Verikoe ja loppuun palaminen

Viime aikoina oon ollut hyvin stressaantunut ja vähän tuskainen. Tässä viikon aikana on sit tainnut tulla eräänlainen loppuun palaminen.
 Monta päivää oon ollu niin väsynyt henkisesti ja fyysisesti, niin et kehon jokainen lihaskin on kipee. Ja oon itkeskellyt aika ajoin ihan pienistäkin asioista. Koko ajan on hirvee sisäinen kiire. Sekunnitkin tuntuu menevän paljon nopeemmin kuin normaalisti ja se ahdistaa. Hätäinen olen vähän kaikesta. Et mitä tapahtuu, millon tapahtuu, vaikkei ole syytä ressata. Tuntuu, et on vaan pakko jaksaa, jaksaa jaksaa ihan kaikkee. Tuntuu ettei missään voi olla turvallisesti rauhassa. Jatkuva hälytys tila päällänsä. Ja vaikka nukun yöt, tuntuu kuin ei olis nukkunutkaan.
 Taidan olla aika finito.
 Pelkään kovasti retkahtamista. Inhoan koko pelkoa. Ajatus on vastenmielinen. Silti se vanha Jenna meinaa nousta pintaan aika ajoin.

Kun mä kävin marraskuussa verikokeissa, siitä kaikki taisi alkaa. Mulla epäiltiin sokeritautia, ja sit menin verikokeisiin pahaa aavistamatta.
 Verikokeen tulos oli hyvä, mut itse toimenpiteestä mulle tuli karmee trauma. Se hemmetin pistojälki oli ihan hirvee. Tuli ihan liattu olo. Kun mä otin sen laastarijutun pois, mä järkytyin ja itkien sanoin et "mä haluun sen pois, se on pakko saada pois, se on inhottava!"
 Suihkussakin mä säikähdin kun huomasin sen jäljen, et enkai mä oo retkahtanu. Järkytyin ja sit muistin verikokeissa käynnin. Mulle tuli voimakas häpeän tunne sen jäljen takia. Menneisyys palas mieleen.
 Mä aloin sitten tarkkailla sitä, et häviääkö se ollenkaan, oli niin liattu olo. Se inhotti mua niin paljon, et vieläkin tuskastun kun sitä ajattelen. Inhottaa menneisyys!
 Tuskaa lisäsi vielä se kun erehdyin siivoo vanhaa laukkua. Johan sieltä vuoren sisältä löytyi pari vanhaa paskaista neulaa! Hajosin siitäkin.
 Ton verikokeen jälkeen on vaan mennyt huonommin. Oon paljon herkempi.
 Yhes vaihees joulukuun puolella kerroin sit läheisille tosta verikoe traumasta, ja näytin sitä paikkaa, niin muut sanoi, ettei siinä mitään enää näy. Minä kyllä näin sen selvästi ja näen vieläkin! Inhottavaa. Kun kerroin siitä, vähän sen jälkeen musta alkoi tuntuu, et ihan kuin siihen olis vasta pistetty ja tunsin miten verikin mukamas valui.
 Menin aivan hysteeriseksi ja itkin. Mun mies joutu tulee rauhottelee mua ja katsottiin yhdessä sitä kohtaa. Ei siinä ollu kuin se pienenpieni (mulle suuri) inhottava arpi. Hirvee häpeä ja syyllisyys jostain verikokeesta! Eihän mun tarviis sellasta kokee. Silti.
 Sit viel oon vainoillut, ettei kukaan usko et kävin verikokeessa. Hirvee vainoilu siitäkin.
 Muutenki sen jälkeen mulla on tullu uniin toi hiton piikittäminen. Kaikki siihen liittyvät sanat särähtää ikävästi korvaan. Välillä kun on menny lääkettä ottaa, mieleen on tullu vanha ajatus: "Vedoille". Ne säikäyttää. Unien jälkeen on pitäny tarkistaa et eihän oo tullu piikitettyä. Helpotus ettei, mut ne unet ahdistaa viel päivälläkin. Ja noi ikävät vanhan Jennan ajatukset.. En voi sietää niitä!
 Noi vaan on lisännyt sitä tuskaa. Mua inhottaa niin jo tästä kirjoittaminenkin että on pakko lopettaa.
 En jaksa enkä kestä enää!