Ja sen jälkeen on alkanu tapahtuu pientä muutosta joissain asioissa.
Kuten siinä, etten mä enää ynähhdä kuin uhri, jos esim mun varpaille astutaan vahingossa, tai jos kolautan itseni johonkin, tai huudan unissani kun näen painajaisia. Ääni on muuttunut terveemmäksi älähdykseksi.
En säiky enää niin paljoa yllättäviä ääniä enkä liikkeitä. Enkä näe enää niin usein painajaisiakaan. Sillon kun näen, oon niissä alkanu puolustautuu ja laittaa vastaan kaikin voimin.
Pystyn myös käsittelee ikäviä tapahtumia aivan eri tavalla. Niitä pystyy lähestyy ja käsittelee paremmin, ei nouse enää niin hirveetä katkeruutta ja tuskaa kun niistä puhuu, ei tunnu niin pahalta puhuu niistä ja niihin pystyy suhtautuu eri tavalla. Vähän etäisemmin, objektiivisesti. Niiden tapahtumien henkilöitä kohtaan en tunne enää sairaalloista katkeruutta enkä vihaa enää heitä raivoisalla vihalla. Pystyn suhtautuu niihinkin neutraalimmin. Suren jopa heidän tilaansa ja enkä tahdo heille enää pahaa.
Asiat on alkanu tulla oikeanlaisempiin mittasuhteisiin, osaan puolustaa itteeni hankalassakin tilanteessa, esim jos tulee riita, uskallan sanoo vastaan rohkeesti, enkä enää pelkää niin paljoa sitä, että nyrkistä tulee kun joku suuttuu. Oon alkanut tajuta, ettei kaikki niin toimi.
Kyllähän sitä vielä pelkää, aika ajoin paljonkin, mut oon alkanu ymmärtää asioita pikkuhiljaa ja jonkinlaista muutostakin on alkanut näkymään. Mut vielä on paljon haavoja, jotka ajallaan vielä arpeutuu. Paljon pelkoja, jotka vielä voitan.
Olen valinnut anteeksiannon ja tahdon siinä pysyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti