keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Parisuhdekuulumisia

Rakkaan kanssa menee hyvin. Ollaan tosi läheisiä ja oon oikeesti onnellinen hänen kanssaan. Ekaa kertaa elämässäni olen oikeesti onnellinen. Ennen en oo kokenu mitään tämmöstä, tää rakkaus on niin erilaista. En oo ketään toista näin rakastanu.
On niin hyvä olla rakkaan kanssa. Tunnen itteni kokonaiseks ja oon omistautunut rakkaalle. (tuleepas siirappista tekstiä, mut tätä multa pyydettiin)
Rakas on myös omistautunut mulle. Ja hän on niin uskollinen. Tollanen uskollisuus ja omistautuminen on nykymaailmassa harvinaista. En oo aikasemmin sellasta tavannu. On ihanaa kun ei tarvii pelätä et mies pettäis tai hakkais mua. Häneen voin luottaa. Olen löytänyt onnen.
Meillä on elämä hyvin rauhallista. Tykätään olla paljon yhdessä. Aamullakin kun mun pitää hakee lääkkeet, rakas lähtee mukaan vaikka ei olis pakko. Hän vois hyvin jäädä nukkumaan, mut hänelle on tärkeempi lähtee mukaan. Arvostan sitä.
En oo kenenkään kanssa ollu näin läheinen. Riidellään harvoin, onneks. Asiat selviää paremmin puhumalla. Jos tulee riita, niin Se tuntuu hirveen pahalta ja yritän saada sen nopeesti selvitettyä. Se tuntuu pahalta ihan fyysisesti. Onneks Se on harvinaista.
Ehkä kukaan ei usko tätä kun kaikki on niin positiivista. Mut niin Se vaan on.
On mulla pelkojakin. Pelkään että menetän rakkaan. Että hänelle sattuu jotain, että hän kuolee. Se pelko on hiton voimakas. Yhtenäkin päivänä kun huutelin rakasta eikä hän kuullu, mä jo luulin et nyt Se on kuollu kun ei kuulunu vastausta. Pelästyin niin voimakkaasti et sydän hakkas kovaa ja päähän tuli hirvee paine. En kestäis jos menettäsin rakkaan. Se menettämisen pelko on niin voimakas varmaan siks kun mut hylättiin jo vauvana. Koko ikäni Se on ollu mulla voimakas pelko. Toivottavasti vielä pääsen siitä.
Tämmösiä pariauhdekuulumisia. Toivottavasti ei pitkästyttänyt tämmönen hempeily.

4 kommenttia:

  1. Ihanaa, että menee hyvin =) Oot todellakin ansainnut kaiken onnen mikä sulla on, pidä siitä kiinni ja NAUTI HETKESTÄ! Ymmärrän täysin pelkosi että menettäisit läheisesi, minulla on täsmälleen sama oman aviomieheni kanssa. Jos hän lähtee ulos, pelkään että jotain sattuu. Varsinkin jos hän ei esimerkiksi kuule kun yritän soittaa hänelle ja ei vastaa, päähäni tulee heti kaikki pahimmat vaihtoehdot. En tiedä mitä tekisin ilman häntä. En olisi varmasti edes elossa. Mutta se kuuluu rakkauteen, rakkaudessa huolehditaan ja välitetään. Sen ei vain pidä antaa hallita elämää ja kaikkia tunteita. Älä pilaa onneasi pelkäämällä, vaan nauti joka hetkestä kun saat olla miehesi kanssa. Muista kertoa sanoin ja teoin miten paljon välität hänestä ja rakentakaa yhdessä elämä jossa kumpikin kokee olevansa rakastettu. Elämä minkä ansaitsette!

    Tekstisi kuulosti paljon omalta parisuhteeltani; itsekin olen vihdoin löytänyt elämäni miehen. Rakastan häntä yli kaiken ja hän minua, me ollaan selvitty helvetillisistä ajoista ja ollaan vielä yhdessä mitä moni epäili (moni myös tuntui toivovan eroamme suuren ikäeromme vuoksi..). Mies on kestänyt käydä huumemaailman aiheuttamat traumat vierelläni ja kestänyt kaiken paskan minkä takia moni muu olisi juossut jo karkuun. Olemme kummatkin narkomaaneja ja kummallakin pahoja mielenterveysongelmia, voit kuvitella millaista helvettiä elämä on välillä ollut. Mutta olemme silti onnellisia toisistamme. Aiomme mennä yhdessä katkaisuhoitoon ja aloittaa uuden elämän. Meitä kumpaakin pelottaa, mutta onneksi meillä on toisemme (niin kuin teilläkin) ja kaikkea paskaa ei tarvitse kestää yksin. En itse ole ikinä kokenut yksiäkään kunnollisia helvetillisiä vierotusoireita, joten katkaisun fyysinen puoli pelottaa vähintään yhtä paljon kuin psyykkinen. Uskallan kuitenkin ottaa ratkaisevan askeleen koska tiedän etten ole yksin vaan mulla on vierellä ihminen joka välittää. Itse vihaan muuten myös riitelyä, mutta meidän riitamme ovat välillä erittäin rajuja, mutta uskon sen myös muuttuvan raitistumisen myötä. Olen saanut myös vihdoin apua ADHD:seeni, mikä tulee helpottamaan elämää. Pitkästä aikaa sellainen tunne, että asiat alkavat rullaamaan oikeeseen suuntaan. Blogisi on ollut suuri tsemppi ja toivo raitistumisen tiellä. Subutex on petollinen aine. Toivon sydämeni pohjasta, että myös sinä pystyisit elämään joskus ilman korvaushoitoa, vaikka sen lopettaminen ei varmaan olekaan vielä ajankohtaista.

    Ääh, anteeksi että avauduin tällä tavalla. Tuli postauksesta vaan niin lämmin olo ja pystyin samaistumaan niin moneen asiaan (sama koskee muitakin postauksia). Herkistelen varmasti myös sen takia että oma mussukkani nukahti sohvalle viereeni ja halaa niin lujasti etten halua yön loppuvan ikinä. Niin lämmin olo. Onneksi meitä kumpaakin on siunattu näin hienoilla ja arvokkailla kumppaneilla. Ei koskaan päästetä niistä irti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tarvii anteeks pyydellä, on vaan mukavaa kun kirjoitit. Mahtavaa että sullakin on ihana parisuhde. Ja oikeesti tsemppiä ja voimia katkolle! Se tulee varmasti olee vaikeeta ja tuskallista mut älä anna periksi! On paljon fiksumpaa kestää ne olot kerralla loppuun kuin että niistä kärsii vähän väliä. Se on sen arvoista jos pääset irti. Hyvän eteen kannattaa taistella. Teidänkin elämä varmasti muuttuu paljon paremmaks jos pääsette irti. Kaikki on kiinni siitä et haluaako oikeesti irti. Se ei ole mahdotonta vaik Se siltä voi tuntua. Kun on kuivilla, elämästä saa paljon enemmän. Pysy vahvana, älä luovuta!

      Poista
    2. Kiitos paljon tsempistä! Vähän aikaa sitten oli ensimmäinen tapaaminen hoitajalle, oon ujo enkä oikein saanut painotettua tilanteen vakavuutta. Olen nuori, mutta viikko on ollut aikuisiällä pisin aika ilman huumeita. Piikki pitää saada päivittäin. Puoli vuotta täysi-ikäistymisen jälkeen vakavan yliannostuksen takia sairaalaan, olin kuulemma onnekas että selvisin (heti kun mäntä oli pohjassa, olin seuraavat 12h taju kankaalla, en kuulemma sanonut sanaakaan koko aikana. Ekat muistikuvat vasta sairaalassa kun mut talutettiin pyörätuoliin ja tippa laitettiin suoneen). 2 viikkoa sitten menin terveyskeskukseen tulehtuneen pistokohdan takia. Rahat mennyt, tuhansia velkaa ja lisää tulee. Välit läheisiin mennyt, satutan niitä liikaa. En ole vuoteen ollut koulussa. Sain ajan lääkärille kuukauden päähän, ja hoitaja sanoi ettei ole varmuutta antaako lääkäri "siunauksen" katkaisuun... Pitää lääkärillä ottaa vähän jämäkämpi lähestymistapa ja tehdä selväksi että tarvitsen välitöntä apua JA EN SELVIÄ TÄSTÄ YKSIN! Kuukausi tuntuu niin pitkältä ajalta odottaa... Tuntuu ettei ne hoitajat ymmärrä miten paha olo mulla oikeesti on. Eikä ne varmaan ymmärräkään kun en saa sitä kunnolla sanottua. Ja resursseja ei ole rajattomasti, muitakin avun tarvitsijoita on. Mutta kyllä tää tästä, luovuttaa en aio. Elämä voittaa lopulta!!! Sen olen oppinut blogistasi, oot niin vahva ihminen, tiedän että pystyn siihen.

      Poista
    3. Kannattaa jämäkästi sanoo et oikeesti tarviit apua. Kannattaa kertoo tuosta yliannostuksesta ja siitä että oikeesti haluat lopettaa. Tuossa tilanteessa kuukauden odottaminen on pitkä aika. Tilanne on koko ajan kriittinen, mitä tahansa voi tapahtua siinä ajassa joten ole hiton varovainen nyt. Koskaan ei voi tietää et mikä piikki on kohtalokas. Ota mielummin liian vähän kuin liikaa. Jos et jaksa odottaa kuukautta niin mene päivystykseen. Mäkin menin päivystykseen kun kh aloitettiin. Olin tosi huonossa kunnossa ja lääkäri laitto mut osastolle ja siellä sit aloitettiin korvaushoito. Kannattaa oikeesti kokeilla päivystystä jos et jaksa odottaa. Pitää toivoo ja rukoilla et paikalla ois kerrankin ymmärtäväinen lääkäri. Pysy vahvana! Mä uskon että Sä vielä onnistut. Voimia!

      Poista