirjaprojektista ja siitä esiin nousseista tunteista, mainitsin jopa sen kovan yksinäisyyden, jota koen. Ja silti hän ohitti minut kylmästi. Sanoi jotain tällaista: "Vaikka se on vaikeaa, teet silti tärkeää työtä", ja äänikin kuulosti ihan erilaiselta, kylmältä.. Ja sitten hän jo siirsikin aiheen omaan kirjoitusprojektiinsa! Tuosta vain ohitti jälleen kerran minut. Joka kerta kun olen yrittänyt jakaa tätä asiaa hänen kanssaan, hän on ohittanut minut ja vaihtanut aiheen omiin juttuihinsa. Se alentaa minua ja on häpeällistä. En kehtaisi itse toimia noin kaveria kohtaan. Saati sitten ystävää. 

Tuo jatkuva ohittaminen on turhauttavaa, koska se vain toistuu ja toistuu. Se ei siis voi olla mikään vahinko. Tänä aamunakin näin, että ohittaminen tapahtui tietoisesti. On kuin vain hänen projekteillaan on merkitystä, ei minun. Minut voi kyllä hylätä olemaan yksin oman työni kanssa, mutta minun olisi tuettava ja kannustettava häntä hänen työssään. Ei se mene niin. Yksipuolinen tukeminen tukahduttaa sen, joka tukee. Jos vastavuoroisuus puuttuu, homma ei toimi. Siinä häviää itseltäkin mielenkiinto toisen asioihin, kun joutuu jatkuvasti kokemaan Kylmän Ohituksen. Sitä se on ollut. Se alkoi, kun aloin kirjoittamaan. Ja se vain jatkuu ja jatkuu ja yhä toistuessaan lyttää minut maan rakoon, ilmaisee, ettei minulla ole arvoa eikä merkitystä, eikä minun kirjoittamisprojektilla ole arvoa eikä merkitystä. Eihän se edes kiinnosta, koska hän toistuvasti ohittaa minut! Tosi reilua toimintaa. Vaikka annoin hänelle kaiken tukeni, kun hän sitä tarvitsi, tässä on tulos.. Kiittämättömyys on maailman palkka. Näköjään. 

 Ehkä hän kokee minun työni olevan jokin uhka hänen työlleen, ikään kuin kirjan kirjoittaminen olisi hänen yksinoikeutensa. Lisäksi toistuva ohittaminen lyttää minut maahan. Se mitätöi arvoni ihmisenä sekä työni arvon. Se saa myös miettimään, oliko minun tukeni hänelle turhaa? Arvostiko hän sitä todella? Ilmeisesti oli itsestäänselvyys, että kyllähän Hulttis tukee ja kannustaa (vaikka palaa loppuun aina välillä ja vaikka sillä on vaikeaa), mutta kun osat vaihtuvat, Hulttista ei tarvitse tukea ja kannustaa. Hulttis voidaan ohittaa. Hulttiksen voi jättää yksin. Kyllä Hulttis pystyy siihen. Kyllä se siitä yksinkin selviää. Vaikka olen tukenut häntä koko hänen projektinsa ajan, minä jään yksin omassa työssäni. En voi odottaa hänen tukeaan, se on tullut selväksi. Niin monta kertaa minut on jo ohitettu. Koen valtavaa yksinäisyyttä ja surua asian vuoksi.

Silti minä kirjoitan. Olen kirjoittanut nyt kolmena peräkkäisenä päivänä. Eilen illalla kirjoittamisen jälkeen koin voimakasta surua ja kaipasin lohdutusta. Yksinäisyys vyöryi niskaani, samoin kirjoittamisesta esiin nousseet massiiviset tunteet. En tiedä kuinka niitä käsittelisin. Itku tuli. Koin niin voimakasta yksinäisyyttä, että vapisin. On vaikeaa selvitä yksin tästä kaikesta. Pelkään, että jään vielä jumiin. Koen jo nyt itseni huonoksi jatkuvan ohittamisen takia, koen, että on väärin, että kirjoitan. On ahdistavaa kohdata vaikeita muistoja yksin. On ahdistavaa käsitellä niitä yksin. On ahdistavaa, kun yritän puhua niistä, ja minut vain ohitetaan. On kuin minua rangaistaisi työstäni. Vaikka enhän minä ole mikään uhka! En edes kirjoita samasta aihepiiristä. Kirjoitan omasta v***n elämästäni, eikä se ole millään tavalla uhka, eikä vääryys. Ja silti jään yksin. Ja minä hemmetti vieköön sitten olen yksin ja teen työni yksin. Vastavuoroinen tuki on turha toivo.

Muistui mieleen yksi uni, jonka näin. Olin siinä hukkumassa papereiden sekaan jossain isossa laatikossa. Huusin apuun ystävääni, mutta hän vain seisoi välinpitämättömän näköisenä vähän matkan päässä. Eikä tullut auttamaan, vaikka minä olin auttanut häntä aiemmin. Niinpä minä hukuin papreiden sekaan, upposin syvälle niihin ja sukelsin. Lopulta löysin tien ulos paperilaatikosta omin avuin. Se oli pieni kolo syvällä laatikossa. Mahduin ulos juuri ja juuri. Ulos päästyäni olin valtavan helpottunut. Mutta samalla surullinen ja hämmentynyt ystäväni toiminnasta. Näin tämän unen viime vuonna, noin vuosi sitten. Ja nyt ymmärrän sen merkityksen. Paperit ja laatikko, joihin olin hukkumassa ovat kirjoitusporjektini. Ja minä olen jäänyt yksin sen kanssa. Vastavuoroisuus: no change!

Shit happens.

Kirjaprojekti on alkanut!

 Hulttiksella on hyviä uutisia! 

Aloin viime  viikolla kirjoittamaan kirjaa. 

Omasta elämästäni kirjoitan.

Ja se on hemmetin rankkaa. 

Siitä huolimatta minä kirjoitan

Vihdoinkin sen kirjan!

Jota moni on toivonut,

Jota moni on ehdottanut,

Ja Jota itsekin olen miettinyt

Nyt jo seitsemän vuotta.

Nyt projekti on alkanut. 

Jo oli aikakin. 

Olen huomannut, että vaikka tykkään kirjoittaa, tämän kirjan kirjoittaminen ei ole helppoa. Olen vasta lapsuuden ajoissa, ja jo nyt olen kohdannut monia vaikeuksia, kipeitä muistoja ja traumaattista ahdistusta. Kai se kuuluu tähän, ja ehkä tämäkin on yksi osa toipumisprosessiani. 

Vaikka homma on vaikea ja monin paikoin hyvinkin ahdistava, minä teen sen ja hoidan homman tyylillä. 

En tiedä vielä, koska on valmista, en oikein edes osaa sitä ajatella. Se vaatii aikansa ja mä teen sen mielelläni ilman kiirettä. On niin monia muistoja, monia kokemuksia, monia päiväkirjoja, tää blogi... On niin paljon tekstejä eri paikoissa, ja on kuin olisin kasaamassa suurta palapeliä, jonka palaset ovat siellä täällä. 

Aikamoinen työ.

Mutta minä teen sen työn, oli se sitten miten vaikeaa ja tuntui miltä tuntui. Koen vaan olevani aika yksin tän projektin kanssa. En tiedä kenen kanssa voisin käsitellä tätä projektia, sen etenemistä ja siitä esiin nousevia ajatuksia ja fiiliksiä. Ehkä mun on vaan tehtävä tää yksin. Käy se niinkin. Vaikka vaikeaahan se on. 

Mutta minä selviän tästä. Eihän tää ole kuin rankkojen muistojen ja kokemusten kasaamista, eivätkä ne muistot ja kokemukset voi mua enää satuttaa. Ainakaan samalla tavalla kuin silloin kun ne tapahtuivat. Ja jos en tähän pystyisi, mikä kokemusasiantuntija minä olisin? Jos en pystyisi kohtaamaan menneisyyttäni, työni olisi turhaa.

 Silloin, kun olin vielä kokemusasiantuntijakoulutuksessa, silloin tuli kysymys, että mitä tämän jälkeen? Vastaukseni oli: Ehkä koulutuksen jälkeen olisi vihdoinkin aika alkaa kirjoittaa kirjaa. Ja niin minä sitten sen aloitin. Olen prosessoinut mielessäni kirjaa jo seitsemän vuotta, ja koulutuksen jälkeen olisi hyvin aikaa kirjoittamiseen. Silti koen ristiriitaisia fiiliksiä asian suhteen. On vaikeaa tuoda esiin niin henkilökohtaisia asioita, vaikka olenhan minä tehnyt niin tässä blogissakin. Vaikuttaa siltä, että mulla on joku vaikeus kirjan suhteen. Onneksi edes saan tekstiä aikaan! Ja kun olen kirjoittanut, koen helpotusta sen jälkeen. Mutta seuraava ajatus onkin jo siinä, miten paljon mulla onkaan vielä kirjoitettavaa. Ja miten paljon on tuskaa. Onneksi on myös iloa ja hyviä asioita. Olen samalla innoissani ja kauhuissani. 

Ehkä tää kaikki kuuluu asiaan. Ja vaikka ei kuuluisi, se on silti mun projekti ja mun fiilikset. Mä menen eteenpäin, mutta ensin mun on mentävä taaksepäin päästäkseni eteenpäin. On palattava kauas menneisyyteen, etsittävä sieltä olennaiset asiat ja koottava niistä yhtenäinen kokonaisuus. On kohdattava kaikki se tuska, revittävä auki vanhat haavat, kohdattava ne ja käsiteltävä ne hellästi, jotta ne voisivat parantua. Olen aika varma, että tää kirjaprojekti on osa mun toipumisprosessiani. Joten: vaikka välillä onkin vaikeaa, olen hyvällä asialla.  

🤪 

Haavoitettu herkkyys

Olen herkkä persoona. Koen asiat voimakkaasti. Aistin ilmapiirit ja ihmisten tunteet hyvin herkästi. Prosessoin asioita syvällisesti. Olen empaattinen, ehkä jopa liian empaattinen. 

Välillä koen, että herkkyyteni on kirous. 

Liian usein käy niin, että kun paljastan toiselle herkän luonnonlapsen, se luonnonlapsi saa iskuja ja kolhuja. 

Luulin voivani luottaa, mutta toisin kävi.

Kun herkkää luonnonlasta loukataan, hän särkyy ja samalla vetäytyy muurin taakse suojaan kaikelta mikä loukkaa ja satuttaa. Samalla hän sulkee muurin ulkopuolelle ne, jotka ovat satuttaneet. 

Se on ihan luonnollista. 

Se on itsesuojelua.

Kun toinen satuttaa, luottamus hajoaa.

Luottamus särkyy sirpaleiksi.

Kerta toisensa jälkeen. 

Kun sama ihminen satuttaa toistuvasti, hänet on suljettava muurin ulkopuolelle. Samalla suojataan herkkä luonnonlapsi muurin sisäpuolelle turvaan. Muurin sisällä oleminen vaan ei ole kovin mukavaa. Se kapeuttaa elämää. Onneksi olen keksinyt keinon: en ole muurin sisällä aina. Menen sinne vain silloin, kun siihen on tarvetta. Kuten silloin kun kohtaan niitä, jotka ovat minua loukanneet. 

Jos toinen loukkaa toistuvasti, häntä ei voi päästää lähelle. Jo itsesuojeluvaisto sen kertoo, samoin terve järki. Sellaiseen ei voi luottaa, joka satuttaa. Se on valitettavaa. 

Kun toista satuttaa, sillä on seuraukset. 

Luottamus hajoaa ja satutettu vetäytyy kuoreensa, etääntyy siitä, joka satuttaa. Oman turvallisuutensa vuoksi täytyy suojata itseään. 

On jo riittävästi haavoja, en halua enempää!

Olen surullinen, kun ikäviä asioita tapahtuu. Ihmiset satuttaa toisiaan täysin aiheetta, lapsellisesti ja tuhoisasti. TraumaJenna toteaa, että oli virhe paljastaa herkkä LuonnonlapsiJenna toiselle ihmiselle. Kun iskut osuvat herkkään luonnonlapseen, myös vammat ovat vakavat. Jotain herkkyydestä hajoaa. TraumaJenna kokee voimakasta vihaa, kun luonnonlasta on loukattu. Olisi edes iskenyt johonkin muuhun, kuin siihen herkimpään alueeseen. LuonnonlapsiJenna taas on hämmentynyt ja murheellinen. Arka ja pidättyväinen.  

Haavoitettu. 

Yllättäen ja arvaamatta.

Täysin ilman syytä! 

Ja niin maailma on vaarallinen paikka. 

Missään ei ole turvallista. 

Keneenkään ei voi luottaa.

Ei edes niihin, joihin luuli voivan luottaa. 

On tämäkin maailma yksi murheellisten laulujen maa. 

Koulutettu kokemusasiantuntija

 Valmistuin keskiviikkona 18.5.2022 kokemusasiantuntijaksi. 

Tässä mun todistus. Koulutus oli todella hyödyllinen ja antoisa. Aika meni ihmeellisen nopeasti tässäkin projektissa. Oli mielenkiintoista ja mukavaa, haasteellistakin, kuitenkin erittäin hyödyllistä. Sain rohkeutta lisää puhua ihmisten edessä ja huomasin, että mun tarinalla on voimakas vaikutus. Sitä vaikutusta on vaikea sanoin kuvata, niin moninaisia tunteita ja ajatuksia se herättää. Tehtävät ja opiskelumateriaali oli kiinnostavaa ja sain niiden kautta lisää ymmärrystä itseni ja muiden suhteen. Meillä oli hyvä porukka ja mahtavat ohjaajat. Aika meni tosi nopeasti ja opin paljon uutta. Ja nyt olen valmistunut. 

Jännittävää! Saa nähdä, mitä tästä vielä kehittyy. Olen avoin mahdollisuuksille ja otan vastaan toimeksiantoja. Mielelläni lähden toimimaan kokemusasiantuntijana. Olen varma, ettei tää koulutus mennyt hukkaan. Uskon, että Hulttiosta vielä kuullaan. 

The Grande Finale (taas kerran)

 Taas olen uuvuksissa ja niin väsynyt, että näen jo uniakin, joissa nukun iltapäivään asti, enkä jaksa herätä millään. Mulle sanotaan: "Kello on jo kolme, ja vielä sä nukut." Ja mä vain ynisen jotain ja... Nukahdan. Nukun taas sikeästi ja pian havahdun taas. Ainiin, piti herätä. Mutta en pääse hereille. En jaksa herärä. Alan huutaa apua. Huudan unissani: "Auttakaa, mä en jaksa millään herätä..." Ja sitten taas nukahdan. Uni tuntuu ahdistavan voimakkaalta. En vaan pääse hereille. Tätä jatkuu siihen asti, kunnes kello soi. Kun kello soi, ajattelen helpottuneena, en sittenkään nukkunut liian pitkään, ja sit herään ja tajuan, että onkin aamu. Ja ei jaksaisi herätä millään. Kauhea kooma päällä yritän repiä itseni ylös sängystä ja onnistun jotenkin. 

Ylös nouseminen oli vaikeaa, pukeminen oli vaikeaa, töihin valmistautuminen ja töihin käveleminen oli vaikeaa. Ei meinannut jaksaa kävellä. Eikä meinaa herätä millään vieläkään. Ajatus harhailee ja on vaikeuksia keskittyä. Päässä pyörii ja olen kuin sumussa. Tällä hetkellä elän hyvin hidasta elämää. Ja se on ihan ok. Hyväksyn uupumuksen, hyväksyn väsymyksen ja hyväksyn sen, että olen taas palamassa loppuun. Ehkä jo olenkin finaalissa. Siltä ainakin tuntuu. Hyväksyn myös sen. Hyväksyn myös sen, että olen viime aikoina ollut niin hajamielinen, että unohtelen tärkeitäkin asioita. Unohtelen asioita niin usein, että alan muistuttaa muistisairasta. Sekin on yksi uupumuksen oire. En jaksa edes luetella niitä kaikkia. Niitä on liikaa.

Väsyneenä ei vaan jaksa. Oikein mitään. Ei jaksaisi edes liikkua. Ei jaksaisi olla ja jaksaa. Ja silti muut pakottaa jaksamaan. Pitää jaksaa olla läsnä. Pitää jaksaa kuunnella toisten asioita. Pitää jaksaa vatvoa ongelmia ja keskustella. Pitää jaksaa olla tuntikausia ihmisten seurassa, vaikka haluaisi vain vetäytyä omiin oloihin lepäämään. Pitää jaksaa juosta siellä täällä. Pitää jaksaa olla iloinen ja positiivinen. Pitää jaksaa olla se SuperJenna, joka kestää kaiken eikä koskaan hajoa tai osoita uupumisen merkkejä.

Mutta mä en ole mikään SuperJenna! Mä olen ihan tavallinen Jenna, joka on niin rikki, ettei sen voimavarat riitä kaikkeen ja se uupuu vähän väliä. Olen ollut viime aikoina valtavan stressin alla sen stalkkerin takia ja muiden huolien takia. Onneksi olen nyt saanut olla rauhassa stalkkerilta, mutta silti vaikeuksia riittää. Itsellä ja toisilla. Otan toistenkin vaikeudet huolehdittavakseni, vatvon ja murehdin niitä, ja sitten väsyn, kun voimat ei riittäisi omienkaan vaikeuksien kantamiseen. Usein jään itse taka-alalle omien vaikeuksieni kanssa. Kannan toisten huolia, mutta jään yksin omien huolieni kanssa. Kannan sitten moninkertaista huolikuormaa, enkä jaksa kantaa sitä yksin. Taas olen The Grande Finalen partaalla. Ja kun näin käy, minuun suhtaudutaan usein alentuvasti. Se ärsyttää. 

Ihan kuin minua pitäisi kohdella silkkihansikkain ja olla muutenkin varovainen mun seurassa, etten vain rasitu liikaa tai hajoa palasiksi kuin joku posliininukke. Eikö minuun voisi suhtautua kuin ihmiseen? Jokainen väsyy joskus, ei sen takia tarvitse kohdella toista alentuvasti. Sellainen kohtelu vain lisää ahdistusta ja tunnetta siitä, että olen jotenkin huonompi kuin muut. Vaikka en ole. Jokainen väsyy joskus. On täysin inhimillistä palaa loppuun. Ei sitä tarvitse toisten pelätä. Kun mä palan loppuun, teen senkin tyylillä. 

Jotenkin tuntuu, että jos otan aikaa lepoon, se olisi jotenkin väärin. Ikään kuin olisi liian itsekästä pitää huolta jaksamisestaan. Vaikka eihän se ole niin. Jos en voi itse hyvin, en voi auttaa toisia. Jos en voi levätä, enhän minä jaksa silloin olla muidenkaan seurassa. Jos en huolehdi hyvinvoinnistani, ei minusta ole iloa toisille. Mikä minua siis vaivaa, kun koen oman ajan ja lepäämisen jotenkin vääräksi? Ikään kuin se olisi pois muilta. Koen välillä jopa syyllisyyttä siitä, että tarvitsen omaa aikaa jaksaakseni olla toisten kanssa. Ehkä se johtuu siitä, kun mua on syyllistetty asiasta niin paljon. Vaikka ei nyt viime aikoina. Silti se on jäänyt minuun vaikuttamaan ikävästi. Miten pääsen siitä eroon? Ei harmainta aavistusta. 

Usein käy myös niin, että jos onnistun ottamaan aikaa lepoon, just silloin tapahtuu jotain, mikä estää lepäämisen. Tulee joku paskamyrsky just ihan väärään aikaan. Yritä siinä sitten levätä. Tätäkin on tapahtunut jo niin usein, että olen alkanut melkein pelätä ajan ottamista lepoon, kun just silloin tapahtuu jotain ikävää tavalla tai toisella. Toistuvasti. Paskamyrskyjä tulee juuri silloin, kun tarvitsisin lepoa ja olen jo varannut siihen aikaa. Joten se siitä levosta! Ja niin stressi vain lisääntyy ja kertyy. Kunnes tulee The Grande Finale. Silloin ei enää jaksa välittää mistään. Koska ei ole enää voimia.  

Tätä menoa varmaan kuolen ennen aikojaan. Toisaalta olisin siitä hyvin helpottunut. Toisaalta mulla taitaa olla täällä vielä tehtävää. Jatkuva ja pitkäkestoinen stressi on myrkkyä elimistölle ja voi johtaa jopa kuolemaan. Ja kuinka kauan minulla on kestänyt stressiä? En osaa edes laskea aikaa, sitä on jatkunut vuosia. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta kuitenkin ihan liikaa. Post-traumaattinen stressi on hyvin pahalaatuista ja kuluttavaa. Siihen stressiin liittyy valtava traumojen kasautuma, joka tekee siitä pahempaa kuin ns "tavallinen" stressi, joka on haitallista sekin pitkään jatkuessaan. Elämä PTSD:n kanssa ei ole helppoa. Siihen liittyy myös tämä minun taipumus palaa loppuun vähän väliä. Traumaattiset olot ovat vieneet viimeisetkin voimavarat, ja vaikka kuinka työstän traumojani, en saa lisää voimavaroja. Viimeksi paloin loppuun syksyn loppupuolella. Ja nyt taas. Onneksi en pala enää ihan niin usein loppuun kuin pari vuotta sitten. Jotain edistystä siis on tapahtunut, vaikkakin armottoman hitaasti. 

Pääasia on, että edistystä edes tapahtuu. Olen siitä kiitollinen. Toipuminen ja kasvu on hidasta, mutta sitä tapahtuu. Vaikka välillä palankin loppuun. Jostain luin, että loppuunpalaminen on vain uusi alku, uusi mahdollisuus. Mihin? No minun tapauksessa se on tietenkin alku seuraavaan loppuunpalamiseen. :D 

Tällaista tää vaan välillä on. Silti Hulttis ei lannistu, ei luovuta eikä anna periksi. Hulttis tekee parhaansa toipuakseen. Ja lepää aina kun se vain on mahdollista. Jos se ei onnistu, ja Hulttis flippaa, sitten Hulttis flippaa aidosti ja tyylillä!

Luonnonlapsi luonnossa

Hulttis täällä moi taas! Käytiin ystävän kanssa Läsäkoskella valokuvaamassa viime viikon torstaina.

Olin ihan *into* *into* päästessäni pitkästä aikaa luontoon. Tässä siis kuvia valokuvausreissulta. Kuvat on ottanut ystäväni Raneth. 

Läsäkoski on yksi mun suosikki. Se on hyvin laaja ja ihmeellinen paikka. Kaunis säällä kuin säällä. Vähänkö teki hyvää päästä luontoon! Siellä mä herään henkiin ihan eri tavalla kuin kaupunkiympäristössä. Luonnossa Luonnonlapsi pääsee luovasti valloilleen. 

Koskimaisemat on ihania. Ja se veden liikkeen ääni on niin rauhoittava. Se rentouttaa ja lataa akkuja. Koskikuvaus on terapiaa! Veden liikettä on tosi hauskaa kuvata. Räpsin aina useita satoja kuvia kuvausreisuilla, kokeilen eri suljinaikoja ja kamera käy kuin konekivääri. :D

Ja sitten löytyi kasveja. Vähänkö innostuin lisää, kun huomasin, että maasta on alkanut kasvaa vihreitä kasvien alkuja. Niitä oli tosi paljon ja kuvasin niitäkin ihan innoissani. Ne kasvien alut oli tosi söpöjä, ja kun huomasin, että koko maa-alue oli niitä täynnä, meinasin mennä sekaisin innosta.

Ihmettelin näitä söpöjä kasvien alkuja ja kuvasin niitä. Olin ihan omissa maailmoissani ja yhtä kasvien kanssa. Söpöstelin ja kuvasin. On siistiä nähdä, kuinka kasvit alkaa kasvaa pitkän talven jälkeen. Se sykähdytti mua kovasti. Vaikka maailma on vaarallinen paikka, se on myös ihan mielettömän kaunis ja ihmeellinen paikka!

Siellä se Hulttio kuvaa ja laulaa. Luonnossa mua aina alkaa laulattaa. Laulan siis ja otan kuvia. Ihmettelen kaikkia yksityiskohtia ja kokonaisuutta. Haluan tallentaa kaiken mahdollisen ja kiinnostavan. Ja kun olen innoissani, kaikki on tosi ihmeellistä ja kiinnostavaa! :D

Veden liike on hypnoottinen. Pitkällä suljinajalla saa siistejä kuvia veden liikkeestä. Pitkä suljinaika on mun suosikki. Sillä kikkailen aina. Kokeilen myös lyhyttä suljinaikaa ja silläkin saa siistejä kuvia veden liikkeestä, joka on täysin pysähtynyt valokuvassa. Jokainen yksittäinen roiskuva pisara näkyy kuvassa. Usein kuvissa näkyy vesiolioita, ikään kuin erinäköisiä olentoja, jotka muodostuu vedestä. Vaikea selittää, mutta joskus niitä näkyy kuvissa.

Tässä löysin puunrungon, jossa on pahkoja. Pahkat on söpöjä. Ne on jotain sieniä tms. Tosi hulvattoman näköisiä. Ja tietenkin innokas Hulttio söpöstelee niitä.

Luonnonlapsi luonnossa. Olen yhtä ympäristöni kanssa. Erityisherkillä ihmisillä on sellainen taito, että pystyy tavallaan sulautumaan ympäristöönsä. Olemaan yhtä sen kanssa. Vähän sama kuin musiikin kanssa. Kun soitan sävellyksiäni, olen musiikkia, yhtä musiikin kanssa, elän musiikkia sitä soittaessani. Sama tapahtuu luonnossa.

Sähkötupakka höyryää. Luonnossa ei meinaa malttaa pitää edes röökitaukoja. Niin innoissani siellä olen. Otan välillä muutamat pikaiset hönkäisyt ja sitten kuvaamaan taas. On jännää, miten instensiivisesti siellä keskityn luontoon ja sen kuvaamiseen. Siellä olen tässä hetkessä. Ei ole muuta kuin se hetki. Olen siinä ja elän sen täysillä.

Taikametsä. Läsäkoskella on sellainen veden ympäröimä metsä. Nimesin sen Taikametsäksi. Siellä vesi jakautuu moneen eri haaraan ja veden keskellä on pieniä metsäalueita, melkein kuin saaria. Se on niin upea paikka, ettei sitä riitä sanat kuvaamaan.

Taikametsä on yksi mun suosikkeja Läsäkoskella. Koko paikka on niin laaja, että siellä voisi viettää useita päiviä, että voisi käydä läpi koko alueen. Se on moninainen ja todella upea paikka. Siellä sieluni lepää ja riemuitsee.

Hulttis kuvaamassa Taikametsässä. Siellä onkin paljon kuvattavaa. Oli vuodenaika mikä tahansa, paikka on todella kaunis. Ja siellä on niin monia ykstyiskohtia, ettei aika riitä niitä kaikkia kuvaamaan. :D

Innokas Hulttis iloitsee. Miten voisinkaan olla iloitsematta tällaisessa paikassa!

Tässä on Taikametsän sisäänkäynti. Mun takana alkaa Taikametsä. Koski haarautuu moniin haaroihin, ja sinne jää väleihin Taikametsä veden keskelle. Ihmeellinen paikka! Suosittelen käymään katsomassa, ei sen hienoutta voi sanoin kuvata, se täytyy nähdä.

KummajaisHulttis. Olenhan minä aikamoinen kummajainen. Ja olen vielä ylpeä siitä! :D

Kosken äärellä mieleni rauhoittuu. Se tasoituu, se latautuu, se eläytyy, se keskittyy, se toipuu. Täällä ei ole pahemmin traumaoireilua. Täällä ei tarvitse pelätä, eikä olla jatkuvasti varuillaan. Täällä saa olla rauhassa ja kaikki paha ja ikävä jää jonnekin taakse. Täällä saa olla innoissaan!

Kaiken kaikkiaan reissu oli erinomaisen mukava. Se virkisti mieltä ja kehoa. Vaikuttaa siltä, etten voi tulla toimeen ilman luonnossa olemista. Sinne on hyvä päästä välillä olemaan. Ei Luonnonlapsi voi hyvin kaupungin metelin ja hälyn keskellä. Se raastaa sieluani riekaleiksi.

 Viimeinen kuva. Hulttis Taikametsässä. Sinne kun voisi rakentaa jonkinlaisen piilopirtin, jonne voisi aina paeta kaikkea meteliä ja hälyä, stressiä ja huolia, stalkkereita ja vainoajia sekä vaaroja ja katastrofeja pakoon. Usein mulla on sellainen olo, et haluan vain mennä piiloon ja olla yksin kaikessa rauhassa. Tämä tunne on varmasti hyvin yleinen, jopa luonnollinen. Kukapa ei välillä haluaisi mennä piiloon kaikelta pahalta?

Tämmöistä tällä kertaa.

Tämmöistä tuotosta ja tämmöistä tekstiä tänään

Noniin. Aamukooma on taas päällänsä ja yritän kirjoittaa. Viihtyvyyden vuoksi laitan taas kuvia meikäläisen tuotoksista Postermywall -sivustolta. Kaikenlaista on taas tullut kokeiltua. On hauskaa testailla, mitä kaikkea saa aikaan. Ja saanhan minä aikaan vaikka mitä, vaikka välillä päässä lyökin tyhjää. Niitä tyhjää lyömisen hetkiäkään en ole heittänyt hukkaan, kuten kuvista tulee huomaamaan.

Välillä tulee mietittyä metafyysisiä juttuja. Ikuisuus on ollut mielessä usein. Se on jännä sana. Se kolahtaa ihmisen sydämeen. Sitä ei voi käsittää järjellä. Sen voi käsittää vain sydämellä. Ikuisuus on iäistä. Sitä on vaikea käsittää täällä ajassa. Mutta vaikka sitä on vaikea käsittää ajassa, se ei tarkoita, etteikö ikuisuus olisi totta ja olemassa. Se on olemassa. Sen jokainen tietää sydämessään. Sitä tietoa ei saa pois pahimmallakaan itsepetoksella.

Tämän tein yhtenä jännittävänä aamuna. Jännitin kovasti sitä, kun olin pian menossa kertomaan kokemustarinaani opiskelijoille seurakuntaopistolla. Vaikka jännitin, niin hyvinhän se meni. Oikein hyvin. Taas nähtiin, miten turhan paljon jännitin. Jännitys on kuitenkin myös hyvästä, koska jos ei ollenkaan jännitä ihmisten edessä puhumista, se kuvastaisi välinpitämättömyyttä asiaansa kohtaan. Ja silloin katoaa uskottavuus. Tämä ongelma saattaa olla nykyajan liberaalipapeilla. Ne menevät ihmisten eteen hokemaan tyhjiä sanoja vailla siältöä. Ja eihän sellaista tarvitse jännittää. :D

Tällaisen lauseen ystäväni keksi. Siitä onkin jo tullut varsinainen voimalause ja aforismi. Sain idean kokeilla tehdä siitä julisteita. Ja koekappaleita on jo muutama. Lisää on tulossa. En ole vielä keksinyt täysin itseäni miellyttävää versiota. Tuntuu et jotain puuttuu. Etsin sitä jotain, ja löydän sen vielä.

Näin on. Edes ateistina en päässyt eroon siitä tietoisuudesta, että Jumala on olemassa. Se oli rasittavaa. Koko luomakunta huusi olemassaolollaan, että kaikella on tarkoitus ja tekijä. Vaikka huusin itselleni: "Jumalaa ei ole, elämällä ei ole tarkoitusta, evoluutio on totta!", en sisimmässäni pystynyt uskomaan yhteenkään väittämääni. Se oli surkea yritys pettää vain itseään. En voinut ateistinakaan uskoa evoluutioon. Mitä enemmän sitä tutkin, sitä enemmän se vain kävi mahdottomaksi uskoa. Mitä enemmän tutkin evoluutiota, sitä useammin löysin "faktoja", jotka eivät voi pitää paikkaansa. Valheita valheiden perään. Ateismi ja usko evoluutioon vaatii enemmän uskoa kuin usko Jumalaan. Kokemusta on.

Toivon sanoja pimeydessä vaeltaville. Synkimmänkin pimeyden keskellä on toivoa. Niin kauan kuin ihminen elää, on toivoa. Ei kannata kadottaa toivoaan. Tästä olenkin jo usein puhunut.

Jep. Meillä on mahdollisuuksia ja meillä on aina myös mahdollisuus valita. Aina se vaan ei ole niin helppoa eikä yksinkertaista.

Tää lause alkaa jo kyllästyttää mua. Kipua on ollut niin paljon, monena päivänä, eikä vielä ole tullut sitä huomista, jossa kipuni olisi muuttunut vahvuudeksi. Kipu on edelleen ja se pysyy. Vahvuutta en ole itsessäni huomannut, vaan päinvastoin heikkoutta. Kai silläkin on tarkoituksensa. Vaikka eihän se kivaa ole.

Yhtenä aamuna kävi todella kummallinen kämmi: unohdin ottaa lääkkeeni. Tällaista ei tapahdu usein. Olin ehtinyt olla työpaikalla jo tunnin, kun ihmettelin, että mitäs hittoa tämä nyt onkaan kun on niin härö ja kumma olo. En pystynyt keskityy, olin tuskastunut ja ärsyyntynyt, sekoilin ja ravasin edestakaisin tupakalla (sähkötupakalla). Sit mulla välähti. Tarkistin lääkkeeni ja huomasin, että olin unohtanut ottaa ne. Onneksi asia oli korjattavissa, joten otin lääkkeet ja jumitin puoli tuntia tuijottaen seinää ja leijailin jossain katon yläpuolella ulkona itsestäni. Rakas dissosiaatio. Tämän julisteen tein siis silloin, kun tämä tapahtui.

Tässä on niitä hetkiä kun päässä lyö tyhjää ja aivot jumittaa erroria. Hyödynnän niitäkin hetkiä taidejuttuihin. Tai jumittamiseen. Syntax error on ollut ihmeellisen usein aiheena viime aikoina. En tiedä onko jo syytä huolestua, kun päässä lyö tyhjää vähän turhan usein. Muutenkin olen ollut todella hajamielinen ja stressaantunut sen typerän stalkkerin takia. PTSD-oireetkin ovat pahentuneet. Se ei ole vieläkään jättänyt mua rauhaan. 

Toissa iltana siltä tuli ihan yllättäen, täysin ilman syytä viesti, jossa luki: "Jenna jenna tapan sun jätkän saatana mieti sitä perkele". Ihan sairasta tällainen. Mustasukkaisuuden puuskassa varmaankin se ajatteli, että tappamalla mun miehen se saisi mut itselleen. Järjetön ajatus! Menisinkö minä muka onnessani sen luokse, jos se tappaisi mun miehen ja sanoisin: "Ihanaa, ollaan yhdessä!" EN IKINÄ! Jo tuo yksi uhkaus on henkistä väkivaltaa ja myös rikos. Koska se kerran on mua pelotellut, se voi tehdä sen jatkossakin. Ja kun sanoin tän sille, se väitti ettei ole mitään sanonut, ei ole uhannut, ei hän ole paha, hän on rauhan miehiä ja haluaa nähdä minua. Vastenmielistä. En todellakaan halua nähdä tyyppiä, joka uhkailee noin sairaita asioita. Ja sitten vielä kieltää tehneensä mitään!

 Vaikka tiedän, ettei se pystyisi tappamaan mun miestä, silti säikähdin ja aloin vapista. Tuo uhkaus oli tarkoitettu nimenomaan pelottelemaan minua. Ja vaikka tämänkin jälkeen tein sille selväksi, etten halua olla missään tekemisissä sen kanssa, perustelin syyt ja painotin sanomaani, niin ei. Tälle tyypille ei vaan mene puhe jakeluun. Sille on turha edes puhua, kun ei se ymmärrä puhetta. Raivostuttavaa typeryyttä.

Edelleen sama aihe. Tästä on jo tulossa muotia mun elämässä. Syntax error pitäisi varmaan jo tatuoida mun otsaan. Sitä on liikkeellä jo liiankin usein. Alan olla jo uuvuksissa, lähenen The Grande Finalea vääjäämättä. Sitä ei voi pysäyttää. Sitä ei voi estää. Se vaan menee niin. The Grande Finale taitaa olla elämäni tarkoitus, syy ja päätepiste.

Näin on. Se on ärsyttävää, jos puheet ja teot ovat räikeässä ristiriidassa. Jos tyyppi sanoo: "Haluan sinulle hyvää", mutta tekee minulle pahaa, uskon ennemmin tekoja kuin sanoja. Teot puhuvat puolestaan. Jos tyyppi sanoo yhtä ja tekee toista, eihän siihen voi luottaa. Niin toimiva osoittaa vain itsestään sen, ettei sen sanoihin voi luottaa. Sanat on vain sanoja, teot kertovat ihmisestä enemmän kuin sanat. Vinkki: Jos jonkun sanat ja teot ovat ristiriidassa, pakene sellaista ihmistä!

Tällainen lause tuli suustani ulos yhtenä päivänä. Ja kun olin sen sanonut, tajusin, kuinka osuva se on. Ja niin siitä tuli aforismi outouden arvostamisen puolesta. Haluaisin saada tästäkin tehtyä oikein siistin julisteen, mutta en ole vielä onnistunut. Siispä jatkan harjoituksia.

Totisesti näin on. Outous on ihan okei. Varsinkin, kun se ei aiheuta haittaa toisille. On vaan hyvä olla outo, koska outous on myös aitoutta. On ollut erikoista huomata, miten mun outoutta arvostetaan nykyään. Ennen sitä vihattiin ja kammoksuttiin. Nykyään siitä tykätään. Niin lapset, aikuiset kuin vanhuksetkin tykkäävät minusta omana outona itsenäni. Se on ihmeellistä!

Tämän kirjoitin ahdistuksen vallassa. Ahistus johtui siitä, kun mielessäni pyöri eräs ihminen, joka pakkomielteisesti takertuu minuun, vaikka yritän pitää etäisyyden ja vetää rajat. Jatkuvasti tulee yhteydenottoja. Jatkuvasti pitäisi olla osoittamassa hänelle huomiota. Hänestä ei pääse eroon sitten millään. Hän takertuu väkisin ja yrittää sitoa minut itseensä, koska hän pelkää yksin olemista eikä osaa elää omaa elämäänsä. Siksi hän takertuu minuun kuin hukkuva oljenkorteen. Ja se taas riistää minun voimavarat. 

Takertujasta tulee energiavaras, koska takertumalla minuun hän riistää minun energiat jatkuvilla yhteydenotoilla, jatkuvalla halullaan olla kanssani. Ei yhden ihmisen voimat riitä kahdelle. Eikä ystävyys takertujan kanssa ole mahdollista, koska se ei ole vastavuoroista. Takertuja on ottaja, joka ei osaa antaa. Takeruja haluaisi vain olla kanssani loputtomiin, ja kun hän pääsee seuraani, häntä ei enää meinaa saada pois millään. Hän ei lähtisi kulumallakaan. 

Takeruja vyöryttää minua jatkuvilla yhteydenotoilla, vaatii, että minulla on oltava aikaa hänelle ja vain hänelle. Hän ei edes huomaa, miten uuvuksissa minä olen. Takertuja ei antaisi minun edes levätä. Se aika, minkä otan itselleni, on häneltä pois, ja sitä takertuja ei hyväksy. Takertuja ei voi sietää yksinoloa, siksi hän tahtoo riistää minun aikani, voimavarani, jaksamiseni, oman tilani ja lopulta koko elämäni. Väistämättä takertujasta tulee energiavaras, joka hitaasti hivuttamalla ajaa minut uupumukseen. Koska hän ei uskalla elää omaa elämäänsä, hän tahtoo omistaa minun elämäni ja elää minun kauttani. 

Ahdistavaa, eikö olekin? Valitettavasti tällaisia takertujia on paljon. Niitä löytyy varmasti jokaisen elämästä. Kannattaa vetää rajat ja ottaa etäisyyttä sellaisista ennen kuin he imevät meidät kuiviin.

Mielekkäiden asioiden tekeminen on mahtavaa terapiaa! Suosittelen sitä kaikille. Tehkää sitä mistä tykkäätte, tehkää mielekkäitä asioita. Se kannattaa, se lataa akkuja, se antaa voimia, se tuottaa onnistumisia, iloa, merkitystä ja siistejä flow-tiloja. Mielekäs tekeminen on parasta terapiaa.

Näin käy aina välillä. Itse asiassa aika usein. Ainakin minulle. Viime aikoina varsinkin. Mut ei se haittaa. Sellaista se välillä on. Jokaisen psyykkinen systeemi pettää joskus. Mun psyykkinen systeemi pettää aika usein.

Tää on kuin jotain palikka-kirjoitusta psykologian oppikirjoista. Kuinka ihminen toimii? Heh heh. Mutta kyllä tää silti pitää paikkansa. Muutos on mahdollista jokaiselle, sen uskon. Jos minun kaltainen raivonarkkari voi muuttua luovaksi luonnonlapseksi, muutos on mahdollista kaikille. Sain muuttua raivonarkkarista omaksi itsekseni. Just se on mahtavaa muutoksessa: saa muuttua omaksi itsekseen, tulla omaksi itsekseen.

Tää on hyvä kysymys, jota kannattaa miettiä. Ikuisuus ei ole mikään pikkujuttu, se ei ole hullujen houreita, se on todellisuutta, joka on kytköksissä meidän aikaamme, mutta on kuitenkin paljon laajempaa kuin meidän aikamme. Ikuisuus on nyt. Se on aina. Koko ajan. Jatkuvasti. Päättymättä. Ikuisesti. Kuoleman jälkeen tämä ikuisuuden todellisuus meille aukeaa. Ikuisuudessa ei ole välitilaa. Siellä on vain kaksi vaihtoehtoa: ikuinen ilo, onni ja rauha, tai ikuinen tuska, kärsimys ja kauhu. Voimme valita päämäärämme ikuisuudessa vain tämän lyhyen elämämme aikana. Päätös kannattaa tehdä ennen kuin meistä aika jättää.

Tästä tuli yksi mun suosikkeja. Jumittaminen ja Syntax error -tilat voivat siis tuottaa myös jotain siistiä. Joskus ainakin.

Tämä on aika hurja juttu. Meidän sanoilla, teoilla, asenteilla jne on todellakin vaikutusta ympäristöömme. Me ei sitä usein edes itse tajuta, millä tavoin me ympärillämme oleviin vaikutetaan. Vaikutus johtaa aina uusiin vaikutuksiin ja se, miten me vaikutetaan, se vaikuttaa toisiin ja heistä eteenpäin jne. Hyvä vaikutus on hyvä juttu, huono vaikutus on tuhoisaa. Ja vielä tuhoisampaa on, jos huono vaikutus tehdään tietoisesti ja tahallaan. Teoilla on aina seuraukset. Ihmiset alkaa välttämään sellaisia ihmisiä, jotka vaikuttavat tuhoisalla tavalla. Kukapa haluaisi joutua tuhoisan vaikutuksen kohteeksi yhä uudestaan? Ilkeät ihmiset karkoittaa toiset luotaan, ystävälliset ihmiset taas vetää toisia puoleensa. Se on aivan luonnollista. Positiivinen vaikutus on aina parempi vaihtoehto, silloin ei joudu olemaan niin yksin.

Paskoja asioita tapahtuu, mutta niistäkin voi selvitä. Aikanaan. Alan olla jo kärsimätön oman toipumiseni suhteen. Jos minua vertaisi ns tavallisiin ihmisiin, se olisi kuin laittaisi sirpaleiksi särkyneen saviruukun ehjän viereen. Minua ei siis voi verrata tavallisiin ihmisiin. En edes tiedä, mitä tavallinen on. Olen epänormaali, särkynyt, pahasti traumatisoitunut. Milloin mun traumat paranee? Paraneeko koskaan? Olenko niin rikki, etten voi toipua? Tuskin. Koska traumat on vakavia, niiden paraneminen vie aikaa. Pitäisi olla kärsivällinen, mutta ei aina jaksa. Silti pidän kiinni siitä toivosta, että minunkin haavat vielä paranee. Vain arvet jäävät jäljelle, koska ne arvet ovat tärkeitä mun tehtävää varten.

Terveisiä TraumaJennalta! On hauskaa, kun katselen omia Postermywall tuotoksia aikajärjestyksessä, niin siellä aina aika ajoin on huomattavissa TraumaJennan vierailut. Ensin saattaa olla jotain toiveikasta tuotosta, mutta sit yhtäkkiä siellä onkin jotain tällaista. TraumaJennalta terveisiä.

Aivojeni kapasiteetti on rajallinen. Voimavarani ja sietokykyni ovat rajalliset. Aikani ei riitä läheskään kaikkeen. Aina ei jaksa eikä pysty. Tulee Suuri Jumitus. Päässä lyö tyhjää. Syntax error system failed. Tätä tapahtuu jo niin usein, että alan olla huolissani psyykeni ylikuormittumisesta. Jos elämäni olisi sarjakuvaa, päästäni nousisi mustaa höyryä, kone on ylikuumentunut, seuraavassa kuvassa näkyy räjähdys ja ääniefekti POKS! ja niin Hulttis on hajalla liiallisen ylikuormituksen vuoksi.

Tämä oivallus oli minulle tärkeä. En ole arvoton surkea paska, vaikka olenkin rikki. Vaikka ihmisarvoni onkin riistetty, olen silti arvokas. Tämä koskee jokaista.

Jep. Yksin oleminen on erittäin tärkeää minulle. Tykkään jopa yksin olemisesta. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa voidakseni prosessoida tapahtumia ja asioita sekä selvittää mieltäni. Tämä tapahtuu taiteen tekemisen avulla. Siinä mieleni liitää ja prosessoi asioita. Samalla olen levollinen. Saan uutta virtaa. Yksin oleminen on tärkeää jokaiselle joskus. Jos ei pysty olemaan yksin, ei halua olla yksin, jokin on vialla. Yksin olemisen pelko johtuu usein siitä, ettei uskalla kohdata itseään. Ei uskalla kohdata ja käsitellä ajatuksiaan. Ei halua olla yksin, koska itsensä kohtaaminen pelottaa. Ja sitten käykin niin, että ihmisestä tulee läheisriippuvainen ja hän takertuu toisiin. Luin jostain, että kun osaa olla yksin ja kykenee jopa nauttimaan siitä, silloin on saavuttanut kypsyyttä, on tervehtynyt ja päässyt sinuiksi itsensä kanssa.

Tää on mun juttu. Mun hulluus, joka on hyvää hulluutta. Peikonlehtihulluus on mulle terapiaa. Myös Taideluolassa olevat peikonlehdet ja muut kasvit ovat iloisia ja hyvinvoivia. Edelleen. Ne kannustaa mua jatkamaan Monstera Madness -prosessia. Mulla on siis näyttely tulossa. Se on vasta tekeillä. Maalaan tauluja ja teen kaikenlaista muuta kivaa, aiheena on peikonlehdet. Peikonlehti aiheinen näyttely! Siistiä! Näyttelyyn voi mennä vielä aikaa, se ei ole läheskään valmis. Mutta minä teen sen valmiiksi. Rauhassa. Ajallaan. Ei ole kiirettä.

Tässä taas yksi kokeilu voimasanasta.

En tiedä kuinka suhtautua...

Terveisiä TraumaJennalta! Onneksi TraumaJenna on ihan jees tyyppi. Se haluaa vain suojella LuonnonlapsiJennaa. Siksi se on niin varautunut, pelokas ja varovainen. Se aistii vaaran kaikkialla ja muistuttaa LuonnonlapsiJennalle, että vaikka maailma onkin kaunis, se on myös hyvin, hyvin vaarallinen paikka. TraumaJenna ei halua, että herkkä LuonnonlapsiJenna joutuisi enää kokemaan mitään pahaa. Siksi se parhaansa mukaan suojelee LuonnonlapsiJennaa, joka niin innoissaan aina liitelee ympäriinsä ja innostaa ympärillään olevat. Se muistuttaa LuonnonlapsiJennalle, ettei ihmisiin voi luottaa, vaikka ne kuinka ystävällisiä olisivat. LuonnonlapsiJenna on liian hyväuskoinen, ja haluaisi uskoa kaikista hyvää. TraumaJenna muistuttaa LuonnonlapsiJennalle myös ihmisten pimeästä puolesta. Siltä Traumajenna haluaa suojella tätä herkkää LuonnonlapsiJennaa. 

Kaikelta pahalta. 

Kaikelta kivulta. 

Kaikelta tuskalta. 

Kaikelta kärsimykseltä. 

Mutta se ei vaan aina onnistu. Silti TraumaJenna yrittää parhaansa.

Näin se menee. Valitettavasti.

Kaikkia ei kannata päästää lähelleen. Kun aavistaa, että jokin on vialla, jokin ei täsmää tuossa tyypissä, sitä aavistusta kannattaa kuunnella. Kun hälytyskellot soi, kuuntele niitä. Ja kun ihmisestä paljastuu se pimeä puoli, edes hetkellisesti, se kannattaa ottaa vakavasti. Jos hän kerran on satuttanut, hän todennäköisesti satuttaa uudelleen. Puhun tahallisesta satuttamisesta, ilkeistä ihmisistä, niistä, joilla ei ole kaikki kohdallaan. Hälytyskelloja kannattaa kuunnella.

Uupumus. Kun ei jaksa. Mitään.

Totisesti! Hulttis kannustaa kaikkia tekemään mielekkäitä asioita!

 Tähän on hyvä lopettaa. Olen kirjoittanut jo noin 3 tuntia. Aika menee nopeasti. Silti tuntuu, etten ole saanut aikaan paljoakaan. Anyway, this is it. 

Hulttis kuittaa.